Väsynyt ja onnellinen

Eilen meillä oli kirjani julkistamisjuhla. Vieraita oli lähemmäs puolensataa ja pienistä sadekuuroista huolimatta tunnelma oli mitä mainioin. Juhlaväki oli tyytyväistä, itsestäni puhumattakaan. Kirjaakin on jo kiiteltykin, mikä tietenkin ilahduttaa oikein suunnattomasti. Sitä voi tilata minulta tai ostaa ainakin nettikirjakaupoista. Vain minulta saa myös kovakantista versiota, jossa on tuplakokoinen Viipurin kartta etuaukeamalla. Ja naamani takakannessa.

Kekkerit pidettiin oikein vanhaan malliin eli pöydässä oli seitsemää sorttia tarjottavaa, jos lasketaan mansikat ja viinirypäleet mukaan.

Kirjani kertoo Suomen ensimmäisestä kotitalousopettajasta ja opettajakoulutuksen käynnistäjästä Anna Olsonista, Kurkijoen pappilan tyttärestä, joka neljän työntäyteisen vuoden jälkeen avioitui ja muutti Viipuriin. Kirjassa Anna (1864 - 1943) itse kertoo tarinansa eli se on romaanimuotoinen faktan ja fiktion yhdistelmä Annan lapsuudesta aina evakkovuosiin Helsingissä.

Tein ulkoeteiseen pienen näyttelyn Annan kirjoittamista keittokirjoista ja hänestä julkaistuista jutuista Kotiliesissä ja Emäntä-lehdissä ynnä muusta materiaalista, mitä tässä vuosien mittaan hänestä ja suvustaan minulle on kertynyt. Veli mm. oli Diakonissalaitoksen ensimmäinen pappi ja suvussa oli harvainaisen monta kotitalousopettajaa, veljentyttäriä, tytär ja miniäkin.

No nyt ne tulivat...

Kirjat nimittäin tulivat kotiin! En pitäisi pahana, vaikka saisin runsaasti tilauksia, sillä niitä on neljä laatikollista. Julkkarit on ensi viikon torstaina ja tervetuloa! Ilmoittautumalla tänne sopii tulla, siis 9.kesäkuuta meillä kello 14.

Olen tyytyväinen kirjan kanteen ja myös taittoon. Sanomattakin on selvä, että kirjoitin niin hyvän faktafiktio-teoksen kuin vain osasin. Muutaman virheen tosin jo huomasin, mutta niille nyt ei mahda mitään. Silti juuri nyt ei ilolle ole mittaa eikä määrää!

Kansikuvan maalaus on Annan pojan Augus Kuistion teos. Annan muotokuva on nykyisin Helsingin yliopiston omistuksessa.

Kirjassa käsitellään Anna Olsonin, Suomen ensimmäisen kotitalousopettajan ja kotitalousopettajakoulutuksen pioneeerin koko elämänkaarta, hänen toimintaansa eri järjestöissä, poliittista elämäänsä ja vaiheita kolmen sodan runtelemassa Viipurissa. Yleensä Anna mielletään lähinnä ensimmäisenä kotitalousopettajana, mutta hän oli paljon muutakin. Todella merkittävä vaikuttaja. Kirja kuvailee myös Suomen historiaa ja etenkin kotitalousalalla tapahtuvaa kehitystä Annan itsensä kertomana ja tietenkin hänen näkökulmastaan sen lisäksi, että käsitellään kahden merkittävän itä-suomalaisen virkamies- ja pappissuvun eli Olsonien ja Quistien tarinaa. Kirjassa on n. 50 mustavavalkoista kuvaa, sukukuvia, kuvia Kurkijoelta ja varsinkin 30-luvun Viipurista.

Arvostan jokaista tilausta, mutta nyt ehkä sanon pahasti. En ole erikoisen innostunut siitä, että tämmöisen omakustantajan kirjoja vain kierrätetään kädestä käteen sen jälkeen, kun yksi on ostanut kirjan. Kivahan sekin on, että edes yksi kirja käy kaupaksi, mutta kun olisi kiva saada vähän tekijänpalkkaakin tehdystä työstä. Toivottavasti tästä ei kukaan nyt pahastu, mutta niin se vain on, että monen vuoden uurastuksesta olisi kiva jäädä jotain muutakin kuin työn iloa käteen. Kirjastosta lainaajat ovat asia erikseen. Ja oikeasti köyhät. Sitä paitsi itarimmat voivat ehkä hankkia edullisemman e-kirjankin yhtenä vaihtoehtona. Kirjaa voi tilata www.mediapinta.fi, josta saa pehmeäkantista ja e-kirjaa, minulta pehmeä- ja kovakantista "paperikirjaa". Minun hintani ovat 35 / 40 € johtuen siitä, että halusin vähän paremman paperin ja suuremman formaatin juuri noiden vanhojen valokuvien takia.

Omakustanne merkitsee sitä, että kirjailija ostaa painolta x-kpl kirjoja ja vuoraa niillä aitan seinustat, ellei saa myytyä kirjojaan. Yleensä kirjailija teettää itse kirjan taiton joko kirjapainolla tai muualla, ellei osaa itse taittaa. Mitä isompi painos, sen edullisempi hinta. Kirjailija sitten myy kirjaa ulos haluamaansa hintaan.

Sama pätee palvelukustanteeseen, jollaiseen ratkaisuun itse olen päätynyt. Ero on siinä, että ainakin omassa tapauksessani sain teetettyä taiton ja kaiken ns. virallisen trafiikin, isbn-koodit yms kirjapainolla. Kirjojen ostohinta riippuu tässäkin tapauksessa siitä x-kplmäärästä. Saan kirjoja, joille voin tehdä mitä haluan: lahjoittaa, myydä, vuorata aitan seinät. Markkinointi on vain itsestä kiinni. Mieluiten tietysti myyn.

Kirjapaino, omasssa tapauksessani siis www.mediapinta.fi mutta muitakin yrityksiä on, myy kirjoja omassa nettikaupassaan, mutta huolehtii myös kirjan tiedot muiden kirjakauppojen ja kirjastojen valikoimatiedostoihin. Siihen omat resurssini eivät riitä, vaikka nyt jonkun koodin osaisinkin itse tilata. Tämä ei kuitenkaan ole ihan halpaa huvia, mutta tavoitteena on saada kustannus takaisin nimenomaan tällä omalla kirjamyynnillä. Viimeisetkin äidinperinnöt raapin tililtäni, jolle jäi 147 euroa... Tekijänpalkkiota kertyy sitten myös kirjapainon myynneistä, jos kertyy. Meinasi unohtua: sain toki yhden apurahan, joka kattaa osan kirjapainon kustannusksista ja siitä olen hyvin onnellinen.

Jos olisin maineikas, nuori tai ainakin nätti menestyskirjailija, olisi kustannusliikkeitä varmaan jonossa oven takana. Nyt en edes viitsinyt ajatellakaan sitä vaihtoehtoja. Ja voisi sitä perintönsä höpsömminkin käyttää, sano.

Kirjoittelua ja aivastelua

Koko päivä meni nenän pyyhkimisessä ja aivastelussa. Päiväunetkaan eivät  tulleet tai oikeastaan sillä hetkellä, kun melkein nukahdin, kännykkä pirahti. Oli tullut joku jonninjoutava tekstiviesti. Vasta illalla kömmin tietokoneelle, kuten tapani ja aikatauluni on jo pitkään ollut. Se kirjoitusrauha näet. Tein kyllä ensin yhden nettiostoksen ja maksoin kasan huutonetin kirjoja. Osa niistä on taustamatskua kirjaani varten, esimerkiksi Viipurin matkailuopas karttoineen, mutta osa ihan vaan huvikseen ostettuja, kuten Urho Kekkosen ruokatavat. Kun halvalla saa, sanoi Sulo Vileenikin.

Kyllä perikunta aikanaan manaa. Kaunokirjallisuutta meillä on yksi huoneellinen. Ruokakirjallisuutta noin kolme metriä. Käsityö- ja nukkekotikirjoja vain muutama metri, kun noita edellisiä on suunnilleen lattiasta kattoon. Sitten on historia, kulttuuri, lasi ja keramiikka ynnä muut taidekirjallisuusosastot, historiikit ja pitäjänhistoriat, sukututkimus ynnä muu. Mutta harvaa kirjaa olen turhaan ostanut, mitä nyt hömppää, jota ei lasketa, mutta joka on ääretetömän tarpeellinen kirjallisuudenlaji. Tietokirjoja rakastan ja niista olen poiminut monet tiedonsirut milloin mihinkin tarkoitukseen. Esimerkiksi kun löysin hyllystä Alexandra Gripenbergin elämäkerran, huomasin hyvinkin tarvitsevani sen antamia tietoja uudessa kirjassani. Toinen hyödyllinen teos on ollut Cajsa Wargin kokbok, jonka lukeminen tosin käy työstä. Vanha fraktuura ja vanha ruotsin sanasto ovat melkein voittamaton yhdistelmä. Sitä luenkin korkeintaan sivun kerrallaan. Ymmärrän tai en ymmärrä.

Pieniä kirjakasoja on siellä sun täällä, kuten takkahuoneen ikkunan alla hyllyssä. Vessassa ei ole eikä eteisessä eikä salissa. Kaikissa muissa huoneissa taitaakin sitten olla.

Kaunosta osan voisi heittää poiskin, mutta ei roskikseen! Jonkin verran voisi tietysti aina sairaalareissuilla pakata mukaan, kun muistaisi. Divarit hädin tuskin huolivat edes uusiakaan kirjoja. Kun aikanaan muutimme Laurin kanssa yhteen, plokkasin rinnakkaiset kirjat eroon ja vein seitsemän muovikassillista diavariin. Ukko maksoi yhteensä sata markkaa koko saaliista. Ehkä jatkan kirjankansista laatikoiden ja rasioiden tekemistä, kun yhden jo osasin väsätä. Kuvaa en kuitenkaan ole muistanut siitä ottaa enkä keksiä vielä käyttötarkoitusta. Kannet kuitenkin ovat nätit.

Ensi viikolla meillä on ohjelmassa terveyttä ja sairautta neljänä päivänä. Miehellä on maanantaina hammaslääkäri, kun haukkasi "valkoisia hiiriä" niin, että kahdesta hampaasta lohkesi kulma. Tiedätkö, mikä on valkoinen hiiri? Joku sanoo sitä körttipastilliksikin. Tiistaina mulla on tukisukkien mittaus ja sen jälkeen apuneuvojen miettimispalaveri näihin surkeisiin neuropatiakäsiin, jotka ovat aamulla varsinkin ihan onnettomat. Jalat myös. Hyvä että saan paidan helmaa nostettua. Maailman paras twist off -kannen avaaja eli Savonia-lusikka ei oikein enää riitä. Myös leivän leikkuu tuottaa joskus enemmän, joskus vähemmän tuskaa. Ja niin edelleen.

Keskiviikkona on minulla labra ja perjantaina tietokonetomografia, joka sitten näyttää onko mulla muuta tautia kuin nuhatauti. Eli syöpälääkäri on siitä viikon päästä. Perjantaina mies menee silmäklinikalle. Toimenpide siirtyi, kun lääkäri huomasi silmässä tulehdusta. Torstai on kuitenkin vapaapäivä, kun miehen soitonopettajalla on talvi- ja hääloma. Jalkahoitajaakaan en uskalla tilata, kun on tätä ohjelmaa muutenkin turhan paljon. Eikä tietysti näin nuhaisena oikein viitsi lisäohjelmanumeroita enää keksiä, hyvä kun nämäkin saadaan hoidettua.

Lääkäri- ja postipäivä

Meillä molemmilla oli lääkäripäivä ja molemmilla reissu onnistui hyvin. Mies sai uutta päänsärkylääkettä, mutta lääkäri arveli, että kipu johtuu jostain ei-henkeä-vievästä, esimerkiksi huonosta selästä tai monien lääkkeiden vaikutuksesta. Seuraamme tilannetta.

Minulla vaiva oikeastaan oli jo mennyt ohi, tai ainakin melkein omahoidolla viikonlopun aikana ohi, mutta oli sentään vähän kysyttävää ja tutkittavaakin. Siirryin nyt saman tohtorin potilaaksi, jota mieskin on jo muutaman vuoden ajan kehunut eli päivitin viimeisen vuoden kuulumiset ja vein hänelle lääkelistan ja diagnoosit. Tämä yksityisen terveysaseman lääkäri oli hyvin perillä sýövästäni, mutta kun on näitä muita kremppoja, niin ei koskaan tiedä, milloin apua tarvitaan. Isommat asiat tietysti hoidetaan isommissa laitoksissa, mutta jos joskus tarvitsee äkkiä apua eikä terveyskeskuksen jono kiinnosta, on hyvä tietää, kenen luo pääsee vähintään muutaman päivän sisällä. Ei ilmaista, ei varsinkaan kun maksoin samalla kortilla kummankin laskun, mutta tuskin näitä käyntejä montaa kertaa vuodessa tulee. Labratkin hoituvat syöpäsairaalan lähetteellä. Keskiviikkona kuulen viimeiset labrakuulumiset.

Lääkärin vastaanottohuoneessa ollessani ja lääkärin juuri tutkiessa soi puhelimeni. Se soi ja soi ja soi varmaan monta minuuttia. En voinut siinä tilanteessa liikahtaakaan, saati vastata. Numero oli outo tai en ole ainakaan tallentanut sitä kännykkääni ja nyt vaivaa, kun en tiedä kuka soitti. Eipä soittanut uudestaan ainakaan tänään, mutta jos on asiaa, niin kaipa kuulen sen myöhemmin. Tarkistin kuitenkin heti, ettei se ainakaan isä ollut eikä tytärkään.

Mies toi postista painavan kirjalaatikon tai oikeastaan kaksikin kirjapakettia ja joulukortit kolmantena. Voisi sanoa, että kannettuaan niitä selkä vääränä ei ollut erityisen iloinen. Divarin laatikossa oli taas kerran juuri niitä kirjoja, joista arvelen olevan hyötyä kirjoitushommissa. Jos ei muuta niin tuomaan ajankuvaa ja perspektiiviä.

Yleensä noissa kirjaostoksissa aina joku on helmi, joku huti. Nyt ei oikeastaan ole kuin yksi melkein huti. Hain historiatietoa yhdestä koulusta, mutta siinä olikin lähinnä muutaman vuosikymmenen takaista eli minun tarkoituksiini aivan liian tuoretta tietoa. Mutta ei se mitään, se oli kuitenkin äitini käymä koulu.

Yksi uusi, tosi haastava kirja oli kässäkirja, joka opettaa kutomaan villapaidat kaulasta alaspäin. Ehkä opin, ehkä en. Joskus kuitenkin täytyy yrittää muutakin kuin näitä tumppuja ja sukkia. Onneksi kirjassa neuvottiin ensin neulomaan nuken kokoa oleva mallipaita.

Torstai on toivoa täynnä

Ai jee mikä klisee tuli otsikoksi! Oikeastaan vielä on keskiviikon puoli, mutta tästä ei tullut muuta mieleen kuin kevyesti keskiviikkona. Aika kevyt päivä tämä oikeastaan on ollutkin: vähän sukan kutomista, vähän lukemista. Tosin kirja edelleen on se äärettömån raskas sisällissotakirja, mutta onneksi saan sen varmaan jo seuraavalla lukukerralla loppuun. Terroria, tappamista, murhaamista ensin yhdeltä puolelta, sitten toiselta puolelta. Mutta luettava se on, kun kirjani päähenkilä asui ja eli tuolloin Viipurissa. En nyt sentään sotakirjaa aio kirjoittaa.

Tässä ovat ihanan jalohortensiani molemmat kukat. Endless summer ei tällä kertaa pitänyt paikkaansa, vaan juuri kun toissa päivänä mietin, pitäisikö tuo alempi, todella iso ja kaunis kukka leikata talteen, niin eikäs seuraavana yönä halla tullut ja vienyt kukkasen. Turha sitä tietysti on enää haikailla, mutta vähän harmittaa. Tämä nimittäin olisi kuivunutkin kauniisti ja jopa säilyttänyt aika hyvin värinsäkin. Tässä päti taas kerran vanha totuus, että jos jotain meinaa, niin ei passaa jäädä miettimään, vaan tehdä se heti.

Mies menee päivällä anestesialääkärin puheille, sillä hänen leikkauksensa on viikon päästä. Lääkäri oli jo varoittanut, että leikkaus ei välttämättä tuo korjaannusta, mutta toivotaan parasta. Keväällä hänen piti päästä seuraavana päivänä kotiin, mutta jäi yli viikoksi sairaalaan, kun tehtiin jo ensimmäinen korjausleikkaus, jolla poistettiin 750 grammaa verta virtsarakosta. Nyt poistetaan arpikudosta. Parhaassa tapauksessa vika korjaantuu, pahimmassa hän kulkee joko vaippapöksynä tai katerin kanssa ties vaikka koko ikänsä. Tietysti kaikkein parasta on se, että saan miehen ylipäätään takaisin kotiin. Sekään ei aina ole itsestään selvyys.

Jos torstai on toivoa täynnä, niin toivottavsti sitä on perjataikin.

Oma lääkäriaikani on perjantaina. Se on sitten joko tuomiopäivä tai ilon päivä. Luultavasti lähempänä ensimmäistä, tai ainakin siihen yritän varautua, sillä kaikenlaista epänormaalia vaivaa on ruvennut taas ilmenemään. Jalkojen ja käsien turvotuksesta alkaen, enkä nyt kaikkea rupea luettelemaankaan. Ehkä pientä, mutta ehkä ei terveelle ihmiselle kuuluvia juttuja. Jalkahoitaja esimerkiksi oli sitä mieltä, että jos tukisukat ja nesteenpoistolääkkeet eivät tehoa turpoaviin kinttuihin, niin on aihetta oikeasti ruveta tutkimaan syuytä, esimerkiksi pieniä verisuonia. Särkylääkettäkin olen joutunut ottamaan monena iltana peräkkäin. Ei jalkojen takia. Mutta pakkaa varmuuden vuoksi sairaalakassin auton perään. Siihen menee ainakin kirjoja ja muutama lankakerä ja puikot. Sen varempi, jos kassi palautuu avaamattomana kotiin.

Mutta katsotaan, sanoi lääkäri! Perjantaina olemme ainakin sikäli viisaampia, että silloin kaiketi luuydinnäytteiden tulokset ovat valmistuneet ja lääkäri ottaa niihin kantaa. Tämä viimeinen näyte luullakseni oli varmistuskoe. Valkosoluissa on ollut talvesta lähtien häikkää eli sikäli en ole hämmästynyt, vaikka tulokset olisivatkin huonot. Toivottavasti ei kumminkaan "liian huonot". Huomenna pitää tehdä kysymys- & vaivalista, etten unohda, mitä pitää kysyä. Mies lupasi tulla tukihenkilöksi mukaan, vaikka jo tämänkin mittaiset muutaman kymmenen kilometrin ajomatkat ovat hänelle tosi raskaita, saati silloin kun on samalla viikolla tehtävä kolme reissua. Kun näin tiistaina, miten hänen kipeää jalkaansa särki, niin arvostan tämän hyvin korkealle ja osoitukseksi rakkaudesta. Juu, pääsisin minä sinne taksillakin ja menenkin, jos hän on perjantaiaamuna ihan reporankana. Niin että enkeleitä saa ihan vapaasti tilata meille molemmille.

Minullehan kävi niin hassusti, että kaikkien muiden vaivojen lisäksi "sairastuin" ajofobiaan. Minä, joka lähes työkseni ajoin parhaimmillaan säännöllisesti melkein 200 kilometriä päivässä ja usein toiselle puolelle Suomeakin työmatkoille, en uskalla edes kokeilla ajamista. Se tuli, kun vaihdoimme autoa enkä heti kiivennyt  rattiin. Nyt kun nämä silmäpoloiseni ovat edelleen epäkunnossa ja näen miten sattuu, niin voipi olla, etten olisi kovin turvallinen kuski edes lähiliikenteessä. Silmänpohjat jaq paineet ovat kunnossa eikä harmaakaihi ole kasvanut, joten tämä on sytostaattien aikaansaannosta. Tai mahdollisesti kortisonista johtuvaa, ken tietää. Lääkäri lohdutti, että vaiva menee usein itsestään pois muutamassa kuukaudessa, mutta on tämä nyt kestänyt jo turhan pitkään, ohi lääkärinkin ennusteen. Mutta kun olen tämmöinen monivaivainen ja monilääkityksellinen ihminen, niin kaikki varmaan voi vaikuttaa kaikkeen. Alun perin huomasin ongelman samoihin aikoihin, kun sokeriarvot hyppäsivät yhtäkkiä taivaisiin. Vaikka ne ovat jo pitkään olleet hyvässä hoidossa, niin näkövaiva pysyy kuin tauti. Pärhään ilman muuta hyvin näinkin, kun kaivoin varastoista vanhat silmälasit. Joskus kyllä harmittaa jatkuva silmälasien vaihto monitehoista (jotka toimivat miten sattuu) vanhoihin lukulaseihin (jotkä ovat lähinäköni, mutta eivät näytä kirjan sivua kauemmas).

Nyt te ihanuudet, nukkukaa hyvin!

Syyskuu se sitten loppuu

Tein äsken sen virheen, että lukaisin edellisen postauksen. Kun en itsekään saanut siitä selvää, niin ette varmaan tekään. Kirjoittamisella tietenkin tarkoitin oman seuraavani sepustusta. jota teen tällä hetkellä tilkkutäkki-menetelmällä. Tai paremminkin tilkkutyyny- . Muutama eilinen kuvakin tuli kamerasta, mutta säästelen niitä toiseen hetkeen. Tämä kuva on aamulta ja sitä ei kannata säästellä! Toivottavasti se tuo iloa myös Sinulle!

Aamuaurinko paistoi tosiaan niin ihanasti ruskan värejä harjoitteleviin pihapuihin, että oli pakko kaivaa kamera esille. Edellisenä aamuna myöhästyin ja aurinko ehti jo nurkan taakse. Kuvat tietenkin otetaan aamulla ikkunan läpi, enkä esimerkiksi tätä pihlajaa edes ylettyisi kuvaamaankaan  maan tasalta.

Suunnitelmissani oli uppoutua tänään perusteellisesti kirjoitus- ja lukutöihin, mutta onnistuinkin eilen saamaan ajan jalkahoitajalle ja sinne heti aamulla! Miehellä oli meno silmäklinikalle. Sinä aikana olisin oikein hyvin ehtinyt tehdä vaikka mitä tarpeellista. Ja teinkin eli kirjoitin pari kappaletta alustavaa tekstiä, selvitin ihan vähän lisää päähenkilöni sukujuuria ja luin muutaman sivun Teemu Keskisarjan paksua ja henkisesti raskasta teosta Viipurista 1918, jota tarvitsen kirjaani varten. Kun kirjani tulee liikkumaan jostain 1800-luvun loppupuolelta vuoteen 1943, ei sisällissotaakaan voi ohittaa. Ei, vaikken siitä historiallista dokumenttia ole väsäämässäkään. Faktaa ja fiktiota, kuten edellisissäkin kirjoissani. Otan mukaan muutaman sivuhenkilön siltä ajalta. Jos tämä nyt koskaan valmistuu, mutta sen aika näyttää.

Kuitenkin tärkein asia oli puhelu Tyttärelle. Me emme yleensä jaarittele kovin pitkään puhelimessa, mutta nyt oli kaikenlaistaa asiaa ja asian vierestäkin. Tilasin muutamat kukkasipulit, jotka jaamme ja tytär tulee istuttamaan niitä avukseni. Hajulaukkaa ja parvitulppaania on jo Prisman postilaatikossa, samoin jotain kolmatta, jonka nimi ei satu tulemaan mieleen.

114140

Tämän illan kävijämäärä on aika hauska luku: 114140. En järjestä sen kunniaksi arpajaisia, mutta jos olet kiinnostunut kirjoistani, niin muutama olisi nyt alessa: Perttilä-kirjan saisi kympillä ja Mattilan viidellätoista eurolla (sis. postikulut). Kirjat eivät ole luettuja, mutta selattuja ja sen takia myyn ne mielelläni ale-hintaan. Ne reissasivat koko kesän Reuna-kustantamon kirja-autossa ympäri Suomea.

Kauppa vain ei oikein käynyt, ikävä tunnustaa. Yksikin rouva oli jo ostanut kirjan, mutta tuonut sen kipin kapin takaisin, kun mies oli sanonut, ettei Mattila ole oikea Mattila. Hyi miestä, on se, mutta kauppa peruuntui.

NYT OLISI PIENI KIRJA-ALE

Jos kiinnostut, niin lähetä viesti kolumbus-sähköpostiini (ks. tuosta sivupalkista osoite).  Se toinen osoite ei nyt toimi vieläkään, kun en ole saanut aikaiseksi tehdä sille mitään. En huomannut laskea kirjoejn  määrää, mutta muutamia kappaleita on kumpaakin.

Viikko alkoi sikäli mukavissa merkeissä, että mies sai uudet silmälasit ja näkee taas lukea. Hän oli valinnut aika samanlaiset pokat kuin aikaisemmatkin, mutta hyviltä ne näyttävät. Tuskin hän missään trendilaseissa viihtyisikään. Samalla reissulla hän vei soittolasinsa korjattavaksi eli linssinvaihtoon. Sunnuntain harjoituksissa ei kuulemma saanut ollenkaan selvää nuoteista. Kesän harvat harjoitukset hän näet on tehnyt nuoteitta.

Toinen hyvä uutinen oli, kun postissa tuli ukkokullalle viesti Silmäklinikalta. Lähete on mennyt perille ja erikoislääkäri on tutkinut paperit, ilmoitettiin kohteliaasti. Ihmeen nopeasti, vaikka toivottavasti tutkimustulokset ovat hyviä. Siinä silmässä on silmähermon rappeumaa, tarkistin mieheltä ja ymmärsin, että leikkaus on suljettu pois mahdollisuuksien luettelosta. Siitä silmästä on jo ainakin kolmannes näöstä kadonnut, niin että uudet rillit olivat hyvään tarpeeseen. Toisessa silmässä on glaukooma eli viherkaihi kuten ennen sanottiin.

Nyt vain odotellaan kutsua klinikalle. Siitä tosin ei ollut mainintaa, miten nopeasti taikka hitaasti se tulee, mutta nopeasta palautteesta voisi ehkä päätellä jotain kiireellisyysasteesta. Odotellaan ja jännätään, kumpi kutsu tulee ensin hänelle; tämä vaiko aika eturauhasleikkaukseen, versioon numero 3. "Parhaassa tapauksessa" olemme vielä samaan aikaan samassa sairaalassa, vaikkakin tietysti eri osastoilla, riippuen tietysti siitä miten nämä asiat etenevät minunkin kohdallani. Onneksi meillä on ihania naapureita, jotka ovat siinä tapauksessa luvanneet vähän katsoa talon perään, ottaa postit ja niin edelleen.

Minulla on tietysti omat asiat vetämässä ja joka tapauksessa nyt torstaina sydämen perfuusio-gammakuvaus (tai jotain sen tapaista). Jorvin sairaalassa on oltava jo melkein kukonlaulun aikaan. Onneksi saan syödä kevyen aamupalan ja ottaa aamulääkkeet, mutta enää keskiviikkoaamunakaan ei pidä juoda kahvia eikä teetä. Kun tutkimukseen on varattava yhteensä kolme tuntia, niin tein jo kauppalistaa eväistä. Näitten sokereitten takia näet. Kun en tiedä, millaisen matkan päässä on kahvio, niin paras on varustautua omilla eväillä (ja insuliinivehkeillä).

Juu, käsityö pitää myös ottaa evääksi. Kudon kesäjakkua, jonka pitäisi valmistua siskonpojan häihin, mutta tällä tahdilla ei ainakaan tämän pojan häihin. Muutama kerros sentäåän syntyy joka päivä. Kokonaan oma juttunsa on tietysti se, onko minusta lähtijäksi, mutta sen näkee sitten. Lanka on Novitan Kaste-lankaa oljenkeltaisena. Ei kellään satu olemaan ylimääräisiä keriä? On nimittäin niin ja näin, riittääkö lanka, vaikka onnistuinkin ostamaan jo pienen erän lisää.

Muuten päivä on mennyt pääasiassa lueskellessa. Selvittelin myös muutamia pieniä taustajuttuja kumpaankin tekeillä olevaan kirjaan, omaan ja kyläkirjaan. Luin vanhoja. käsin kirjoitettuja pitäjänkokousten pöytäkirjoja ja sen verran se otti silmiin, että en jatkanut enää muiden asioiden googlettamista, vaikka niin olin ajatellut. Pala kerrallaan nämä etenevät. Hitaasi kyllä, mutta etenevät kuitenkin.

Leppoisaa viikkoa - heh, vaikka kirjaostosten merkeissä!

Lahja ostettu!

Kävimme tänään ostamassa rippilahjan. Olin jo katsonutkin valmiiksi tämmöistä Kalevala korun Suojassa-riipusta ja kun hintakin tuntui sopivalta lapsenlapselle, niin mitäpä sitä miettimään. Eikä tietysti ollut mahdollisuutta miettiäkään, kun konfirmaatio on jo huomenna,ei kun siis tännän tietysti.

Kuva on napattu KK:n nettisivuilta. Kun rippilapsi toivoi hopeaa, niin sitä tämä on plus tuo yksi makeanveden helmi. Bonusta tulee siitä, että 5 prosenttia korun hinnasta menee Lastensairaalan hyväksi. Ja toinen plussa kun korun saa tarvittaessa vaihtoo. Minusta tämä kuitenkin on viehättävä eikä tällä aikataululla paljon ehtinyt miettimään. Kaikessa tapauksessa kumpikin olimme sitä mieltä, että rahaa antakoot he jotka sen haluavat tehdä, mutta lapsenlapselle ja lapsenlapsipuolelle pitää jäädä jotain konkreettista muistoa.

Tänään oli tarkoitus istuttaa muutamia taimia, joita veljeni toi, mutta jotenkin se jäi tekemättä. Huomenna en varmaan edes ehdi istuttaa, sillä rippijuhlien jälkeen lähden illalla yöksi sairaalaan. Siihen väliin nyt voisi jäädä hetki aikaa, mutta voi olla, että aika ja voimat eivät kuitenkaan riitä.

Onneksi velimies istutti viisi kotkansiipi-saniaista vajan taakse ja seitsemän erilaista kärhöä eri puolille tonttia. Edes ne jäävät varmaan henkiin. Sain ainakin metrin mittaise kaksi erikoista tomaatintainta, okraa, revonhäntää ja jotain köynnöstä, jonka nimeä en muista, veljeni kasvatuskokeiluista kaikki.

Kieltämättä tänään olisi ollut pieni tilaisuus pihahommiinkin, mutta samalla kun kävin kirjakaupassa onnittelukorttia ostamassa, ostin myös uusimman Enni Mustos-kirjan, johin tietenkin hetipaikalla tartuin. Siinä pikkupiika-Iidasta on kasvanut jo aikuinen ja emännöitsijä ja hän lähtee Mattilasta ja Sibeliuksen tyttöjen lastenhoitajan virasta Helsinkiin Albert Edelfeltin taloudenhoitajaksi. Enni eli Kirsti Manninen käyttää samaa tekniikkaa kuin itsekin (en mitenkään tohdi verrata itseäni häneen kirjailijana) eli faktan ja fiktion yhdistelmää. Tässäkin esiintyvät käymäseltään niin vaarini sisko kuin hänen parikin serkkuaan.

Hetki ennen nukkumaanmenoa

Nyt olen ahertanut niin monta tuntia - yli kolme - että oli pakko tulla hengähtämään tänne vielä hetkeksi ennen kömpimistä nukkumaan. Olen lukenut  tekstiä kynä kourassa, periaatteessa en edes korjaamis- tai okolukumielessä, vaikka sitäkin tuli tehtyä samalla kun yritin hahmottaa kokonaisuutta toisten teksteistä. Kyläkirjateksteistä on kysymys. Menin lupautumaan apulukijaksi enkä ollenkaan muistanut, miten rankkaa hommaa se on, vaikkei illan kolmen tunnin urakkaan tarvinnut lukea kuin "vain" alle 40 liuskaa. Virallisesti en ole koko hankkeessa edes mukana, vaikka olen kyllä raapustanut erinäisen määrän tekstejä siihen itsekin. Huomenna pitää yön yli sulattelun jälkeen miettiä mahdollisia omia muutosehdotuksiani.

Illalla voi lukuharrastukseet jäädä vähiiin, sillä menemme tyttären ja poikansa kanssa myöhästyneelle äitienpäivälounaalle eli päivälliselle oikein pitkän kaavan mukaan. Onneksi vasta torstaina palaveeraan tekstivastaavan kanssa. Se pitää tässäkin taas kerran todeta, että olisipa kiva, jos ihmiset ottaisivat tällaisen kyläkirjan niinkin paljon omakseen, että kirjoittaisivat siihen muistikuviaan tai kuulemiaan juttuja. Kynnyt tuntuu aika korkealta, mutta kun tekstejä kuitenkin fiilataan ja höylätään moneen kertaan, ei tarvitsisi edes miettiä, osaako kirjoittaa vaiko ei.

Lukeminen meni näin myöhään, kun miehen mielestä olen luvannut olla tekemättä töitä alakerrassa tai ainakaan samassa huoneessa, jossa hän oleilee. Niin sitten lueskelin ihan muita juttuja takkahuoneessa hänen seuranaan ja kiipesin vasta uutisten jälkeen työhuoneeseen. Kävihän se näinkin, varsinkin kun tuli jotain netistä tai kirjahyllystä tarkistettavia juttujakin vastaan. Mitäpä sitä toista turhan päiten ärsyttämään, joskin huomaan luvanneeni yhtä ja toista, joka olisi saanut jäädä lupaamatta. Unohdankin, mitä olen luvannut, mutta tällä hyväkkäällä on niin hyvä muisti, etten viitsi ruveta kinaamaan.

Tämä kuvan orvokki on toinen niistä itsekseen kylväytyneistä, joita olen aikaimmin jo mainostanut. En ollenkaan muista, että olisin koskaan saanut tai ostanut tällaista, mutta ehkä nämä risteytyvät niin kuin niitä huvittaa. Nätti joka tapauksessa. Tänään satoi koko päivän, ei kun siis eilen. Nyt nukkumaan!

Toinen hellepäivä

Ei sitä pitäisi valittaa, mutta jos on kylmä, niin valitetaan. Jos on kuuma, niin taas maristaan. Tämä tosiaan oli vasta toinen oikea hellepäivä ja jo odotan vähän viileämpää. Onneksi oli lukemista varjossa eli sisätiloissa. Luin tämmöistä teosta , joka kertoo paitsi Ainolan arkkitehtuurista, myös erinomaisella tavalla ja varsin monipuolisesti myös Sibeliusten kotielämästä, mestarin sävellystyö mukaan lukien. Suosittelen.

Tässä otteita tiedotetekstistä:

"Uusi Ainola-kirja avaa ovet Sibeliusten kotiin juhlavuoden kunniaksi

Ainolasäätiö ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ovat julkaisseet Jean Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi teoksen Ainola - Sibeliusten koti Järvenpäässä.

Erityisesti esiin nousee Aino Sibelius, jonka kädenjälki näkyy Ainolassa niin käsitöissä, kalusteissa kuin laajassa puutarhassakin. Kirja esittelee ensimmäistä kertaa muun muassa Ainolan rakennuksia ja arkkitehtuuria. Lars Sonckin suunnittelema päärakennus valmistui vuonna 1904. Teoksen kirjoittajat ovat arkkitehti Severi Blomstedt, taidehistorioitsija Julia Donner, professori Esko Häkli ja taidehistorioitsija Riitta Konttinen."

Toinen kirja, jota parhaillaan luen, on nettidivarista löytämäni "Aurinkoinen Artjärvi. Pitäjänhistoria II." Tekijää en nyt muista, mutta tuskin kirjaa muuten löytyy kuin jostain divarista korkeintaan. Kirja kiinnosti sen takia, kun äidinpuolen sukujuuret ovat lähtöisin juuri sieltä ja ovat yhteiset tämän Ainolan isännän kanssa. Sibelius tosin sai pahoinvointikohtauksen kuulemma siinä vaiheessa, kun hänelle selvisivät talonpoikaiset juurensa, kertoo tuo ensin mainistemanikin kirja.

Kirja edustaa kyläkirjojen ja pitäjän- sekä sukukirjojen kategoriaa sikäli, että se on sekavasti kirjoitettu ja koostettu, aiheet hyppelevät epäloogisesti yhdestä toiseen ja kuvatkin pääsääntöisesti ovat ala-arvoisia. Teksti on osittain hyvää, osittain siitä pistaa läpi ohje "sanaakaan ette sitten tekstistäni muuta". Eli tyypillinen lajinsa edustaja, jota kukaan ulkopuolinen ei ole editoinut eikä varmaan edes lukenut ennen painatusta... Hirmusuuri osuus on annettu erilaisille poppakonsteille, noidille ja taikuudelle. Liekö Artjärvi ollut erityisesti noitien valtakuntaa? Kun en ole nähnyt osaa I, niin paha sanoa, mitä tietoa vaille jäin.

Tämä toinen kuva ei mitenkään liity edellisiin, vaan esittää piilokuvana yhtä kevään istutuksistani. Tuolla puskien ja rikkaruohojen välissä on vanha kanto ja siihen istutettuna yksi kuunlilja ja viereen kurjenpolvi. Kun vähän viilenee, niin perkaan ympäristöä, mutta uskoakseni kasvit ovat vielä hengissä. Toinen alue, jonka perkuuta on jatkettava, on kellarinmäki. Sen viereen istutin kuusi rinneangervoa, joista löysin parin päivää sitten viisi kappaletta erinomaisen hyvinvoivina, vaikka ympärillä olikin yhtä sun toista likaruohoa. Yksi pikkupensas on jo kukassa! Toivottavasti kuudeskin on elossa. - Aino Sibeliuksen suuri puutarha ei tosiaan ollut tämän näköinen, mutta toisaalta oli hänellä apuakin sen hoidossa.

Heh, tukkaa piti leikkauttaa

Olipa luksusolo, kun pääsin kampaajalle leikkauttamaan hiuksiani. Oli se sen verran kasvanut talven mittaan. Ehdin ihastua nysään tukkaani ja tilasin sellaisen kampauksen kampaajaltanikin, mutta ei tästä ihan semmoista enää tullut. Mutta kun naama tähän asti on muistuttanut porsaan naamaa, niin nyt se on otsatukkineen kuin lehmä-Helunan naama. Kampaaja olisi jättänyt päällihiukset pitemmiksi, mutta itse halusin niitä lyhyemmiksi, joten lopputulos on varmaan sitä, mitä tilasin. Onneksi hiukset kasvavat. Kun edellinen versio oli taipuisa, melkein kihara, niin pahaa pelkään, että nyt ei enää kiharoista voi puhua mitään. Onni sekin, että kortisonilääkitys on loppumaisillaan. Jospa posket vielä kapenisivat edes vähän, vai onko tämäkin pelkkää toiveajattelua?

Kampaajareissu oli päivån tärkein tapahtuma. Lopputulosta ei vielä ole kuvattu, mutta antaa tämän nyt vähän tasoittua ensin. Muu päivä on kulunut puutarhan ihmettelyssä ja seuraavan kirjan valmistelussa, tosin sanoen lähdemateriaalin lukemisessa.

Tällaisia yllätyksiä puutarharintamalta: vanha maatiaisakileija on ilmestynyt kellarinmäelle. En muista olenko kertonut enempää kellarinmäestä, varmaan olenkin moneen kertaan. Siinä tosiaan on ollut vanha maakellari, jonka mies joutui täyttämään, kun koivun ja varmaan muidenkin puiden juuret olivat pinnistäneet katon läpi ja muutenkin lattialla oli keväisin monta kymmentä senttiä vettä. Sääli. Olisin iloinnut hyvästä kellarista, jollaista talossa ei nyt ole. Ei edes huonoa. Jääkaappeja ja pakastimia lisätään tarpeen tullen.

Olen viime vuosina pyrkinyt kunnostamaan tätä kellarinmäkeä. Keskellä on pieni kivikkoryhmä, jossa rehottaa vuorenkilpi ja kituu muutama kivikkokasvi. Pihlajat, vaahterat, koivut ynnä muut pyrkivät valloittamaan tilaa itselleen ja niitä pitäisi vielä tänä saada poistettua. Kunhan en vain vahingoissa poistaisi häälahjaksi saamaamme amerikanpihlajaa - se se kai on. Taikka ikivanhaa vaaleanpunaista ruusua, jonka sain siirrettyä vanhan tontin toiselta laidalta. Muutamaa kuivanpaikan kasviakin, maanpeittokasvia ja sen sellaista olen myös yrittänyt istutella. Hanhikki ei oikein menesty, mutta joka vuosi sieltä nousee joku yllätyskasvi, josta en ole tiennyt tai muistanut mitään. Plus rikkaruohoa., tietysti.

Toinen yllätys on kaksi orvokkia, joista tässä toinen. Itse ne ovat siementäneet ja etsineet paikkansa kukkapenkin ulkopuolelta. Toinen on kaksivärinen ja sitä en ole tainnut vielä kuvatakaan.  Eivbätkä veijarit edes kasvaneet viime vuonna ihan lähellä tätä syysleimujen penkkiä, eivät edes tämän värisinä.

Lopuksi kuva voikukasta. Näinkin sen voi nähdä.

Kirjasta ei toistaiseksi enempää, mutta luen erilaista lähdekirjallisuutta ja mietin sisältöä, vähän rakennettakin. Ehkä kerron tämän saman kirjablogissanikin. On nimittäin into piukealla.

Keskiviikkoa odotellessa

Pianhan tässä ollaan keskiviikon puolella, mutta itse asiassa odotan lääkärin soittoa ja sepä tässä vähän jännittää. Vaikka Helsinginlääkäri arveli viimeksi, että tauti on selätetty, niin lähetti kuitenkin TT-kuvaukseen, jossa melkein koko kroppa kuvattiin, leasta nivusiin asti. Sen tuloksia nyt odottelen. Huomenna on myös hammaslääkäri ja ei muuta kuin toivomaan, etteivät nämä mene päällekkäin. Mies menee jalkahoitoon ja pääsen mukasvasti samalla kyydillä kaupungille, vaikka joudunkin odottelemaan puolisen tuntia. Voi kyllä olla, että aika tulee hyötykäyttöön, sillä illalla kun tiputtelin silmätippaa, huomasin toisen silmän olevan kirkkaan punaisen. Oma optikkoni on samassa talossa, joten voin piipahtaa kysymässä ainakin neuvoa, jos silmä on yhtä hurjan näköinen vielä huomenissakin.

Tänäåän meillä oli asiointipäivä, sillä Puistoblues alkaa huomenna, jolloin kaupat ovat toivottavasti täynnä väkeä eikä parkkipaikoista tietoakaan. Pääsen kyllä ihan "hollille", jos mies vaan saa auton pysäytettyä edes kohtuumatkan päähän hammaslääkäristä.

Tänään toimitettiin monta asiaa. Mies osti minulle uuden herätyskellon, minä hankin kesäpeiton ja tyynyn, jotka tietysti unohtuivat nyt alakertaan. Saksantyttärelle kävin ostamassa hänen toivomansa keittokirjan ja itselle runsaasti konseptipaperia, kun alan nyt tositoimiin kirjani kanssa. Isoille arkeille on näet kiva raapustaa vuosilukuja ja henkilöitä... Saksanvävylle oli tilauksessa Muumi-muki. Valitsin piippusuisen tyypin nimeltä, jaa-a mikähän se mahtaakaan olla? Nuuskamuikkuinen vissiin. En ole ikinä tykännyt muumeista, joten hahmojen nimetkin ovat jääneet vieraiksi. Piippusuu nyt sen takia, että varmaan joku viranomainen senkin vielä pikapuoliin ehtii kieltää.

Seuraava kohteemme oli Prisman puutarhakauppa. Ostin kurkuntaimia, kun kaikki eri versioni ovat joko paleltuneet tai muuten vain kuolleet. Mukaan tarttui myös iso orvokkiamppeli, laventeliruukku (samasta syystä kuin kurkutkin), yksi sininen lobelia ja yksi punakukkainen köynnöskasvi, jonka nimen kirjoitin muistiin, mutta muistilappu on tuntemattomassa paikassa. Näistä suurin osa pääsee terassille. Paitsi kurkut, jotka jo istutinkin kasvihuoneella odottaneeseen laatikkoon, muurahaisten valtaamaan. Samalla reissulla istutin pari kesäkurpitsan tainta ja miehen ruokakaupasta tuoman valmiin munakoison taimen, muutamat chilin taimet ja ehkä jotain muutakin vielä. Kasvihuoneessa kaikki näytti olevan hyvin. Samoin "sadepuutarhassani" eli vetisessä penkissä, jonka kasvit on ohjeiden mukaan valittu kohteeseen sopiviksi. Kuunliljaa, floksia, laidalla margaretaa ja montaa lajia kurjenpolvia. Keskellä kurjenmiekkoja keltaisena ja sinisenä. Viime mainittujen kuvan siirto ei nyt jostain syystä onnistunut. Toisessa laidassa samoja kasveja, mutta myös kaksi pikkuista ruusupensasta, ei varsinaisia vesikasveja, mutta nuppuja näköjään nekin tekevät.

Uusia kesäkukkia ei vielä ole kuvattu, mutta eivätköhän nekin tänne ennen pitkää ilmesty.

Viimeinen kohteemme oli lempilankakauppani Lentävä lapanen. Sieltä ostin kirjoja. Järvenpää-seura, jonne oheinen linkki vie, on kustantanut lankomiehen kirjan Taiteilijayhteisön elämästä näillä rannoilla ja sen kirjan kävimme ostamassa nyt sekä Saksaan lähetettäväksi että näille kotomaan perillisille kesälahjaksi. Mainio kirja, jossa jopa meille oli uutta tietoa ja ennen näkemättömiä kuvia mieheni suvusta. Lapasesta ei pääse ulos ostamatta joko lankoja tai evästä, tällä kertaa evästä. Mukaan lähti erinomaista lohi-parsakaalipiirasta ja hyytelökakkua. Äsken söin iltapalaksi viimeisen herkun eli puolukkarönttösen.

Pikapäivitystä

Kun lupasin kertoa eilisestä, niin tulin muutaman sanan siitä naputtelemaan. - Arvontakin päättyy tänään, mutta arvon vasta iltapuolella taikka sunnuntaina. Vielä ehtii osallistumaan.

Tämä on lähes piilokuva. Fasaanirouva se siinä silmät kiinni kuopsuttelee maasta matosia. Tämä ei liity mihinkään, vaan on pelkkä kuvituskuva. Tai no, yksi kevään merkeistä. Vaikkei tämän höyhenpeite ole samaa tasoa kuin ukkofasaanilla, niin kaunis tämäkin lintu on.

Olisi ollut lankomiehen kirjankin julkistamistilaisuus. Olin jo ilmoittautunut, mutta sitten kun tuuli vallan kamalasti, en arvannut lähteä Potku-Petellä potkuttelemaan, vaikkei matkaakaan ole kilometriä enempää miehen lapsuudenkotiin. - Flunssaa ja keuhkokuumetta ei varta vasten kannata ruveta itselleen tilaamaan. Mies oli kotona, mutta melko kalpeana ja uupuneena viikon sairaalakeikan jälkeen, joten ei hänestäkään olisi ollut julkkareihin. Hädin tuskin saimme kauppa-asiat hoidettua ja minulle diabeteshoitajalta sokeriliuskoja.

Sitten tuli ilta ja mies valitteli kipujen pahentuneen. Satuinpa huomaamaan, että katetripussin pissi ei ollut ihan tavallisen väristä. Punaista oli. Kaikkein punaisinta mies myöhemmin luonnehti punaviinin väriseksi, mutta sen hän visusti jätti näyttämättä minulle. Yöllä hän kuitenkin päätti soittaa sairaalaan neuvoa kysyäkseen. Ohje oli selvä: soita hätäkeskukseen ja tilaa ambulanssi ainakin tarkistamaan tilanne, kun verenpaine ja hemoglobiinit olivat sairaalassakin hirmuisen matalalla. Ihan pillit vinkuen ei miestä viety, mutta vietiin kuitenkin. Onneksi hänet lähetettiin jo aamupäivällä kotiin eikä mistään suuremmasta hädästä onneksi ollut kysymys. Tämä päivä on mennyt muuten hyvin, mutta kovin, kovin väsynyt mies meillä on nyt kotona. En tiedä, kumpi meistä on tällä hetkellä vakavammin sairas. Tai minuthan lääkäri arvioi ns. terveeksi, eli on hyvä edes se, että sairastellaan vuorotellen.

Pieniä ovat ihmiset ilot

Aloittelin tätä jo eilen, mutta uni kävi silmiin. Hyvä että muistin tallentaa sepustukseni. Nyt siis on menossa vain pikapäivitys eli muokkaan vanhaa tekstiä sen mukaan mitä on ehtinyt tapahtua.

Yksi ilo ja myös haikeus oli tänään: mentiin vaaria tervehtimään. Hän jo varmaan olikin tosi huolissaan, kun emme ole käyneet hänen Kaunialasta paluunsa jälkeen. Ja uupunut, siitä haikeus, miten 93-vuotias jaksaa. Keväthän on usein vanhuksille tosi rankkaa aikaa ja nyt vaari oli saanut taas - siis taas kerran - mahavaivansa samasta paikasta. Eilen hän sai lääkkeet ja tietysti lääkärireissu, käynti apteekissa ja kaupassa olivat uuvuttaneet vanhan miehen, vaikka häntä kuskataankin pyörätuolissa. En ole nähnyt isää niin väsyneen näköisenä sitten äidin kuoleman ja hautajaisten. Vähän apea mieli jäi käynnistä, joka tosin oli lyhyt. Hieroja oli tulossa ja me häivyimme pois jaloista siinä vaiheessa. Soitin kuitenkin systereille tilannetiedotuksen. Toivottavasti yöunet ja uusi päivä virkistävät väsynyttä.

Päivä, kuten eilinen ja toissapäiväkin, ovat olleet upeita. Tietysti jo yksistään  kevätlämpö ja aurinko on virkistänyt vallan tavattomasti. Sen verran näkö viiraa edelleen, että väitin vaarille nähneeni jo kevään ensiairuita eli leskenlehtiä. Mies sanoi, että ne olivat jotain muovijätettä tien varressa. Täälläkin on nyt yöllä kuulemma näkynyt upeita revontulia, mutta minä pöljä en niitä kylläkään nähnyt.

Mutta lisää siitä ilosta. Se alkoi pulputa jo heti eilen aamulla kun olin paikallisen aviisin avannut:

Miten minä tämän kuvan nyt käännän, kun se jo kertaalleen oli käännetty ja varustettu valokuvaajan nimellä? Kuvaaja siis on Anton Soinne.

Alla oleva linkki kertoo, että täkäläinen pienkustantamo REUNA ja sen reipas Tarja Tornaeus ja miehensä ovat perustaneet liikkuvan kirjakaupan, joka kulkee kesän pitkin maita ja mantuja, seuraavaksi nokka on kohti Jyväskylää. Toivottavasti linkki säilyy tässä edes jonkin aikaa. Tämä siis kirjan vuoden kunniaksi.

Omatkin kirjani pääsivät mukaan reissaamaan. Taisi olla vähän mukana lukkarinrakkautta paikallisen kirjailijan ja kustantajan välillä, sillä kustantamo oli minulle vain nimeltä tuttu aikaisemin ja pääsin kovaan seuraan. Uudenmaan kirjoittajista löysin vinkin ja eikun mukaan vaan! Minä kiitän ja kumarran. Ajattelin, että myynti ei ehkä sen kummemmaksi kohoa, mutta nyt ainakin jo on kaksi ensimmäistä kirjaani myyty eli pää avattu. Bussi kääntää huomenissa vai oliko se jo tänään nokkansa kohti Jyväskylän messuja.

http://www.keski-uusimaa.fi/artikkeli/272739-reuna-kustantamon-kirjakauppa-kulkee-pyorien-paalla

Tänään on tapahtunut muutakin, sellaista josta en voi tänne kirjoittaa. Sen verran kuitenkin, että tilaukseen pitäisi saada laumoittain enkeleitä, ei minulle vaan eräälle perheelle.

Labraviikko jatkuu

Tänään, ei kun siis eilen tietysti, oli viikon toinen labrakäynti ja hip-hei, arvot olivat hyvät nytkin. Tai no, hemoglobiini juuri yli sadan, joten ei ihme, jos välillä vähän huippaa. Tänään en ole tarvinnut edes pahoinvointi- tai särkypillereitä. Ne monien tilaamat enkelilaumat ovat kissavieköön olleet töissä. Ja niitä tässä tarvitaan edelleenkin. Sunnuntain magneettikuvaus vähän pelottaakin, mutta onneksi olen oppinut sulkemaan pelot ja pahat ajatukset pois mielestä. Jos siellä jotain on, ja onhan siellä, niin murehditaan sitä sitten aikanaan. Ainakaan tätä saman sortin syöpää se ei kuulemma ole.

Viikon viimeiset verikokeet otetaan perjantaina ja sitten onkin vapaaviikko. Seuraavalla, jos en väärin katsonut almanakasta, on menoa useampana päivänä, on fysioterapeutin vastaanotto, on labrakäynti, syöpähoito ja sen sellaista. Olin jo melkein unohtanut, että hoitohan on taas 2-3 päivän periodi sairaalassa eli iso sairaalakassini pääsee reissuun. Viime viikolla tosin otin kassista suunnilleen vain aamutossut ja hammasharjan, mutta sen olen oppinut, että mieluummin liikaa kuin liian vähän tavaraa.

Olen ollut aika väsynyt ja väsymys tietysti jatkuu vähintään ensi tiistaille asti, jolloin tämä valkosolujen kasvatusviikko on jo ohi. Aamuisen labrareissun jälkeen kävimme makoisalla aamupalalla "ulkona" ja sitten kotona jo sohvannurkka kutsuikin. Nukuin varmaan pari tuntia ja toisen kerran illalla tuon piikityksen jälkeen. Siksipä onkin hyvä valvoa täällä melkein kukonlauluun asti! Toisaalta, maailma on valmis ja kun kerran olen sairas, niin saapi tässä sairastellakin ihan vapaasti. Tietysti pelkään keuhkokuumetta ja mitä kaikkea madonlukua siellä sairaalassa luettikaan, mutta päivä kerrallaan mennään.

Ruokahalua ei edes syöpä näemmä vie. Eilen pistelimme hyvällä ruokahalulla Italian malliin pastaa, gorgonzola-kastiketta, juustoraastetta ja tuoretta basilikaa. Kastike oli suoraan purkista.

Mieheni äiti, johon en koskaan päässyt tutustumaan, oli rakastanut Italiaa, joten heillä syötiin usein pastaa ja nimenomaan näin syvältä lautaselta ja pelkällä haarukalla. Mio bimbo piccolo oli kuopuksensa hellittelynimi.

Päivään on mahtunut monta pientä hyvää asiaa, joista ei tuo ruokahalu ehkä sittenkään ole huonoimmasta päästä. Kaksi ystävää muisti tekstarilla kysellä kuulumisia, kun en itse ole muistanut raportoida. Täytyy huomenna lähetellä sähköpostia, kun almanakka on vieressä. Varmuuden vuoksi tarkistan sairaalapäivämääriä, jos vaikka saan sairasvuoteen äärelle vierailijoita...

Sain yhden sukkaparin valmiiksi ja aloittelin ihanien Aino´s lapasten tekoa. Niistähän jo aikaisemmin kirjoitin. Paikallinen Lentävä Lapanen - maailman ihanin lankakauppa-kahvila - kehitteli mallin Aino Sibeliuksen kintaiden perusteella yhdessä Ainolan museon kanssa ja myy nyt tarvikepakettia hintaan 22 euroa (= lanka ja työohje). Kun pääsen kutomuksessani vähän pitemmälle, niin nappaanpa kuvan tänne. Neulominen tekee uskoakseni hyvää neuropaattisille sormilleni. Tänään ei suontakaan vetänyt mistään.

Päivään sisältyi vielä pari mukavaa omiin kirjoihini tai niiden sisältöön liittyvää juttua, joita parhaillaan kehitellään. Eli ei yhtään pöhkömpi päivä, ei lainkaan.

Juhlaa ynnä muuta

Tässä on ollut kaikenlaista touhua niin etten ole taas viikkoon ehtinyt muuta kuin pari kommenttia heittämään sinne sun tänne. Sunnuntaina vietimme isä-vaarin 93-vuotispäivää kakkukahvien merkeissä. Ja komeat kakut meillä olikin. Kinkkukakku ja kinuskikakku olivat sankarille mieleen ja kumpikin teki hyvin kauppansa. Hyviä ne olivatkin. Tilasin nämä paikalliselta pitopalveluyrittäjältä.

Itse päivänsankari on jo kahvipöydässä ja muuta sukua kahvijonossa. Isän tukka on vasta tänä talvena ruvennut enemmän hervenemaan ohimoilta, mutta kuten näkyy, riittää sitä vielä ja toivottavasti pitkäksi aikaa.

Siitä pääsinkin oikein kunnon aasinsillan kautta itseeni. Minulla näet on tukka ruvennut kasvamaan! Ei sitä kuitenkaan vielä ole kuvaamiseen asti, mutta selvästi päässä olleet laikut ovat kadonneet. Ja mikä parasta, ensin tulleiden epämääräisen väristen eli rumanharmaiden tilalle ihan kuin olisi tulossa vähän tummempaa karvaa.

Ehkei vielä kannata liikaa riemuita. Huomenna on lääkäri - siis tänään eli nyt jo pitäisi olla petissä - ja kuulen ns. tuomion maanantain röntgenkuvauksesta ja perjantain labrakokeista. Ensi maanantaina pitäisi olla seuraavat sytostaatit ja niiden jälkeen vielä yksi kerta. Ehkä kuulen huomenna pari sanaa jatkostakin. Katsotaan nyt, mitä tuleman pitää. Onneksi mieheni lähtee mukaan tukihenkilöksi. Oloni on ollut hyvä, mutta on tämä niin kiero sairaus, että vielä ei kannata ruveta lippua salkoon vetämään. Toisaalta, eilen oli eilen, huominen on huominen, mutta paras on elää tätä päivää. Elää ja olla iloinen hyvästä päivästä. Kiitollinen myös ystävistä, joiden tiedän muistavan minuakin iltarukouksissaan.

Päivä oli oikea laiskan rouvan päivä. Sain sentään kudottua valmiiksi kantapäättömät sukat, jotka pitäisi kuvata  jossain vaiheessa. Stressinestokirjana minulla oli Soininvaaran uusin jännäri, joka sopi erityisen hyvin mielialaani. Kun sain sen loppuun, aloittelin Kaarina Kaurinkosken Pietarista kertovaa kirjaa. Viehättävä kirja ja viehättävä kaupunki. Harmi vain ettei näillä kintuilla enää kierrellä palatsien käytäviä. Onneksi olen kertaalleen ehtinyt ainakin osan niista nähdä, tosin vain lyhyellä pikavisiitillä. Enkä ole ihan varman, haluaisinko nykyisen valtiaan kaupunkiin välttämättä lähteäkään. Mutta nyt kun tiedän Pietarin mieheni isoisän äidin synnyinkaupungiksi, niin osaisin ehkä katsella sitä uusin silmin. Yksi menossa oleva kirjqa on Pietarin suomalaisista Faberge-kultasepistä ja heidän upeista töistään kertova teos. Se oli varsinainen kirja-alennusmyyntien helmi.

Sairaskertomus jatkuu

Eipä tässä paljin muuta kirjoittamista enää olekaan kuin vaivoista valittamista tai niistä tarinointia. Mieli on kuitenkin hyvä, monestakin syystä. Toisaalta olen ehkä huonommassa kunossa kuin itse tiesinkään. Tämä tuli mieleen, kun päivällä istuimme lääkärin vastaanotolla. Sain miehen mukaan tukihenkilöksi, sillä vähän pelottavalta tuntui mennä kuulemaan lääkäriä. Lääkäri oli asiansa tunteva, mukavakin vielä, mutta olihan hänellä hyviäkin uutisia. Hoito tuntuu purevan, vaikka monta minulle uutta asiaa tuli esille. Kaikkea en edes avaa tässä, Ilmeisesti tällaisia lääkärireissuja tihennetään.

Heti huomenna on jalkojen ultraäänikuvaus. Tai siis tänään kovasti turpoavien jalkojen takia. Parin viikon päästä rinnan laskimoportti vaihdetaan, kun se kuulemmä kuvassakin näyttää jotenkin kummalliselta. Sen asennus siis epäonnistui. Olisiko siellä tulehdusta, kun rinta punottaa ja kuumottaa? En sitten tiedä, pelkäisinkö operaatiota etukäteen vai enkö pelkäisi. Uusi portti kuitenkin ommellaan nyt sydämen puolelle ja entinen kaivetaan pois toiselta puolelta. Kaipa lääkärit tietvät, mitä tekevät.

Kun keskiviikkona menen sytostaattihoitoihin, ei tätä porttia enää käytetä, vaan myrkyt lasketaan vanhaan tapaan. Sain myös yhden uuden lääkkeen, jonka ensimmäinen pilleri on määrä ottaa valvotusti sairaalassa sen varalta, että saan allergiareaktion.

On tässä sentään jotain pientä muutakin tapahtunut.

Kun viime ja toissa viikolla kävimme isääni tervehtimässä, näimme upean joutsenparven aivan tien laidassa. Lehtitietojen mukaan niitä oli 13 kappaletta. Tietenkään en saanut kuvattua uljaita lintuja. Ensimmäisellä kerralla ei ollut kameraa, toisella kuvasin lähinnä taivasta, jolla tosin lensi ainakin kolme joutsenta. Ehkä nuo kärpäsenkakan kokoiset täplät ovat niitä.

En uskaltanut ennen lääkärikäyntiä tilata joulukortteja, mutta  tilasin heti kun pääsimme kotiin Helsingin reissulta. Omakuvapostimerkit sainkin jo viime viikolla. Tuttu kuva, vai mitä? Naamakirjassa ystäväni arveli, että olen suunnilleen maailman ainoa kirjailija, joka mainostaa kirjojaan postimerkissä. Sitä on kaikkea yritettävä!

En sentään vielä ole postittamassa jouukortteja, mutta pian kyllä, koska kortti lähtee samalla kutsuna joulukonserttiimme. Ainakin osoitteet on jälleen kerran kaivettava esille jostain tuntemattomasta säilöstä. - Toivottavasti postimerkki huomataan. Sehän on tietenkin sadan vuoden päästä arvokas harvinaisuus ja keräilykappale!

Kirjahankkeeni, siis seuraavan kirjoittaminen, on ollut vähän pysähdyksissä. Pieniä pätkiä olen kirjoittanutkin, mutta pitäisi nyt ryhdistäytyä ja ruveta tositoimiin. Ihmeellinen asia os se, että päähenkilö, joka siis on oikea ihminen, onkin yllättäen läheistä sukua mieheni isoiän isälle ja mahdollisesti lenkki, joka yhdistää mieheni suvun ja miehen veljenvaimon suvun keskenään. Ajatus on kiehtova enkä totisesti edes aavistanut tätä ennen kuin rupesin tutkimaan sankarittareni sukua.

Lukulampun alla yms.

Kello on jo taas vaikka mitä ja nukkumaankin pitäisi ruveta, mutta ihastuin niin tuohon eiliseen lintukuvaani, etä vaihdoin sen otsikkokuvaksi. Toinen, johon ihastuin, on uusi kirjaportaali Lukulamppu. Ei siitä nyt enempää, mutta kannattaa käydä katsomassa. Eikä tämä ole aprillia!

Päivällä kävin kirjakaupassa., kun oli viimeinen hetki hyödyntää bonuskuponki. Ostin kaksi muffinsikirjaa, kas kun olen hurahtanut ajatukseen, en niinkään vielä niiden tekemiseen. Huteja olivat kumpikin ja se vähän harmittaa. Tai no, soveltuvin osin niistä voi poimia ideoita. Onko sinulla hyvää vinkkiä, mitä kirjaa  kannattaisi katsastaa? Haluaisin sekä suolaisten että makeiden ohjeita. Joo,joo, tiedän kyllä, että netistä löytyy, mutta kun haluaisin hiplata kirjaa käsissäni.

Näitä leivoin viime viikolla. Ohje vaatii vielä jalostamista. Tämä nyt ei ole otsikon mukainen kuva, mutta olisiko sentään sopiva aasinsilta kirjojen välillä?

Mukava kokemus

Olen ollut vähän muissa touhuissa kuin blogin kirjoittamisessa. Piti näet raapustaa esitelmää, jonka sitten pidin eilen. Olipa ihana kokemus puhua pitkästä aikaa oikein yleisölle. Ei silti, alkuun ääni värisi ja lopuksi suu oli kuiva kuin tuohivirsu, mutta nautin itse ainakin tilaisuudesta. Kysymyksiäkin tuli ja tuntui kuin kuulijat olisivat tykänneet esitelmästäni. Kiitoksiakin tuli ja kirjoja meni kaupaksi, joten olen erittäin tyytyväinen, vaikka vieläkin vähän väsynyt. Eilen olin ihan reporanka ja selkää särki puolentoista tunnin seisominen.

Kuulijoita oli kai viitisenkymmentä ja sain palkkioksi paksun sukukirjan eräästä tuntemattomasta pohjalaissuvusta. Olikohan se Ähtäristä? Itsellä ei tosiaan ole mitään kiinnekohtaa siihen suuntaankaan, mutta pitääpä tutustua teokseen tarkemmin. Kirjan lisäksi sain ihastuttavan Dendrobium-orkidean.

Tilaisuus oli Keravan kirjaston ja Sukututkijoiden järjestämä. Kirjasto oli tehnyt komean mainoksenkin, joka on mukava liimata leikekirjaani. Tämä tosin vähän ruttaantui laukussa.

En kerro sen takia tätä, että kaipaisin kehuja. Tuntuu vain niin mukavalta, kun en pyörtynyt enkä kaiketi ihan kamalasti möhlinytkään. Tapanani on kylläkin puhua ihan liian nopeasti eikä auta, vaikka miten yritän hidastaa puhetta. Ennen tilaisuutta olin kuulevinani, miten kaksi herraa mietti, että mahtaako se puhua puuta heinää. Kukaan ei ainakaan ääneen tätä sitten myöhemmin lausunut. Kokenut museomieskin näytti kävelevän salin ulkopuolella, mutta ei sitten kuitenkaan tullut sisälle. Mitäpä hän tuikituttuja asioita olisi tullutkaan kuuntelemaan.

Niitä ilonpilkahduksia tarvitaan

Vaikkei tässä  murheita ole ollutkaan sen jälkeen, kun mies kotiutui, niin huomasin eilen hänen sairaalassa viettämänä 8 kahdeksan päivää olleen pitkät kuin nälkävuosi. Väitin nimittäin miehen olleen sairaalassa kaksi viikkoa. Ei sentään, mutta siltä se tuntui.

Viime yönä, kun vilkaisin vielä kertaalleen sähköpostilaatikkoon, löysin sieltä riemastuttavan viestin. Kirjoistani tulee sittenkin aika iso ja hyvä juttu ammattilehteen. Se jo sellaisenaan on iso ilo, puhumattakaan siitä että jospa se toisi jonkun tilauksen. Niiden varaan ei kuitenkaan kannata liikaa laskea... kollegat tuntien. Vaikka johan sekin hivelee, kun tituleerataan kirjailijaksi. Lapsi on iloinen pienestäkin lahjasta.

Tänään olen pääasiassa lukenut koulukaverin isonveljen kirjaa, jossa hän muistelee elämää sodanjälkeisessä  köyhässä Suomessa ja sotainvalidi-isän poikana. Kirjoittajaa en tuntenut, sillä hän oli sen verran vanhempi ja kävi eri kouluakin.