we love vanhatapio

Kirahvikekkereilläkin O:n päällä nähty mustavalkokeltainen asu on ollut yksi rakkaimmista. Se oli ensimmäisiä vaiko peräti ensimmäinen ostos jo raskausaikana ja O:n kasvamista sopivaksi odoteltiin hartaasti. Ennen ja jälkeen mahavaiheen.

Puolivuotiskuvissa asu oli vihdoin sopiva ja täydellinen ja minua harmitti jo valmiiksi koska se on jäämässä pian pieneksi. Kirahvijuhliin puin sen O:lle koska halusin ehtiä käyttää sitä vielä. Ja kuinka ollakaan, tapasimme myös asun suunnittelijan, ihanan Tiia Vanhatapion.

Harmi ettei tullut mustia permanenttitusseja mukaan. Olisi ollut mahtavaa pyytää signeeraus suoraan asuun joka tämän tilaisuuden jälkeen muutti muistojen laatikkoon liian pieneksi käyneenä.

tennarit ja taidekuvia

Parvekkeelta näkyvissä koivuissa on jo pienet lehdenalut. Aurinko leikkii iholla ja ilman aurinkolaseja ei ulos ole asiaa. Herkkuviikon myötä on löytynyt muutama uusi toppisuosikki ja eilen korkkasin kevyttennarikauden. Näitä käytin viimeksi valtavan mahani kanssa superhelteillä viime syksynä. Tuli hassu flashback niistä ajoista kun kävelimme autolle.

Taivaasta oli pakko ottaa taidekuvia. Olen hehkuttanut ennenkin pokkarilla kuvaamisen hauskuutta. Se on niin hassun pieni kädessä järjestelmäkameran jälkeen ja sitä taantuu ihan innostuneen lapsen tasolle kaiken maailman kalansilmäefektien kanssa.

***

Eilisen päivän herkku oli alehyllyn sormusostos joka päätyi heti sormeen. Useimmiten jemmaan uudet jutut laukkuun ostoreissulla ja sieltähän ne sitten juuri sinne kaapinperälle päätyvät. Nyt rikoin kaavani ja pujotin rujon möhkylän samantien kättä koristamaan. Alessa tämä oli varmaankin repeytyneen pitsin takia, näin näitä jo joskus aiemmin ihan siistillä kokopitsillä. Mutta jokin siinä repaleisuudessa nimenomaan puhutteli. Epätäydellinen ja kaunis juuri sellaisena. Oikeastaan jopa parempi kuin ehjänä. 

raivosiivo ja muutamia muitakin juttuja

Nyt on raivokkaasti siivottu. Vaatehuonetta ja vähän muutakin. O ja isi vierailivat yhdessä muualla jotta sain rauhassa raivota siivota. Facebook-statuksessa kertoivat jättäneensä tissit kotiin.

***

Komeroon eli kirppikselle tippuu tavaraa sitä mukaa kun kerkiän kuvata. Aika monta kassillista löytyi luovuttavaa ja löytyy varmaan vielä lisääkin. Kunhan päästään kellarivaraston kimppuun. Kissatkin kaikkosivat kuka minnekin kun alkoi imuri hurista.

***

Perjantaita vietettiin rattoisasti erään hakemuksen parissa. J on vallan mahdottoman mahtava ja jutut liikkuivat akselilla tajuttomat verkkovisualistit - Samuel Beckett. Tiimarissa oli melko nyrpeä myyjä mutta se ei kyllä meidän menoamme juurikaan haitannut. Sen verran oli vauhti päällä. J shoppaili vänkiä papereita ja minä löysin muutaman superhalvan säilytyslaatikon sekä pari mappia.

***

Eräs maha on puolivälissä. Uutta pientä ihmettä odotellaan. Diegolle terkkuja.

lauluja ja sammakoita

Tiedäthän ne yläasteen laulukokeet. Ne missä värisevällä äänellä opettajan edessä lauletaan jokin laulu, että päästään läpi musiikista. Voi sitä nolotuksen määrää, varpaita tuijottelevaa katsetta. Pelkoa suusta tulevista sammakoista.

Minä pidän laulamisesta mutta en halua tehdä sitä julkisesti. En ole edelleenkään oikein sinut laulamisen kanssa. Teen sitä kyllä mielelläni yksin, musiikin päälle ja hyvin satunnaisesti muutenkin. Mieluiten hyvin meluisassa baarissa tanssilattialla tai keikalla muiden mukana. Joskus yksin kotona hoilotan minkä kerkiän, joskus tekee mieli hyräillä.

Äänikään ei liene kaksinen. Eksä laittoi aina autossa musiikkia kovemmalle jos kehtasin edes yrittää. Liekö sitten jäänyt jotain traumoja. Olen minä pianoakin joskus nuorempana pimputellut. Ja kitaraakin kokeillut. Jotenkin vain se laulaminen ei luonnistu. Tai luonnistuu mutta se tuntuu jotenkin pöljältä.

O on alkanut lauleskella. Pitää sellaista ihan erilaista ääntä. Hyräilee usein takapenkillä ja tissi suussa. Tissimölinää. Ruokalaulu. Kyllä meillä kovasti on kuunneltu musiikkia jo maha-aikana vaikka ei niin lauletakaan. P on avoimempi laulamaankin ihan ääneen. Mummu saattaa myös lurauttaa pupujussikoita joskus. Itse pitäydyn hiljaisessa hyräilyssä, viheltelen satunnaisesti vaivihkaa. Olen vähän hämmentynyt O:n salaperäisistä musiikillisista kyvyistä.

Haluaisin tukea O:n lauleskelua, opetella avoimemmin käyttämään ääntäni ja päästä yli aiemmista peikoista. Joka paikassa toitetaan kuinka vauvalle pitäisi laulaa. Mietin raskausaikanakin millaisia traumoja maha saa jos en laula sille. Puhumattakaan niistä traumoista jos aloitan ne epävireiset äänialakokeilut. Nyt päätin vihdoin ryhdistäytyä ja antaa lauluille mahdollisuuden.

Vauvauinnissa on laululeikkejä, annan usein O:n mielelläni isin hoiviin niiden ajaksi ja nautin siitä, että O on niin innoissaan. Sunnuntaina oli minun vuoroni. Uimme rauhallista ympyrää ja ohjaaja painotti vauvan laittamista vanhemman kanssa kasvotusten jotta suun liikkeet näkyvät. Teimme sammakkotunnelin vaahtomuovipatjasta ja lauloimme sammakkolaulua. Päätin olla välittämättä pääni sisäisestä pienestä soimaavasta äänestä ja lauloin mukana.

O katseli koko laulun ajan muualle.

äitinä olemisen sietämätön ihanuus

Äitinä oleminen on ihan erilaista kuin etukäteen ajattelin. Myös siihen valmistautuminen oli ihan erilaista kuin olin ajatellut. Raskausaikana oli aikaa miettiä. Kasvaa ajatukseen vanhemmuudesta ja pelätä ties mitä. Olin yllättynyt kuinka voimakkaasti mieli mukautui mukana. Kuinka paljon ajatusmaailma muuttui ja kuinka valmiina nämä valmiudet minussa olivat.

Äitinä on samaan aikaan helpompaa ja rankempaa kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Silmät teevateina minua tuijottaa pieni uusi elämä jolle jokainen asia on ensimmäinen. Jokainen kosketus uudenlainen. Jokainen ajatus tuore ja uusi. Ehdoitta rakastava kakara on jotain mitä en olisi ikinä osannut kuvitella. En tiennyt miten kauniilta oma lapsi voi näyttää enkä tiennyt, että lapsen itku sattuu minua fyysisesti. Toisaalta en myöskään tiennyt miten äiti herkistyy vauvan viesteille enkä ainakaan olisi koskaan uskonut pissattavani vauvaa lavuaarissa.

Elokuvissa ollaan äitejä ihan eri tavalla kuin todellisuudessa. Oikeasti meillä asuu kissojen lisäksi muutama villakoirakin, keittiöön jää joskus tiskit kesken ja välillä väsyttää ja kiukuttaa ja tekisi mieli vaan mennä nukkumaan. Nauravien kuvien lisäksi meillä välillä itketään, välillä seinät kaatuvat päälle ja imetyskin on sattunut. On riidelty ja haettu paikkaamme tässä suhteessa.

Välillä taas pursuaa iloa ja onnea, aika sirpaloituu pieniksi palasiksi. Hymyiksi, jokelluksiksi, esineisiin tarttumisiksi. Pikkuruisiksi osasiksi jotka lämmittävät mieltä. Pienen pieniä hetkiä joista on tullut koko maailma. Vauva tuoksuu vauvalta, sillä on hymykuoppa poskessa ja sen koko naama syttyy kun se näkee minut tai P:n.  Joskus katson nukkuvaa lasta ja mietin ei jumalauta minä olen tehnyt tuon.

Äitiys on myös fyysisempää kuin olin ajatellut. Jollain lailla elämänmakuista ja konkreettista. Se on eritteitä, puklua, kakkaa, pissaa. Hikeä, verta ja kyyneleitä. Raskausaikakin oli täynnä erilaisia kolotuksia, kipuja ja kivistyksiä. Äitiys on maitotahroja, kuolaa, pissaa sukissa. Se on tissejä ja raskausarpia. Ja se on fyysisesti lähellä oleva vauva. Tississä roikkuva takiainen, sylissä mylläävä mytty, kainaloon nukahtava lämmin nyytti. Tahmasormillaan tarttuva paketti.

Välillä on vaikea uskoa, että olen äiti. Se jotenkin unohtuu sekunniksi tai kahdeksi. Joskus tuntuu hassulta kun joku muu tuo O:n sylissään luo ja hehkuttaa, että joo, siellä on äiti! Välillä katson itseäni vierestä ja mietin miten päädyin tähän. Miten monen asian oli loksahdettava kohdalleen. Miten hullulta meistä tuntui muutama kuukausi sitten kun autoon asennettiin turvakaukalo.

En ole koskaan saanut niin kitkerää palautetta kuin sen jälkeen kun sain lapsen. Vauvasta riittää kritisoitavaa. Jokaisella on mielipide ja jokaisella on kokemusta lapsista. Vähintään sen oman lapsuuden verran. Aina on jonkun mielestä jotain nurinperin, ihan sama mistä on kyse. Luetaan kuin piru raamattua, uskotaan ettei julkaistujen kuvien ulkopuolella ole mitään muuta. Keksitään tikusta asiaa ja perustellaan päin mäntyä.

Toisaalta taas olen saanut niin paljon enemmän kannustusta, kehuja, jaettua onnea, ihania kommentteja, aitoa välittämistä kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Raskausuutinen kirvoitti halauksia ja kyyneliä. Vauvauutisesta nyt sitten puhumattakaan. Olen saanut neuvoja, vinkkejä, vauvanvaatteita, apua, myötäelämistä, syvällisiä keskusteluja.

Vaivihkaa meistä tuli vauvaperhe. Raskausaikana pelkäsin murrosikää, tulevia ongelmia, vastuuta. Ihan aluksi pelkäsin pudottavani pienen, pelkäsin sen menevän rikki, pelkäsin etten seurustele tarpeeksi vauvan kanssa. Että se jotenkin katoaa, ei ollutkaan tottakaan. Nyt pelkään että jotain sattuu, että O sairastuu tai tapahtuu jotain muuta joka ei ole minun käsissäni. Vastuu on suunnaton ja samalla se on suuri lahja. Pitää huolta pienestä.

Ihmismieli on kumma kapistus, enää en mieti samoja asioita kuin aiemmin. Raskaudenaikaiset pelot tuntuvat hassuilta. Tottakai minä rakastan tätä pientä nyyttiä. Voi kuinka paljon rakastankin. Ensimmäiset viikot, kuukaudet. Ovat menneet kuin huurussa. Nyt ne tuntuvat epätodellisen kaukaisilta, ne itkut ja muut. Nyt eletään tätä hetkeä, näitä pelkoja ja tämän päivän uusia asioita. Jonain päivänä varmaan muistan nämä tämänpäiväiset ja minua huvittavat omat ajatukseni. Sillä silloin on jo menossa jotain muuta.

Joka päivä opin lisää, osaan olla enemmän äiti. Enkä tiedä tuleeko sitä koskaan valmiiksi asti.

tänään

Tänään. Viidenkymmenen tunnin puserruksen jälkeen. Aamulla kello 6.36. Minusta tuli äiti.

seikkailu alkakoon

Olen minä kaikenlaista elämässäni tehnyt mutta minulla on sellainen kutina, että tämä on se suurin koitos kaikista.

Lapsivedet menivät 5.05.

muistoja matkan varrelta loppuhuipennusta odotellessa

Kuinka pitkän matkan me olemmekaan kulkeneet. Kuinka paljon nähneet matkan varrella. Minä muistan vieläkin sen päivän kun "Elli" ilmoitti tulostaan. Ne punaiset viivat testitikussa. Kuinka ne ilmestyivät samantien, ilman mitään odottelua. Siinä istuessa, sitä mukaa kun tikku kastui. Se tuntuu olevan niin kaukana. Se hetki. Kuin siitä olisi vuosia ja taas vuosia.

Mutta minä muistan ja minä haluan muistaa vastakin. Minä muistan paljon muutakin.

Kuinka me istuimme hermostuneina Kätilöopiston odotustilassa odottelemassa ensimmäistä ultraa ja kaikki tuntui ihan oudolta. Kun siellä oli niitä odottavia äitejä ja kaikkea. Ja kuinka toiseen ultraan tullessa me olimme jo vanhoja tekijöitä.

Kuinka paljon uusia asioita olenkaan oppinut, rintapumpuista, raskausviikoista, kestovaipoista. Kivunlievitysmenetelmistä, raskaushepatoosista, vuodoista, sf-mitoista, kohdunkauloista. Kaikista niistä asioista jotka ovat ihan hepreaa ennenkuin sinut pudotetaan niiden keskelle ja siellä on vain pakko luovia eteenpäin. Kerätä murusia sieltä täältä ja opetella ymmärtämään. Ja äkkiä sitä huomaa, että puhuu ihan sujuvasti äitiä.

Kuinka hienolta kuulostavat napakat sydänäänet pienestä kaiuttimesta.

Kuinka omituiselta minusta alkuraskauden aikana tuntui kun ystäväni kuvaili kuinka hän pystyi tunnustelemaan vatsan päältä missä on pää ja missä peppu. Nyt minäkin pystyn ja se on aivan suurenmoista.

Kuinka orvoksi tunsin itseni ensimmäistä kertaa lastenvaateosastolla kaupassa ja kuinka pieneltä kaikki näytti.

Kuinka ronskisti vauvaa voi kokenut lääkäri ja neuvolantäti kieputella ja tunnustella mahan päältä. Itse kun varoo niin kamalasti.

Kuinka tyynesti P osallistui imetystä koskevaan perhevalmennukseen, yksityiskohtaisista tissijutuista lainkaan hämääntymättä.

Kuinka kannustavia kaikki ympärillä ovat olleet. Niin virtuaalisesti kuin livenäkin. Ilman teitä me emme olisi tässä.

Kuinka paljon raskauteen liittyy kaikkea fyysistä. Kolotuksia, kramppeja, kipuja. Vuotoja, eritteitä, oloja, elimiä. Tutkimuksia, neuloja, litkuja, tunnustelua, kokeilua, kosketuksia. Liikkeitä, laastareita, lievää kuvotusta. Pistelyä, potkuja, puutumista, pullotusta, pakotusta, painelua, pidättelyä.

Kuinka hassulta tuntui mennä ensimmäistä kertaa neuvolaan. Kaikkien niiden äitiysjooga-, imetystuki- ja vauvauinti-ilmoitusten ja lelujen sekaan siihen aulaan. 

Kuinka tärkeä ja suuri tuki P on ollut koko ajan. Kuinka hän on osannut olla läsnä kokonaan. Koko ajan.

Kuinka suuria myllerryksiä voikaan mielessä olla hormonien ja kaiken keskellä. Kuinka mieli taipuu luonnostaan oikeaan suuntaan. Kuinka paljon voikaan odottaa ja rakastaa. Pientä harmaata möykkyä ultrakuvassa. Kuinka paljon voi olla huolissaan. Kuinka paljon voi tuntea.

Kuinka P sanoi minulle yhtäkkiä keskellä yötä, että häntä ei ole kaduttanut sekuntiakaan koko aikana.

viestejä

Veljeni muisti laskettuna päivänä viestillä.

"Mikä sai kuuluisan Beatles-yhtyeen hajoamaan? -Jokoeno."

Vastasin, että "sen sijaan yhtye Sisko&Maha on hajoamishuhuista huolimatta edelleen yhdessä".

Äitini muisti äsken viestillä.

"J soitteli eilen ja esitteli itsensä ei-vielä-enona."

ässiä ja hammastahnaa

Ei tämä täältä näytä tulevan, liekö ehtii juhannukseksi. P ehdotti hammastahnatuubitekniikkaa, aloitetaan puristaminen ja rullaaminen tuosta ylhäältä ja edetään siitä alemmas. Alan harkita vakavasti.

Perinteisesti ollaan sitä mieltä, että äsSät käyttöön vaan, sillä se sieltä tulee millä se on sinne laitettukin. Ja siihen sitten vielä Siivoamista ja Saunaa sekaan. Me ollaan nyt kokeiltu kaikki ässät Sienipiirakkaan, Siwassa Shoppailuun ja Suklaakekseihin asti. Suortuvatkin ehdin värjätä mutta Supistuksista ei ole kyllä tietoakaan.

"Elli" nojailee rennosti vasemmalle eikä näy merkkiäkään ulostulosta. Neuvolantätikin totesi tunnustellessaan, että hänhän on oikein pesiytynyt tänne.

Tältä me näytämme viikoilla 40+2.

rinnakkaisia todellisuuksia

Sitä elää yhtäaikaa kahdessa eri todellisuudessa. Suunnittelee kaiken kahtena. Tämä tuntuu itseasiassa vähän omituiselta. Keskiviikkona on neuvola jos "elli" ei synny ennen sitä. Pestään huomenna lattiat jos ei ala tapahtua tänä yönä. Aattele, sä saatat kylvettää noita samoja kantapäitä huomenna tähän aikaan joita tänään tunnustelet vatsanahan läpi.

Kaikessa toiminnassa on mukana pieni alitajuinen toinen skenaario. Mitä jos minulta tulisi nyt lapsivedet tähän sohvalle? Mitä jos ne tuleekin kaupassa kun haen lisää vissyä kohta? Tulkaa vaan kahville jos ei lähdetä synnyttämään. Mennään vaan saunaan. Entä jos alkaisikin nyt supistella?

Tämä ei ole sellaista tavallista jossittelua. Sitä mitä voisi harrastaa loputtomiin. Vaan jotenkin todellisempaa, oikeampaa ja elämänmakuisempaa. Koska tavallisesti voi jossitella mutta harvoin mahdollisuudet molempiin vaihtoehtoihin ovat niin yhtälailla mahdollisia ja läsnä. Ihan kuin minua olisi kaksi yhtä aikaa. Toinen odottelee ihan rauhassa ja toinen synnyttää mielessään koko ajan.

Ajattelin ensin kirjoittaa tämän tekstin huomenna aamukahvin kanssa. Mutta mitä jos "elli" saapuukin tänä yönä jo?

eräpäivä tänään

Minä en oikein tiedä miltä lasketun ajan pitäisi tuntua mutta tämä ei jotenkin tunnu siltä. Koko raskausajan se on ainakin mahan ulkopuolisen maailman kiintopiste, kaikkia kiinnostava seikka. Kuinka pitkällä sä oot? Millon on laskettu aika? Millä viikoilla oot? Millon sen pitäisi syntyä?


Tänään se sitten on. Minä olen tasan 40 viikkoa raskaana. Ja tämä ei tunnu juuri miltään. Juuri miltään siis siinä mielessä, että minusta tuntuu ihan samalta kuin eilen ja toissapäivänäkin. Olo on vähän äklö, alavatsaa juilii hieman ja olen väsynyt. Siinä se.

Käynnistyskonsteja on pilke silmäkulmassa kokeiltu kaikki mahdolliset siivoamisesta sienipiirakkaan. Lopulta P yritti eilen houkutella "Elliä" ulos heiluttelemalla suklaakeksiä jalkovälissäni mutta ei sekään sitten tuottanut tulosta.

***

"Nyt mulla on yksi ihana tyttö ja kohta mulla on niitä kaksi."

onko tuo ihan varmasti meidän auto?

Siellä on nimittäin turvakaukalo takapenkillä. Tuntuu niin epätodelliselta. Napakoista potkuista kylkiin huolimatta. Että kohta meitä on kolme. Ja joku todella matkustaa tuossa kaukalossa. Se ei ole vain joltain lainassa. Se kaukalo eikä se matkustajakaan.

Itse vaunuissa ja turvakaukalossa tuntui olevan toimintoa, lukitusta ja lisälaitetta niin, että tottumattoman pää oli melko pian pyörällä. Sanoinkin, että toivottavasti "elli" menee yliajalle niin minulla on aikaa opetella käyttämään koko maitokahvinväristä kompleksia.

 

Kohtalon ivaa lienee, että yli kaksi vuotta tässä asuttuamme, ei ole tämän rapun ala-aulassa ikinä näkynyt lastenvaunuja. Päivää ennenkuin haimme omamme, siihen oli ilmestynyt toiset. Tilanahtaus iskee kyllä kaksien kanssa ja kolmanteen kerrokseen kanniskelu joka kerta on ihan poissuljettua. Sopu sijaa antakoon, saa nähdä minkälaiseksi vekslailuksi menee.

mahan kokoinen maailma

Eräpäivään alle viikko. Ei voi kenellekään enää soittaa, hönkäisemättä kiireesti ensin, että eimevieläsynnytetä!

Maailma on kutistunut yhden mahan kokoiseksi. Se maha heiluu ja kuplii. Sitä silitellään, esitellään tuleville serkuille, katsotaan, ihastellaan, kauhistellaan, kokeillaan, sille puhutaan, lauletaan, hymyillään ja se huomataan.

Olo on oudon rauhallinen, luottavainen. Odottava toki. Kyllä se sieltä ulos saadaan. Mutta saisi kyllä minunkin puolestani tulla jo. Öisin herään kahden tunnin välein. Mietin, että minkähänlaista se sitten on.

Päivisin olen toipunut flunssasta, laittanut kääpiövaatteita koon mukaan laatikoihin. Käpertynyt mahani ympärille. Kaikki liittyy mahaan. Jokainen ajatus, jokainen askel. Silitän sitä huomaamatta. Se alkaa potkia kun P tulee kotiin.

Tällä hetkellä meillä on mahan kokoinen maailma.

masukas

Masukas on tehnyt minusta varsin masukkaan. Viikkoja 38+1.

tahmeus

Pelkäsin etukäteen. Miltä tuntuu pysähtyä kokonaan. Jäädä rankasta työputkesta äitiysloman huomaan.

No, eipä tarvinnut sen kummemmin miettiä. Ärhäkkä flunssa kaatoi samantien viikoksi sängynpohjalle. Työurakatkin vaatinevat veronsa samoista sekavista unista.

Päivät ovat olleet tahmeita. Aika tuntuu seisahtuneen paikalleen. Muu maailma kai jatkaa menoaan, minä luen synnytyskertomuksia uudella koneellani sängyssä nenää niistäen ja tuleva mummu ompelee suklaanruskeita ja vaaleanpunaisia lakanoita.

Kissat eivät päästä minua hetkeksikään silmistään. Vaihtavat vain vahtivuoroa välillä.

Mahassa on vauhti päällä. Ei tunnu vauvasäiliön pieni flunssa paljon menoa haittaavan. Kipakat kantapäät porautuvat kylkiin ja mahtava myllerrys alkaa kun P tulee kotiin ja puhuu. Yölläkin on välillä herättävä kuulostelemaan koko kehoa vavisuttavia kuperkeikkoja.

Olen nähnyt vauvasta unia. Jokaisessa niissä hän hymyilee minulle. Ja minä hymyilen takaisin. Minä hymyilen myös P:lle. Elämäni miehelle jonka kanssa olen kulkenut ajassa ehkä lyhyen matkan, sielussa pitkän ja päätynyt tähän. Perustamaan perheen.

Sokeri teemukin pohjalla on tahmeaa. Kahvinjuonti on vähentynyt.

Meillä ollaan jo melko valmiina. Pieni nyytti on tervetullut milloin ikinä sitten päättäkin saapua. Ei sitä kai tämän valmiimmaksi voi edes tulla.

ainoa taiteiden yössä tänään

Voi hyvä luoja. Keksin eilen kesken kaiken että perhana, minullahan on myyntipöytä Taiteiden Yössä. Varattu jo aikoja sitten. Olin juuri saanut viimeiset Aalto First Experience -materiaalit painoon kun yhtäkkiä mieleeni hiipi tunne siitä että olin unohtanut jotain.

Toisaalta, ehkä oli ihan hyvä etten muistanut aiemmin. Olisin vain panikoinut turhaan. En olisi nimittäin silti ehtinyt tämän enempää tähän keskittyä kuitenkaan. Tie vei eilen siis materiaalivarastoja täydentämään ja tänään on taas tuttuja ainoa-tuotteita myynnissä Gloriassa Pieni Roobertinkadulla. Paikalle on vapaa pääsy ja Gloriassa paljon muutakin ohjelmaa ja myyjiä. Ovet aukeavat klo 18 ja sulkeutuvat joskus puolenyön jälkeen. Tule ihmeessä tekemään löytöjä, moikkaamaan mahaa tai muuten vain fiilistelemään.

Lisäinfoa Glorian tapahtumasta: www.runokuu.fi/perjantai.html

Tervetuloa!

tuttuja

Mahassa herättiin heti kun P tuli kotiin.

Taitaa pieni jo tunnistaa isin äänen. <3

koekäytössä

Hoitopöytä saapui, valkoiseksi maalattuna ja pehmusteineen. Karvainen koekaniin... *kröhm* -kissamme päätti heti tuotetestata kyseisen kapineen. Melko vakuuttavaa, eikö?

äitiysloma

Eilen se alkoi. Äitiysloma. Viikkoja on kasassa kolmekymmentäviisi. Tekemättömiä töitä on vielä kasassa ainakin viisi. Taitaa oikeastaan olla vähän enemmänkin.

Uutiskirjeeni kertoi, että nyt kannattaisi keskittyä mukaviin yhdessäolohetkiin syntymättömän vauvan kanssa. P oli sitä mieltä, että siinähän niitä mukavia yhteisiä hetkiä tulee kun valitsemme mahan kanssa maccia.