Ina Mikkola - Valtakirjani, Helmet-lukuhaaste 2022

 

Yhden vuoden tauon jälkeen päätin tänä vuonna lähteä taas tekemään Helmet-kirjastojen lukuhaastetta. Haaste koostuu vuosittain 50 erilaisesta tavasta valita kirjoja itselleen luettavaksi.

Pari viime vuotta on ollut lukemisen kannalta `hieman` takkuilevaa. Jostain syystä nämä poikkeusolot ja kotona vietetyn ajan lisääntyminen on minun kohdallani häirinnyt kirjoihin keskittymistä. Kaikki aloitetut kirjat ovat tuntuneet joko liian raskaille tai liian kevyille tai muuten vaan vaikeilta. Josko nyt hiljalleen saisi kateissa ollutta lukuiloa ja -intoa takaisin elämään.

Listaan täällä blogin puolella lyhyesti haasteeseen lukemiani kirjoja. Tarkempi lista haasteesta ja siihen sijoittamistani kirjoista löytyy Helmet-2022 -välilehdeltä.

 

18 Kirjan on kirjoittanut toimittaja;                   Ina Mikkola – Valtakirjani

Sopivasti juuri vaalipäivänä pyörittelen Ina Mikkolan Valtakirjaa käsissäni ja mietin mistä kirjassa lopulta kirjassa oli kyse. Takateksti lupailee, että me kaikki olemme vallanpitäjiä, mutta jos emme itse usko vaikutusmahdollisuuksiimme, muut käyttävät valtaa meidän puolestamme. Vallankahvan tulisi olla työkalu, johon tartumme, aina kun tunnemme sitä tarvitsevamme.

Valtakirja lupaa tarjoavansa keinoja ravistella ajattelua terveellä tavalla vallanhimoisemmaksi ja ottaa haltuun niin oma elämä kuin ympäröivää maailmaa. Kirja lupaa matkaseuraa kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa ja hyvää itsetuntoa. Lupaavaa, eikö?

 

Valta vai voimaantuminen

 

Pakko myöntää, että olin ensin vähän pettynyt siihen, että kirjassa keskityttiin enemmän miettimään valtaa ja vallankäyttöä oman elämän sisällä. Sen sijaan että olisi mietitty valtaa yhteiskunnallisena voimana, keskityttiin siis vallan ajatuksen tuomiseen yksilötasolle. Aika paljon painopistettä oli siis omassa henkisessä voimaantumisessa; siinä miten omaa mieltään ja ajatteluaan voi voimaannuttaa ja itseänsä vahvistaa. Kirja sisälsi kyllä myös paljon puhetta misogyniasta eli naisiin ja tyttöihin kohdistuvasta vihapuheesta, väheksynnästä ja yleistyksistä.

Olisin toivonut kirjalta vähän vähemmän selfhelp-puhetta ja enemmän yhteiskunnallisen tason aiheen käsittelyä. Mutta rehellisyyden nimissä vaikka odotinkin kirjalta enemmän yhteiskunnallista näkökulmaa,  ei valtaa yksilön tasolla  käsitelty kirjassa ollenkaan huonosti, päinvastoin. Vallan käyttö kun ei tapahdu vain silloin, kun se on ilmeistä, vaan ihan missä tahansa.

Se mistä en kirjassa jaksanut innostua yhtään, olivat tekstin lomaan sijoitetut tehtäväkirjasivut. Kunkin luvun loppuun sijoitettu kysymyspatteristo olisi varmasti riittänyt. Työkirjanomaisuus tuntui väkisin väännetyltä kirjan laajennukselta.

 

Pienikin teko on vallankäyttöä

Jokaisella meillä on valta pilata jonkun päivä tai jopa elämä, eikä siihen tarvita kuin yksi sana, lause, ele tai teko. Ja meillä on valta toimia myös päinvastoin; pelastaa, kannustaa, luoda uskoa ja tukea.  

 

Ehkä kyse oli omasta kärsimättömyydestäni, kun kaipasin kirjalta enemmän yhteiskunnallista näkökulmaa mikrotason pienten eleitten ja tekojen sijaan. Todellinen pitkäjännitteinen yhteiskunnallinen muutoshan voi alkaa tapahtua vasta kun tarpeeksi moni ja tarpeeksi usein kiinnittää  huomiota tekoihinsa ja sananvalintoihinsa. Arjen toimintamallit luovat pohjan normeille, jotka puolestaan ovat pohjana rakenteille. Rakenteet ja kulttuuri taasen ylläpitävät toimintamalleja ja normeja.  Jos merkittävän valta tai vaikutin asuu valtapyramidin huipulla, pitää muistaa että sitä kannattelevat kaikki kerrokset sen alla.    Vaikuttamistyötä voi ja pitää siis tehdä yksilötasolta käsin esimerkiksi sanoittamalla yhteiskunnallisia ongelmia ja levittämällä tietoa muutostarpeista sosiaalisessa mediassa, tukemalla yksilötason työtä tekeviä järjestöjä, tarjoamalla välitöntä apua ja tukea muille vaikuttajille sekä toteuttamalla arkisia tekoja. 

Olkaamme hyttysiä

Aina välillä meidän jokaisen mieleen varmaan hiipii ajatus, ettei yksittäisen ihmisen teoilla ole merkitystä. Valtakirja neuvoo miettimään tuolloin hyttystä. Tämä pieni ja heiveröinen itikka on loistava esimerkki vallankäytöstä, ja tilanteen haltuun ottamisesta. Inisemällä ja lymyilemällä näkymättömissä se saa järkevankin aikuisen ihmisen raivon partaalle. Yliotteeseen.  Eliminoitunakin hyttyset usein ehtivät jättää pysyvän jäljen.  Jos sinusta siis joskus tuntuu mitättömälle, liian pieneltä taistelussa itseäsi suurempia voimia vastaan, ajattele olevasi itikka. Minikokoinen, mutta kuitenkin tehokkaan ärsyttävä ötökkä.

Jokaisella meillä on erilaisia vahvuuksia ja keinoja yrittää muuttaa itseämme suurempia voimia. Oleellista on ymmärtää, että useat valtarakenteet tai tilanteet ovat käännettävissä päälaelleen. Voimasuhteet eivät ole aina niin ilmeisiä kuin ensi ajattelulta voisi luulla.

Jokainen taisto oikeudenmukaisuuden puolesta muokkaa käsitystämme siitä, mikä on oikein.

 

Mikkola Ina

Valtakirjani

Intokustannus 2021

176 sivua

 

Kursivoidut kohdat ovat suoria lainauksia kirjasta.

Kuvituksena on käytetty postikortteja  Catherine Helen Palczewskin  suffragetti-aiheisesta kuva-arkistosta.

 

Joanne Harris - Mansikkavaras

 

Kesäisessä kirjassa on myös kesäisen herkullinen kansi

”Ihmiset jatkavat elämässä eteenpäin. He saavat uusia ystäviä. He varttuvat. He muuttuvat. He lähtevät. Mutta en minä, ajattelin.”

Mansikkavaras on jatkoa Pienen suklaapuodin aloittamalle kirjasarjalle, jossa seurataan Vianne Rocherin ja hänen tytärtensä elämää pienessä kuvitteellisessa ranskalaiskylässä nimeltään Lansquenet-sous-Tannes.   Sarjan edeltävät osat ovat Karamellikengät ja Persikoiden aikaan.

”Ajatus yhteen paikkaan juurtumisesta niin, ettei mikään lennättäisi minua pois, on unelma jota olen koko elämäni ajan vaalinut. Minulla ei ole koskaan ollut muita kuin pieniä unelmia; en muuta ole halunnut kuin pieniä unelmia. Olen toivonut paikkaa, jossa kylvämäni siemenet kasvavat joksikin tunnistettavaksi. Vaatekaappia vaatteilleni. Pöydän jonka pinta on naarmuuntunut tutuista jäljistä. Nojatuolin, joka on muotoutunut minulle sopivaksi. Ehkä jopa kissan ovensuuhun. Kuten näette, en paljon pyydä. Tällaisten pienten unelmien on pakko olla saavutettavissa.”

Ranskalaiskylästä on viimein tullut Viannen koti. Hän tekee edelleen pieniä taikojaan suklaalla ja ikävöi tytärtään Anoukia, joka on lähtenyt etsimään seikkailuja maailmalta. Viannella on kuitenkin kuusitoistavuotias Rosette, jota pidetään kylän kummajaisena, koska hän ei puhu, ainakaan samalla tavalla kuin muut.  Vianne on kasvattanut itselleen juuret, ja hän pelkää että tuuli tempaisee ne taas ylös.

”Mutta, kuitenkin aina kun alan ajatella, että olen ehkä saanut vaimennetuksi tuulen alituiset vaatimukset, se alkaa taas puhaltaa. Sää muuttuu. Ystäviä kuolee. Lapset kasvavat ja muuttavat omaan kotiin.”

Uinuva ja kaavoihin kangistunut kylä saa taas uusia tuulia arkeensa, kun kylään saapuu uusi tulokas, jossa on jotain tuttua, jotain kaltaista. Tulija on kuin seitsemäntoista vuoden takainen Vianne. Se Vianne olisi mennyt nopeasti toivottamaan tulokkaat tervetulleiksi, kuka tahansa tämä olikaan. Se Vianne olisi pyytänyt tulokkaan kaakaolle. Se Vianne olisi halunnut tutustua tulokkaaseen. Nykyinen Vianne on kuitenkin varovaisempi. Entiselle itselleen tunnistamaton, uudeksi ihmiseksi oppinut.  

”Morgane ja minä olemme vaarallisia taivaankappaleita, jotka on asetettu kiertoradalle törmäyskursille. Toinen meistä halaa ratsastaa tuulella, toinen haluaa vaientaa sen. Toinen meistä haluaa olla syväjuurinen tammi, toinen haluaa olla voikukan haituva, Joten tyttäreni tähden ja itseni vuoksi; toisen meistä on lähdettävä”

Aukion toisella puolella oleva kauppa kuitenkin kutsuu ja houkuttelee luokseen sekä Viannea että Rosettea. Viannen katsellessa varjoista Morgane alkaa soittaa muutoksen säveliä.  Vianne tunnistaa tulijassa samankaltaisuutta itsensä kanssa. Kummallakin on taito tuoda ihmisestä esille se, mitä heidän tulee nähdä itsessään – rohkeutta, voimaa, kykyä antaa anteeksi.

”Ja pahinta tässä on, että olisin voinut olla niin kuin hän, jos tyttäreni eivät olisi ankkuroineet minua paikalleni. Olisin voinut olla epäinhimillinen olento, joka elää ihmisistä ympärillään. Senkö vuoksi pelkään Morganea? Koska hän muistuttaa minua liiaksi ihmisestä, joka olisin voinut olla.”

Minä-muotoon kirjoitetussa tarinassa kertojina vaihtelevat Vianne, Rosette ja kylän pappi Francis Reynaud.  Kirja on ehkä luettavissa ihan itsenäisenäkin teoksena, mutta antaa varmasti enemmän kirjasarjan edelliset osat lukeneelle.  Pieni Suklaapuoti -elokuvan menestys on varmasti ollut koko kirjasarjalla sekä rikkaus että rasite. Minua ei lukiessa haitannut lainkaan elokuvan tarjoama vahva visuaalinen kuvasto, johon uusi tarina kuin itsestään mielessä solahti.

”Löydä minut.Tunne minut. Kohtaa minut.”  

Mansikkavaras on pienillä magian hippusilla maustettu tarina syyllisyydestä, siipien kantavuudesta, äidinrakkaudesta ja vaikeudesta päästää irti kun on sen aika. Se kertoo ajasta, jolloin ilmassa puhaltavat muutoksen merkit, halusipa sitä tai ei. Mansikkavaras on siis aivan täydellinen loppukesän lukukirja.

Joanne Harris - Mansikkavaras 381 s.

Alkuperäisteos The Strawberry Thief (Orion 2019)

Suomentaja Satu Leveelahti

Otava 2020

 

♥ kierrätyspalstat

 

Toisen riesa on toisen aarre.

Ei taida olla kovinkaan epäselvää, että Vintagentissa rakastetaan romua ja löytöjä, erityisesti ilmaisia löytöjä.  Ilmaiseksi saatujen esineiden tuunauksessa ja kunnostuksessa kun voi huoletta revitellä erilaisilla kokeiluilla. Se juuri on ehkä se jutun ydin, mikä tekee muiden romujen bongauksesta erityisen palkitsevaa. Painolastina ei ole muistikuvaa esineen muinaisesta kauppa-arvosta eikä tunnesidettä omaan menneisyyteen, on vain mielenkiintoinen esine.

Vaikka kierrätysinto ja persoonallisten vanhojen esineiden arvostus on kasvussa, siitä huolimatta kaatopaikalle päätyy edelleen runsaasti omistajalleen tarpeettomaksi tullutta tavaraa. Sitä kun helposti sokeutuu omille roinilleen, eikä näe niille mitään arvoa tai tulevaisuutta. On ehkä vaikea uskoa, että joku muu voi olla hakemassa juuri sitä juttua mitä itse on surutta heittämässä pois. Mutta; onneksi on kierrätyspalstat. Ei tarvita kuin rehellinen ja riittävä kuvaus esineestä palstalle niin hetkessä saattaa välttyä kuljettamisen vaivalta ja kaatopaikkamaksuilta. Samalla tekee ehkä jonkun ikionnelliseksi.

Vintagentti tuli ikionnelliseksi bongatessaan tori.fin annetaan palstalta kuvien kaapin. Kaappi näyttää siltä, että se on kuulunut lääkärin vastaanotolle tai ehkä kokoelmakaapiksi biologian luokkaan. En edes tiedä kaapin alkuperää ja hyvä niin. Voin itse rakentaa sille mielessäni juuri sellaisen historian kuin haluan. Löydön ihanuutta lisää se, että paikka josta kaappi käytiin noutamassa, huokui wanhanajan ruukkiromantiikkaa.

Kaappi sai osakseen äärimmäisen hellän freesauksen. Tälle kaunokaiselle olisi riittänyt pelkkä pintojen puhdistus. Sen verran halusin kuitenkin kaapille `omaa kädenjälkeä` että tapetoin sisäpuolen takaseinän.  Tapetti on kiinnitetty niittipyssyllä.   Tapetti on omista varastoista ja aikaakin `tapetointiin` kului korkeintaan vartti. Pyörät lisäsin kaapin alle käyttömukavuuden tähden.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että on niitä hutejakin kierrätyspalstoilta aarteita etsiessä aina välillä käynyt. Muistelematta tulee mieleen eräs keinonahkainen sohvakalusto, joka markkinoitiin kierrätyspalstalla aitona nahkana. Totuus selvisi paikan päällä kerrostalon kolmannessa kerroksessa, mutta jokin aivokupru esti sanomasta, että en sohvaa matkaani ota.  En osannut enkä motivoitunut tekemään  viittä-vaille rikkinäisille istuintyynyille mitään. Yritin antaa sohvaa eteenpäin (rehellisesti keinonahkaisena siis), mutta kukaan muu ei mennyt samaan lankaan kuin minä. Päädyin purkamaan sohvan ja maksamaan suosiolla kaatopaikkamaksun ei-kierrätettävistä sohvan osista.

 

PS. Hyllyllä näkyvä Harriet Tycen psykologiseksi trilleriksi luokiteltu kirja Kaikki valheesi ei saa Vintagentilta lukusuositusta. Kirjailija on skotti ja tapahtumat on sijoitettu Lontooseen. Talot kuvaillaan kosteiksi, sokkeloisiksi ja muratin peittämiksi. Muuten kaikenlainen Lontoo tai englantilaisuus loistaa poissaolollaan.   Henkilöhahmot ovat yksiulotteisia ja epäuskottavia ja sopisivat paremmin vaikka Orange Countyn kotirouviksi. Kirjallisuuslaji yrittää olla jotain psykologisen jännärin ja perinteisen dekkarin välimaastoa, yhtä kaikki juoni on epäuskottava ja ohut. Kirjailija ei myöskään selvästi ole perehtynyt kovin syvällisesti asianajajan työhön.

Enni Mustonen: Pukija

Kirjoitin pari vuotta sitten Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan ensimmäisestä osasta, että toivottavasti jatko-osissakin yhteiskunnallinen ajankuvaus pysyy edelleen keskiössä eikä homma latistu pelkäksi juonivetoiseksi hutuksi ja historiallisten nimien tiputteluksi.

Kirjasarjan kahdeksas osa Pukija kertoo Paimentyttö Idan tyttärentyttärestä Vienasta. Sarjassa on nyt edetty kansakunnan synnyn, sotien ja murrosten läpi uuden ajan alkuun, 50-luvulle. Pukijassa ajankuvauksessa painopiste siirtyy yhteiskunnallisten muutosten ja kipupisteiden kuvaamisesta populaarikulttuurin ilmiöiden hyödyntämiseen. Ollaan sen ajan kynnyksellä, jolloin yhteiskunnassa huomio alkaa siirtyä yhteisöistä yksilöihin. Tätä muutosta ruokkimaan syntyy valtava viihdeteollisuus juorulehtineen ja tähtikultteineen. Keskiöön nousevat  missit, coca-cola ja paperitähdet. Ihan terävästi siis Mustonen on jälleen osannut poimia sen olennaisen muutoksen siitä viitekehyksestä mikä yksittäisen ihmisen elämässä näkyy ja tuntuu.

Maisteri Särkkä. Kuvaaja Aarne Pietinen. Museoviraston kuvakokoelmat.

Mutta, mutta;  mitkä ovat tämän kirjan kirjalliset arvot yksittäisenä teoksena? Minun mielestäni aika olemattomat.  Vienan persoona jää haileaksi. Jos kirjasarjan alussa panostaa ajankuvauksen lisäksi henkilökuviin ja henkilön kehitystarinaan, niin lopun sarjaa saakin sitten lasketella pelkillä ajankuvan detaljeilla ja namedroppingilla, vai?  Kirjan heikkoja kohtia ovat minusta myös vähän väkinäisesti tuupatut ulkomaan kokemukset.  Mae Westin ja Marilyn Monroen ymppääminen sivurooleissa piipahtajiksi  ei anna tarinalle mitään lisää. 

 

Kuvalähde: Pixabay

Vaikka tykkään populaarihistoriasta ja historian popularisoinnista, silti jokin tämänkaltaisessa historian viihteellisessä hyväksikäytössä ärsyttää. En edes sano, etteikö faktaa ja fiktiota saisi kaunokirjallisuudessa sekoittaa. Antaa mennä vaan, viihdettähän tässä luodaan, eikä historiantutkimusta. Mutta kuinka pitkälle nykyaikaan syrjästäkatsojan tarinaa voidaan tällä tavoin viedä? Milloin kirjasarjassa tulee vastaan se hetki, jolloin oikeiden henkilöiden käyttäminen osana fiktiivisten henkilöiden tarinaa on liikaa. Mihin asti tarinaa oikein voidaan kuljettaa ja suomalaisten yhteistä lööppiomaisuutta ryöstöviljellä? Kun vielä muutaman osan jaksaa odotella, onko Vienan tytär töissä Ala-Tikkurilan Shellillä  Lahden MM-hiihtojen aikaan tai joko Vienan lapsenlapsi hengailee Sofia Belourfin kaverina asukuvia ottamassa? Minkälainen on  syrjästäkatsojan osa lähimenneisyydessä tai nykyhetkessä?  

Reiluuden nimissä on sanottava, että Enni Mustonen (alias Kirsti Manninen)  osaa kyllä taitavasti kuvata arkisia asioita kultakin ajanjaksolta. Pukijassa parhautta olivat minusta 50-luvun alkuvuosien lentomatkustamisesta kertovat kohdat.  Enni Mustosen huolellista taustoitusta ja historiantuntemusta onkin monesta suunnasta lukuisasti kehuttu. Kaikesta kirjoittamastani huolimatta; jos syrjästäkatsoja-sarjalle tulee vielä jatkoa (kuulemma tulee) , niin varmasti jatko-osatkin vielä luen. Silleen vähän samalla tavalla kuin kampaajalla istuessa tulee luettua lehtiä, joita ei muussa yhteydessä tulisi suosikkilukemistokseen mainittua.

Enni Mustonen

Pukija

Otava 2020

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan 8.osa

Ruth Hogan; Kadonneiden tavaroiden vartija

Käytän kirjablogeja oman lukukokemukseni syventämiseen. Luettuani tai lukiessani kirjaa etsin arvioita ja luen muiden tulkintoja teoksesta. Kirjablogeja lukiessani löydänkin vahvistusta omille ajatuksilleni kirjasta ja bongaan sellaisia näkökulmia mitä en itse ehkä lukiessani tajunnutkaan ajatella.  Luen mieluummin nimenomaan henkilökohtaisia lukukokemuksia välittäviä blogiarvioita kuin ns. neutraalimpaan arviointiin pyrkiviä kulttuuritoimitusten kirja-arvosteluja.

Usein löydän kirjablogeista myös täysin erilaisia lukukokemuksia kyseessä olevasta kirjasta. Osa kehuu, osa kritisoi; mutta silti tunnistan, että samasta kirjasta puhutaan, vaikka vastaanotto ja lukukokemus voikin erota omastani melkoisesti.

Nyt kuitenkin kirjablogit pettivät minut isosti. Luin (itseasiassa kuuntelin, mutta sillä ei liene asian kannalta merkitystä) viime viikolla ilmestyneen Ruth Hoganin kirjan Kadonneiden tavaroiden vartija.

Kaikki kirjablogien arvostelut, jotka kirjasta löysin, oli kirjoitettu kustantajalta saadun ennakkokappaleen perusteella. Kaikki lukemani arviot kirjasta olivat myös poikkeuksettoman kehuvia. En tiedä vaikuttiko asiaan enemmän samaan aikaan eletty joulun aika, jolloin lahjakirjaa oli luettu vaiko kustantajan lähettämä mainossuklaalevy, mutta kirjasta kirjoittaneet kokivat teoksen tunnelmalliseksi, lämpöiseksi, herttaiseksi brittielämän kuvaukseksi, jossa häivähtää juuri sopiva annos tummempiakin elämän sävyjä. Sanaleikit kuvataan nokkeliksi ja kekseliäiksi ja juonen käänteet hyvin yhteen punotuksi.  Kirjan hahmoja kehutaan liikuttaviksi ja viisaiksi, elämän kolhimiksi mutta aidoiksi.

Ja kaikkea kanssa!  Kirjan hahmot ovat kuin suoraan ”näin kirjoitan romanttista hömppää”  klishee-kokoelmasta. Yhteenkään hahmoista en kiinny enkä samaistu, saatikka ymmärrä motiivejaan.  Myöskään miljöön kuvaus ei ole minusta erityisen onnistunutta; en saa mitenkään kuviteltua itseäni Lontoon liepeille ruusuntuoksuiseen brittipuutarhaan.

Tarinan pätkät on kudottu näennäisesti yhteen, ilman mitään kunnollista syytä tai tarkoitusta. Sanaleikit ovat vaivaannuttavia, tai sitten suomennos ei ole onnistunutta. Ainoastaan kustantajaveljensä dissaaman Portia-siskon klassikkokirjoilla leikittelevä kirjailijanura on ainoa asia, mikä kirjassa edes hitusen huvittaa.  Kansi ja taustateksti olivat lupauksia herättävää, mutta kirja osoittautui silkaksi sisällöttömäksi kikkailuksi. Vähän kyllä ihmetyttää ja melkein hävettää, että miksi minä en lämpene yhtään tälle kirjalle, josta kaikki muut tuntuvat löytävän niin paljon hyvää. Voinkohan syyttää märkää ja mustaa tammikuuta?

Pettymyksestä huolimatta sijoitan kirjan Helmet 2020-lukuhaasteeseen kohtaan 49 eli vuonna 2020 julkaistu kirja.

Teos: Kadonneiden tavaroiden vartija

Tekijä: Ruth Hogan
Suomentaja: Susanna Tuomi-Giddings

Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Bazar

Kirjahelmiä! Helmet-lukuhaaste 2019 valmistui

Jo kolmatta vuotta olen listannut lukemiani kirjoja Helmet-lukuhaasteeseen. Haaste koostuu vuosittain 50 erilaisesta tavasta valita luettavaa. Aiempina vuosina on haaste jäänyt osaltani puolitiehen. Viime vuonna listalle taisi jäädä viisi aukkokohtaa.

Tänä vuonna otin haasteeseen vähän erilaisen lähestymistavan ja annoin haasteen aktiivisesti ohjata lukuvalintojani. Poistuin siis omalta lukumukavuusalueeltani, mikä haasteen perimmäinen tarkoitus juuri lieneekin (miten tämän tajuamiseen menikin näin kauan ..).  Ja kappas; olen nyt suorittanut tämänvuotisen lukuhaasteen eli lukenut vuoden aikana jokaiseen haastekohtaan sopivan kirjan. Lisäksi on tullut luettua parikymmentä sellaista kirjaa, jotka eivät ole haasteeseen sopineet.

Tänä vuonna haasteeseen luettujen kirjojen kirjojen helmi oli Tove Janssonin Taikatalvi; klassikko jota en jostain käsittämättömästä syystä ollut ennen lukenut. Nyt luin Taikatalven haasteen kohtaan 28: Kirjan kannessa on kuu.  Ilman haastetta tuskinpa olisin Taikatalveen tullut vieläkään tarttuneeksi. Haasteeseen luettujen kirjojen parhaimmistoa oli myös Fredrik Backmanin Mummo sanoo hei ja anteeksi. Backmanin kirjoja tulen varmasti myös lukemaan lisää jatkossa.

Peräti kaksi Minna Canthiin kiertyvää kirjaa, eli Minna Rytisalon Rouva C ja Minna Maijalan  Punaiset kengät pääsevät myös tämän vuotisen haasteen parhaimmistokirjojen  listalle.  Suunnittelen jatkavani Minna Canthin  persoonaan ja merkitykseen tutustumista lukemalla seuraavaksi Maijalan Canth elämänkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen .

Älä pelkää. Ole sitkeä. Ole ahkera.  Ole rohkea. Ole aivan saamarin reipas.

Ajattelen Karen; ettet ehkä ollutkaan ihan sellainen kuin kuvittelin. Et ehkä ollutkaan se äärettömän rohkea, vahva, itsenäinen, viisas ja hyvä ihmenainen, jollaiseksi olin sinut mielessäni kuvitellut. Olit inhimillisempi, heikompi, sairaampi, masentuneempi, tunteillesi alttiimpi, itsekkäämpi, epätoivoisempi, omistushaluisempi, metsästyshimoisempi, turhamaisempi. Mutta ei se mitään Karen, sellaisia me olemme.

Odotin kovasti Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -kirjan lukemista, enkä turhaan. Paikoin Kankimäen puhe yönaisilleen osuu ja menee ihon alle. Tuntuu kuin teksti olisi suoraan minulle kirjoitettu; sellaiselle kuin haluaisin olla. Sitä paitsi minäkin tunnistan kymmenennen päivän taian; tyhjäkäyntiajan joka matkan alussa kestää sopeutua olosuhteisiin ja muuttua turistista matkailijaksi. Aluksi on kaikki outoa ja vierasta. Ajan kanssa sitä sitten sopeutuu, kehittää rutiineja ja alkaa nähdä.  Kirjassa matkustetaan, siis ollaan yksin (36). Karen Blixenin Talvisia tarinoita en lukulistalleni yönaisista inspiroituneenakaan ehkä sentään nosta.  Minun Afrikkani elokuvan katsomista voisin harkita, mutta vähän jännittää Meryl Streepin näyttelijäsuoritus. Madame kun ei todellakaan ole suosikkinäyttelijäni.

Haasteen kirjojen joukkoon mahtuu myös monta pettymystä tai muuten vaan latteaa lukukokemusta. Steve Jobsin tyttären Lisa Brennan-Jobsin isäsuhteesta kertova kirja Pikkusintti tuntui mitäänsanomattomalta tirkistelykirjalta, joka ei pelkillä kirjallisilla ansioillaan olisi pitkälle pötkinyt. Tarina olisi voinut olla  pelastettavissa, jos kustannussopimuksen tehtyään Brennan-Jobs olisi unohtanut kirjoittavansa superjulkki-isästään ja kirjoittanut tarinan perheestä ja lapsuudesta vanhempien  ristipaineessa. Sijoitin kirjan kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi. Steve Jobsin persoona alkoi Pikkusintin heikkoudesta huolimatta kiinnostaa , joten loppuvuoden lukulistalle noussee Isaacsonin kirjoittama Jobsin elämänkerta.

Kirjallisilta ansioiltaan vuoden vaatimattomin oli Gilles de Maistren Mia ja valkoinen leijona. Kirja on vain selostus elokuvan käsikirjoituksesta, mikä ei sekään ole erityisen suurella sydämellä ja taidolla tehty.

Myös moni kohukirja osoittautui pettymykseksi. Paljon hehkutettu Tara Westoverin Opintiellä ei minusta kertonut ensisijaisesti koulutuksen voimasta ja kaikkivoipaisuudesta vaan ennemminkin poikkeuksellisen henkilön kummallisesta elämästä ja selviytymistaistelusta. Pettymys oli myös kirjallisuusryhmissä isosti hehkutettu Heather Morrisin  Auschwitzin tatuoija.

Ihan mukiinmenevä mutta silti odotuksiin nähden iso pettymys oli Kate Mortonin uutuus Kellonsoittajan tytär.  Tarina kulki niin monessa eri ajassa, että minulla oli vaikeuksia pysyä juonen kulussa mukana. Sen olisi vielä voinut antaa kirjalle anteeksi, jos ajankuvaus olisi ollut Mortonin edellisten kirjojen tavoin vahvaa, mutta kun ajankuvakaan ei tällä kertaa mennyt ihon alle. Harmi, koska  kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisin halunnut elää eli liikutaan viktoriaanisen ajan Englannissa.

Haasteen loppusuoralla luin pari hyvin erilaisella tavalla minimalismia, tavaroita ja kuluttamista käsittelevää kirjaa. Otso Sillanaukeen Zero waste – jäähyväiset jätteille -kirjalla olisi pitänyt olla minulle paljon annettavaa. Olen omasta mielestäni noin periaatteen tasolla melko tiedostava kuluttaja, joka vaan tarvitsee potkua (ja pakkoa) käytännön elämänmuutoksiin. Omasta mielestäni myös kestän ilmastonmuutosta käsitteleviltä kirjoilta aimo annoksen syyllistämistä ja suoraa puhetta. Meitä ihmisiä on aika  herätellä ilmastonmuutoksen todellisuuteen kovenevin sanoin. Mitä en kuitenkaan kestä on lukijan aliarvioiminen. Zero waste osoittautui niksipirkkatasoiseksi kikkakokoelmaksi. En ala vähentää jätteideni määrää alkamalla sokeroimaan sitrushedelmien kuoret tai poimimalla koiralenkillä kakkakasat vessapaperin palalla talteen. Kirja missasi pointin ja saattoi jopa kääntyä itseään vastaan. Sori vaan sinä  alle 18-vuotias joka suosittelit kirjaa.   Sen sijaan kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (50) Laura Honkasalon Kaapin henki yllätti lämpimällä ja ymmärtäväisellä lähestymistavallaan aiheeseen tavaratulva, materia ja omistaminen.  Tästä teoksesta on hyvä aloittaa omien kulutustapojensa tarkastelu.  Aika vahvastihan edelleen kuluttamisen oikeus ajatellaan jotenkin demokratian ja kansalaisoikeuksien ilmentymäksi.   Ilmastonmuutosta käsittelevänä  kirjana (22) luin Thunbergin perheen Sydämen asioita – perhe ja planeetta kriisissä. Suosittelen!

Kokonaisuudessaan Helmet-lukuhaaste 2019 -listani löytyy  blogin yläpalkista omalta välilehdeltään.

Mummo sanoo hei ja anteeksi

Kirjahaasteiden parhautta on, että välillä tulee valittua  luettavaa puhtaasti  sattumalta, ilman sen suurempia ennakko-odotuksia. Mummo sanoo hei ja anteeksi -kirja valikoitui lukulistalle  juuri tällä tavalla.  Luulin tarttuvani lastenkirjaan tai ruotsalaisella huumorilla höystettyyn kevyeen kesäluettavaan.  Vaan sainkin jotain ihan muuta. Sain luettavaksi kasvamisesta ja muutoksen mahdollisuudesta kertovan toiveikkaan tarinan, jossa nauru ja itku sekä ilo ja suru kulkevat rinnakkain ja sekaisin.

Kirja kertoo omalaatuisen Elsan suhteesta vähintään yhtä omalaatuiseen isoäitiinsä.   Elsaa kiusataan koulussa, onhan hän erilainen kuin kaikki muut.   Elsa osaa kaikki Harry Potter -kirjat käytännöllisesti ulkoa ja hän osaa luetella kaikkien X-menien supervoimat. Opettajat puhuvat keskittymishäiriöstä, mutta eihän se voi Elsan mielestä pitää paikkaansa. Elsa itse ei tajua, miksi hän erottuu joukosta. Miksi se, että hän haluaa vain olla rauhassa oma itsensä, estää muita olemasta hänen ystävänsä.

Jos ihminen ei pidä toisista, toiset eivät voi satuttaa. Melkein kahdeksanvuotiaat, joita usein kutsutaan erilaisiksi, oppivat sen nopeasti.

Yksinäisen Elsan paras ja ainoa ystävä on isoäiti, joka ehdoitta ja aina pitää tyttärentyttärensä puolia.

Mummot ovat kuin armeijoita. On lapsenlapsen etuoikeus tietää, että joku on puolellasi aina, riippumatta siitä mitä tapahtuu. Jopa silloin kun olet väärässä. Erityisesti silloin. Mummo on samaan aikaan miekka ja kilpi; hänen rakkautensa on erityistä; sellaista jota älykääpiöt eivät tajua. Kun koulussa sanotaan, että Elsa on erilainen ikään kuin se olisi huono asia, kun hän tulee kotiin mustelmilla, kun rehtori sanoo, että Elsan on ”joustettava” ja että hän ” provosoi muita lapsia”, silloin mummo seisoo hänen rinnallaan. Mummo kieltää häntä pyytämästä anteeksi. Mummo kieltää häntä ottamasta syitä omille niskoilleen. Mummo ei milloinkaan sano, että Elsan ”ei pidä välittää kiusaamisesta, koska toiset vain innostuisivat lisää” tai että ” hänen kannattaa kääntyä kannoillaan”. Mummo tietää paremmin. Mummo tajuaa enemmän. Mummo on soturi, jonka voi ottaa rinnalleen sotimaan. Mummo kuuluu aina Elsan joukkueeseen.

Mummo ei ole mikään pyhimys. Hän on melkoinen anarkisti, joka on omassa elämässään tehnyt paljon virheitä ja kaduttavia asioita.  Mummo ei ole niin kauhean tarkka käytöstavoista, soveliaisuudesta, laeista tai säännöistä. Mummolla on kuitenkin supervoimana rohkeutensa ja kykynsä kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä.

Mummo sanoo, että hitaasti ajattelevat ihmiset väittävät aina, että nopeasti ajattelevilla ihmisillä on keskittymisvaikeuksia. ”Idiootit eivät voi käsittää, että ei-idiootit ovat ajatelleet jonkin asian loppuun ja siirtyneet eteenpäin nopeammin kuin he itse. Siksi idiootit ovat aina niin pelokkaita ja aggressiivisia. Mikään ei pelota idiootteja niin kovasti kuin älykäs tyttö.

Vain erilaiset ihmiset muuttavat maailmaa. Yksikään normaali ihminen ei milloinkaan ole muuttanut paskaakaan.

Mummo tekee mitä kykenee auttaakseen ja suojellakseen pientä yksinäistä lapsenlastaan. Iltaisin mummo kertoo Elsalle tarinoita (etäisesti Nangijalaa tai Narniaa muistuttavan) Melkein-Hereillä maan kuudesta kuningaskunnasta, joissa kenenkään ei tarvitse olla normaali. Miamasin kuningaskunnassa rakastetaan, Mitabalosissa taistellaan, Mimovasissa tanssitaan ja iloitaan, Mirevasissa uneksitaan,  Miploriksen kuningaskunnassa säilytetään kaikkia suruja ja Miaudacasissa uskalletaan. Mitä yksinäisempi Elsa on oikeassa maailmassa, sitä suuremmaksi kasvavat tarinat Miamasin kuningaskunnasta.

  

Täysillä elävän mummon mielestä vaikeudet on tehty kierrettäviksi, mutta syövälle mummokaan ei mahda mitään.  Kuollessaan isoäiti jättää Elsalle tehtävän; tämän tulee toimittaa perille anteeksipyyntökirjeitä isoäidin puolesta. Alkaa suuri seikkailu täynnä outoja käänteitä ja eriskummallisia ihmisiä.  Kirjeet johtavat Elsan paikkoihin ja tilanteisiin, joissa todellinen maailma ja Melkein-Hereillä-Maa kohtaavat.

Pienen tytön suhteesta isoäitiinsä kertova herkkä tarina on kunnianosoitus rohkeudelle ja erilaisuudelle.  Se on myös iso tarina vahvuuskasvatuksen voimasta. Vaikka omaisit minkälaiset supervoimat, et voi aina ja loputtomiin olla kilpenä lapsen ja maailman välissä.  Et ehkä voi suuresti muuttaa todellisuutta missä lapsi elää, mutta voit pyrkiä antamaan hänelle välineitä ja vahvuuksia, joilla hän itse voi ottaa omaa maailmaansa haltuunsa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16; Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla. Mummon kaikki tempaukset eivät ehkä sovellu ihan pienille lapsille ääneen luettavaksi. Sen sijaan uskoisin kirjan soveltuvan erinomaisesti esimerkiksi ala-asteella yhteisesti koulussa luettavaksi.

Ihminen haluaa saada osakseen rakkautta, 

sen puutteessa ihailua, 

sen puutteessa pelkoa, 

sen puutteessa inhoa ja halveksuntaa.

Hän haluaa herättää toisissa ihmisissä jonkinlaista tunnetta. 

Sielu kavahtaa tyhjiötä ja haluaa kosketusta mihin hintaan hyvänsä. 

(Hjalmar Söderberg, Doctor Glas)

Fredrik Backman

Mummo sanoo hei ja anteeksi.

Otava 2019

Mitä Minna twiittaisi - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

Minna Maijalan Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta on esseekokoelma Minna Canthista ja nykyajasta. Se on sarja pohdintoja Minna Canthille tärkeistä teemoista; luovuuden oikeutuksesta, mielenterveydestä ja vallasta, rakkauskäsityksistä, sukupuolitetuista tarinoista ja ihmisarvosta.  Ovatko Canthin aikanaan tärkeiksi kokemat asiat  ja esille nostamat epäkohdat nykysuomessa vanhentuneita teemoja vai vieläkö  samoista asioista käydään (tai pitäisi käydä) yhteistä keskustelua?

Minna Canth oli omalla aikakaudellaan radikaali yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka ei pelännyt kyseenalaistaa vanhoja arvoja ja normeja. Hän myös pyrki tuomaan yhteiskunnalliseen keskusteluun (kyllä, Minnan aikaan sellaista ihan oikeasti vielä käytiin…) monia vaiettuja perheeseen, parisuhteeseen ja naiseuteen liittyviä teemoja.  Hän kirjoitti mm. tyttöjen koulutuksesta, alkoholista, prostituutiosta, vanhusten hoidosta, vankiloiden olosuhteista ja monista muista `aroista` asioista.  

Kuva Victor Barsokevitsch finna.fi

Sukupuoli ei ollut Canthin ajattelussa niin merkityksellistä kuin mitä jälkipolvet nyt tuntuvat ajattelevan. Minna Canth uskoi, että ihminen, olipa hän mies tai nainen, on vapaa kehittymään ja muuttumaan kunhan kehitystä tuetaan toimivalla taloudella ja koulutuksella.    Olisi melkoinen vääryys Minnaa kohtaan ajatella hänet vaikuttaneen   `vain` sukupuolten välisen tasa-arvon kehitykseen. Hyvästä syystä siis Minna Canthin syntymäpäivänä nostetaan Suomen liput salkoon muistuttamaan tasa-arvosta. Toki nykysuomessa riittää edelleen työtä lasikattojen rikkojille, mutta ehkä vielä enemmän Minnaa tarvittaisiin muistuttamaan, että ihmisoikeudet eivät ole neuvottelukysymys.

Mitä annettavaa Minna Canthilla siis on  nykyajan ihmiselle? Siihen kysymykseen haetaan vastauksia Punaiset kengät -kirjassa.

”Aatteet vanhettuvat, yhteiskunnallinen olotila vaihtuu, mutta ihminen pysyy ihmisenä”. Me painamme edelleen katse maassa kohti kehitystä, joka saa meidät voimaan pahoin ja kohtelemme huonosti kaikkia toisenlaisia, erityisesti heitä, joiden kuvittelemme uhkaavan ansiotta saavuttamiamme etuja. "

"Minna Canth kammosi yksiäänistä joukkomieltä, joka yksinkertaisti asioita ja korotti ääntä sen sijaan, että olisi inspiroitunut kaikkia ajattelemaan itse. Mitä hankalammasta ja ajankohtaisemmasta kysymyksestä on kyse, sitä vaikeampi ajatuksia on tiivistää pelkkiin kiteytyksiin ja kannanottoihin."

Tarvitaan siis moniäänistä keskustelua ja ajatustenvaihtoa, jotta ei asian sijaan aleta riidellä pelkistä sanoista.   Pelosta on tullut yhteiskuntamme leimaa-antavin tunne. Nykymaailmassa on välillä kovin vaikeaa uskoa, että suvaitsevaisuus ja sivistys vielä voisivat olla voimissaan.  Me pelkäämme, varaudumme ja varustaudumme erilaisiin uhkakuviin pyrkimällä sulkemaan kaiken vieraan yhteisömme ulkopuolelle. Pelko myös tekee ihmisistä tottelevaisia, sillä pelokas turvautuu etsimällä itselleen johtajan sen sijaan että ajattelisi itse.  Pelon hallitsemiseksi ajattelusta häviää sävyjä ja maailman mustavalkoisuus korostuu; joko olet meidän puolella tai meitä vastaan. Olet suvakki tai rasisti; valitse puolesi ja ota paikkasi jonon jommastakummasta päästä, mahdollisimman kaukaa toisinajattelijoistasi.

Minna Canth jos kuka kykeni näkemään rakkauden yhteiskunnallisena muutosvoimana. Rakkaus on ainoa todellinen vastavoima, jolla voimme käydä pelkoja vastaan. Ei rakkauden ja myötätunnon voimaan uskomisen tarvitse kuitenkaan tarkoittaa sinisilmäisyyttä tai hyväuskoista silmien sulkemista yhteiskunnallisilta ongelmilta. Ei kuitenkaan myöskään riitä, että rakastaa kaltaisiaan.  Minna taitaisi twiitata, että voitaisiinko olla ihmisiksi eli normien ja rajojen sijaan alettaisiin kunnioittaa toisen inhimillisyyttä ja jakaa yhteistä ihmisyyden kokemusta.

Minna Maijala omistaa teoksen kaikille ajatteleville naisille, jotka eivät välitä pysyä ruodussa. Helmet-lukuhaasteessa kirja sijoittuu hyvin ainakin kohtiin 8; kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen ja 11; kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa sekä vuonna 2019 julkaistuksi kirjaksi (kohta 49).  Minna Maijalalta on ilmestynyt myös Minna Canthin elämänkerta Hellä, herkkä, hehkuvainen (2014).

Minna Maijala:

Punaiset kengät - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

Otava 2019