Hei taas

Täällä ollaan, vaikken näemmä ole muistanut koko blogia lähes vuoteen. Viimeinen vuosi onkin ollut aika kiireinen, varsinkin tämä kevätpuoli. Kirjoitushommia on ollut melkein tuskaksi asti. Kirjoitan näet laajaa historiikkia, jonka tekstin sain eteenpäin ns. sensoreille muutama päivä sitten. Muuta raportoitavaa ei oikein olekaan, paitsi uusi tietokone, uusi sähköpostiohjelma, uusi kännykkä ja ties mitä uutta. Kun kone hajosi, niin tietysti kaikki vanha katsoi bittien hautausmaalle, josta tosin saatiin ainakin osa pelastettua. On tässä opettelua ja siksi ei nyt tässä postauksessa ole  kuvitusta.

Yritän paremmalla ajalla perehtyä taas tähänkin maailmaan. Ihanaa kesän alkua kaikille - jos tätä nyt enää kukaan edes lukee!

Luova tauko tai sitten ei

Kirjantekeleeni eli käsikirjoitus ja kuvat kahta lukuun ottamatta lähtivät toissapäivänä taittajalle.Nyt tietysti olisi hyvää aikaa ruveta tekemään listaa julkkarivieraista, raivata lähdemateriaalit sievästi hyllyyn tai aloittaa raivaus eteisen romuista. Ilmeisesti on kuitenkin pakko pitää pieni luova tauko, tai ainakin se tekisi hyvää. Toisaalta naputtelin tänään yhden ihan pienen jutun Nukkekoti-lehteen, jota en aikaisemmin ole avustanutkaan. Juttu on vielä omalla koneella ja se käsittelee taloani, joka oli Tampereen näyttelyssä. Ei vähät mitään, olisi mummi-vainaa kauhistellut. Sitä en tietysti tiedä, kelpaako tarinani, kun vasta sitä tyrkytän.

Lumikin sitten tuli, mutta onneksi myös suli melkein saman tien. Jos kuvaa katsoo oikein tarkkaan, ovat aikaisemmin esittämäni sinivuokot vähän viluisen näköisiä tuossa maahan tipahtaneen lintupöntön vieressä. Se on siinä, kun ei kumpikaan uskalla kiivetä korkeammille tikkaille. - Kevät kuitenkin etenee ja sen huomaa fasaaniherrasta, joka tepastelee pitkin pihaa. Sain vain herran kuvaan, mutta kyllä rouvakin oli paikalla. Ilmeisesti useampikin rouva, sillä nämä kuulemma ovat moniavioisia.

Terapiatyönä olen talven aikana tehnyt yhden neulepaidan, yhden röijyn, yhden kesäneuleen ja sille simppelin huivin ja nyt kudon sukkaa. Terapaa mielelle, terapiaa sormille. Röijystä puuttuu napit ja ehkä viimeinen silaus muutenkin, mutta osat on kyllä kaikissa vaatekappaleissa ommeltu kasaan.

Enää vähän jäljellä...

Kirjantekoa nimittäin on enää vähän jäljellä. Odotan innokkaasti loppuja kuvia, jotka ehkä saan alkavalla viikolla. Sorvasin kuvatekstit valmiiksi jo tänään, kun ukkeli oli soittoharkoissaan ja jos vielä tulee muutoksia, niin ne on nyt helppo tehdä. En muista valitinko viimeksi kuvalainojen hinnoista, mutta nämä nyt tulossa olevat, jotka kaikki eivät sentään ilmaisia ole, niin luultavasti kuitenkin kohtuuhintaisia omakustanteen maksajalle. Taas tuli yksi hylky apurahaanomukseenkin. Kukapa sitä nyt tämmöiselle vanhalle eukolle apurahoja tuhlaisi, kun on paljon maineikkaampia ja nuorempiakin hakijoita. Senkin takia vouhkaan täälläkin kirjastani, jos vaikka joku sitten myöhemmin keväälla keksisi haluta sen... Mutta etenkin sen takia, että olen nyt aika onnellinen ja kiitollinen siitä, että vihdoinkin ollaan tässä vaiheessa.

Olen tehnyt aika paljon kirjahankintoja nettidivareista tätä kirjaani varten. Yksikään ei ole ollut huti! Jos ei muuta, niin joku pieni tiedonmurunen on ollut tarpeellinen löytö. Netistä tietysti löytyy paljon tietoa, mutta mikään ei kyllä voita painettua sanaa.

Se vaan on kumma, miten sitä aina löytää uusia pikkuvirheitä, lyöntivirheitä lähinnä. Ennen sanottiin, että jokaisessa painotuotteessa kuuluu olla ainakin yksi virhe ja se vaatimus takuulla tässäkin täyttyy. Paitsi että sitä sokeutuu omalle tekstilleen, sokeutuu myös pienille kirjoitusvirheille. Joskus isommillekin.

Kirjan kuvitusta en tohdi vielä esitellä, eikä siihen ole lupaakaan, mutta tässä kaunis pääsiäishortensia, joka kiitettävästi jaksaa kukkia, kuten tuo punainenkin, mikä-se-nyt-onkaan-kukkanen. Lumitähdet ovat olleet jo toista vuotta ikkunassa ja saavat ollakin. Pelkään näet, että linnut muuten voivat kolauttaa päänsä lasiin.

Nyt parin päivän sisällä olen tehnyt vielä muutamia pieniä tekstilisäyksiä kirjaan. Kaivoin esimerkiksi tietoja siitä koulusta, jossa päähenkilön tytär opetti sodan jälkeen. Paljon ei tosin löytynyt. Sitten selvitin, että Lihaniemi-niminen kylä ja niemi sijaitsivat Viipurin maalaiskunnassa eikä kaupungissa. Odottamissani ja ehkä viikon sisällä tulevissa kuvissa muuten on upeita otoksia 30-luvun Viipurista. Vaikka olen itse ehta uusmaalainen ja käynyt vain kerran pikimmiten Viipurissa, avaavat kuvat komeat näkymät vanhaan suurkaupunkiin. Viipurihan oli ennen sotia Suomen toiseksi suurin kaupunki, nyt mitätön rajakaupunki. Jotkut kirjaan tulevista rakennuksista tosin ovat edelleen pystyssä, esimerkiksi ruotsalais-saksalaisen luterilaisen seurakunnan kirkko, joka on jopa alkuperäisessä käytössä. Se oli päähenkilöitteni kotikirkko. Rouva oli kotoisin Kurkijoen pappilasta, herra viipurilaisia. Molemmat kuuluivat vanhoihin itä-suomalaisiin virkamies- ja pappissukuihin.

Yksi kirjan päähenkilön etäinen sukulainen ajelee tässä pihasta pikkuiselle lenkille. Mieheni isoisä näet oli Annan pikkuserkku. Se selvisi minulle vasta kirjoitusvaiheessa iloisena yllätyksenä. - Mieheni sai tänä keväänä pyöräänsä moottorin, josta on kuulemma suunnaton apu ylämäkiä poljettaessa. Tällä vehkeellä kun ei voi seisaaltaan vauhdittaa matkaa, eikä hän uskalla enää ajaa kaksipyöräisellä, kuten en minäkään kun en vuosikausiin ole pyöräillyt eikä tasapainoni ole muutenkaan kovin häävi. T- akana oleva keppiteline petti ensimmäisellä koeajolla, mutta onneksi joku oli löytänyt kepin ja nostanut sen ystävällisesti liikennemerkkiä vasten pystyyn.

Ja sitten katsaus muuhun terveydentilaamme. Olemme olleet kohtalaisessa kunnossa, vaikka kummallakin on liikkumisongelmia ja särkyjä, miehellä enemmän, minulla vähemmän. Viimeksi lääkäri arveli, että sormisärkyni ei olekaan ehkä neuropatiaa, vaan mahdollisesti nivelrikkoa. Sitä on vissiin sitten varpaissa myös. Viime viikolla sattui kaksi peräkkäistä haaveria. Ensin jalkapöydälle tipahti painava Kotilieden vuosikerta ja muutamaa päivää myöhemmin pino painavia kirjoja. Jalka on arka edelleen, muttei enää yhtä musta kuin viime viikolla. Meille molemmille maistuvat myös vähintään yhdet päiväunet, mutta mihinkäs tässä kiire olisi. Itselläni selkäkipuun tuo helpotusta jo pienikin oikaisu pitkälleen.

Tilannekatsaus

Hei taas!

Istuin kolmisen tuntia "yötöissä" ja tarkistelin tekstiäni. Annos yöjäätelöä maistui hyvältä, mutta nyt alkaa ottaa jo selkään niin että pistin wordin kiinni ja tulin hetkeksi vielä tänne puolelle rentoutumaan. Niin, se on kumma, miten aina tulla tupsahtaa uutta kirjoitettavaa ja tarkistettavaa, vaikka jo varmaan muutamaan kertaan olen ilmoittanut, etä kirjani on nyt kirjoitettu.

Julistin  jo facebookin puolella uuden kirjani teeman ja - tuhannet kiitokset - sain heti laskujeni mukaan melkein 15 ennakkotilausta! Kirjani on fakta-fiktioromaani, päähenkilönään Anna Olsoni - Quist. Toivottavasti lukijakunnassa on runsaasti Annan sukulaisia, talousopettajia tai muuten vaan 1800-luvun lopun - 1900-luvun alkupuolen naisasioista kiinnostuneita. Mahdollisia tilaajia nimittäin!
Anna oli Suomen ensimmäinen kotitalousopettaja, joka käynnisti alan opettajakoulutuksen tasan 125 vuoitta sitten. Kirjoitan lisää, mutta nyt taidan kömpiä nukkumaan.

Pikapiipahdus

Tulin ilmoittautumaan kiireimmän kaupalla sen jälkeen kun olen valmiin kirjatekstini ottanut kahdelle muistitikulle ja printannut kuvasuunnitelmani ulos. Tämä koneenveijari joutuu pakosta w10-päivityksen uhriksi kiristämällä että nytkö heti vai vasta ylihuomenna. Mieluummin olisin ottanut sen vasta vieläkin myöhemmin.

Mutta siis se ilon aihe on, että sain kirjani lähdeluettelon ja henkilö- & rakennusluettelon valmiiksi ja lähetin koko tekstin päähenkilöni pojantyttären luettavaksi. Toivottavasti ei enää ole korjattavaa eikä kovin paljon poistettavaa. Kuvatilauksenkin tein museovirastoon ja yhteen toiseen paikkaan. Jos vielä ehdin ennen sitä päivitystä lähetän kolmannenkin kyselyn matkaan. Suvulta saan runsaasti kuvia, mutta haluan silti vähän muitakin eli miljöökuvia. Pian olen jo valmis kertomaankin mistä on kysymys.

Jos häviän langoilta, niin se johtuu tämän hyvin palvelleen rakkineen kuolemantapauksen johdosta. Toivottavasti ei sentään minun--- Palataan kuulumisiiin, jos siis kone vielä huomisen jälkeen pelaa.

Päivää taas, tai yötä

Puoli päivää ja tämä alkuyö on mennyt ns. työn merkeissä. Nyt alkaa väsymys kyllä ihan syystäkin painaa. Vajaa sata sivua olen käynyt läpi tekstiä ja yrittänyt sivussa miettiä, onko jotain olennaista unohtunut. Sehän selviää viimeistään sitten, kun kirja on ilmestynyt. Kuvien metsästyskin on menossa. Ei teistä lukijoista kenenkään äiti tai mummi ollut Viipurin talouskoulun oppilas? Olisi vähän kysyttävää.

Sain tietysti vauhtia senkin takia, kun ylihuomenna on meno lääkärin juttusille.  Kai se on jotain varmistuksen varmistusta tai sellaista. Taisin sen jo muutamaan kertaan mainita.

Tänään kävimme isää tervehtimässä, kun hän oli kotiutunut Kaunialan intervallijaksolta. Kaksi viikkoa siellä, kaksi kotona. Siitä apea mieli, vaikkei mitään erityistä olekaan sattunut. Paitsi ainakin yksi läheltä-piti-tilanne. Kohti auringonlaskua mennään. Väsymystään hän valitteli kovasti ja askel ei sen lyhyempi enää voisi olla.

Tulin vielä vähän jatkamaan tehtyäni pienen blogikierroksen. Niin, sen päätin että tuli minulle mitä on tullakseen, niin isä ei siitä ehkä heti tule valistetuksi. Paitsi tietysti, jos uutiset ovat hyviä. Huonot uutiset sen sijaan eivät hänen kuntoaan kohenna eikä minuakaan paranna. Kyllä hän nytkin kysyi, mitä minulle kuuluu ja valistinkin kipeistä neuropaattisista käsistäni. Sama vaiva on hänelläkin eikä puheenaihe ole kovin vaarallinen. Eikä kai vaivakaan, vaikka ikävä onkin.

Mies soitti pojalleen, josta oli tullut joku aika sitten ukki. Mies, tämä uusi isoukkipuoli, kysyi pojaltaan klassisen kysymyksen eli miltä nyt tuntuu. Hämmentävältä, oli vastaus. Tuore ukki oli viikonloppuna pannut vauvan ensimmäistä kertaa nukkumaan. Niin että ei tässä pelkkää vaivaa ja valitusta sentään ole. Iloa on! - Tässä kaikki tällä kertaa.

Oli Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä, oli ja meni.

Kalevalaa en ehtinyt lukemaan, mutta suomalaista kulttuuria harrastin lukemalla muutamaa Viipurin historiaa käsittelevää paksua teosta. Huomasin kyllä nopeasti, että ne taisivat ollakin toinen toisensa kopioita, tai melkein ainakin. Tulevan kirjani maailma liikkuu Viipurin vilinässä ainakin aika suurelta osalta ja kun en ole käynyt kaupungissa kuin kerran lyhyesti Neuvostoliiton aikaan, niin nyt yritän hahmottaa paikkoja ja tunnelmaa ja tietysti hankkia tietoa vuosisadan vaihteesta talvisotaan.

Kun kirjoitustyö on loppusuoralla, on siinä silti vielä tekemistä. Juuri tätä tarkistamista ja täydentämistä riittää ja sitten hiomista ja fiilaamista. Jossain vaiheessa siihenkin on piste lykättävä, mutta vielä on muutamia aukkopaikkoja, joihin haen täydennystä. Täytyy sanoa, että tämä on oikeastaan aika kiva vaihe. Ajatukset alkavat jo pyöriä julkistamisessa ja markkinoinnissa ja sen sellaisessa, vaikka se on ihan hullua tässä vaiheessa.

Samalla mietin tietysti myös kuvitusta ja etenkin sitä, mistä saisin mahdollisimman edullisesti, mahdollisimman laadukkaita ja tarkoitukseensa hyviä kuvia. Tein jo tänään kuvaluetteloa ja aloitan ehkä jo huomenna metsästyksen. Yhdestä paikasta kysyin pari päivää sitten ja melkein pyörryin: käyttöoikeus 120 euroa, kiitos! No, katsotaan sanoi lääkäri. On minulla muutamia itsellänikin, mutta pahus vie, huonoakin tuuria. Tiedän omistavani kaksi aika kivaa ja tarpeellistakin kuvaa, mutta kävin eilen lähes kymmenen kuvalaatikkoa, turhaan. Jossainne tämän talon seinien siäpuolella ovat, vaikka kuvittelin, että kaikki kuvat olisivat joko albumeissa tai omissa kuorissaan yhdessä hyllykössä. Tässä nimenomaisessa kirjassa eivät ns. turhat kuvituskuvat tule kysymykseen. Esimerkikis ei tällainen, vihreä elämän merkki:

Suurin osa kuvista sattuneesta syystä onkin musta-valkoisia, mutta ehkä muutama värikuvakin voisi löytyä ja piristää kirjaa. Jos nyt sellaisia löytyy.

Perjantaina oli Syöpösairaalan röntgenosastolla tt-kuvauksessa. Olipa komea ja vielä kauniskin kone! Kun olen tottunut Kirran ja erinäisten tämänkin laitoksen vanhoihin värkkeihin, oli tämä silmiä hivelevä elämys. Ei mennyt kuin 10 minuuttia, kun taas olin vaatteet päällä oven ulkopuolella. Hoitaja sanoi, että siitä huolimatta kone otti valtavan määrän kuvia. Torstaina menen sitten kuulemaan tulokset. Mies sanoi, että perjantaina tai lauantaina menemme syömään kovin kehuttuun ruokapaikkaan, oli syynä riemu tai murhe. Jos tulokset ovat negatiiviset, niin silloin hoidot toivottavasti alkavat pian. Varoiksi pakkaankin ainakin laturin ja sukankutimen ja lukulasit mukaan, kun ne eivät paljon paina. Perjantain reissua piristi valtavasti ystävän tapaaminen.

Nyt hetki sitten rupesi kummasti päässä vippaamaan, siis huimaamaan, joka ehkäpä johtuu pienestä jännityksen poikasesta, vaikken sitä itse tiedostakaan, mutta ehkä se jossain tuolla sielun syövereiss kuitenkin hipsuttelee. Proosallisempikin vaihtoehto on. Iltasokereita näet en mitannut enkä taistaa muistaa insuliiniakaa. Siinä sitten voisin ottaa pienen namin yöpalaksi, vaikka jäätelöä.  Hyvä syy kömpiä vielä alakertaan se tekemään.

Hyvää viikkoa sinulle ja minulle!

Kukka minulle. En minä muuten, mutta kun tuli yhdestä apuraha-anomuksesta hylky. (Inhoan sanaa hylsy tässä yhteydessä.) Kolme koukkua on vielä vedessä ja yksi hakemus väsäämättäkin, joten pikkasen vielä on toivoa.

Mutta kun perusteena on mm. riittämätön kirjallinen tuotanto. Mielenkiintoista nähdä, monellako kirjalla apurahaa saa ja millainen painosten kuningatar pitäisi olla. Mutta nokka pystyyn!

Muuta ei nyt tällä kertaa kuin että tänään kävin labrassa. Aika monta verikoetta otettiin.

Liukasta laskiaista!

Meillä piti olla pytyllinen sitä erinomaista hernekeittoa, jota keitin muutama viikko sitten. Laskiaisrokkaa näet, mutta eipä ollut enää yhtään jäljellä. Isäntä tuntui vähän pettyneeltä, mutta ehkä hän tyytyy purkkisoppaan tai hakee ainekset päivällä kaupasta.

Minun ajatukseni ovat olleet kovasti muissa asioissa. Huomasin näet eilen illalla, että parin päivän päästä pitää olla postitettuna yksi apurahahakemus. No, onneksi huomasin ja olihan mulla kaksi yötä ja yksi päivä aikaa miettiä sitä. Sähköinen versio lähti hetki sitten, paperinen huomenna. En ole koskaan saanut mistään en ensimmäistäkään apurahaa, paitsi oppikoulussa yhden kirjastipendin. Mutta mitään ei saa, jos ei edes yritä. Naurakoovat itsensä läkähdyksiin, jos niin katsovat oikeaksi. Tässä kuussa aion lähettää vielä muutaman muunkin nöyrimmän anomuksen. Harmi kun tuttavapiirissä ei ole yhtään miljonääriä...

Huomenna aion tapauksen kunniaksi, siis lähetetyn hakemuksen ja laskiaistiistain kunniaksi, paistaa pitkästä aikaa kakun. Resepti on etsittynä, mutta en ole vielä päättänyt, tuleeko siitä oikein torvivuokaan vai uunipannulle tehtävä. Enkä ole mainittua reseptiäkään ennen kokeillut, joten en tarkkaan tiedä, millainen sen oikeasti pitäisi olla ulkonäöltään.

Käsityöosastolla kyllästyin paksun villapaidan kutomiseen ja otin välityöksi rannekkeet, kun löysin kätköistäni alpakkalankaa. Neuropatia on pahentunut talvaen aikana ja kylläpä jo ensimmäinen ranneke lämmitti mukavasti särkevää kättä. Särky ei ole kamalaa, ehkä asteikolla 0-10 jossain korkeintaan nelosen paikkeilla. Ikävää joka tapauksessa. Ikävää on sekin, kun kädet ovat aamulla varsinkin kovasti turvoksissa eikä edes paidan helmaa tahdo saada nostettua. Tämä on varmaan jotain sytostaattien jälkiseuraamuksia tai sitten jotain muuta. Vanhan naisen reumatismia, kenties?

Liukasta laskiaista ei voi viettää enää edes meidän pihatiellä. Toissa-aamuna se oli niin liukas, että oli postilaatikollekin menoa varten kaivettava Potku-Peten peittonsa alta esille. Samalla reissulla kurvasin katokseen etsimään hiekoitussepeliä noin niin kuin varmuuden vuoksi. Sitten loput ja jäät jo sulivatkin.

Perjantain puolelle meni

Täällä sitä taas kukutaan. Kun sain kirjatekstini valmiiksi, niin nyt pidän siitä ihan pientä lomaa. Sitten taas voi uusin silmin katsella sitä ja tehdä täydennyksiä ja korjauksia. Nyt on myös se vaihe, jolloin haetaan niitä apurahoja. Voi, voi, yhdestä tuli jo hylky. Jo, jos hakijoita oli 6000, niin eihän ne kaikille voi rahaa myöntää, mutta pitäköövät rahansa. Kun yksi ovi napsahtaa kiinni, niin ehkäpä toinen on jo aukeamassa. Kun kirjaani tulee jonkin verran kuvia ja väitän, että sillä on muutenkin ihan oikeaa merkitystä, niin olisi kiva saada siitä paitsi hyvä, myös kaunis. Ja se maksa kans´.

Lepopäivän ratoksi ei ollut muuta ohjelmaa kuin laiskottelua, käsityötä ja lukemista. Näpertelin myös pikkasen eli värkkään nukketaloon rekeä tai kärryjä. Kun Tampereen Nukkekotinäyttelyssä taloni viettää itsenäisyyspäivää, on siinä ja siinä onko jo rekikeli. Verkarannan näyttelystä on tulossa huikea - menkää ihmeessä kaikki lähellä asuvat katsomaan. Se alkaa muistaakseni 22.2 tai niillä main.

- Lukupuolella on menossa jostain haalimani venäläinen dekkari, jossa oudot nimet tahtovat mennä sekaisin, mutta veipä ajatukset pois sairaalasta.

Isä nimittäin joutui toissapäivänä sairaalaan pudottuaan sängystä tai kaaduttuaan ylös noustessa. Siinä hädissään hän ei ollut hoksannut painaa turvanappiakaan, jos se nyt edes ranteessa olikaan, en tiedä. Kuumetta oli ollut yli 39 astetta. Eilen se oli jo laskenut 38:aan eikä tänään sitä edes mitattu! Tippakin oli otettu pois. Mykkä lääkäri oli käynyt huoneessa ja kai se oli keuhkoja kuunnellut, kun ensiepäily oli alkava keuhkokuume. Toisaalta voihan se olla tavallistakin, näitä influenssia sun muita tai kuume noussut siinä, kun hön ties miten kauan oli yrittänyt päästä ylös. Ei kuitenkaan yli kolema tuntia ja toivottavasti ei läheskään niin kauan. MInä olen sen verran vielä tuhissut ja nenä vuotaa, etten uskaltanut lähteä katsomaan, mutta mies oli ja vei mennessään pullon jaffaa.

Jalkoja ei mitattukaan, vaan uusi kutsu tulee myöhemmin alihankkijalta. Fysioterapeutti sanoi, että ilman muuta päätös on myönteinen ja niinhän alusairaalan lääkärikin kesällä sanoi, että näitä on käytettävä lopun ikääni. Ja auttaahan nämä, ei sitä voi kiistää. Jalkojen ja käsien neuropatia on talven aikana selvästi pahentunut. Aamulla varsinkin jo yöpaidan helman nostaminen on hankalaa. Sain uuden puhelinnumeron toimintaterapeutille, mutten vielä tilannut aikaa. Ei ennen kun näemme tuon isän tilanteen etenemisen. Jumppaohjeita mulla on, mutta terapeutilta kuulemma voi saada myös apuvälineitä. Niitä on jonkin verran hankittukin jo aikaisemmin ja taloon on laitettu kaiteita ja tukikahvoja. Muutama pitäisi vielä saada lisää. Hissi olisi ihana alakerrasta yläkertaan, mutta sitä tuskin eläkeläisille kustannetaan. Kysyähän aina voi. Ja kun kumpikaan ei käytä rollaattoria, ei kynnysremontteja tarvitse tehdä. Ulkoraput ovat myös tulevaisuudessa ongelma.

Yksi piste ja papukaijamerkki itselleni

En nyt vielä rupea kehua retostelemaan, mutta pistinpoä tänään kirjaluonnokseni perään yhden pisteen. Tekstiä on  noiun 170 sivua, mutta sehän voi vielä supistua tai laajentua. Tarkistamista ynnä muuta askaretta on vielä - tiedättehän te kirjantekijät, että nyt se vasta alkaa. Silti tuntuu hyvältä, kun jonkinlainen runko on käsissä. Tulikin mieleen, että pitää kiireessti tallentaa se muistitikulle. Palaan kohta asiaan.

No niin, teksti on nyt tikulla. - Olenkin istunut ahkerasti viimeiset yöt kirjoittamassa, muutamana viime yönä jonnekin kolmeen asti plus tieteysti sitten vielä iltatunnit päälle, mutta nyt se on tehty. Älkää kysykö, milloin se menee painoon ja mihin painoon. Ajatukseni on kuitenkin saada lapsonen käsiini vielä tämän vuoden aikana. Nyt kiirettä eivät tuoneet syöpäpelot, vaan yksinkertaisesti se, että kokeilen taas kepillä jäätä eli haen muutamia apurahoja. Enpä ole koskaan mitään saanut, mutta silloin ei ainakaan saa, jos ei yritä.

Kevätkin taitaa pian olla tulossa, kun kliivia innostuu kukkimaan. Nuppu on vasta tässä vaiheessa, mutta sitkeästi se tuolta lehtien raosta kurkistaa.

Nukkekotipäivää ja muuta näpertelyä

Näpräsin nukkekodin kanssa, kun menin lupaamaan sen mukaan Tampereen suureen nukkekotuyhdistyksen Rintamamiestalonäyttelyyn. Maalasin ja liimasin, korjasin tai oikeastaan tein uudestaan yhdet portaat ja sitten ompelin pari pikkuista vaatekappaletta. Paksuilla neuropaattisilla sormilla ja huonoilla silmillä niistä ei kovin kummoisia tullut. Kaiken lisäksi sen jälkeen huomasin, että taloni teema onkin itsenäisyyspäivä eli pikkupojan kesähousut menevät korjaukseen ellen keksi jotain näppärää. Nyt suurin urakka on saada ulkoeteinen kasaan ja kiinnitettyä mökkiin. Kun en ottanut kuvia vaiheista, ei tästä sen enempää vielä tässä vaiheessa. Perästä kuuluu ja näkyy. Se askare on aikataulujen takia saatava pikaisesti valmiiksi, jotta pääsen taas syventymään paremmin omaan kirjaani.

Muutakin sain tänään aikaiseksi. Soitin syöpäsairaalaan ja odottelen nyt lääkärin ratkaisua eli sitä, aikaistetaanko tutkimuksia vai ei. Toivottavasti aikaistetaan helmi-maaliskuun taitteesta. En nyt vielä salli pelkoa, mutta kas kun mahaan koskee, niin ei sitä ihan ohittaakaan voi. Toisesta asiasta lähetin toiselle lääkärille sähköpostin: labrakäynti tiedossa ja pyysin lähetettä.  Miehellä on tällä ja ensi viikolla poliklinikkakäynnit, minulla ensi viikolla yön-yli-reissu. Vuorotellen rampataan taas näillä asioilla, mutta toivottavasti alkanut vuosi on parempi kuin viime vuosi tässä suhteessa. Minä käyn mielelläni syöpäkontrolleissakin, jos ei ole oireita eli pelkoa uusimisesta. Vaikka labra ja tietokonetomografiahan sen näyttävät, eivät pelkästään omat tuntemukset.

Nukkekodin rakentaminen on hyvää terapiaa. Samoin käsityöt. Sukkaa ja kinnasta on syntynyt kaksi paria kumpiakin, ei kun kintaita kolmekin, joista yhdet pääsevät yöintaiksi. Nyt aloitin liivin kutomisen. Katsotaan, mitä siitä tulee vai tuleeko mitään. Lanka nimittäin ei ollut ihan sitä mitä ajattelin, vaan tuntuu vähån pölisevän nenässä. Mutta kun halvalla saa... niin saa sutta ja sekundaa, joka nyppyyntyy alta aikayksikön. Toivottavasti ei sentään.

Viime yökin oli tuottoisa. Yökyöpeli kun olin, kirjoitin henkilöjutun yhteen sukulehteen, joka ei ole mitenkään omaa sukua koskeva, ei henkilö eikä lehti, Juttu saattaakin tulla jo tämän vuoden julkaisuun ja tämän yön satoa oli minielämäkertani ja kuvan lähettäminen toimittajalle. Hyvä kun sekin tuli heti tehtyä. Toimittaja sitten muokatkoon tai lyhentäköön kumpaakin, jos tarve vaatii. Tässä taas tuli vastaan se ihme, johon törmään kerta toisensa jälkeen etenkin seuraavan kirjani yhteydessä. Tietoja vain löytyy ja tulee. Niin kävi tässäkin. Kirjoitin vanhasta opettajasta, joka jäi jo eläkkeellekin ennen talvisotaa. Nettidivarista tilasin mielenkiinnosta kirjan yhdestä kirjailijasta ja eikös tämä sama neiti-ihminen löydy sen sivuilta. Olin itse tyytyväinen juttuuni, vaikkei kuvaa mistään löytynytkään.
Suku hankkikoon, sillä yhden mahdollisen lähteen osasin neuvoa.

Aika kuluu tosi nopeasti

Niin nopeasti aika kuluu - ja juhlat lähenevät - että melkein kauhistuttaisi, jos ei naurattaisi. Tänään oli siivouspäivä ja luottosiivoojamme ahersi alakerran siistiin kuntoon. Minä olin lähinnä työnjohtaja ja seurustelu-upseeri. Onneksi sain sunnuntaina rahdattua noin kuution verran kirjoja kirjastohuoneen puolelle. Tänään työnsin niistä suurimman osan lasipöydän alle, kun en muutkaan keksinyt.

Jotain on sentään itsekin vielä tehtävä, esimerkiksi silitettävä ihan hirveästi pöytäliinoja, kun en ole vieläkään varma, miten pöydän peitän. Eikä pelkästään pintaa, vaan liinojen on hyvä ulottua lattiaan asti. Piilotan näet helmoihin kaiken sen, mille en jouda muuta paikkaa keksiä.  Mies meni lupautumaan silittäjäksi, mutta kauhistui, kun näki sen vuoren, jonka kannoin alakertaan. Kostutan aamulla ja raahaan silityslaudan alakertaan. Katsotaan sitten, kuka silittää ja mitä. Ehkä vuorotellen ja istuviltaan. Hitaastihan nämä hommat sujuvat, mutta olen ajatellut, että se, mitä ei ehditä, ei ehkä ole kovin tarpeellista.

Taisin kertoakin jo, että tarjottavat tulevat suurimmaksi osaksi tilattuna. Muutama vuosi sitten leivoin kaksikin isoa annosta Hildegard Bingeniläisen äly- ja hermopipareita. Nyt saan ne valmiina. Helppohan tuo ohje on, varsinkin jos ei polta niitä, mutta muuta kummallista ei ohjeessa ole. Nämä  maistuvat ainakin minun suussani tosi hyviltä. Toinen laji on kotimaisia ruskeita pipareita, olisivatkohan olleet töysäläisiä? Nuorempana sitä oli kunnia-asia tehdä kaikki itse...

On tämä aika ruljanssi, mutta kun oma joulumme alkaa tästä, niin perinteestä ei hevin luovuta. Emmekä tietenkään kutsuisi ystäviä ja sukulaisia, monia naapureita ja muutamia kumminkaimoja, jos emme itse nauttisi tästä. Mieskin muisti tänään, että nyt on talon 35. glögitilaisuus tulossa. Me olemme tietysti taas vuotta vanhempia ja vaivaisempia, mutta muistutan itseäni siitä, että viime vuonna sentään kesken sytostaattihoitojen jaksoin emännöidä ja tehdä samat hommat kuin tänäkin vuonna. Silloin tosin varoitimme vieraita, että yksi sohva täytyy pitää tyhjänä varmuuden vuoksi, mutta onneksi ei silloinkaan tarvinnut mennä pötköttelemään välillä. Ilman apua en tietenkään edes kuvittele selviäväni. Ehkä muuten, mutta selkä ja kintut eivät kestä. Viime aikoina mies on iltaisin joutunut hieromaan niskojani ja levittämään Feldeniä selkään. Olen aikaisemmin tätä lääkärin suosittelemaan voidetta ylenkatsonut, mutta kas, kyllä se on helpottanut. Ehkä selkä on ollut kovilla öisten kirjoitussessioiden takia.

Ilman apua emme todellakaan selviäisi. Yhtenä vuonna miniä oli siivoamassa, tytär toisena ja nyt tosiaan toista vuotta meillä on käynyt ulkopuolinen siivooja. Tämä luotettava rouva muuten ei ole piilottanut esineitä, vaikkemme aina heti hoksaakaan, jos joku oli ennen pöydän oikeassa laidassa, niin nyt se on siirtynyt vasempaan laitaan. Kun vuosi sitten tuohduin siitä, kun pari kippoa oli sijoitettu tosi outoihin paikkoihin, kuten yläkaapin ylimmälle hyllylle ja piiloon kahden isomman astian väliin näkymättömiin, niin nyt ei ole sitä murhetta. Kahvinkeittimen suppiloa tosin ei vieläkään ole löytynyt. Kaveri perusti oman siivousliikkeen, mutta ei ole tarjonnut meille palveluksiaan.

Tarjoiluapu on ollut kullan arvoista jo monena vuonna. Vasta silloin ymmärsin ensimmäisen kerran, miten ihanaa on, kun ehtii seurustella vieraiden kanssa eikä tarvitse höösätä glögien kuumennusten ja mukien pesun kanssa. Tytär kuitenkin tulee varmuuden vuoksi ajoissa, jos vaikka joku kohta vielä vaatii viimeistä silausta.

Niinhän yleensä käy, että kiirettä lykkää ja ihan viimeiseen hetkeen asti. Kun toissa vuonna pidin kirjani julkkarit samalla ja kutsuin muutaman toimittajan paikalle, niin yksi tulla tupsahti tuntia etuajassa. Minä olin vielä yöpaidassa, sillä se on kätevin vaatetus, kun kuitenkin on käväistävä suihkussa ja vaihdettava pyhämekko päälle viime tingassa. Mies kävi avaamassa oven ja hämmentyi niin, ettei hoksannut lykätä edes kirjaa toimittajan käteen.  Totesi vain, että tilaisuus alkaa tunnin päästä. Tädistä ei sen koommin kuultu mitään. Eikä tainnut kirjastakaan olla koskaan mainintaa lehdessä.

Mies käy ylihuomenna aluesairaalan urologin juttusilla ja siinä menee varmaan ainakin puoli päivää, joten paljon muuta ohjelmaa ei kannata varata. Jaa niin, onhan hänellä orkesterinsa pikkujoulu vielä illalla, jolloin minulla on hyvä rauha miettiä, ovatko mukit niin päin vai näin päin pöydällä. Kun hän oli viime perjantaina silmäklinikalla, jossa silmäänsä hoidettiin kai kolmatta tuntia, ja kun tähän lisää tavallista useammat käynnit milloin missäkin kauppaliikkeessä ja huomenissa kampaajalla, niin voi olla, että silitykset ja astioiden rahtaamiset jäävät nyt minun kontolleni. Mutta jos se, että mies sanoo ottavansa oman osuutensa hommista, on iso asia. Se ei tälle miehelle olé mitenkään poikkeuksellista, mutta hänen liikkumisensa on vielä vaikeampaa kuin minulla ja minäkin olen jo sopeutunut keppimummoksi, ainakin ulkosalla. - Minä olin jo viikko sitten kampaajalla ja ihan oikeasti jo toisen kerran leikkauttamassa tukkaani SEN jälkeen. Ällistyin, miten pitkiä tupsuja kampaajani napsi päästäni. Toinen ällistyksen aihe on se, miten yhtäkkiä olen saanut käsivarsiin ja sääriin pitkät karvat, joita ei aikaisemmin ollut oikeastaan yhtään. Onneksi ei sentään vielä viiksiä ole ilmaantuntu.

Tosiaan, kirjoittaminen on sujunut aika kivasti viime aikoina. Tekstiä on kasassa toista sataa sivua, joka on syntynyt pääasiassa yöaikaan. Päivällä saatan kirjoitella jotain alustavaa ruutuvihkoihin ja oikeastaan illalla huomaan, että sehän olikin aika kelvollista tekstiä noin ensimmäiseen versioon. Joulupuuhat eivät välttämättä estä tätä harrastusta, vaikkakin hidastavat. Viime yönäkin uni tuli vasta puoli viideltä, mutta käytin ajan hyödyllisesti. En ole keksinyt syytä unettomuuteeni.
- Hyvää viikkoa!

Kone käy vielä

Vaikka kello on  jo vaikka mitä, en malta lähnteä edes yrittämään nukkumista. Luin nimittäin äsken parisen tuntia tekstiä ja kone käy viel' liika kiivaasti. En omaa tekstiä, tai oli siinä sitäkin, vaan kyläkirjaan tulevaa. Teksti ehkä tuli jo aikaisemmin, mutten malttanut lähteä ajoissa yäkertaan. Söimmekin illallisen vasta kahdeksalta, kuten tapa on talossa.

Iltaruokana oli todellista tähtiruokaa: kolmantena päivänä peräkkäin herkullista ossobucoa porosta. Meillä ei juuri pakasteta ruoanjämiä, vaan syödään pois. Varsinkaan tällaista namia ei sovi haudata pakastimen uumeniin. Tosin saimme kesällä, tai koska se nyt olikaan, pienen pakastekaapin alakertaan. Jäätelölle ynnä muulle pienelle, jottei tarvitse kiivetä yläkertaan hakemaan. Nytkin otin jälkiruoaksi annoksen kinuski-Ainoa. Olisi tehnyt mieli lisääkin, mutta tuli sitten diabetes mieleen. Ja painonpudotus miiunus 12 kiloa kesästä lähtien.

Siitä siirrynkin kätevän aasinsillan kautta pauhaamaan toiseen asiaan. Olin viime viikolla labrassa ja diabeteshoitajan piti tänään soittaa tulokset. Partioin kotona ihan koko päivän, vaan eipä tullut puhelua. Ei muuten harmittaisikaan niin paljon, mutta tämä oli ainoa päivä viikolla, jolloin olisimme voineet piipahtaa vaaria tervehtimässä. Edes kännykkään ei ole kiva puhua tuollaisia yksityisasioita reissussa eikä varsinkaan autossa. Samalla olisi hyvin voitu käydä hakemassa muutamat postilähetykset. Onneksi ne ovat tulleet automaattiin ja toinen R-kiskalle, joten alkava lakkokaan ei estä noutoa. Olihan sillä hoitajalla varmaan ihan hyvä syy olla soittamatta, mutta edes tekstarin lähettäminen sattuneesta esteestä ei olisi vienyt montaa minuuttia.

Nyt niitä paketteja tuleekin, jos posti suo, varmaan useampi peräkkäin; harvoin kuitenkaan ilmoitusta saman päivän päälle. Joku ihme siinäkin on, että ilmoitus tulee useimmiten juuri silloin, kun mies on tullut kauppa-, apteekki- ja postireissulta, riisunut kylähousut ja kengät ja asettunut hengähtämään. Valmistaudun jouluun eli olen tilannut vähän lahjoja ja itsellemme uusia lakanoita. Minun piti ostaa itse asiassa alilakanoita, mutta vasta kassalla oli ilmoitus, että juuri ne olivat lopussa. En viitsinyt peruuttaa pussilakanoita, vaikkei niiden hankinta olisi ollut ihan niin kiireinen asia. Tyynyliinojakin olisin tilannut, mutta kas, eivät mokomat kumpikaan nettikauppa myynyt niitä muuten kuin lakanan kanssa. Katsotaan nyt, tuleeko pussilakanat kotiin vai menevätkö pukinkonttiin.

Kirjoitusta

Kai minua tuleva sen verran paljon pelottaa, vaikken oikein uskalla sitä ääneenkään sanoa, että kirjoittamiseni sai jo uutta puhtia. On näet kirja saatava valmiiksi, tuli mitä tuli. Tekstiä on oikeasti vasta niin vähän, että ihan äkkikuolemaa en toivottavasti heti ole edessä.

Ei edes ajatus kirjan harvasta taitosta auta, kun tärkeitä vuosia ja vuosikymmeniä on vielä kokonaan käsittelemättä. En ole oikein kaikkiin taustoihinkaan saanut tartuttua.  Lähiaikoina saan mapillisen mielenkiintoista materiaalia, jota innolla odotan. Nyt olen perehtynyt aikalais- ja historiakirjoituksiin kansalaissodasta eli kapinasta. Rasvasta, niin kovin raskasta luettavaa ja vielä raskaampi sisäistää niitä hirmuisia aikoja. Mutta kirjani päähenkilö ei voi niitä uohtaa eikä ohittaa, kun eli siinä ajassa ja keskellä tapahtumia. Kirjoitan vaikeimmat pois ja sitten ehkä palaan vähän iloisempiin aiheisiin.

Ensi viikolla olen terveydentilan suhteen ehkä vähän viisaampi. Kun nyt tämä kuvausaika tuli ajatustakin nopeammin, niin se ainakin osoittaa, että lääkärillä on syytä epäillä ja senhän omakin kroppa kertoo. Ehkä edessä on vielä uusia tutkimuksia tai muuten sairaalareissuja?

Lohduksi tilasin kaksi tarjouspuseroa Gudrun Sjödeniltä netistä. Hieno tarjous, mutta kas, hämäsi ja ilmoitti hinnan alv 0:lla ja vasta kassalla lisättiin vero. En kuitenkaan perunut kauppoja. Ainahan sitä puseroita tarvitaan, oli terve tai sairas. Ilo pintaa, vaik syvän märkänis, sanoi edesmennyt hyvä anoppinikin.

Talviaika alkoi

Ilta pimenee taas tuntia aikaisemmin, kun talviaika alkoi. Minusta se on niin turhanpäiväistä kuin olla voi. Toivottavasti mokoma kellojen siirtely jossain vaiheessa loppuu. Meillä on suuri urakka vielä edessä, kun talossa on aika monta kelloa ja päätimme vaihtaa patterit saman tien. Osa kelloista on sen verran ylhäällä, melkein katonrajassa, että mietimme uskaltaako vaiko ei kiivetä rapuilla.

Päivä meni mukavasti. Nuorempi poikapuoli pyöräili meille yllätysvisiitille ja joimme yhdessä iltapäiväkahvit. Tästä herrasta on joskus vuodenvaihteessa tulossa ukki ja meidän isännästä isoukki, tosin vähän väärän koivun takaa, sillä tuleva äiti on miniäpuoleni tytär. Nämä sukulaisuussuhteet ovat joskus vähän kummallisia, varsinkin jos haluaa tehdä niistä monimutkaisia.

Mies lähti soittoharjoituksiin ja minä kirjoitin sillä aikaa elämäni ensimmäiset apuraha-anomukset. Jos ei hae, ei ainakaan saa, vaikka vähän skeptisesti mahdollisuuksiini suhtaudunkin. Toisaalta olisi kiva saada edes sen verran, että saan kirjani painatettua, edellyttäen että kustantamot eivät riemusta kiljuen kilpaile siitä, kuka kirjani saisi kustantaa. Eilen kirjoitin pari kappaletta tekstiä, mutta tänään koko energia meni noihin hakemuksiin.

Liityin joku aika sitten naamakirjassa suljettuun kirjoittajaryhmään, jolle kerroin näistä sairausjutuista päiväntasaista tietoa. Tuntui tosi mukavalta, kun täysin ventovieraat ihmiset kannustivat, paijasivat päätä ja joku lupasi toimittaa teleksejä taivaaseenkin! Sehän näissä porukoissa, koskee myös blogeja, on ihanaa, kun ennestään vieraista ihmisistä tulee yhtäkkiä tuttuja ja kavereita. Pitäisi itsekin muistaa lukemisen jälkeen lähettää aina pieni kommentti, sillä se on uskomattoman tärkeää kirjoittajalle. Oli kyse iloista tai varsinkin suruista. Sekin tuntui kivalta, kun yksi ex-työkaveri oli liittynyt fb:hen ja pyysi päästä kaveriksi. Nyt pysymme ehkä taas ainakin jollain tavalla perillä toistemme kuulumisista.

Tein ihastuttavan pienen löydön: tällaisen martta-logolla varustetun Nuutajärven maljakon. En ole vielä ehtinyt tutkia, kenen suunnittelema tämä on, mutta olisiko varhaisempaa Markku Saloa? Tyyli ainakin sopisi. Kaunis se on joka tapauksessa. Kuva ei tee sille oikeutta ja kuvauspaikkakin on kelvoton, mutta ihan pakko vaasi oli heti kuvata. Heti kun olin paketista purkanut. Kunhan selvitän suunnittelijan, niin kuvaan tämän uudestaan vähän fiksummalla taustalla kuin pannunalusen päällä.

Olin jo kerran aikaisemmin melkein saamassa kirppiksellä samalla logolla varustetun, mutta ei ollenkaan näin kaunista esinettä, mutta kun en heti siihen tarttunut, niin meni ohi suun. Nämä ovat jotain Marttaliiton merkkipäivä- tai vastaavia lahjoja. Tämä on useamman vuoden takainen, sillä kyljessä on Nuutajärven tarra. Nuutajärvellähän ei enää vuosikausiin ole valitettavasti ollut lasituotantoa, paitsi pienpajoilla. Ja kun olen itsekin martta, niin tämä sopii hyvin meille. Tosin yhtä lailla maksan maatalousnaisten jäsenmaksua. Jäsenmaksuilla saa hyvän lehden kummassakin järjestössä.

Kello soi aikaisin

Tämä oli se aamu, kun miehen piti laittaa herätyskello kilkattamaan. Taksi haki hänet aamulla ja niin äkkiä ukkoi luikahti ovesta, että hgädin tuskin ehdin toivottaa hyvää ja turvallista matkaa. Iltapäivällä hän sitten soitti ja kertoi, että lääkäri taitaa lähettää hänet jo huomenna kotiin eli vain yhden yön makuuttamisella. Hyvähän se tietysti on, ilman muuta. Toipuminen kotona on paljon mukavampaa kuin maata sairaalan petissä. Ilmeisesti toimenpide sujui suunnitelmien mukaan, vaikka niinhän sitä edelliselläkin kerralla, keväällä luultiin. Katetri tietysti tulee kotiinkin sekä tieto milloin se on tarkoitus poistaa.

Hevoskastanjan lehdet ovat saaneet upean värityksen. Kun kuvat on otettu ikkunan läpi, pääsi mukaan tarpeetontakin.

Kun aika olisi muuten käynyt pitkäksi yksin, ryhdyin oikein urakalla touhuamaan. Pidin kodinhoitopäivän eli pesin kaksi koneellista pyykkiä, imuroin yläkerran, petasin puhtaat lakanat sänkyihin ja lyhensin sänkykamariin uudet verhot. Aina välillä istahdin lepäämään, jolloin luin yhden hömppäkirjan alusta loppuun ja vähän Ken Follettinkin uusinta, tiiliskiven painoista kirjaa, joka on ollut jo muutaman viikon lukemisenani. Tauoilla kudoin pätkän sukkaakin, varren puolivälistä kantapään yli.

Kun ei selkä kestä pitkään seisomista eikä kävelyä, niin nämä tauot ovat ihan välttämättömiä. Pihalla tyhjensin yhden kukkapytyn mullat tammen juurelle ja hain riippumaton sisälle kuivumaan. Lapion ja keittiötikkaat odottavat nyt matkaa talviteloille kompostorin viereen. Muutama kukkapytty jäi vielä tyhjentämättä, samoin amppelit, mutta olen muuten ihan tyytyväinen aikaansaannoksistani. Onhan se niinkin, että laiska töitään luettelee, mutta enpä muista, milloin olisin jaksanut ja-tai viitsinyt näin ahkeroida.

Sitä ehtii, kun aloittaa aikaisin, vaikka minulta meni monta vuotta ennen kuin tajusin, että olen eläkkeellä eikä välttämättä tarvitse jaksaa mitään. Syöpä tietysti vei voimat, mutta olisivatkon ne palaamassa vähitellen?

Kun tosiaan tarvitsen niitä pieniä lepotaukoja, niin yksi venähti muutamaksi tunniksi. Tekstiä syntyi monta sivua.

Syyskuu se sitten loppuu

Tein äsken sen virheen, että lukaisin edellisen postauksen. Kun en itsekään saanut siitä selvää, niin ette varmaan tekään. Kirjoittamisella tietenkin tarkoitin oman seuraavani sepustusta. jota teen tällä hetkellä tilkkutäkki-menetelmällä. Tai paremminkin tilkkutyyny- . Muutama eilinen kuvakin tuli kamerasta, mutta säästelen niitä toiseen hetkeen. Tämä kuva on aamulta ja sitä ei kannata säästellä! Toivottavasti se tuo iloa myös Sinulle!

Aamuaurinko paistoi tosiaan niin ihanasti ruskan värejä harjoitteleviin pihapuihin, että oli pakko kaivaa kamera esille. Edellisenä aamuna myöhästyin ja aurinko ehti jo nurkan taakse. Kuvat tietenkin otetaan aamulla ikkunan läpi, enkä esimerkiksi tätä pihlajaa edes ylettyisi kuvaamaankaan  maan tasalta.

Suunnitelmissani oli uppoutua tänään perusteellisesti kirjoitus- ja lukutöihin, mutta onnistuinkin eilen saamaan ajan jalkahoitajalle ja sinne heti aamulla! Miehellä oli meno silmäklinikalle. Sinä aikana olisin oikein hyvin ehtinyt tehdä vaikka mitä tarpeellista. Ja teinkin eli kirjoitin pari kappaletta alustavaa tekstiä, selvitin ihan vähän lisää päähenkilöni sukujuuria ja luin muutaman sivun Teemu Keskisarjan paksua ja henkisesti raskasta teosta Viipurista 1918, jota tarvitsen kirjaani varten. Kun kirjani tulee liikkumaan jostain 1800-luvun loppupuolelta vuoteen 1943, ei sisällissotaakaan voi ohittaa. Ei, vaikken siitä historiallista dokumenttia ole väsäämässäkään. Faktaa ja fiktiota, kuten edellisissäkin kirjoissani. Otan mukaan muutaman sivuhenkilön siltä ajalta. Jos tämä nyt koskaan valmistuu, mutta sen aika näyttää.

Kuitenkin tärkein asia oli puhelu Tyttärelle. Me emme yleensä jaarittele kovin pitkään puhelimessa, mutta nyt oli kaikenlaistaa asiaa ja asian vierestäkin. Tilasin muutamat kukkasipulit, jotka jaamme ja tytär tulee istuttamaan niitä avukseni. Hajulaukkaa ja parvitulppaania on jo Prisman postilaatikossa, samoin jotain kolmatta, jonka nimi ei satu tulemaan mieleen.

Vaaripäivä ja syksyn alkua

Olimme jo aikaisemmin sopineet, että tänään tai torstaina käymme vaaria tervehtimässä. Onneksi mies, joka on minua monta kertaa parempimuistinen, hoksasi että tiistainahan se appiukko taas lähtee Kaunialaan. Siellä hän käykin tiuhaan tahtiin eli kolme kertaa vielä syksyn mittaan. Sotainvalidille näitä kuntoutus- tai luultavasti vain oleskeluviikkoja on aika paljon. Joulun hän sentään viettää kotona, mutta tällä rytmillä ehkä testataan, miten kukakin sopeutuisi kokonaan siellä asumiseen.

Syksyn väritystä alkaa jo vähitellen olla puissa, mutta yllättävän vähän. Likaisen kirjavat koivunlehdet kyllä lentelivät aamutuulessa. Ensi yöksi on luvattu kylmää, mutta onneksi ehdin kuvata rapun kaiteessa roikkuvan krassin upeat kukat ennen kuin halla vie. Ne kai ovat niitä ensimmäisiä, jotka paleltuvat.

Tänä vuonna auringonkukka ja kehäkukka eivät menestyneet lainkaan, sillä ne eivät edes itäneet perunalaatikoissa. Yksi ainoa auringonkukka on nyt päivä, pari sitten avannut surkean pienen kukkansa pihapöydän kukkalaatikossa. Se on oravan istuttama, sillä siihen nimenomaiseen paikkaan en siemeniä kylvänyt. Maa-artisokkakin ehkä vielä ehtii avata muutaman kukan. Suurin osa on kasvihuoneen ulkopuolella, mutta yksi varsi sojottaa terassin kukkalaatikossakin testimielessä, josko se siinä talvehtisi.

Ulkeläimet eli hiiret taikka rotat ovat löytäneet jo tiensä ulkoeteiseen. Vuorivilloja on pöyhitty heidän kolonsa ulkopuolelle ja kun minulla oli ämpärillinen juureksia eteisessä, niin kaikkia porkkanoita ja yhtä punajuurta oli ehditty jyrsiä ennen kuin huomasin ja toin sangon sisälle.

Tänään siis oli vaaripäivä ja pullakaupan kautta ajettiin. Täytetyt ruissämpylät, bebe-leivokset ja puolukkapullat lähtivät matkaan. Vaikken minäkään kaikkea kerralla nakertanut, niin illalla kyllä sokerit olivat aika sekaisin, kun en tietenkään älynnyt tai muistanut ottaa insuliinia mukaan. Mutta herkkua olivat! Bebe-leivokset ovat vaarin suurta herkkua ja pullat vastapaistettuja. Päällä oli keko tuoreita puolukoita, jotka oli kai "niitattu" paikalleen hunajalla. Nam-nam.

Samalla kun kahvittelimme, niin kuulimme hääkuulumiset. Hääkuva oli jo facebookissa, mutta katsotaan, näenkö vielä muita kuvia. Enkä tiedä, miten laajaan jakeluun ne kuvansa edes haluavat. Mutta nätti kuva oli, sulhanen komea ja morsian kuin metsänkeiju.

Seremoniasta hän tosin ei huonokuuloisena ollut saanut mitään selvää, mutta muuten meni hyvin. Herttileijaa, 93-vuotias ukko juhli puoli kymmeneen asti, kun vihkitoimitus alkoi klo 16. Ja tunnin matka kumpaankin suuntaan sen lisäksi. Minusta ei todellakaan olisi siihen ollut. Vaari tosin istui koko ajan pyörätuolissa, varmaan pylly puuduksissa, mutta systeri kantoi ruokaa eteen. Ja vissiin sopivaan tahtiin valko- ja punaviiniä sekä konjakkihömpsyäkin. Ruoka oli kaiketi ollut hyvää, mutta vanhalle miehelle lajit ehkä tuntemattomia. Täytyy haastatella nuorempia häävieraita.

Oma juhlaherkkumme viikonloppuna oli tämä, nimenomaan juuri tämä kuvan kotijuusto, joka meni nopeasti ns. parempiin suihin. Jostain syystä sain inspiraation ruveta juustontekoon ja hyvää siitä tulikin. Olisiko osuutensa ollut purkillisella vanhentunutta kermaa, jonka löysin jääkaapin kätköistä? Tämä on vaarinkin herkkua, mutta hyvä ettemme vieneet, kun hän ei kuitenkaan olisi ehtinyt sitä - ehkä - syödä ennen reissuun lähtöä. Eikä sitä kyllä ollut enää jäljelläkään. Sen takia en satsannut esillepanoonkaan.

Se mikä päivästä jäi jäljelle, meni pakolaissukkaprojektissa. Nyt menossa on sukkapari nro 9, ellen väärin muista. Tavoite on 10 paria tässä vaiheessa.  Ja sain minä kirjoitetuksikin yhden kappaleen tai ainakin aihion siitä. Näitä syntyy ei edes kovin systemaattisesti pieninä paloina, jotka saavat myöhemmin etsiä omat paikkansa, muokkaantuvat ja saavat varmaan täydennystä taikka tiivistystä. Mutta ompahan jotain jo paperilla, siis ruutuvihoissa.Useassa vihossa. On jotain tietokoneellakin. Pääasiassa olen ollut kyläkirjahankkeen kimpussa, mutta nyt alkaa oma kirja jo polttaa.

Kas, pian nukkumatin maille. Sain huomiseksi jalkahoidon kello kymmeneksi,
Hei taas!

Pientä aherrusta

Olin melkein kädetön, kun en päässyt pariin päivään tietokoneelle. Koneessa ei mitään vikaa, mutta jatkojohto hajosi (siis se jatkojohdon jatkojohdon jatkojohto, josta vastikään varoitettiin). Siinä oleva katkaisin tarkemmin sanottuna jäi käteeni enkä uskaltanut kokeilla, saanko säkärin vai poltanko talon. Johtoa on nyt varmaan viitisen metriä, joten pitääpä hankkia vähän lyhyempi.  Katkaisija on sikäli kätevä, ettei joka pistotulppaa tarvitse irrottaa esimerkiksi ukonilman varalta.

Onneksi varajohto löytyi tänään ja onneksi olin ehtinyt printata noin sata sivua kyläkirjatekstiä. Sitä kävimme T:n kanssa illalla läpi ja lupasinpa tietysti kaivella vielä muutamat jutut esille ja editointimielessä lukea valmista tekstiä vielä kertaalleen. Mukavaa hommaahan se on, vaikka olenkin ollut viime aikoina aika väsynyt. Pienet päiväunet tekevät hyvää, mutta sitten taas valvon yöllä ja herään ties miten aikaisin.

Muuten viikonloppu oli ja meni aika tavallisin menoin. Lauantaina oli miellyttävä kahvivieras ja sunnuntai-ilta siis kirjahommia. Väliaikoina olen vuorotellen lukenut Ruotsin historiaa, joka tietysti samalla on meidänkin historiaamme sekä kutonut pakolaissukkaa. Olen myös ällistellyt sitä vihan määrää, joka ihmisista pursuaa näitä pakolaisia kohtaan esimerkiksi naamakirjassa. Se tekee mielen apeaksi. Voi olla naivia puhua 63 tuhannesta Ruotsiin lähetetystä sotalapsesta ja lähes puolesta miljoonasta Karjalan evakosta, mutta ei voi olla vertaamatta. Ja ne, jotka huutavat, että on Suomessakin käyhiä, eivät kai kovin usein ole näitä kotoperäisiä köyhiä ruokkimassa.

Onneksi on toisinkin ajattelevia. Ja toimivia. Yksi hämmentävä juttu oli se, kun jossain uutispätkässä ilmoitettiin ihmisten eroavan kirkosta arkkipiispan lausunnon takia. Joku jo kommentoi: joutavatkin lähteä. Olen samaa mieltä. Huomenna rupeamme katsomaan, millaisia vaatteita ja jalkineita meillä olisi antaa keräykseen, joka järjestetään täällä alkavalla viikolla. Päivä ja paikka on vielä auki.

Ei muuta kuin hyvää viikkoa!