Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Tänään eletään  vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteen julkistuksen aattoa. On siis korkea aika paketoida kesken jäävä vuoden 2018 haaste.  Haasteeseen jää muutama aukkokohta.  Taktisemmalla  sijoittelulla olisin ehkä voinut saada listan täyteen; nyt haasteen ulkopuolelle jäi ainakin kymmenkunta luettua kirjaa. Toisaalta, jokainen suorittaa haastetta omalla tavallaan. Minulle on tärkeää, että edes välillä ja vähän astun omalta kirjalliselta mukavuusalueeltani ulos. Haasteen myötä luettavaksi päätyi mm. pari nordic noir-genren kirjailijaa. Ilman haastetta en varmasti olisi lukenut myöskään Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein -kirjaa, mikä yllätyksekseni olikin ihan ok.  

Haasteen helmiä olivat Fakiiri joka juuttui IKEA-kaappiin ja Kate Mortonin Talo järven rannalla. Suurimpia floppeja olivat Onnelliset ihmiset jotka lukevat ja juovat kahvia, Ain laulain ryöstös tee sekä Valo jonka kadotimme. Lucinda Rileyn kirjasarjaa luen varmasti ensi vuonnakin, Enni Mustonen puolestaan ei todennäköisesti  jatkossa listoilleni yllä.

Tässä vielä viimeisiä  sijoitteluja:

33 Selviytymistarina; Pia Maria Montonen – Wiurilan Anna Lisa. Arkea ja juhlaa Armfeltin kotikartanossa.

Kirja kertoo Wiurilan kartanon emännän Anna Louise Brüninghausin elämästä ja kartanon vaiheista. Wiurilan sukukartano on aina määrittänyt Anna Lisan elämää.  Ulkopaikkakuntalaisille kirja ei varmaan anna paljoakaan, mutta Halikossa syntyneenä salolaisena kirja on minulle mielenkiintoista paikallishistoriaa.  

Kirja on lyhyt ja kevytlukuinen; sekalainen kokoelma anekdootteja ja historiallisia faktoja. Kirjan kaunokirjalliset ansiot eivät kauheasti vakuuta; ehkä tekstiä olisi pitänyt vielä hioa, pyöritellä ja syventää tovi ennen painamista. Nähtävästi kirjoittajan ja kohteen yhteistyössä on kartanonrouvalla ollut ohjat tiukasti käsissään koska teksti ei mene kovin henkilökohtaiselle tasolle. Toki lukiessa välittyy tunne perityn aseman ja omaisuuden (ajoittain) raskaasta velvoitteesta. Sekä kartanon että emännän vaiheet  ovat melkoista selviytymistarinaa.  

Kirjassa mainitaan muuten Halikon kirkon kartanonväen penkit.  Eli kirkossa on omat penkkirivinsä alueen kartanoiden väelle. Jokaikinen kerta, Halikon kirkon jouluaaton hartauteen osallistuessani päädyn pohtimaan, että miten homma oikein hoidetaan… Tuleeko kartanonväki kirkkoon niin ajoissa, että varmasti pääsevät nimikkopenkkiriviinsä istumaan vai kuuluuko Halikon kirkon suntion töihin hätistellä kartanonväen penkkeihin istumaan yrittävä rahvas muualle?  Vai ollaanko me halikkolaiset niin kartanoiden kupeessa kasvaneita, että meille kaikille on ihan itsestään selvää jättää kartanonpenkit tyhjiksi ? 

23 Kirjassa on mukana meri; Agnes Martin-Lugand – Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia.

Lukemistani kirjoista ylivoimaisesti eniten on Bazar-kustannuksen julkaisemia. Yleensä pidän heidän kustantamistaan kirjoistaan, mutta nyt kyllä iski hutin. Oikein pahan kerran. Kiva kuva kannessa lupaili täydellistä joulunajan lukuromaania, mutta toisin kävi.  Huttua koko kirja, tämän vuoden lukuhaasteen huonoin. Ainoa mistä vähänkään voi kehua, on Irlannin karun rannikon kuvaus suolaisen veden pärskeineen.  

Onnelliset ihmiset -kirja on alun perin ilmestynyt omakustanteena. Jostain sattuman oikusta kirja lähti leviämään kirjabloggaajien keskuudessa ja niiden huomion myötä kirjailijalle tarjottiin kustannussopimusta. Ehkä kirja olisi ollut toisenlainen jos se olisi alun perin päätynyt jonkin ison kustantamon julkaisemaksi.  Ja ihan varmaa on, että kun kirjasta tehdään elokuva, niin siihen käsikirjoitukseen vielä `siistitään`  henkilöhahmot hollywood-kelpoisemmiksi.

31 Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa;  Kranish & Fisher – Totuus Trumpista

En tiedä kumpi pelottaa enemmän. Se, että lukiessa Trump paljastuu juuri niin narsistiseksi, omahyväiseksi ja ajattelemattomaksi tuuliviiriksi kuin kuvitella saattaa. Vai se, että paljastuukin, että julkisuuskuvan takana on aivot ja ajattelua; suunnitelmallisuutta ja pitkän ajan tavoitteita.

Washington Postin toimittajista koostunut kirjoittajajoukko on tehnyt perusteellista työtä. Trumpin uran kaikki kivet on käännetty ja kirja on monisatasivuinen selostus rikastumisesta, diileistä, oikeudenkäynneistä ja  bisneskumppanuuksista. Tätä en kirjalta odottanut. Odotin, josko yhtään pääsisin sisälle Trumpin persoonaan; miksi hän on sellainen kuin on, vai onko hän jotain ihan muuta kuin mitä meille yleisölle myydään. 

Kirjan luettuani en vieläkään tiedä kumpi on pelottavampaa; Donald Trumpin mahdollinen  suunnaton tyhmyys vai älykkyys. Tunneäly ja empatiakyky on hänellä selvästi jäänyt kehittymättä, mutta tavassa jolla hän tuotteistaa itseään tarvitaan kyllä älyäkin. No, lohdullisinta oli kuitenkin lukiessa tajuta, että  voitto – diili -  on Trumpille kaikki kaikessa. Hän halusi voittaa presidentinvaalit, itse presidentin työ ei taida enää niin kauheasti kiinnostaa. Ehkä tästä 4-vuotiskaudesta jotenkin läpi rämmitään, toivoa sopii..

Melkoista päättää kuluneen vuoden lukuhaaste Donald Trumpin ajatuksiin, huh. Tuleva lukuvuosi ei voisi puolestaan kuitenkaan paremmin alkaa; aamulla kilahti sähköpostiin saapumisilmoitus Michelle Obaman  Minun tarinani – kirjasta. Sillä startataan kirjavuosi 2019.

Tässä vielä lukuhaasteen lista osaltani kokonaisuudessaan.

1. Kirjassa muutetaan.  Outi Pakkanen - Helle
2. Kotimainen runokirja. Jukka Itkonen – Kaupunkiretki.
3. Kirja aloittaa sarjan. Enni Mustonen - Paimentyttö
4. Kirjan nimessä on jokin paikka.  Kate Morton – Talo järven rannalla.
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.    -
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa. Koko Hubara -  Ruskeat tytöt
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Aili Somersalo – Mestaritontun seikkailut.
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja. -
9. Kirjan kansi on yksivärinen. Helena Petäistö – Ranska, Macron ja minä.
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja. Jojo Moyes – Parillisia ja parittomia.
11. Kirjassa käy hyvin. Liane Moriarty – Nainen joka unohti.
12. Sarjakuvaromaani. Nyt v***u  nukkumaan.
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa. -
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.  Jill Santopolo - Valo jonka kadotimme.
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Anne Tyler – Jää hyvästi.
16. Kirjassa luetaan kirjaa.  John Boyne – Poika vuoren huipulla.
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Romain Puertolas – Fakiiri joka juuttui IKEA-kaappiin.
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä. -
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta. Anne Swärd – Vera.
20. Taiteilijaelämäkerta.  Heikki Harma – Hector, asfalttihippi.
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi. Sari Markkanen – Tipsu ja oivallusten opus.
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Heikki Harma – Hector, asfalttihippi.
23. Kirjassa on mukana meri. Agnes Martin Lugand – Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia.
24. Surullinen kirja. Jeffrey Archer – Kane ja Abel.
25. Novellikokoelma. Ida ja Riikka Salminen - Tarinoita suomalaisista tytöistä jotka muuttivat maailmaa.
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. Jungstedt & Eliassen – Tummempi taivas.
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta. Tommi Kinnunen – Lopotti.
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.  Catharine Ilman-Sundberg – Ain laulain ryöstös tee.
29. Kirjassa on lohikäärme.  Avril McDonald – Jukka Hukka ja lohikäärmevauva.
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Enni Mustonen – Ruokarouva.
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.  Kranish & Fisher – Totuus Trumpista.
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Alan Bradley – Nokisen tomumajan arvoitus.
33. Selviytymistarina. Pia Montonen – Wiurilan Anna Lisa.
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.  Virpi Hämeen-Anttila – Kolmastoista lapsi
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja. Kati Hiekkapelto – Tumma.
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. Alan Bradley – Kolmasti naukui kirjava kissa.
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Enni Mustonen – lapsenpiika.
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo. Kjell Westö – Rikinkeltainen taivas.
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. Golnaz Hashemzadeh Bonde - Olimme kerran.
40. Kirjassa on lemmikkieläin. -
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti. Hanne Vibeke-Holst - Mitä he toisilleen tekivät.
42. Kirjan nimessä on adjektiivi.  Cecilia Samartin – Kaunis sydän.
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle. Miska Rantanen – Kalsarikänni.
44. Kirja liittyy johonkin peliin. Anna-Leena Härkönen – Kaikki oikein.
45. Palkittu tietokirja. Mari Manninen – Yhden lapsen kansa.
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana.  Enni Mustonen – Emännöitsijä.
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.  John Boyne – Nooa Notkoniitty karkaa kotoa.
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö.  Iltasatuja kapinallisille tytöille.
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja. Ruth Ware – Nainen hytissä 10.
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Lucinda Riley – Seitsemän sisarta.

Hyvää tulevaa lukuvuotta!

Maailma lukuhaasteeseen osallistujan silmin

Lukuhaasteen alussa oli helppoa sijoittaa lukemansa kirjat johonkin haasteen kohtaan, mutta pikkuhiljaa alkaa homma kääntyä toisin päin ja tyhjät haastekohdat alkavat ohjata kirjavalintoja. Hyvä! Sehän se haasteen idea juuri onkin, hus pois vaan omalta mukavuusalueelta. Sillä lailla sitä saattaa päätyä lukemaan kirjoja mitkä menevät ihon alle ja jättävät jälkiä omaan ajatteluun tai tunteisiin.  

Tässä seuraavat omat sijoittelut:

29 Kirjan päähenkilö osaa jotain mitä haluat oppia; Sisko Koskiniemi – Kääntöpuolella lapsuus

Joskus minä vihaan ihmisiä. Asiakkaita. Joskus minä säälin niitä. Joskus jopa suren niiden takia. Mutta enää vuosiin en ole öisin valvonut ja niitä ajatellut. Ne vain siirtää mielestään pois, jollakin lailla ne lakkaavat olemasta. On vissiin epäinhimillistä sanoa, mutta välittämisellä, rakkaudella ja muulla hölynpölyllä ei tätä työtä tehdä. Tunteet on siirrettävä syrjään, käytettävä niitä vain omien ihmisten kanssa. Työ pitää hoitaa ilman tunteilua. 

Kääntöpuolella lapsuus on romaani, joka sijoittuu sosiaalityön  ja erityisesti lastensuojelun maailmaan. Kirjailija on kirjan päähenkilön tavoin varsinaiselta ammatiltaan sosiaalityöntekijä.  

Luin tämän Koskiniemen kirjan jo kuukausia sitten, mutten osannut päättää mihin haastekohtaan lukukokemuksen sijoittaisin. Sen verran syvän muistijäljen kirja kuitenkin jätti, että halusin sijoittaa sen haasteeseen vaikka sitten väkisin.  Eikä tämä vallan väärään paikkaan loppujen lopulta sijoitukaan. 

Itse olen viime vuosina joutunut opintojen, harjoittelujen ja töidenkin takia paljon miettimään omaa ammatillisuuttani suhteessa asiakkaisiin, jotka ovat hyvin heikossa ja haavoittuvassa asemassa. Kirjan tarjoama oivallus auttajan ja autettavan välisestä suhteesta pätee toki elämässä yleisemminkin; empaattisuus jotakuta kohtaan ei tarkoita, että täytyy mennä toisen tunnetilaan mukaan voivotellen ja vaikeroiden. Tunnetiloilla on taipumus tarttua. Elämää helpottaa kun tämän asian tiedostaa, niin työssä kuin yksityisestikin.  Painokasta  ja  (paikoin inho-) realistista kuvausta meille monelle vieraasta arjesta, mutta ilman tippaakaan sensaatiohakuisuutta, suosittelen ehdottomasti!

Olkaa lempeitä näille lapsille, heidän maailmanloppunsa on nyt.

17  Kannessa on sinistä ja valkoista; Anthony Doerr – Kaikki se valo jota emme näe

Avatkaa silmänne ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran.

KSVJEN (heh, ärsyttävää tämmöinen teholyhentäminen) on kirja jonka vaivattomasti voisi sijoittaa varmaan ainakin kymmeneen haastekohtaan, mutta kuittaan tällä tylsästi  sinivalkoisuus -kohdan. Itse kirjassa ei puolestaan ole mitään tylsää tai mitätöntä. KSVJEN on tähänastisen lukuhaasteen suurin helmi. En yhtään ihmettele sitä hehkutusta jota tästä esikoisteoksesta on kirjablogeissa pidetty.

Olen lukenut monia II  maailmansodan aikaiseen Saksaan tavalla tai toisella sijoittuvia kirjoja, pyrkimyksenä edes jotenkin tajuta miten valtakunnan tason pahuus tuntui ja näkyi  yksittäisten ihmisten arjessa.   Kirjan nuori saksalainen Werner on kolmannessa valtakunnassa kuin sammakko kiehuvassa vedessä; kiehuvaan veteen pudotettu sammakko hyppää sieltä pois, mutta viileään veteen laitettu sammakko  päätyy hiljalleen  kiehumaan veden kuumetessa.

Keskellä sotaa ei juuri ole tilaa valinnoille, mutta jokainen tulee edustaneeksi jotain. On saksalaisia ja ranskalaisia; on opportunisteja ja hiljaisia kapinoijia; on taistelijoita ja kohtaloonsa tyytyviä. On niitä, jotka lähtevät, ja niitä, jotka jäävät odottamaan.

Nykyajan viestintäteknologiaan tottuneelle kirja muistuttaa upeasti radion merkityksestä edellisten sukupolvien elämässä ja erityisesti poikkeusolosuhteissa. Radioaallot kuljettivat tärkeää tietoa. Sodan sytyttyä radioasemia alkoi kadota. Radiolinkkiantennit olivat kuin kynttilänliekkejä, joita sodan sytyttyä suuri sormi ja peukalo nipistivät yksitellen sammuksiin.

Kuinka ihmeellisen joutavaa on rakentaa loisteliaita rakennuksia, säveltää musiikkia, laulaa lauluja, painaa valtaviin kirjoihin värikkäitä linnunkuvia, kun ajattelee maailman järisyttävää kaiken nielevää välinpitämättömyyttä – mitä pyrkimyksiä ihmisillä onkaan! Miksi vaivautua säveltämään musiikkia, kun hiljaisuus ja tuuli ovat niin paljon valtavampia? Miksi sytyttää lamppuja, kun pimeys tulee väistämättä ne sammuttamaan.

Kirja on synkästä kehyksestään huolimatta hyvin toiveikas ja kaunis kertomus. Vaikka pimeys välillä sammuttaa lamppuja on kaikki se valo jota emme näe, silti olemassa.

40 Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä;  Jeremy Clarkson – Maailma Jeremy Clarksonin mukaan.

En jaksa enää snobbailla, Rembrandt – missä on uloskäynti?

Tämä kirja tarttui kirjastosta mukaan, koska mies tykkää katsoa Top Gearia.

Ajattelin, että häntä kiinnostaisi tutustua Jeremy Clarksonin ajatuksiin kirjallisessakin muodossa. Luin kirjan kuitenkin ensin itse ja luultavasti kannan sen nyt  kiireesti ja vähän äänin takaisin kirjastoon.  

Briteissä kirja julkaistiin pian  sen jälkeen kun BBC oli antanut potkut sammakoita suustaan alituiseen päästelevälle juontajalle. Kirja on selvästi kyhätty kiireellä, potkujen julkisuusarvo on haluttu hyödyntää maksimaalisesti. Sisältö on suurimmaksi osaksi  alun perin ilmestynyt kolumneina Sunday Times -lehdessä. Suomalaiselle lukijalle brittien sisäpolitiikan puiminen ei anna juuri mitään.

Clarkson ei arastele ottaa kantaa kaikkiin mahdollisiin inhimillisen elämän osa-alueisiin. Hän rymistelee  eri aihealueiden läpi  kuin norsu posliinikaupassa. Pahinta mahdollista typeryyttä hänelle edustavat kaikenmaailman nillittäjät; etunenässä työsuojeluhenkilöt ja luonnonsuojelijat. 

Clarkson on myös A-luokan besserwisseri, varsinainen kaikkien alojen asiantuntija. Yksi kirjan ärsyttävimmistä ominaisuuksista on runsas näennäisen spontaani julkkisnimien tiputtelu. Jos jossain Clarkson on mielestäni erityisen taitava, olkoon se itsekehun naamioimisessa itseironiaksi.  Jeremy Clarksonin maailma on maskuliininen, sovinistinen, vanhanaikainen; sanalla sanoen tympeä ja itselleni kaukainen. Todellakin toivon, että edustan toisenlaista kulttuuria kuin kirjailija.

Toki reiluuden nimissä myönnettävä, että oli kirjassa sentään joitain osuviakin oivalluksia, kuten kolumni snobismigeenistä. Se juttu kun matkalla ollessasi haluat oikeasti istua oluella ja syödä pizzaa, mutta snobbailugeeni pistää vierailemaan esimerkiksi museossa.. Clarkson käyttää tässä kohtaa otsikossa Rembrandtin nimeä, meidän perheessä tilalle voisi vaihtaa Van Goghin nimen (Kyseessä on perheen sisäinen pitkittynyt vitsi Van Goghin Auringonkukat -maalauksen näkemisestä Lontoon National Galleryssa).

30 Kirjan nimessä on tunne;  Patricia Wood – Onnenpoika

Olin niin väsynyt etten jaksanut pomppia koneessa. Tuntui kuin olisin kuluttanut kaiken hauskuuden loppuelämäkseni. Mietin sitä koko kotimatkan. Että meille kaikille on annettu elämäämme varten tietty määrä hauskuutta, niin kuin tietynlaiset aivotkin. Toiset säästävät omaansa vanhuuteen saakka ja toiset taas kuluttavat heti kaiken elämänsä alussa. Minä kulutan oman hauskuusannokseni keski-iässä.

Onnenpoika on Patricia Woodin esikoiskirja.  Etuliepeen mukaan Woodin

innoittajana ovat olleet omat kokemukset monimuotoisesta oppimisesta sekä perheen lottovoitto kirjailijan lapsuudessa.  Onnenpoika on tarina kasvamisesta, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisenä ihmiselle olemisesta. Niin ja siitä miten raha ei ehkä tuo onnea mutta se voi tuoda perheen lähelle.    Tarina on herkkä, optimistinen ja opettavainen. Perrry O. Crandall on todellakin onnenpoika. 

Tätä kirjaa suosittelen mielelläni muillekin luettavaksi, mutta niin kuin Perryn mummilla oli tapana sanoa; toisia pitää kuunnella ja toisia ei, ja kaikista vaikeinta on osata erottaa ne toisistaan.

3 Suomalainen klassikkokirja; Marjatta Kurenniemi - Onneli ja Anneli ja nukutuskello

Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat ovat kuuluneet oman lapsuuteni suosikkeihin ja nyt luen niitä mielelläni työlapsille. Jostain kummallisesta syystä Onneli ja Anneli ja nukutuskello oli kuitenkin mennyt minulta kokonaan ohi.

1970-luvulla ilmestynyt  Onneli, Anneli ja nukutuskello ottaa kantaa ympäristökysymyksiin. Ajan hengen mukaisesti ympäristöongelmat ovat paikannettavissa. Moottoritie ja saastuttava tehdas uhkaavat  Kissanmintun kaupunkia ja Vappusen sisarusten puutarhaa. Paha saa palkkansa kun neuvokkaat tytöt ja Vekotiinus Vappunen pelastavat Ruusukujan idyllin.  

Nukutuskello on ilmestynyt juuri siihen aikaan jolloin lastenkirjallisuudessa alkoi nopea siirtyminen luonnosta ja maalta kohti kaupunkeja ja ihmisten luomia elinympäristöjä.  Kun vielä 1970-luvun alkuvuosina kirjojen pääasiallisena tapahtumapaikkana tai juonen kannalta keskeisinä toimijoina olivat luonto ja eläimet, 1970-luvun puolivälistä eteenpäin kuvitus ja tapahtumat keskittyvät yhä enemmän kaupunkeihin, rakennusten sisätiloihin ja muihin ihmisen luomiin elinympäristöihin.  Jännää muuten miten lastenkirjallisuudessa näkyy  aikuistenkirjallisuutta paljon selvemmin erilaiset trendit.

Haaste on puolivälissä; 25 kohtaa on nyt täynnä. 

Kirjan vuosi 2015 - haaste

Sain facebookin puolella jokin aika sitten kirjahaasteen, jossa tarkoituksena on esitellä viisi eri kirjaa viidestä eri kategoriasta.  Siirsin haasteeseen vastaamisen tänne blogin puolelle, tarkoituksena vähän enemmänkin muistella juuri päättyvässä olevaa Kirjan vuotta 2015 sekä samalla etsiä kadoksissa ollutta lukuintoa. Olen tänä vuonna lukenut ennätyksellisen vähän. Pelkästään kiireitä on turha syyttää vähentyneestä lukemisesta. Silloinkin kun olisi aikaa lukea, en saa oikein tartuttua mihinkään kaunokirjalliseen, vaan siirtelen vaan opiskeluun ja työhön liittyviä tietokirjoja pinosta toiseen. Kirjaston kaunokirjallisuuspuolelle joskus eksyessäni pyörin vain ympäriinsä kuin, no, punainen marja pakkasessa..

Jotain sentään olen tänä vuonnakin lukenut:

1.1  Kirja jota luen nyt – Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa.

Minä en sotaromaaneja juurikaan mielestäni lue! Tai siis en lue taistelukuvauksia. Muuten kyllä sodan vaikutus ihmisen mieleen ja arkeen kiinnostaa kovastikin ja vaikuttavimmat lukukokemukset liittyvät usein tavalla tai toisella sotaan.  Näkemiin taivaassa on kirja jolta odotan paljon. Vielä olen tämän kirjan kohdalla siinä lukemisen vaiheessa, että pikkaisen pitää pakottaa itseään jatkamaan lukemista.. Enpä edes muista koska viimeksi olisin lukenut jotain mikä olisi koukuttanut heti ensi sivuilta lähtien.

 

1.2. Kirjoja jotka ehdottomasti aion tulevana vuonna lukea:

John Williamsin Stoner

Kate Mortonin Kaukaiset hetket

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe

David Vannin Kylmä saari

......

2. Kirja jota rakastin lapsena

a) Vanha talo herää

                         

Vanha talo herää on jatkoa kirjalle Uponnut järvi. Olipa kerran, melkein sata vuotta sitten, kaunis järvi ja sen rannalla kukkivien puutarhojen keskellä loistavia huviloita, joissa iloiset ihmiset asuivat. Nyt on jäljellä vain kuivuva suo ja joukko autioituvia rappeutuvia taloja. Uponnut järvi -kirjassa serkukset Portia ja Julian löytävät tiensä tähän katoavaan huvila-alueeseen ja tapaavat kaksi jännittävää vanhusta, jotka vielä elävät tuossa menneisyyden maailmassa. Seikkailuja, historiaa, salaisuuksia, pölyä ja penkomista. Mitä kaikkea hylätyistä huviloista voikaan löytyä. 

Kirjan jatko-osassa Vanha talo herää yksi hylätyistä huviloista muodostuu yllättäen tärkeäksi serkusten tulevaisuudelle. Pelkällä vilkaisulla kirjan kanteen pystyn koska tahansa kuulemaan heinäsirkkojen sirityksen kuuman kesäpäivän iltana kuivuvalla järvellä tai näkemään viktoriaanisen ajan ihmisiä leppoisasti kesänvietossaan.  Kirjan on suomentanut Marjatta Kurenniemi.

b) Sain kotini takaisin. Grace Livingston Hill

Sain kotini takaisin (alkup. Brentwood) sijoittuu uskonnollisen kaunokirjallisuuden genreen. Kovin hengellinen kirja ei ole, vaan painopiste on amerikkalaisen perinteen mukaisesti elämän ulkoisissa asioissa, joita sitten toki seuraa henkinen kasvu ja hyvinvointi. Maailmansotien väliseen Philadelphiaan sijoittuva Brentwood ilmestyi vuonna 1937.  RV-kustannus julkaisi kirjan suomennoksen vuonna 1964.

Kirja on tarina rikkaaseen perheeseen adoptoidusta Marjorie-tytöstä, joka lähtee etsimään kadoksissa olevaa perhettään. Perhe löytyy kaupungin ulkopuolelta rähjäisestä talosta. Rehellisesti sanottuna, kirjan on varmaan tarkoitus olla tarina rakkauden ihmeellisestä voimasta, mutta jos ihan oikein muistan, niin kyllä rahalla taisi olla vähintään yhtä suuri voima siinä ihmeiden toteutumisessa. Kyseistä kirjaa ei tunnu suomennettuna löytyvän enää mistään, edes suomalaista kansikuvaa en onnistunut löytämään. Tiedän, että kirja on minulla jossain ullakon kirjakasoissa ja kun kevät koittaa tälle lukijalle, käyn kaivelemassa sen käsiini uudelleenlukua varten. Outoa, että omissa mielikuvissani kirja sijoittuu selkeästi 50-luvulle. Kirja on kuitenkin kirjoitettu jo ennen II maailmansotaa. Uusintaluku lienee tarpeen mielikuvan oikeellisuuden tarkistamiseksi. Veikkaanpa, että lapsuuden syvä tunne  ei ehkä  ihan kanna nykypäivään asti..

3.1 Kirja joka jäi kesken

a) Paulo Coelhon alkemisti

Olen yrittänyt `suorittaa` Alkemistia kirjana ja äänikirjana, jopa elokuvana, eikä vaan onnistu!! Haluaisin kovasti pitää tästä kirjasta, pelottaa jos tässä nyt on tarjolla oikea aarre, joka jää minulta (tyhmyyttäni ja laiskuuttani) löytymättä. Toisaalta; jos yli 35 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa on kirjan lukenut, enkä ole silti havainnut mitään onnellisuuden eksponentiaalista kasvupiikkiä maailmassa niin ehkäpä en sitten kuitenkaan ole menettänyt mitään ihan korvaamatonta…

b) Haruki Murakamin koko tuotanto

Jos kirjailijan tuotantoa yritetään luokitella mm. sanoilla surrealismi, kafkamaisuus, postmodernismi ja scifi niin olisi pitänyt ymmärtää ettei taida olla ihan minun genreä. Norwegian Wood on kuulemma vähän eri sarjaa kirjailijan tuotannosta, ehkä yritän vielä sen kanssa, ehkä en..

3.2 Kirja joka olisi pitänyt jättää kesken

Joka ainoa Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät –kirjaan tuhlattu minuutti oli ehdottomasti täydellisen haaskattu sellainen. En ymmärrä tämän kirjan ympärille rakentunutta kohua.  Kustantajan sivuilla sanotaan, että Pancolia pidetään hyvänä naisten kuvaajana ja hän onnistuu samalla kertaa tarjoamaan viihdyttävän tarinan ja rohkaisemaan lukijaa. Apua! Tarinassa on kyllä pyritty viihdyttävyyteen, mutta ihan liiallisuuteenkin asti. Ei minun makuuni, ei edes lentokonelukemisena. 

 

4. Kirja joka teki suuren vaikutuksen - Emile Zolan Naisten paratiisi.

Naisten paratiisi kertoo 1800-luvun lopun Pariisista ja tavaratalojen synnystä. Suuren, uuden tavaratalon arjesta kertovalla teoksella on kummallisen paljon yhtymäkohtia nykypäivänkin kanssa. Tämä kirja saattaa olla yksi iso syy omalle historianrakkaudelleni ja erityisesti sen kohdistumiselle koskemaan 1800-luvun loppua.  Anna Kortelaisen Päivä naisten paratiisissa on luonteva jatkolukemisto Zolan Naisten paratiisille.

5. Kirja johon palaan aina uudelleen 

a) Thorbjørn Egnerin Kasper, Jesper ja Joonatan. Kolme iloista rosvoa

Mitäpä tätä sen enempiä selittelemään; loistava lastenkirja vuodelta 1955. Vieläkin parempi Kasper, Jesper ja Joonatan on äänikirjana. Laulut hurmaavat joka kerta ja Kauko Helovirta on lukijana paras mahdollinen. Työssä onneksi tulee aina uusia ikäluokkia, joille jälleen kirjan voi lukea.

b) Heli Laaksosen runokirjat. Heli Laaksosen 

runoille löytyy aina aika ja paikka.

Runo Helin kirjasta Raparperisyrän. Kustantaja Sammakko.

 Onnellista vuotta 2016

Minäkö blogiriippuvainen?

Kuva täältä. Lisenssi CC BY 2.0

Blogini tarina

Sain Romuaarteeni –blogin Jaanalta haasteen kertoa blogini tarinan. Olen aika täpinöissäni blogini ensimmäisestä haasteesta, kiitos! Luin tällä viikolla Valkoisen vuoren rinteillä –blogista blogiriippuvaisen 10 oireesta ja päätinkin lähteä miettimään blogini tarinaa näiden 10 blogiriippuvuudesta kertovan oireen kautta.

1) Blogihaukansilmät

Yritän (joskus vähän epätoivoisestikin) listata mahdollisia DIY-juttuja. Askartelu- ja kierrätysryhmissä viettämäni aika on lisääntynyt moninkertaisesti. Olen muutaman kerran huomannut harkitsevani tehdä ihan vain blogia varten jotain sellaistakin, joka itseasiassa ei muuten kiinnostaisi sitten yhtään.. Tästä esimerkkinä kaikenlaiset ruusut; materiaalista riippumatta (suodatinpaperit, vaahteranlehdet, tuikkupurkit).  Jos siis blogiin alkaa ilmestyä minun askartelemiani ruusuja missä tahansa muodossa, silloin taidan olla pahassa DIY-jumissa.

2) Bloggerin statistiikka: 

Erityisesti postauksen jälkeen ramppaan bloggerin tilastoja tarkistelemassa. Jos johonkin postaukseen yht´äkkisesti on paljon käyntejä, etsin vaivojani säästämättä syytä lisääntyneelle liikenteelle. Osaisin vaikka keskellä yötä herätettynä vastata välittömästi ainakin blogini lukijamäärän ja luetuimman jutun.

3) Saadut kommentit

 Olen vuosia tehnyt töitä siten, että työtarjous tulee älytekstarilla ja nopein vastaaja saa keikan. Onko kyseessä nykyajan versio orjuudesta, kun puhelin pitää ottaa mukaan vessaankin? Tai uusi versio Pavlovin koirista; kun kännykkä piippaa, pitää heti keskeyttää kaikki mitä on tekemässä ja lukea tekstari.

Nykyään puhelimen piippaus tarkoittaa usein kommenttia blogiin. Tällekin piippaukselle alan olla ehdollistunut. En nyt sentään säntää puhelimen luo niin vauhdilla, että kenelläkään olisi vaaraa jäädä alle, mutta en myöskään kykene kovin pitkään vitkuttelemaan lukemista… Mutta yhtäkaikki, jokainen kommentti sykähdyttää. Mitenkähän paljon sitten sydämentykytystä tulee aiheuttamaan se ensimmäinen negatiivinen kommentti, jos ja kun sellainen tulee.

4) Eksistentiaalinen kriisi 

Miksi joku lukija hävisi? Mitä tein väärin, suututinko mielipiteilläni, osoittauduinko tylsäksi, toistinko itseäni, … Myönnän nalkuttavani puolisolleni, että onko hän pitkään aikaan käynyt lukemassa uusimmat postaukset. Saan silloin tällöin samalta suunnalta muistutusta, että blogini ei maailmankaikkeuden tasolla ole kovinkaan merkittävä asia. Toistaiseksi kuitenkin elän vielä vaihetta jossa miellän blogini oman persoonani jatkeeksi. Klassiseen tapaan väitän aloittaneeni blogin pitämisen omaksi iloksi, päiväkirjatyyppisesti, ihan vaan itselleni. Ja pah! Jos haluaisin itselleni kirjoittaa, siihen riittäisi ruutuvihko. Lukijoita minä haluan, eikö useimmat?

5) Velvollisuudentunne

Tähän asti olen pitänyt postausten välin tasaisesti 2-3 päivässä. Elämäntilanne ja terve järki sanoo, että max. kaksi kertaa viikossa olisi fiksu määrä. Vaan postausten harventaminen tuntuu laiskuudelle ja petturuudelle.  Itsekin paljon blogeja seuraavana tajuan kyllä varsin hyvin, että laatu korvaisi määrää. Vielä kun tuntisi kehittyvänsä kirjoittajana, kuvaajana ja aiheiden valinnassa niin paljon, että kykenisi tätä periaatetta noudattamaan. Toistaiseksi mennään määrä edellä ja toivotaan kehitystä..

6) Perfektionismi  

Ei ole minun blogisyntini. Rajallisen ajankäytön tähden postaus lähtee usein julkaisuun jo luonnosvaiheessa, epätäydellisenä ja raffina. Polku ideasta toteutukseen on joko lyhyt tai katkeaa kokonaan. Vaan mikä on se taika, että joka kerta heti julkaisunappulan painamisen jälkeen tajuat monta täydennettävää asiaa ja parempia sanontoja yms.

7) Kamera 

Kannan varoiksi kameraa mukana. Napsin kuvia suunnattomia määriä toivoen, että joukkoon osuisi edes jotain kelvollista. Olen alkanut katsoa asioita blogisilmällä myös kameran läpi. Ja ne kaikki viritykset, joita välillä täytyy kelvollisen kuvan eteen tehdä.. huh. Jonain päivänä vielä putoan kameroineni tuolilta tai pöydän päältä tai niksautan niskani kyykkiessäni tuhannella mutkalla kameran jatkeena. Itseäni kohden kamera ei kuitenkaan tule kääntymään ja selfieitä tai asukuvia ei täällä tulla näkemään.

8) Puheenaiheet 

Heiveröisempikin aasinsilta kelpaa oman blogin esille tuomiseen. Erityisesti erilaisissa some-ryhmissä, jossa isot lukijamäärät liikkuvat. Olin ajatellut pitää blogini täysin anonyyminä, mutta kun kävijämääräahneys kerran iski, niin anonyymiyden periaate lensi laidan yli nopeammin kuin olisin koskaan uskonutkaan. Tänne vaan kaikki; perheenjäsenet, sukulaiset ja satunnaiset tutut. Saa siis mainostaa.

9) Pinnallisuus

Tunnetta pinnallisuudesta en omaksi blogisynnikseni laske.  Ehkä siksi, että shoppailu ja uusien hankintojen esittely on tämän nettiosoitteen kiertänyt joskus vähän liiankin kaukaa. Ei sillä, ettenkö himoitsisi monia sisustusblogien trendikkäitä hittituotteita. Usein (onneksi) käy niin, että kun vihdoin olisi varaa tai tarve jotakin hankkia, on hittituoteinnostus ehtinyt omissa silmissä jo liikatarjonnan takia vähetä. Vaan eipä silti; sama koskee DIY-juttujakin. Kun jokin asia tai tekeminen muodostuu ilmiöksi, se jo riittää hylkäämään koko jutun. Hölmöä, eikö?

10) Jakaminen 

Toistaiseksi jotenkuten hallinnassa, fb-ystävät voivat olla vahvasti eri mieltä. Olen laiska käyttämään sosiaalista mediaa, blogilla ei ole vielä edes omaa fb-profiilia. Pinterestiä olen sentään oppinut blogin myötä käyttämään, Instagramin idea ei puolestaan aukene minulle lainkaan, en vaan ymmärrä.

Montako oiretta siis Valkoisen vuoren rinteillä -Katjan listasta täsmäsi minuun ja omaan blogiini? Sanoisin, että 9/10. Huh ja höh. Blogiriippuvaiset vertaistukea tarjolla missään? Kaikki te jotka vähänkään tunnistatte blogiriippuvuuden merkkejä itsessänne, ottakaa haasteesta kiinni ja kertokaa oman bloginne tarina ja kipupisteet. `Blogisi tarina` -haasteen on käynnistänyt Kototeko -blogi. 

Kaikkien aikojen vastenmielisin pusu?

Suuteleminen on eleenä äärimmäisen kulttuurisidonnaista ja merkinnyt eri aikoina ja eri tilanteissa monia eri asioita. Suudelma onkin kautta historian toiminut rakkauden merkin lisäksi myös tervehdyksenä, sopimusten sinetöijänä, ystävyyden ja kunnioituksen osoituksena sekä alistamisen, nöyryytyksen ja petoksen välineenä. Suudelma on sopimus, jonka merkitys on se mikä sille kulloinkin annetaan. Sen historia on siis paljon pidempi ja laajempi kuin pelkkä romanttiseen rakkauteen liittyvä nykypäivän ilmiselvä yhteys. 

Olen täällä blogissa esitellyt joitain romanttiseen rakkauteen liittyviä ikonisia suudelmakuvia. Tällä kertaa esiteltävä suudelmakuva onkin sitten aika kaukana romantiikasta..

Leonid Breznevin ja Erich Honeckerin suudelma DDR:n 30-vuotisjuhlassa 7.10.1979

Valtiomiesten väliset sopimuksen ja rauhansuudelmat ovat vaihtuneet poskisuudelmiksi ja ennemminkin osaksi nykyistä tapakulttuuria kuin kansainvälisten suhteiden vallan käyttöä. Samankaltaisia poliittisia suudelmakuvia kuin Leonid Breznevin ja Eric Honeckerin kuuluisa suudelma vuodelta 1979 tuskin jatkossa politiikan piirissä vallan kauheasti nähdään. Silloin neuvostojohtaja Leonid Brezhnev ja DDR:n presidentti Erich Honecker juhlivat DDR:n 30-vuotista taivalta `sosialistis-veljellisellä suudelmalla`.  

Itä-Euroopassa vallanpitäjien väliset suudelmat olivat tavallisia ja poskisuudelmat olivat tärkeä rituaali valtiovierailuilla.  Kuvan ottamisen aikaan DDR:ää pidettiin erityisen uskollisena Neuvostoliiton kumppanina sosialististen maiden joukosta. Suulle kohdistettu suudelma ei selkeästi ollut kunnioituksen tai alamaisuuden osoitus vaan se viesti tasavertaisuutta, sopua ja rauhaa suutelijoiden välillä. Aikakauden poliittisessa ilmastossa tämänkaltaisia viestejä tulkittiin ja etsittiin.

Saksassa Bild-Zeitung –lehti järjesti vuonna 2003 äänestyksen kaikkien aikojen vastenmielisimmästä pususta. Breznevin ja Honeckerin veljellinen suudelma voitti äänestyksen ylivoimaisesti saaden lähes 30 prosenttia annetuista äänistä. Suudelmaan liittyy aikamoista historiallista ironiaa; kummankaan valtiomiehen edustamaa valtiota ei enää ole. Suudelmalla viestitetty sopimus valtioiden yhteenkuuluvuudesta ja ikuisista hyvistä väleistä osoittautui historian katsannossa kovin kestämättömäksi.

Kuva Flickr.com Lisenssi CC BY-SA 2.0

Kuvasta laadittiin myöhemmin Berliinin muurin jäljelle jääneeseen galleria-osioon `Jumalani, auta minua selviytymään tästä kuolettavasta rakkaudesta` -niminen graffititeos.

Hannu Salmi; Suudelma. Faros-kustannus Oy. 2004.

Kaikkien aikojen epätarkimmat historialliset elokuvat

Historiasta oli ammoin nuoruusvuosina tulossa minulle ammatti, kunnes elämän realiteetit tulivat tielle ja työura vaihtui aivan toisenlaiseksi. Historia jäi kuitenkin isoksi harrastukseksi. Ihan erityisesti tykkään kaikenlaisesta populaarihistorian ilmentymämuodoista ja ne ovatkin minulle historiantutkimusta monin verroin kiinnostavampi alue. 

Hieman häpeillen tunnustan kuuluvani siihen ihmistyyppiin, joka tyydyttää tiedontarvettansa sumeilematta googlettamalla ja turvautumalla wikipediaan. Minulle käyttökelpoisinta tietoa on aina se, joka helpoimmin on saatavilla. Iloitsen aina myös jokaisesta uudesta tavasta popularisoida historiaa ja tuoda sitä tarjolle mitä moninaisimmissa muodoissa. Historiablogin virtuaalinen joulukalenteri, museoviraston tapettitietokanta, verkosta imuroitavat yliopistoluennot tai rakennusten ja kokonaisten kaupunkien historialliset virtuaalirekonstruktiot olkoot minun puolestani rikkana rokassa rakentamassa historian keskivertokäyttäjän maailmankuvaa.

Silti häpeänpuna oli joltinenkin kun löysin listauksen kaikkien aikojen epätarkimmista historiallisista elokuvista; viidestätoista listatusta elokuvasta meidän perhe on rakentanut historiankäsityksiään vähintään kahdeksalla elokuvalla. Tälläkö lailla vastuuntuntoinen historiaintoilija-äiti siirtää lapsilleen historian tietämystä.

Vaan, mitä sitten! Onko hieman viihteellinen ja epätarkka käsitys menneisyydestä huonompi kuin ei käsitystä lainkaan. Ja jos siinä sivussa mukaan tarttuu joitain virheellisiä detaljeja menneisyydestä, niin se on pieni hinta kiinnostuksen kasvusta. Toki kasvatusvastuuseeni äitinä kuuluu ohjata nuorta katsojaa kasvamaan vastuulliseksi toimijaksi, joka osaa käsitellä sekä oman ajan että menneisyyden ilmiöitä kriittisesti.

Historiaa tullaan aina hyödyntämään kaupallisesti vaikka sitä kuinka paheksuttaisiin. Historia kun on tiede jota on mahdollista tehdä kansantajuisesti. Historiatieteelle avautuukin popularisoinnin kautta sellaisia mahdollisuuksia, joita kaikilla muilla tieteenaloilla ei ole.

Lisenssi

Niin siis asiaan; se kaikkien aikojen epätarkin historiallinen elokuva on tämän listauksen mukaan Oliver Stonen vuonna 2004 ohjaama Aleksanteri. Olen nähnyt elokuvan mutta en tajunnut epätarkkuuksia ja virheitä, joilla kärkisija tässä listauksessa on ansaittu. Ehkä en vaan tiedä tarpeeksi antiikin ajan historiasta.  Itse jäin kaipaamaan listalta ainakin  Kwai-Joen siltaa sekä useita II maailmansodan aikaan sijoittuvia elokuvia. Entä missä on kaikki Bondit – ei taida niidenkään historiallinen totuusarvo esimerkiksi kylmän sodan ajasta olla ihan vimosen päälle faktapohjaista.

Pitkään muuten on keskiaika ollut historian populaareinta aikaa. Vaikka keskiajan harrastaminen on hyvin trendikästä, ei se tunnu erityisesti vielä näkyvän populaarikulttuurissa. Tälläkin listalla olevista elokuvista vain Braveheart taitaa sijoittua keskiaikaan.

1. Aleksanteri (2004)

2. Marie-Antoinette (2006)

3. Pocahontas (1995). Mel Gibson John Smithin äänenä.

4. Braveheart – taipumaton ( 1995). Mel Gibson pääosassa.

5. JFK – avoin tapaus (1991). Oliver Stonen ohjaus tämäkin.

6. Gladiaattori (2000). Russell Crowe pääosassa.

7. Rakastunut Shakespeare (1998)

8. 300 (2007)

9. Pearl Harbor (2001). Tässä elokuvassa mm. polion sairastanut Franklin D. Roosevelt kävelee.

10. Patriot (2000) Mel Gibson mukana tässäkin....

11. Elisabet – Kultainen aikakausi (2007).

12. The Hurt Locker (2008) Irakin sota

13. J. Edgar (2011)

14. Jobs  (2013)

15. Kaunis mieli (2001). Russell Crowe -elokuva jälleen...

Tarkempi esittely listan elokuvista löytyy täältä.