Luova tauko tai sitten ei

Kirjantekeleeni eli käsikirjoitus ja kuvat kahta lukuun ottamatta lähtivät toissapäivänä taittajalle.Nyt tietysti olisi hyvää aikaa ruveta tekemään listaa julkkarivieraista, raivata lähdemateriaalit sievästi hyllyyn tai aloittaa raivaus eteisen romuista. Ilmeisesti on kuitenkin pakko pitää pieni luova tauko, tai ainakin se tekisi hyvää. Toisaalta naputtelin tänään yhden ihan pienen jutun Nukkekoti-lehteen, jota en aikaisemmin ole avustanutkaan. Juttu on vielä omalla koneella ja se käsittelee taloani, joka oli Tampereen näyttelyssä. Ei vähät mitään, olisi mummi-vainaa kauhistellut. Sitä en tietysti tiedä, kelpaako tarinani, kun vasta sitä tyrkytän.

Lumikin sitten tuli, mutta onneksi myös suli melkein saman tien. Jos kuvaa katsoo oikein tarkkaan, ovat aikaisemmin esittämäni sinivuokot vähän viluisen näköisiä tuossa maahan tipahtaneen lintupöntön vieressä. Se on siinä, kun ei kumpikaan uskalla kiivetä korkeammille tikkaille. - Kevät kuitenkin etenee ja sen huomaa fasaaniherrasta, joka tepastelee pitkin pihaa. Sain vain herran kuvaan, mutta kyllä rouvakin oli paikalla. Ilmeisesti useampikin rouva, sillä nämä kuulemma ovat moniavioisia.

Terapiatyönä olen talven aikana tehnyt yhden neulepaidan, yhden röijyn, yhden kesäneuleen ja sille simppelin huivin ja nyt kudon sukkaa. Terapaa mielelle, terapiaa sormille. Röijystä puuttuu napit ja ehkä viimeinen silaus muutenkin, mutta osat on kyllä kaikissa vaatekappaleissa ommeltu kasaan.

Katseltiin lintuja

Viikolla kävimme tervehtimässä vaaria ja osuimme oikean lintulammen kohdalle: joutsenia, lokkeja, kanadanhanhia, sorsia. Kuvattavat vain olivat niin kaukana, että parempia kuvia en saanut, mutta hyvä näinkin. Kevät tekee iloiseksi!

Labra-aamu vastassa

Menemme labraan puoli kymmeneksi ja sitä ennen ei ruokaa, ei juomaa, vain aamulääkkeet paitsi ei tyroksinia eikä sattuneesta syystä nesteenpoistolääkettä. Sen sijaan olemassa olevat nesteet lähtevät mukanani. Mies haki terkkarista ison kanikan, johon pitää kerätä yöpissat. Arvelisin kuitenkin, että astia ei ehkä tule ihan täyteen; on se niin iso. Kun syömäkieltokin alkoi jo tänä iltana, tankkasin varmuuden vuoksi syömällä eilisen voileipäkakun loppupalan. Varsinaiseksi iltauoaksi meillä oli lauantain häntiä eli possunpihvi kummallekin, muutama uuniperuna ja tuoreena artikkelina keitetyt pavut. Labran jälkeen menemme tietysti aamiaiselle.

Nämä pihapadan miljoonakellot puhkesivat uudestaan kukkaan. Nyt ne jo ovat saaneet sen verran kylmää, etteivät enää ole näin hehkeitä. Mutta loka-marraskuun taitteessa! En ollut uskoa silmiäni. Joku oli nähnyt puissakin jo uusia silmuja. On tämä maailma mennyt kummalliseksi, sanoisi joku vanha ihminen.

Olen säästellyt yhtä, nyt jo reikäistä villasaalia, jonka äiti kutoi minulle joskus ehkä 60-luvulla. Ajatus oli leikata siitä jokunen pala vaikka pannumyssyksi tai patalapuiksi, mutta kun saali unohtui pihatuoliin, olivat oravat ottaneet sen pehmukkeekseen ja viime yönä vielä kiskoneet terassin lattialle. Reikiä oli tullut jo niin paljon, että toivotin saalille hyvää matkaa roska-astiaan. Vaikka olen kova tyttö säilömään rojua, niin siinä kulki raja. Ei sentään oravanpissimää, reikäistä peittoa tuoda edes pesukoneeseen.

Oravat ovat kunnostautuneet muutenkin. Iso terassin kukkalaatikko on myllätty enkä oikein keksi, miten sen peittäisin, sillä laatikko on täynnä murattia ja perennoja ja taitaapa siinä olla muutama kukkasipulikin. Hallaharson ne veijarit varmaan repivät alta aikayksikön. Jätin painavimman amppelin paikalleen ja eikös orava ollut keinotellut laidalle istumaan ja nähdäkseni syömään aikaisemmin piilottamiaan auringonkukan siemeniä. Ehkä meidän uusi auringonkukkaviljelmä on nyt terassin amppelissa.

Sukua

Ensinnäkin kaksi mainiota juttua. Mahdoinko jo kirjoittaa niistä? Kertausta sitten... Olen tämän uuden kirjani takia (siis kirjantekeleen) uppoutunut taas sukututkimusten syöveriin. Etsin tietoa yhdestä naisihmisestä ja kappas vaan, Geni ilmoitti, että olemme 18. serkuksia. Ei siinä muuta, mutta kun en tästä isomummustani oikein mitään tiedä, niin tulipa nyt rimpsu uutta tietoa edelleen tutkittavaksi. Tänään sitten eräs tuntematon herra ilmoitti, että saman kaavan mukaan olemme 22. serkuksia, jos en nyt väärin muista. Sen saman isomummun kautta. Sukujuuret näyttivät johtavat Tanskanmaalle ja aatelisvaakunakin oli esillä. Naiset tosin eivät peri aateliarvoa, joten minua ei tarvitse ruveta tituleeraamaan paronittareksi eikä kreivittäreksi. Asia kumminkin vaatii lisäselvityksiä, ehkä paremmalla ajalla.  Mieheni, joka oikeasti on aatelissukua siihen asti, kunnes äitinsä katkaisi ketjun, ei ollenkaan käsitä harrastustani. Tässä hänen isotätinsä. Meidän toinen tytär on kuin ilmetty Aino.

Sukua vielä: kävimme sairaalassa tervehtimässä isääni. Keuhkokuumeen alkuhan se oli. Ukkoparka oli aika väsynyt, ei kuullut melkein mitään, ja silmät minua eniten järkyttivät. Uupuneet, haaleat. Veli ja käly tulivat sitten päiväkahville ja vähän virkisti. Omista jutuistani en puhunut mitään, en tässä vaiheessa, isälle viimeiseksi.

Yksi "serkku" piipahti kylään. Kurt-serkkuhan se siinä. Hän on jo monena päivänä istuntu terassin tuolissa pyytämässä ruokaa. Tänän avasin auringonkukka-, talipallo- ja talipötköbaarit. Myös linnut olivat löytäneet heti tarjoilut.

Mukavaa viikonloppua!

Syyskuu se sitten loppuu

Tein äsken sen virheen, että lukaisin edellisen postauksen. Kun en itsekään saanut siitä selvää, niin ette varmaan tekään. Kirjoittamisella tietenkin tarkoitin oman seuraavani sepustusta. jota teen tällä hetkellä tilkkutäkki-menetelmällä. Tai paremminkin tilkkutyyny- . Muutama eilinen kuvakin tuli kamerasta, mutta säästelen niitä toiseen hetkeen. Tämä kuva on aamulta ja sitä ei kannata säästellä! Toivottavasti se tuo iloa myös Sinulle!

Aamuaurinko paistoi tosiaan niin ihanasti ruskan värejä harjoitteleviin pihapuihin, että oli pakko kaivaa kamera esille. Edellisenä aamuna myöhästyin ja aurinko ehti jo nurkan taakse. Kuvat tietenkin otetaan aamulla ikkunan läpi, enkä esimerkiksi tätä pihlajaa edes ylettyisi kuvaamaankaan  maan tasalta.

Suunnitelmissani oli uppoutua tänään perusteellisesti kirjoitus- ja lukutöihin, mutta onnistuinkin eilen saamaan ajan jalkahoitajalle ja sinne heti aamulla! Miehellä oli meno silmäklinikalle. Sinä aikana olisin oikein hyvin ehtinyt tehdä vaikka mitä tarpeellista. Ja teinkin eli kirjoitin pari kappaletta alustavaa tekstiä, selvitin ihan vähän lisää päähenkilöni sukujuuria ja luin muutaman sivun Teemu Keskisarjan paksua ja henkisesti raskasta teosta Viipurista 1918, jota tarvitsen kirjaani varten. Kun kirjani tulee liikkumaan jostain 1800-luvun loppupuolelta vuoteen 1943, ei sisällissotaakaan voi ohittaa. Ei, vaikken siitä historiallista dokumenttia ole väsäämässäkään. Faktaa ja fiktiota, kuten edellisissäkin kirjoissani. Otan mukaan muutaman sivuhenkilön siltä ajalta. Jos tämä nyt koskaan valmistuu, mutta sen aika näyttää.

Kuitenkin tärkein asia oli puhelu Tyttärelle. Me emme yleensä jaarittele kovin pitkään puhelimessa, mutta nyt oli kaikenlaistaa asiaa ja asian vierestäkin. Tilasin muutamat kukkasipulit, jotka jaamme ja tytär tulee istuttamaan niitä avukseni. Hajulaukkaa ja parvitulppaania on jo Prisman postilaatikossa, samoin jotain kolmatta, jonka nimi ei satu tulemaan mieleen.

Ihana kevät

Ihanaa kun on kevät, vaikka kylmää riittääkin. Kuulemma ainakin loppuviikko on sateinenkin. Ennen, "vanhoina hyvinä aikoina" isännät olivat olleet jo aikoja sitten pellolla, vaan ei nyt näy ketään. Oma viljelykseni odottavat pääsyä kasvihuoneeseen. Tai siis en ole edes kylvänyt vielä, mutta taimina ostetut alkavat kovasti kaihota ulos tuvasta.

Perennoita olen kyllä istuttanut sitä mukaa kuin olen jaksanut kaivaa kuoppia. Tänään tuli uusi kasvilähetys, jossa on mm. musta-viherherukka ja erinäisiä perennajuurakoita. Into ei riittänyt penkintekoon eikä kuoppien kaivamiseen, vaikka se tietysti olisi ollut viisasta, kun ottaa huomioon luvatun sateen huomenna. Huomenna minulla on aika diabeteshoitajalle, ja siinä meneekin iltapäivä. kun käydään samalla myös postissa. Miehellä on myös labra.

Kerrankin kamera oli oikeassa paikassa. Kuvasin pihan kukkasia, muun muassa nuo otsikkokuvan kevätkukkijat. Penkissä on ikivihreän mahonian ja muiden lisäksi yllättäen myös keltavuokkoa. Pelkäsimme jo, että keltavuokko on kokonaan kadonnut, mutta nyt sitä on noussut ainakin kolmesta paikasta pihaa. Toinen kadonnut lammas, jota tosin en saanut kuvatttua, on kiurunkannus. Sen kukinta-aika on lyhyt, joten tarkoitus oli saada se kuvaan. Hänpä olikin sulkenut silmänsä jo silloin kun illansuussa kävelin sitä etsimään. Kun sitten tulin terassille lepuuttamaan jalkojani, niin kuka se tässä on? Pieni mustarastaan poikanen oli ilmeisesti ensimmäistä kertaa pesän ulkopuolella ihmettelemässä suurta maailmaa. Pesä on terassin katoksen alla, ilmeisesti seinän ja piippuköynnöksen varassa.

Oloni on ollut ihan hyvä, vaikkakin väsyttää, väsyttää. Johtuneeko tuo huonosta kunnosta, vahvoista lääkkeistä vaiko mistä, mutta eilenkin otin laskujeni mukaan seitsemät päiväunet, pienet tosin, mutta silti. Tänään en ole nukkunut päivällä, kun piti ahertaa veroilmoitukset kuntoon. Miehen veroilmoitukseen panin kotitalousvähennykset ja omaani tietysti tähän kirjailijatyöhön liittyvät jutut, tulot ja menot.

Päivän pääasia: kahdet päikkärit

Olo on edelleen tosi hyvä. Hengästyttää, muttei aikaisempaa enempää. Kuumetta ei ole. Väsyttää, mutta muuten olo on mitä mainioin, seesteinen ja turvallinen paitsi silloin kun olen pahantuulinen... Miestä ehkä tämä rassaa enemmänkin, mutta hänhän joutuukin aika prässiin kun rahtaa minua labraan, hoitaa kauppa-asiat ja on huonokuntoinen itsekin. Kahden viikon päästä on hänen ensimmäinen aluesairaala-käyntinsä ja jännittäähän se tietysti häntäkin.

Kun tänään alkoi valkosolujen kasvatusohjelma eli piikki mahaan kerran päivässä, niin sen tiesin entuudestaan, että tämä nukuttaa. Tänään unet kestivät kymmentä minuuttia vaille kaksi tuntia illansuussa. Kun jo sitä ennen olin ottanut tunnin päiväunet ja nukkunut aamullakin pitkään, niin ei kai kukaan hämmästele, miksi istun täällä vielä tähän aikaan. Vaikka eipä sen pitäisi ketään häiritäkään lukuunottamatta sitä, että päiväni menee tosi nopeasti ilman että saan mitään aikaiseksi.

Piikeistä puheenollen vielä. Maha on kuin pakanamaan kartta eli pitkäkestoisilla, komeilla mustelmilla. Kun mahaa kiusataan kahdenb sorttisilla piikeillä, niin ei varmaan ole ihme, jos syntyy mustelmia. Kaikkihan eivät itse uskalla pistää, mutta sitä ongelmaa minulla ei ole. Ja jos en itse piikikiä pistäisi, niin kuka sitten? Enhän ole niin vaivainen, että pitäisi kotipalvelua víelä tänne vaivata.

Tänään kudoin muutaman kerroksen sukkaa ja luin yhtä mielenkiintoista vanhaa sotakirjaa. Ilma oli upea, mutten arvannut lähteä yksin uloskaan. Olen nyt muutamana päivänä todennut, että kyynässauva on poikaa sisälläkin. Siinä minulla ei ole jääpiikkiä, vaan tavallisessa kävelykepissä, jolla uskallan mennä postilaatikolle asti. Lääkityksen vaikutusta kai tuo huippaaminen on, kuten sekin, että naputtelen tavallista enemmän lyöntivirheitä tekstiini.

Lääkitys varmaan tekee senkin, että näen taas pitkästä aikaa monen moisia unia. Ne eivät ole hyviä eivätkä pahoja, vaan  kertovat tavallisesta arkielämästä, joko omasta tai toisten. Ja mitään en enää aamulla muista.

Otin tosi nätin kuvan sinitiaisesta, mutten viitsinyt siirtää yhtä kuvaa kamerasta. Tässä sen sijaisena eilisen sinitintin kaveri talitiainen. Tuo rusetti linnun pyrstön takana on kaistele farkun punttia, jolla sidoin tuon kookosrasva-pähkinä-ym. tykötarpeista tekemäni kakkaran männyn katkenneeseen oksaan. Kuva suurenee klikkaamalla. Kiva kun eväät kelpaavat tirpoille!

Huomenna siis tänään, alkaa labrassa ravaaminen. Huomenna yhteen paikkaan, keskiviikkona toiseen ja perjantaina muistaakseni siihen toiseen, Sitten on taukoa ja muistaakseni vasta 24. päivänä löytyi aika kotikylän labrasta. Onneksi ei sentään Helsinkiin asti tarvitse lähteä. Jonottamalla pääsisin lähemmäksi, mutta se jono Marevan-potilaiden ruuhkan kanssa ei oikein viehätä. Ei silti, ajanvarauksellakin jouduin viime viikolla jonottamaan 20 minuuttia. Eikä sekä niin paha olisi, ellei näytteitä pitäisi saada määräaikaan mennessä eteenpäin, koska jo iltapäivällä on soittoaika syöpäsairaalaan kuulemaan tuloksia. Lauantai-aamuna anivarhain on magneettikuvaus, jonka kohteena on koko mahan alue.

Viikkoraporttia

Tämän kirjoitin jo eilen, mutta unohdin julkaista, kun nukahdin kesken kaiken.

Näemmä kirjoitan nykyisin vain kerran viikossa, kun aikaisemmin tekstiä ryöpsähti päivittäin. Onpa tässä yhtä ja toista tapahtunutkin, mutten ole joutanut paljonkaan tietokoneelle. Tänään kävin Helsingissä sytostaateissa ja tapasin hyvän ystäväni hoitojen päätteeksi kahvittelun merkeissä. Suureksi yllätykseni Kelan tilauskeskuksesta tilaamani taksikuski soitti jo 45 minuuttia etuajassa. Kun tilasin  auton kello kahdeksi, niin enpä ymmärtänyt, että tilauskeskuksen neiti käsitti, että minun pitää olla kotona silloin. Minä taas pidin selvänä, että jos tilaan pirssin kahdeksi, niin se tarkoittaa lähtöaikaa.

Menomatkalla puolestaan osui hauskasti, kun tilauskeskus lähetti minua noutamaan juuri sen auton, jota olen koko syksyn käyttänyt vakiotaksina. Nythän Kela suuressa viisaudessaan ei pidä vakavimman asteista imusolmukesyöpää niin vakavana asiana, että sallisi tällaisen ylellisyyden kuin tutun vakiotaksin käytön. Joka puolella varoitellaan infektiovaarasta, mutta edes se ei hellyttänyt virkailijaa, vaikka mainitsin tuttavan sukulaisen, joka juuri taksissa sai keuhkokuumeen. Neuvo oli, että pitää tarkistaa, ettei kuskilla ole flunssaa! Onneksi nämä eivät ole vielä ryhtyneet harjoittelemaan kimppakyytien yhdistelyä. Siinä se soppa onkin valmis, kun ei homma aukottomaswti nytkään toimi.

Ajelin Kelakyydillä edellisen kerran viime perjantaina, kun kuume yllättäen nousi yli 38:n. Aluesairaalassa se oli jo 39 ja niinpä köllöttelin sairaalapedissä perjantaiyöstä maanantai-iltapäivään. Selvää syytä ei löytynyt, mutta mahdollisesti yksi vaihtoehto on tuo rinnan kivikova ja punoittava laskimoportin kohta. Syöpäpotilalle voi myös ilman syytäkin ilmaantua äkkinäisiä kuumepiikkejä. Olin kaksi päivää antibioottitiputuksessa ja sitten seurannassa lopun ajan eikä kuume enää noussut uudestaan,

Tytär tuli tänään auttamaan perjantain glögijuhlien järjestelyissä ja huomenna saan lisäapua. Nyt tänä yönä pitäisi vielä etsiä muutamia joulukoristeita juhlapöydän somisteeksi. Iki-ihant tontut pääsevät kunniapaikalle, ks. edellistä postausta.

Mutta ei pitäisi olla poissa kotoa. Nytkin viikonvaihteen äkkilumi katkoi hirmuisen määrän pihamäntyjen oksia ja mikä ikävintä, katajameni lähes juuresta poikki. Tuossa makaa köllöttelee.

Isot oksat makaavat vielä puussa, vaikka on niitä maahankin asti riitttänyt.  --- Tähän nukahdin kesken lauseen, josta en enää saanut mitään tolkkua.

Sairaskertomus jatkuu

Eipä tässä paljin muuta kirjoittamista enää olekaan kuin vaivoista valittamista tai niistä tarinointia. Mieli on kuitenkin hyvä, monestakin syystä. Toisaalta olen ehkä huonommassa kunossa kuin itse tiesinkään. Tämä tuli mieleen, kun päivällä istuimme lääkärin vastaanotolla. Sain miehen mukaan tukihenkilöksi, sillä vähän pelottavalta tuntui mennä kuulemaan lääkäriä. Lääkäri oli asiansa tunteva, mukavakin vielä, mutta olihan hänellä hyviäkin uutisia. Hoito tuntuu purevan, vaikka monta minulle uutta asiaa tuli esille. Kaikkea en edes avaa tässä, Ilmeisesti tällaisia lääkärireissuja tihennetään.

Heti huomenna on jalkojen ultraäänikuvaus. Tai siis tänään kovasti turpoavien jalkojen takia. Parin viikon päästä rinnan laskimoportti vaihdetaan, kun se kuulemmä kuvassakin näyttää jotenkin kummalliselta. Sen asennus siis epäonnistui. Olisiko siellä tulehdusta, kun rinta punottaa ja kuumottaa? En sitten tiedä, pelkäisinkö operaatiota etukäteen vai enkö pelkäisi. Uusi portti kuitenkin ommellaan nyt sydämen puolelle ja entinen kaivetaan pois toiselta puolelta. Kaipa lääkärit tietvät, mitä tekevät.

Kun keskiviikkona menen sytostaattihoitoihin, ei tätä porttia enää käytetä, vaan myrkyt lasketaan vanhaan tapaan. Sain myös yhden uuden lääkkeen, jonka ensimmäinen pilleri on määrä ottaa valvotusti sairaalassa sen varalta, että saan allergiareaktion.

On tässä sentään jotain pientä muutakin tapahtunut.

Kun viime ja toissa viikolla kävimme isääni tervehtimässä, näimme upean joutsenparven aivan tien laidassa. Lehtitietojen mukaan niitä oli 13 kappaletta. Tietenkään en saanut kuvattua uljaita lintuja. Ensimmäisellä kerralla ei ollut kameraa, toisella kuvasin lähinnä taivasta, jolla tosin lensi ainakin kolme joutsenta. Ehkä nuo kärpäsenkakan kokoiset täplät ovat niitä.

En uskaltanut ennen lääkärikäyntiä tilata joulukortteja, mutta  tilasin heti kun pääsimme kotiin Helsingin reissulta. Omakuvapostimerkit sainkin jo viime viikolla. Tuttu kuva, vai mitä? Naamakirjassa ystäväni arveli, että olen suunnilleen maailman ainoa kirjailija, joka mainostaa kirjojaan postimerkissä. Sitä on kaikkea yritettävä!

En sentään vielä ole postittamassa jouukortteja, mutta pian kyllä, koska kortti lähtee samalla kutsuna joulukonserttiimme. Ainakin osoitteet on jälleen kerran kaivettava esille jostain tuntemattomasta säilöstä. - Toivottavasti postimerkki huomataan. Sehän on tietenkin sadan vuoden päästä arvokas harvinaisuus ja keräilykappale!

Kirjahankkeeni, siis seuraavan kirjoittaminen, on ollut vähän pysähdyksissä. Pieniä pätkiä olen kirjoittanutkin, mutta pitäisi nyt ryhdistäytyä ja ruveta tositoimiin. Ihmeellinen asia os se, että päähenkilö, joka siis on oikea ihminen, onkin yllättäen läheistä sukua mieheni isoiän isälle ja mahdollisesti lenkki, joka yhdistää mieheni suvun ja miehen veljenvaimon suvun keskenään. Ajatus on kiehtova enkä totisesti edes aavistanut tätä ennen kuin rupesin tutkimaan sankarittareni sukua.

Ja taas uusi viikko menossa

Tämä on vaihteeksi sairaalassakäyntiviikko. Tiistaina on labrat, keskiviikkona sytostaatit ja illaksi kotiin, sillä torstaina Toinen tytär tulee käymään. Tämä on yhtä ravaamista, sillä tänäänkin kävimme asioilla. Mies kävi korjauttamassa lukulasejaan, minä kirjakaupassa ja prisma-kaupassa, josta ostin yhden pyykkilaatikon. kolmannen serkun päiväkirjamuistelmat ynnä muuta tarpeellista kuten joulunpunaista lankaa. Pitäähän jouluna punainen pipo olla! Kulkusten kilinää ei kuitenkaan kuulunut, joten ne pitää hommata jostain myöhemmin. Vielä on harkinnassa, kudonko tästä langasta sukkia ja ranteenlämmittimiä vai pipon. Väri on oikea, mutta lanka saattaa olla vähän karkeaa arkaan päänuppiini.

Viime viikon kampaajareissu oli sikäli onnistunut, että luottokampaajani Päivi leikkasi hiukseni oikein nätisti. Vahinko vain, että tukka on senkin jälkeen harventunut niin että kampauksesta ei ole enää juuri mitään jäljellä. Halasimme läksiäisiksi ja totesimme, että tavataan viimeistään sitten kun tukka taas kasvaa. Eihän sitä tiedä, miten ihanat kiharat minulla vielä on! Kampaaja tosin varoitti, että jos tulee kiharat, niin ne myös menevät ensimmäisessä leikkauksessa.

Aloitin muutama päivä sitten pikkulintujen ja oravien ruokinnan. Eilen lintulaudalla oli jo yhtaikaa kymmenkunta talitinttiä ja omalla vuorollaan se orava, joka jo monena päivänä oli käynyt huomauttelemassa ruoasta. Vaikka onhan nyt ravintoa tarjolla muutenkin. Kaksi närheä rääkyi aamulla tammessa ja on varmaan vain ajan kysymys, milloin linnut huomaavat marjoja notkuvat pihapihlajamme.

Tämän sinänsä ruman pihakuvan otin viime viikolla muistutukseksi lämpimästä syksystä. Ajatella, auringonkukka ja miljoonakellot kukkivat, vaikka on melkein lokakuun puoliväli. Tosin nyt luvataan niin kylmää, että näiltäkin pian hymy hyytyy.

Hyvää viikkoa! Sitä samaa toivotan itsellenikin etenkin keskiviikoksi.

Ohjelmoitu mummu

Almanakka täyttyy kiivasta vauhtia: labra, labra, kolme Helsingin luultavasti päiväreissua erilaisissa toimenpiteissä ja kaikki tämä parin viikon sisällä. Onneksi toisen ja kolmannen labran sai yhdistettyä keskenään. Näet muuten olisin rampannut kokeissa kahtena peräkkäisenä päivänä ensi viikolla. Urakka alkaa huomenaamulla ja päätimme käväistä sen jälkeen jossain nauttimassa aamupäiväkahvit.

Ei voi valittaa, kun näin hyvää huolta pidetään. Yksi tulevista toimenpiteistä vaatii noutajaa (siis sairaalasta --) ja vahtia yöksi kotiin. Siitä tulee varmaan rankka viikko, sillä jo seuraavana aamuna pitää päästä aikaisin sädehoitoklinikalle.

Noutajasta tulikin mieleen vanha uskomus, että palokärki tietää kuolemaa. Komeasti kirkuva palokärki on nyt asettunut lähimetsikköömme ja ilmoittautunut muutamana päivänä. Tätä ei ole tapahtunut moneen vuoteen enkä tosiaankaan ota uskoakseni tähän ennusmerkkiin. Valitettavasti se naputteli niin tiiviisti vasten männynlaitaa, vaikka olikin lähellä, ettei siitä olisi saanut kuvaa. Ei vaikka olisi ollut kamerakin paikalla.

Tämä mummu on ahkeroinut muutenkin eli sain vihdoin viimeisetkin luumut illalla perattua ja keitettyä hilloksi. Nyt on mistä ottaa, mutta kieltämättä jalkoja vähän turvottaa ja taitaa unikin tulla pyytämättä. Ajattelin viedä purkin, pari hilloa myös vaarille tuliaisiksi, kun käväisemme perjantaina morjenstamassa ennen hänen lähtöään Kaunialaan. Luumuhillo aamupuuron päällä maistuu varmaan vaarillekin.

Muuten olo on edelleen hyvä, mutta iltapäivänokoset maistuivat tänäänkin. Nukahdin heti kirjaston sohvaan, kun mies kolautti oven perässään kiinni ja lähti harrastuksiinsa. Unien jälkeen olikin taas uudet voimat luumuhommiin.

Luontokappaleita

Syönkö minä muurahaiset vai muurahaiset minut? Niitä vilistää tuvassa ja vessassa ja vessaneteisessä ja yläkerran vessassa, pesukoneessa ja tiskikoneessa.  Mokomatkin!

Yritin murhata niitä luontoystävällisesti eli tekomakeutusaineella makeutetulla mehulla, kuten netissä suositeltiin. Yhtään ruumista ei ole tullut. Mehua oli lautasella ja siitä imeytyi pullaan, mutta kumpikaan ei aiheuttanut mitään reaktiota ja tämän piti vielä tuhota koko pesäkin! Emme voi käsittää, miten nämä tulevat tiskikoneeseen ja pyykkikoneeseenkin sisälle. - Niin, nyt on hankittu purkit vanhaa kunnon Raidia, joka tappaa talossa ja puutarhassa. (Aikaisempina vuosina on kokeiltu kanelit ja muut luontoystävälliset, samalla tuloksella.)

Tein vähän pihahommiakin eli istutin kolme alppikärhöä naapurin ja meidän väliselle aidalle. Saa nähdä, lähtevätkä ne multalisäyksestä huolimatta kasvuun, sillä naapuri oli aikanaan lapioinut pihansa sepelit meidän puolelle. Multasäkkiinkin olivat muurahaiset pesiytyneet, mutta niitä nyt on muutenkin pihassa.

Enempää en sitten jaksanutkaan, vaan tein pienen kävelykierroksen kamerana kanssa ja kuvasin itsellni - ja teille - äitienpäiväkukat.

Huomenna kahden sukupolven äidit lähtevät lounaalle. Isiä ei tässä porukassa ole, kylläkin yksi isäpuoli ja yksi lapsenlapsi. Minä sain jo sen mainostamani äitienpäivälahjan eli padan jo eilen eli toimitus oli huippunopea. Ensi viikolla kokeillaan ja tehdään osso bucoa. Huomenna ei ruokaa tarvitse kotona tehdäkään ja tänään nakerellaan pientä herkkua eli katkarapuja, graavilohta ja mätiä.

Mukavaa äitienpäivää!

Vettä ja meteliä taivaalta

Juu, satoi kaatamalla, rapuille oli satanut räntälunta ja ukkonen pauhasi niin että tietokonekin oli suljettava. Netti ei toiminut lainkaan. Siinähän sitä sunnuntaiohjelmaa olisi ollut jo kerrakseen. Mutta ei tässä kaikki. Istuimme kaikessa rauhassa lukutuoleissamme, kun yhtäkkiä alkoi kuulua kummaa ääntä. Onko talo hajoamassa? Mies keksi ensimmäiseksi, että olisikohan tikka hakkaamassa talon seinää. Nappasin kameran - silloin ei juuri satanut - ja hiippailin talon päätyyn. Ei mitään. Lähdin kiertämään mökkiä ja sieltähän mölytoosa löytyi:

Jos ei suurentamalla erotu, niin tästä ainakin tämä savupiipun valtias näkyy.

Käpytikkahan se siellä rummutti savupiippua. Välillä se äänestä päätellen vaihtoi piippua. Aikaisempina vuosina se on hakannut sähkötolpan päässä olevaa hattua, mutta tämä ääni kyllä ylittää aikaisemmat ja taatusti kauempanakin liikuskelevat naarastikat kuulevat rummutuksen. Ja meidän naapurit. Tätä se kevät teettää!

Samalla kierroksella otin muutaman muunkin kuvan, esimerkiksi nupulla olevat vaahteran kukat. Toivottavasti kamala rankkasade ei piiskannut näitä maahan.

Luontoa seuraamassa

Kävin tänään kameran kanssa pyykkinarulla. Tosin sain vain yhden kuvan:

Mietimme miehen kanssa lintujen lajia ja tulimme siihen tulokseen, että kyllä nämä ovat keltasirkkuja. Viherpeippo on toinen vaihtoehto, mutta sen siipipeilissä on valkoinen raita. Sitä ei kummassakaan näy. Pesää nämä varmaan suunnittelevat. Mies tiesi, että pariskunta ei pesi pöntössä. Täytyypä tutkia, onko pesä maassa vai puussa.

Pyykit olivat kuivuneet. Vanha tapa ei ole kuivata sunnuntaina pyykkiä pihalla, mutta näin nyt vaan kävi. Jotenkin on mukavampi vaihtaa lakanat lauantaina kuin viikolla. Vanha perinne kai sekin.

Muuten päivä on mennyt hissukseen kesäaikaan totutellessa. Ystävän äidin kuolinilmoitus oli lehdessä ja se sai mielen haikeaksi. Mummo oli jo lähes 95-vuotias, joten suruviesti ei täysin yllätyksenä tullut. Näitä viestejä on viimeisten parin vuoden aikana riittänyt.

Kevät tulee ja kelloja siirretään

Muistakaakin siirtää ensi yönä kellot kesäaikaan. En yhtään tykkää kooko toimenpiteestä, mutta toivottavasti joskus vielä järki voittaa ja tämä vekslaaminen loppuu. Meillä tosin osa kelloista on aina samassa ajassa: patteri loppu. Osa elää talviaikaa, osa ikuista kesää. Rannekello ja kännykän kello sentään ovat ajan tasalla.

Mutta keväänmerkkejä löytyi tänään omalta pihalta. Ensimmäiset sinivuokot, ensimmäiset leskenlehdet. Oravalla turkinvaihtopäivät.

Minä tein tämmöisen ötökkäpesän pihalle. Luonto-lehti neuvoi, mutten enää muista, minkä lajin pörriäiset tähän asettuvat. Jos asettuvat.

Huomenna tai ylihuomenna taas kylmenee, mutta toivottavasti lumisateet ovat jo takana päin. Pyykit ovat ensimmäistä kertaa ulkona, mutta saavat varmaan olla huomiseen asti siellä kuivumassa.

Ja jo helmikuu menossa

Taas on yksi viikonloppu takana ja Kynttilänpäiväkin vierähti ihan huomaamatta maanantain puolelle. Luontotarkkailua on pikkasen tehty ja havaittu, että jänikset ovat löytäneet pihan ruokintapaikan. Pitkin pihaa ja puskien ympäri on menty niin huimaa kyytiä, että oikein polut ovat syntyneet, luultavasti viime yön aikana. Pitää varmaan kuvata niitä yläkerran ikkunasta, polkuja nimittäin. Jäniksiä en ole onnistunut näkemään. Olisikohan niillä menossa hankipoikien tekoaika, vai miksi ne niin kirmailevat?

Nyt ei ole teemaan sopivia tuoreita kuvia, mutta tässä yksi uusi koruni:

Kuva on valitettavan huono, mutta tällaista camé-korua en ole ennen nähnyt. En ole saanut aikaiseksi kaivaa suurennuslasia esille eli en tiedä, onko metalli hopeaa vai jotain korumetallia. Söpön naisenpään materiaalistakaan en mene mitään sanomaan, mutta tämä sopii villapaita-tyyliini paremmin kuin aidot kultakranssiset cameet. Eikä mulla sellaista olekaan, vaikka vuosikymmenet olen siitä haaveillut.

Sunnuntain ruokana meillä oli possunpaistia, kukkakaalia ja sienikastiketta, olikin oikein hyvää suppiskastiketta, vaikka itse sitä kehunki. Huomenna on taas paastopäivä, mutta porsasta jäi hyvä annos ylihuomisellekin. - Hyvää viikkoa itse kullekin!

Teksti numero 801

Aika kuluu ja tekstejä syntyy. Tämä on postaus numero 801 ja kun se ei ole täysi luku, ei ole tällä kertaa arvontaakaan. Ehkä sitten kun keksin ensin palkinnoksi jotain mukavaa...

Orava istui tammessa terhoa näkertamassa. Mies oli nähnyt ja kuullut närhenkin tammessa, mutta turha luulla, että se antautuisi kuvattavaksi. Oravat sen sijaan ovat terassillakin aika kesyjä eivätkä juurikaan välitä meistä, paitsi jos säikähtävät esimerkiksi oven kolahtamista. Onhan mies nähnyt sellaisenkin ihmeen, että oravainen on varta vasten tullut terassin kaiteelle nakertamaan tammenterhoa.

Mies on kuullut pitkästä aikaa palokärjenkin huutoa.

Päivä on vierähtävänyt mukavissa merkeissä. Tuttu toimittaja soitti aamulla ja kävi ostamassa yhden kirjan. Samalla vaihdoimme monenlaisia kuulumisia. Hän on menossa tapaamaan omaa sukulaistaan ja tutkimaan samalla, onko tämä mahdollisesti myös minun äitini sukua. Sukunimi ja paikkakunta ainakin on sama. Taas kerran voi todeta, että maailma joskus on aika pieni.

Tänään on jälleen paastopäivä. En tiedä, johtuiko paastosta vai sekaisin menneistä aamulääkkeistä, mutta äsken oli pakko ottaa päiväunet. Päänsärke menikin sillä ohi ja oma ansionsa varmaan oli "lounasruoaksi" itselleni tarjamalle kaurapuurolle. 500 kaloria on päivän annos, joka puoliksi muodostuu kaurapuurosta ja puoliksi jostain muusta. Illalliseksi on raejuustoa ja yksi eilinen peruna ja ehkä pala eilen jäänyttä entrecotea. Ja puolen yön jälkeen sitten paastopäiväkin on ohi, joten aina voi tehdä yöpalaksi juustonäkkärin. En muistanut käydä aamulla vaa´alla.

Hellettä piisaa

Paluu arkeen sujuu hitaasti ja rauhallisesti - tällä helteellä ei muusta ole puhettakaan. Muutamia kasveja pitäisi istuttaa ennen kuin ne tikahtuvat kuumuuteen, mutta kun kävimme perjantaina rautakaupassa, oli sielää ties minkä lajin multaa, vaan eipä ollut sitä ihan tavallista säkkimultaa. Tänään uusi yritys samalla retkellä, kun rahtaan tilattuja kirjoja postiin. Mies on parhaillaan lääkärissä, mutta sen jälkeen.

Tikkaa ei ole näkynyt pitkään aikaan pihassa, vaikka ääni onkin kuulunut. Nyt se on "herännyt" tarkastamaan lintupönttöjä. Tällä kertaa pöntössä ei tainnut vielä olla paisteja.

Orava tipahti vesisaaviin ja mies joutui kumoamaan koko saavin, sillä otus oli näyttänyt sen verran pökertyneeltä, ettei uskonut sen itse selviävän kuivalle maalle. Olemme epäilleet jonkun naapurin laittaneen rotanmyrkkyä, sillä yksi vainaja on jo aikaisemmin ollut saavin laidalla, orava siis. - Nyt linnut ja oravat ovat osoittaneet mieltään, kun  ei ole juomavettä. Tänään onkin suunnitelmissa hankkia heille uusi juoma-astia. Tai laskea uutta vettä saaviin.

Kolmoset kylässä

Tämä kuva on otettu tänä aamuna. Veijarit eivät olleet ensimmäistä kertaa vierailulla.

Eivätkä nämä ole ainoat pikkuoravat, jotka käyvät terassin kaiteella. Ei auta lopettaa ruokintaa, sillä emo on opastanut ainakin yhden kaverin tähän lounastamaan. Viime viikolla yksi poikanen hyppäsi isännän kädelle, kun tämä istui rappusilla juttelemassa kaverinsa kanssa.

Se on sitten sunnuntaina helluntai ja kaatuneitten muistopäivä. Meillä pihatalkoot jatkuvat, kun en tänäänkään saanut kuin ihan pikkiriikkisen tehtyä. Hiljaa hyvä tulee, tai sitten ei.

Buzzauksestakin olisi pitänyt kirjoittaa, mutta muut kiireet ovat olleet tiellä. Olen maistellut einäisiä Hälsans Kök -tuotteita, joista moni on jo täälläkin kirjoittanut. Kasvispihvit ja -pyörykät olivat o.k. mutta eivät nämä oikein ole minun makuuni. Hyvä tietysti, että on vaihtoehtoja lihalle, ei siinä mitään. Minä vain maistan soijan läpi kaikesta ja siitä nimeomaisesta mausta en pidä. Raporttikin olisi pitänyt tehdä jo viikko sitten.

Valoisaa päivää

Ei ihme, että olo on kevyt kuin sitruunaperhosella, jonka tänään kuvasin. Kuva tosin on vielä kamerassa, kun akku loppui kesken kaiken. - Päivä on ihanan aurinkoinen ja tein pihakierrrosta kamera kourassa. Valkovuokot kukkivat, taskuruohot tietysti myös ja yksittäiset skillat siellä täällä pitkin nurmikkoa. Ainoa häpeäpilkku oli omenapuun runko, jota jänis oli käynyt järsimässä.

Valoisalta kuulostaa myös miekkosen musisointi, joka kuuluu hyvin lattian läpi alakerrasta. Läksyjään taitaa harjoitella, mutta ei ole ihme mitä luin lehdestä. Kulttuuriharrastukset tekevät hyvää terveydelle. Varmaan tämä kotikuuntelukin voidaan laskea samaan sarjaan.

Kaksi tuoretta kuvaa kevätaskareista. Fasaanikanaa harvemmin näkyy, vaikka kukko kailottaa pihassa päivittäin, esimerkiksi nytkin parhaillan. Emäntäkin osui pari päivää sitten silmiini. Perheen perustamista siinä varmaan jo suunniteltiin, sillä emäntä kulki edellä, isäntä perässä.

Toinen keväänmerkki on naapurin isäntä, joka ajeli peltoaan, muokkasi tai äesti, mitä mahtoikaan tehdä. Lauma lokkeja kulki perässä, mutta kuvauspaikkani eli meidän takkahuoneen ikkuna oli niin epäedullinen, etteivät linnut osuneet kuvaan. Enkä kehdannut lähteä pihaan kuvaamaan. Aikainen lintu madon nappaa, tosin viime vuonna kylvötouhut alkoivat kaikesta huolimatta merkittävän myöhään. Saas nähdä, miten käy tänä vuonna.

Ja sitten viimeinen uutinen, joka valaisee päivääni erityisen aurinkoisesti. Sain toissapäivänä esikoiskirjani lämpimäiskappaleen oikoluettavaksi ja eilen se lähti takaisin kohti Tamperetta. Kansi ja taittokin miellyttivät silmääni, vaikka paperi kyllä on hivenen turhan ruskeaa, mutta näyttääpä ainakin ekologiselta. Monet vanhat kuvat tietysti ovat jo sellaisenaan epäskarppeja, joten en lähtenyt vaatimaan valkoisempaa paperia.

Ai-jai, että minä vielä tämänkin päivän sain nähdä, kuten kirjani päähenkilö Kristiina moneen otteeseen sanoo. Esittelen kirjan myöhemmin ehkä vielä tarkemmin ja näytän ainakin kansikuvan, sillä mielihyvin sitä saa myös ostaa, palvelukustanteesta kun on kysymys eli omat rahat on tarkkaan liossa. Se siis on meidän sukumme tarina, romaanin tapainen, jossa on sotkettu sekaisin faktaa ja fiktiota 1800-luvun maalaistalon maailmasta, pitäjän tapahtumista ja valtakunnankin asioista. Julkkareita suunnittelen, jahka kuulen tarkemmin, milloin pihaan tulee autokuormallinen kirjoja... Onneksi ei sentään satoja eikä tuhansia kappaleita.

Kristiina oli vaarini isoäiti, joka kuoli 90 vuoden 9 kuukauden ja 9 päivän ikäisenä vuonna 1901. Kuolinilmoituksessa oli virrenvärssy: "Mä pääsen tyyneen rantahan Myrskyistä, jotka pauhaa: Kiusauksista maailman Saan ijäks kaikeks rauhaa; Waiwoista pääsen lepohon, Pimeydestä walohon, Itkusta taivaan riemuun." Sitä jäin miettimään, mitä kiusauksia enää 90-vuotisella muorilla mahtoi olla, mutta eipä hän itse tuota kuolinilmoitustaan laatinut. Ajat kylläkin olivat vaikeita, kun maassa elettiin sortovuosia.

Nyt lähden saunaan. Jaa niin, kirjatilauksia otetaan mielihyvin vastaan jo näin ennakkoon. Toivottavasti sähköposti tukkiutuu tilauksista ;-)  Kirjakauppahinta lienee himpun verran alle 30 euroa.