Ja jo ollaan elokuussa

Mummin pieni tuli täysi-ikäiseksi ja tein hänelle tämmöisen pienen albumin. Synttärit oli sunnuntaina ja heti maanantaina nuorukainen sai ajokortin. Ei puutu enää muuta kuin auto.

Hauskaa juhannusta!

Pakkaustöitä

Pakkasin eilen ja tänään kirjoja matkaan. Osa oli tilattuja, joista saan ihan maksunkin, osan lähetin PR-tarkoituksessa esimerkiksi valokuvia ystävällisesti toimittaneille tahoille ja myös muutamille lehdille. Myös ne museot, joilta ostin joitakin kuvia, haluavat kirjan tarkistettavaksi sen lisäksi, että tietenkin ottivat käyttömaksun.

Oli se aika kova, mutta mukava urakka. Kuoria oli kolme kassillista, jotka mies raahasi postiin. K-kaupan postipisteessä niistä täyttyi kaksi postin muovilaatikkoa. Minun on ensi tilassa tilattava lisää isoja helposti-kuoria ja ehkä kovakantisia kirjoja myös. Periaatteessa kirja on pehmeäkantinen, mutta arvasin oikein: varsinkin vanhemmat ihmiset ja sukulaiset ostivat mieluummin vähän kalliimman kovakantisen. Sitähän saa vain minulta ja pian niistä on koko viidenkymmenen kappaleen erä maailmalla. Huomenna tulee ainakin yksi ostaja käymään.

Muukin pakkaustoiminta eli astioiden järjestely kaappeihin ja pahvilaatikoihin on vasta alussa, vaikkakin se käy kirjojen pakkaamista nihkeämmin. Kaikki on kuitenkin jo pesty, vaikka vielä eilen löysin nurmikolta yhden kuohuviinilasin ja tänään eteisen ikkunalaudalta toisen. Mutta olisipa meillä porrashissi, niin kuppi- ja lasilaatikot voisi vain lähettää rappuja ylös! Kun täydensin lasi- ja kuppivarastojani, niin nyt onkin miettimistä, minne ne saan kätkettyä. Yksiin juhliini aikaisemmin vuokrasin tylsiä valkoisia kahvikuppeja, mutta nyt iloitsin ihan oikeasti iloisen kirjavasta kahvipöydästäni. Eikä ne vuokrakupit taida useimmiten juuri sen halvemmaksi tulla, riippuen tietysti mistä lainaa.

Tässä vielä yksi kukkakimppu. Sain myös kaksi isoa ruusukimppua, jotka eivät kumpikaan menestyneet ollenkaan, vaikka vielä eilen leikkasin varsia. Mies toi aamulla Pirkka-ruusuja pöytäkoristeeksi ja voivat huomattavasti paremmin.

Väsynyt ja onnellinen

Eilen meillä oli kirjani julkistamisjuhla. Vieraita oli lähemmäs puolensataa ja pienistä sadekuuroista huolimatta tunnelma oli mitä mainioin. Juhlaväki oli tyytyväistä, itsestäni puhumattakaan. Kirjaakin on jo kiiteltykin, mikä tietenkin ilahduttaa oikein suunnattomasti. Sitä voi tilata minulta tai ostaa ainakin nettikirjakaupoista. Vain minulta saa myös kovakantista versiota, jossa on tuplakokoinen Viipurin kartta etuaukeamalla. Ja naamani takakannessa.

Kekkerit pidettiin oikein vanhaan malliin eli pöydässä oli seitsemää sorttia tarjottavaa, jos lasketaan mansikat ja viinirypäleet mukaan.

Kirjani kertoo Suomen ensimmäisestä kotitalousopettajasta ja opettajakoulutuksen käynnistäjästä Anna Olsonista, Kurkijoen pappilan tyttärestä, joka neljän työntäyteisen vuoden jälkeen avioitui ja muutti Viipuriin. Kirjassa Anna (1864 - 1943) itse kertoo tarinansa eli se on romaanimuotoinen faktan ja fiktion yhdistelmä Annan lapsuudesta aina evakkovuosiin Helsingissä.

Tein ulkoeteiseen pienen näyttelyn Annan kirjoittamista keittokirjoista ja hänestä julkaistuista jutuista Kotiliesissä ja Emäntä-lehdissä ynnä muusta materiaalista, mitä tässä vuosien mittaan hänestä ja suvustaan minulle on kertynyt. Veli mm. oli Diakonissalaitoksen ensimmäinen pappi ja suvussa oli harvainaisen monta kotitalousopettajaa, veljentyttäriä, tytär ja miniäkin.

Kiirettä pitää

Kirjaani juhlitaan ylihuomenna. Työlistalla on enää onneksi vain tuvan ja takkahuoneen imurointi ja pöytien kattaminen, mutta on sitä siinäkin. Leivonnaiset on leivottu, mutta ehkä unelmakääretottujen päälle täytyy kehitellä vielä jotain. Tarttui näet kuoret leivinpaperiin, mutta jos en ehdi, niin sitten vaan tomusokeria päälle. Isäntä hakee valmiiksi paistetut karjalanpiirakat juhlapäivänä. Niin ja meinasi unohtua työlistasta yksi asia. Pitäähän minun vielä keittää padallinen kananmunia ja väsätä munavoit piirakoille. Tänään tuli jääkaappiin jo monta kassillista juhlajuomaa, raikasta cavaa ja muutama pullo alkoholitontakin. Alkon poika oli ollut erittäin ystävällinen ja palvelualtis, eikä syyttä! Onneksi kahvinkeittäjät ja tarjoilijat tulevat erikseen.

Hevoskastanjan ihanat kukat ovat jo melkein ohi, mutta sireenit sentään vielä koristavat pihaa. Panttasin kesäkukkien hankintaa. Tarkoitus oli mennä huomenna puutarhakauppaan, mutta nyt on luvattu niin kamalaa säätä, että ehkä emme menekään. Toisaalta on vähän nolon näköistä, kun kaikki kukkapadat ovat tyhjiä, ihan kuin odottamassa vieraiden tuomia kukkasia. Näinhän tietysti tapahtuukin, mutta silti... Ohjelmaa on kyllä koko päiväksi niin että voi olla viisastakin olla vain nolon näköinen. Jos ei tuuli riepota, niin haen juhannusruusuja ja ehkä kärhöjä maljakkoon.

On tässä kaikenlaista jännitystä ollut ihan tarpeeksi. Kovakantiset kirjat unohtuivat painolta tekemättä ja viikko sitten lähetimme kiireellä paketillisen kirjoja takaisin jatkojalostusta varten. Uusien painaminen ei nimittäin olisi tässä aikataulussa onnistunut. Nyt ensimmäinen erä on lähtenyt ja ei muuta kuin toivon, että ne ehtivät torstaiksi meille. Ja haettavahan ne tietysti on kaiken kiireen keskellä postista.

Sitten mies jotenkin tönäisi vessanpyttyä ja vesisäiliö hajosi. Onneksi hän ei saanut teräviä sirpaleita itseensä, mutta putkimies sanoi, että joskus ne kestävät vaikka minkälaista käsittelyä tai sitten hajoavat lähes itsekseen. Saimme nopeaa palvelua ja vesijohtoliikkeen toiseksi viimeisen vanhan vesisäiliön. Viimeiseksi jäi joku myrkynvihreä kappale.

Nyt jännitetään säätä. Onneksi emme keksineet vuokrata mitään telttaviritelmää tuulen vietäväksi, vaikka tarkoitus olikin - ehkä on vieläkin - pitää juhlapuheet ja ohjelmanumerot pihalla. Sateen sattuessa sitten sisällä, mutta väkeä tulee kiitettävän paljon. Lasken aina välillä kahvikuppeja ja kuohuviinilaseja ja näillä näkymin kumpiakin on riittävästi. Kirjoja on jo ennakkoon tilattu oikein mukavasti, mutta luullakseni nekin riittävät ja jos loppuvat, niin tilataan lisää!

Kuulumisia

Pitkästä aikaa vähän päivitystä. Ihanat hellepäivät ja mies on ajellut pyörällään jo naapuripitäjänkin puolelle. Lenkki kesti eilen kolmisen tuntia ja tänään saman verran, joten enää tänään en muistanut olla huolissani. Naapuri istahti porrraspäähän yhtenä iltana juttelemaan ja tiesi kuulleensa, että isäntä on saanut tämän pyöränsä - selvän turistinähtävyyden - lahjaksi. No ei valitettavasti ole. Niin ne tietotoimistot tietävät asioista. Kaksipyöräisten selkään meillä kummallakaan ei ole mitään asiaa, mutta tämä on oiva ratkaisu, tosin ei halpa. Pyörä maksettiin viime vuonna ja tänä vuonna se motorisoitiin, mistä on suuri apu mäissä.

Tuo ruma sähköjohto kiusaa tässäkin kuvassa silmää. Meidän piti jo toissa kesänä saada tuttu sähkömies sähköistämään aitta, valojen takia, ei muuten, mutta hän ei ehtinyt, eikä viimekään kesänä. Katsotaan, onnistuisiko tänä vuonna.

Ostin tänään uuden kännykän, jota nyt opettelen. Samsungin. Lumia saa lentää huut-helkkariin. Muutenkin olen törsännyt uusien silmälasien verran. Pitäähän sitä nyt kirjaa juhlistaa jollain kivalla.

Juhlaakin on tulossa, vaikken vielä ole saanut kirjojani painosta, mutta aikataulussa ovat toivottavasti ainakin.  Avasin facebookiin oman sivun Anna Olsonille ja kerron siinä yhtä sun toista, sellaistakin pientä mitä ei välttämättä tule kirjaan.

Tämmöinen siitä tulee. Kannen maalaus on Annan vanhimman pojan August Kuistion teos Viipurin torilta ja muotokuva Helsingin yliopiston seinällä.

Olen saanut jo ihan mukavasti ennakkotilauksiakin, joita tietysti saisi tulla vielä RAJATON määrä. Myös Mediapinta mainostaa jo kirjaa sivuillaan ja ottaaa tilauksia vastaan www.mediapinta.fi


Valmistelen julkkareita, joihin on virallisesti ilmoittautunut jo kolmisenkymmentä vierasta. Tytär sanoi illalla, että tietenkään eivät sukulaiset ilmoittaudu, vaan tulevat ilman muuta. Ja ilmoittautumisaikaakin on vielä vaikka miten pitkään. Juhlat on 9. kesäkuuta meillä.

Olin jo vähän ihmeissäni juhlajärjestelyjen kanssa, kun irtisanoin meidän siivoojan. Sittenkään eivät voimat oikein riitä ja kaikki käy muutenkin hitaasti. Sitten tulikin pelastava enkeli tumman nuorukaisen muodossa. Hän aloittaa ikkunanpesun lauantaina. Sen verran outo ilmestys meidän kujalla, että mukulat juoksivat auton perässä nimeä kyselemään. Ihan kun 50-luvulla, kun kylään tuli ensimmäinen neekeri. Siksihän niitä ihan korrektisti siihen aikaan sanottiin. Nyt on tietysti toinen aika, mutta varmaan koko mäki on jo perillä tapauksesta. - Tytärkin lupasi tarvittaessa auttaa, muttei innostunut ajatuksesta leipoa sata hyvää ässää... ja piti muutenkin minua hölmänä, kun meinaan itse leipasta. - Jos poika siivoaa siihen malliin, että voin huokaista, niin ehkä aloitan siitä ässien pyörityksestä. Ne ainakin säilyvät.

Kirjoja odotellessa, hyvää tätä ja ensi viikkoa. Pistän tietokoneen varoiksi kokonaan kiinni, kun on luvattu kovia ukkosia.

Yhtä juhlaa

Olimme eilen vaarin 94-vuotiskahveilla, vaikka syntymäpäivä oikeasti onkin tänään. Vaari oli rohkea, eikä kuten meidän isännän isä, joka oli jyrkästi kieltäytynyt juhlimasta edellisenä päivänä, jos vaikka kuolee yöllä. Aika hapero ja kuuro se meidän vaari jo on, nukkuikin aina välillä pyörätuolissa, mutta piti kuitenkin koko ajan huolta siitä, että kaikki varmasti ottivat lisää kahvia ja kakkuja. Näitä:

Kyllä niitä kelpasikin maistella. Eikä vain maistella. vaan kumpikin teki oikein hyvin kauppansa. Muutenkin vietimme hauskan iltapäivän.

Juhlat jatkuivat illalla, kun saimme viestin, että miehestä oli tullut isoukki ja näin ollen minusta isomummipuoli. Isomummeja ja -ukkeja, meitä on nyt oikein jonossa, mutta kiva kun sukuun tulee uusia jäseniä. Jälkikasvumme kun ei ole ollut kovin tuotteliasta.

Pikkuinen on kympin tyttö, eikä ihan pikkuinenkaan. Kaikki oli mennyt hyvin ja pienen perheen jäsenet voivat hyvin. Mekin olemme tohkeissamme, saati sitten mummaja ukki.

Jännitimme vähän etuäteen, onko ukki ukki, isoisä, vaari vai pappa. Suvun perinteiden mukaan ukki! Viisi sukupolvea, vaikkei meidän vaari ja vauveli tietenkään ole edes mutkia oikoen oikeasti sukua, mutta hauska kuitenkin ajatella näin. Sitäpaitsi eihän tämä mikään uusi asia ole, että on uusioperheitä sinne sun tänne. Entiseen aikaan vain ei niin usein erottu, vaan kuoltiin ja sisaruksia saattoi olla monesta äidistä tai isästä, kuten nytkin.

Mutta nyt lähden jalostamaan hernekeiton loppuun. Ihan kuivista herneistä keitän sitä perinteiseen tapaan, ei kuitenkaan mistään possunsorkista tai kinkunjämistä tällä kertaa. Mies kammoksuu rikkikeitettyjä herneitä, mutta luultavasti saa niitä tänä iltana. Kahdeksan litran kattilasta riittää soppaa moneksi illaksi.  - Hyvää uutta viikkoa!

Uusi vuosi tuokoon onnea ja rakkautta

Onpa mukava aloittaa uusi vuosi; ikään kuin kääntää esille kokonaan puhdas lehti. Emme suinkaan ole vielä lopettaneet joulunviettoa. Jouluvalot ja kynttilät saavat loistaa ainakin vanhaan loppiaiseen saakka, ehkä kauemminkin. Tonttulan väki on edelleen talossa ja vastahan ne hiipivät hiljaa alta sillan... Nämähän ovat tuoneet erityisen suurta iloa naapuritalojen muksuille, jotka oikein odottavat, milloin minun tonttuni ilmestyy rapunpieleen. Alimman kuvan jouluporsas on edelleen kyljellään, sillä se puolestaan viihdytti joulujuhlassamme yhtä naapurin pienimmistä. Kaikkein pienin tosin oli vielä äitinsä vatsassa ja seuraava nökötti saman äidin sylissä.

Tällainen on meidän lumitilanteemme. Tonttu on monivuotinen ystävämme ja kotoisin jonkun koulun myyjäisistä.

Taitavan käsityöläis - Vekin tekemät upeat tontit hiippailemassa alta sillan. Muori tykkää heittää lakkinsa pois, sillä hän ilmeisesti haluaa esitellä komeita harmaita hapsiaan.

Tässä on paljon tonttuja eri vuosikymmeniltä. Tyttären ystävättären vaari veisti puisen joulupukin joskus 70-luvulla ja toinen tytär muovaili koulussa pöydällä olevan pukin. Porsas ja poro ovat myös jostain 70-luvulta. Omasta lapsuudestani minulla ei ole yhtään joulukoristetta ja lelujakin vain pieni, hapertunut kumilehmä, joka ei ansainnut päästä joulukylään. 

Kun arvelin miehelle, että meillä oli kaikesta huolimatta hyvä vuosi, niin hän melkein pahastui. No, itse tarkoitin hyviä uutisia ennen kaikkea syöpäsairaalasta ja talossa vallitsevaa rauhan ja rakkauden henkeä, joka tosin ei oli uusi asia. En lainkaan ajatellut hänen suuria vastoinkäymisiään omien sairauksiensa kanssa. Loukkaantuminen oli hyvin oikeutettua. Mies on ennenkin arvellut, että eukko sanoo ensin ja ajattelee vasta sen jälkeen. Jos silloinkaan.

Viime vuoden alkupuoli oli tosiaan raskas - vuorotellen ravattiin väliä labra - lääkäri - sairaalahoidot. Hoidothan alkoivat jo 15,8.2014 ja jatkuivat jonnekin seuraavaan maaliskuuhun. Se oli fyysisesti raskasta, henkisesti tietysti myös, vaikkei kaikkia kauhukuvia tietenkään passannut laskea edes ajatuksiin. Tukkakin lähti, mutta palautui vähän kerrallaan heti, kun sytostaatit päättyivät. Sytomyssyjä on laatikollinen, mutta en ole edes vilkaissut niitä sen jälkeen.

Siinä kurjimmassa vaiheessa, kun naama oli kortisonin levittämä kuin possulla, tukka pois ja painoakin kai parikymmentä kiloa lisää entisestään liian runsaaseen massaan, pääsin esitelmöimään kylämme vanhasta historiasta, kun pma marttayhdistykseni vietti 10-vuotispäiväänsä. Kuvat juhlasta ovat muuten hienoja, paitsi en minä villasukissani ja myssyssäni. Juhla oli kylläkin yksi vuoden kokokohdista itselleni ja antoi kummasti voimia eteenpäin, sekin.

En voi liikaa kiittää ystäviä, jotka kannustivat, rukoilivat, tulivat käymään sairaalassa ja kaikin tavoin elivät mukana. Ja ei vähän mitään - näin mummilla oli tapana sanoa - kaikki te blogiystävät olette ansainneet samanlaiset kiitoshalaukset. Teiltä sain valtavasti voimaa. Jouluruusu Sinulle, ole hyvä:

- Miehen toimenpiteet jatkuvat edelleen. Silmäsairaalakäynnit jatkuvat ehkä vielä useamman kerran, alapäähän pannaan botoxia ja yläpäässä aortta katsastetaan. Minä mietin sitä, alkavatko ne minulla uudestaan. Soitan heti maanantaina sairaalaan neuvoa kysyäkseni. Kaikki vaivat eivät tietenkään ole syöpää, mutta kun siellä haimassa on se möykky, joka ei syyskuuhun mennessä ollut kasvanut, ei kaventunut eli sytostaatit eivät siihen purreet, niin ei voi olla ajattelematta...

Vuodenvaihteen hyviä asioita on paljon ja onneksi kaikkea ei tiedäkään, kuten onneksi ei pahojakaan uutisia. Hyvää on ainakin sukuun pian syntyvä pikkuinen. Jos lapsen äidin isäpuoli on minun poikapuoleni, niin olenkohan minä mahdollisesti isomummipuoli vai mikä? Tuleva mumma ainakin on innosta pinkeä ja niin on tuleva ukkikin. - Kun tyttäreni parisenkymmentä vuotta sitten tuli velipuolensa ristiäisistä, naureskeli hän, että siellä oli neljä tätiä, jotka kaikki ilmoittautuivat lapsen mummuiksi.

Saksantytär suunnittelee kaikesta päätellen avioliittoa. Kun ainakaan hän ei kuulu kirkkoon, miehestä en tiedä, on tiedossa ilmeisesti käynti maistraatissa, mutta ehkä toiset juhlat järjestetään myöhemmin Suomessa. Tavat siellä ovat kuulemma muutenkin sellaiset, että virallinen vihkitoimitus tapahtuu aina siviiliviranomaisen edessä. Silloin myös tytär saanee kaksoiskansalaisuuden eli sinne näyttää jäävän.

Tyttärenpojasta tulee täysi-ikäinen ja luultavasti hän aloittaa syksyllä ylioppilaskirjoitukset.

Kirjoittamiseni lähti mukavasti etenemään, vaikkei tekstiä ole vielä läheskään tarpeeksi. Se on ihmeellinen asia, miten yksi asia voi johtaa toiseen. Taisin viimeksi kirjoittaakin parista mielenkiintoisesta kirjallisesta tuotteesta, jotka löysin, tai ne suorastaan hyppäsivät eteeni. Tai tuotiin eteeni. Kummastakin arvelin ostaessani, että niissä voisi olla kirjaani hyödyttäviä juttuja ja oli myös. Kaksi perinpohjaista haastattelua päähenkilöstäni antoi minulle uuttakin tietoa ja vahvisti vanhoja käsityksiä. Tilasin ne kuin siat säkissä netistä.

Mitä vielä tuleekaan vastaan - kun elää saa ja terveenä pysyy, on on pitkään ollut tapanani sanoa. Motto tai slogan taitaapi olla lähempänä totuutta, kuin aikaisemmin arvasinkaan.

Suruja ja sairauksia ei tietenkään kannata eikä pidä ennakoida, saati tilata mutta mahdollisia nekin ovat, kun suvussa on paljon iäkkäitä ja melko huonokuntoisia ihmisiä. Ja sitten me, ei ihan ikäloput, mutta monisairaat.

Jos siis plussaisin ja miinustaisin  tulevaa vuotta, niin plussia taitaa olla enemmän. Sinänse se on höpöhomaa, kun kuitenkin on otettava vastaan se, mitä eteen tulee. Mutta silti: eletään hyvä vuosi, te ja me.

Hyvää vuotta 2016

Ihanaa uutta vuotta teille kaikille, rakkaat blogini lukijat! Kiva kun olette olemassa. Kiitos kuluneesta vuodesta. Siihen mahtui paljon ikävää, mutta loppujen lopuksi kaikki kuitenkin ainakin itselläni kääntyi parhain päin. Hoidot olivat rankat ja lopputulos hyvä. Miehen vaivat ovat ikävämmät, mutta hänelläkin on silmäsairaalan lisäksi kahdet muut tutkimukset jo sovittu. Eli toivossa elämme,

Nyt en ole ihan  varma omalta kohdaltani, mutta uusi vuosi tuo, mitä tullessaan tuo. Kirjan kuitenkin aion kirjoittaa ja sanoinkin jo miehelle, että yli 120 sivua, suunnilleen, on jo valmiina ja sen aion tallentaa varmuuden vuoksi tikulle. Tuli mitä tuli. Nimittäin jotain oireita on ja niistä otetaan selvää varmaan - ehkä - mahdollisesti - lähiaikoina, jahka uskallan ensin soittaa sairaalaan. Varsinaiset kontrolliajat ovat vasta helmi-maaliskuun vaihteessa. Toisaalta oireet voivat olla jotain ihan muutakin, täysin viatonta, joilla ei ole yhtään mitään tekmistä syövän kanssa. Mutta lääkitystä vaativaa joka tapauksessa, liittyi syöpään taikka ei.

Tästä illasta ei ole sen kummempaa kerrottavaa: minä saunoin pitkästä aikaa, sitten syötiin. lueskeltiin, kudoin kinnasta ja sen valmistuttua sukkaa. Raketit ja ties mitkä vekottimet paukkuivat pellon takana ja sitten ihan naapurissakin. Harmi vain, ettei kamera ollut viritettynä, sillä lähinaapurin ilkotulitus oli vallan komea. - Me emme viitsineet edes ulos mennä katsomaan, vaan ajattelimme, että vaihtuu se vuosi näinkin. Kuten vaihtuikin. Pullo cavaa semtään avattiin  juuri silloin vuoden vaihtuessa ja läheteltiin muutamia uuden vuoden tervehdyksiä. Kaikille ei hoksattu lähettää ja ne nyt tulevat sitten tässä! Tehkää hyvin!

Mies kävi illalle sytyttämässä pihaan roihut ja lyhtykynttilät ja sanoi olevansa ihan reporanka, kun tuli sisälle. Ostin kaksi isoa lyhtyä jouluksi ja niissä paksut kynttilät palavat monta päivää.

Uusi vuosi, uudet kujeet. Hyvää ja kaikin puolin siunattua vuotta erityisesti juuri sinulle!

Jatkuu tänään

Joulutarinamme jatkuu. Paikalle tuli siis taitava viulusti-Pekka, todella taitava ammattilainen, viulunsoiton opettaja ja kapellimestari. Iloiseksi yllätykseksemme hän kaivoi viulun esille ja saimme kuulla kyyneitä silmiin nostattavan Armas Järnefeltin Kehtolaulun ja Jean Sibeliuksen Preludin.

Musiikkiohjelma jatkui myöhemmin, kun vieraat olivat seurustelleet ja käyttäneet hyväkseen pöydän antimia. Kapellimestari-Paulin johdolla istuinpaikkansa etsi varmaan toistakymmentä puhaltajaa huilusta pasuunaan, Kapellimestari itse soitti trumpettia. Rummutkin oli paikalla ja sello. Kun en ole musiikki-ihmisiä, en sen kummemmin osaa soittoa analysoida, en haluakaan, mutta konsertti oli upea. Mikä ettei ollut, kun soittajat olivat enemmän tai vähemmän ammattilaisia tai ainakin vakavasti harrastaneita ja opiskelleita.

Alkuun kuulimme En etsi valtaa, loistoa ja Maa on niin kaunis. Sitten oli kevyempää, kuten Kilisee, kilisee kulkuset ja joku muukin lasten tuttu joululaulu. Lapsia näet istua nökötti kuuntelemassa lähemmäs  kymmenkunta kappaletta, iältään alle vuoden vanhoista ehkä ekaluokkalaiseen. Erityisesti lapsia varten järjestettin soitinesittely, jolloin kukin instrumentti töräytti ilmoille haluamansa sävelet. Konsertin päätti Sylvian joululaulu.

Joku ainakin rivien välissä ihmetteli, miten suuret juhlat meillä oikein olikaan. Oli ne, vieraita lapset mukaan lukien viitisenkymmentä. Kieltämättä tallainen vanha tai siis entinen maalaistalon päärakennnus on iso. Soittajat mahtuivat hyvin tupaan ja vielä hyvä joukko vieraitakin. Lähes kaikille riitti istumapaikka konsertin ajaksi. Lapset ja taisi jokunen äitikin tosin istua lattialla ja yläkerran rappusilla, mutta sopu tilaa antoi.

Talomme on siirretty nykyiselle paikalleen 1890-luvulla, perimätiedon mukaan 1893. Rakennusvuotta ei tiedetä, mutta muuttovaiheessa perheen esikoinen oli jo - ellen ulkoa väärin muista - täyttänyt 18 vuotta. Siihen aikaan taloissa oli suuret tuvat ja lisäksi yksi tai kaksi kamaria. Vaatteet ja tavarat säilytettiin aitoissa ja niinpä komerotilaa ei juuri talossa ollut. Sen sijaan ovia oli, yhdessäkin huoneessa saattoi olla kolme ovea.

Silloinen isäntä oli vähän ehkä suuruudenhullu, mutta ainakin monessa yhteiskunnallisessa riennossa mukana. Kun talo määrättiin siirrettäväksi uusjaon yhteydessä nykyiselle paikalleen, arveli isäntä, että kun nyt talonpaikka on pakko vaihtaa kylän toiselle laidalle, niin rakennetaan saman tien vielä sali ja isännänhuone. Nekin valmistuivat ennen vuosisadan vaihdetta.

Alkuperäisen isännän suku sammui 1952 ja tilan osti kenraali Paavo Talvela. Mieheni osti erinäisten välivaiheiden jälkeen talon kenraalin perikunnalta 1980. Kauppaan kuului vain vanha päärakennus ja aitta pihapiireineen. Tilan maat jakautuivat muille.

Kun peruskorjaus valmistui saman vuoden jouluksi, oli täällä silloin ensimmäinen glögitilaisuus eli nyt juhlittiin 35:ttä joulujuhlaa. Perinne jatkukoon niin kauan kuin henki pihisee ja jotenkin jaksamme. Osa vieraista on vakioväkeä, esimerkiksi tietyt sukulaiset, naapurit ja ystävät. Sitten on aina ns. liikkuva osa, joka vaihtelee vuosittain. Kivahan kaikki ystävät olisi kutsua, jos se vain olisi mahdollista.

Meidän joulumme alkoi jo

Väsynyt, mutta onnellinen! Eilen meillä oli pikkulapset mukaan lukien viitisenkymmentä vierasta. Moni jäi kutsumattakin, mutta enää ei väkimäärää voi millään lisätä. Joitakin kutsuttuja jäi tulematta, mutta niinhän se aina on. Vähän pelkäsimme, että lauantai-ilta kaikki kauppareissujen, joulumarkkinoiden ja konserttien jälkeen vie vieraat, mutta päinvastoin.

Aloitimme tarjoilun tietysti glögipäästä ja sen jälkeen vieraat siirtyivät pöydän toiseen päähän lihaliemen kimppuun. Glögikannuista yksi oli saanut kolhun ja vuoti enkä mistään löytänyt kassillista lämpöalustoja. Kaksi sentään kumpaakin lajia oli tallessa ja tietysti loputkin ovat tämän kiinteistön alueella, kun vain tietäisi missä.

Tässä vielä odotellaan pöytään rönttösiä, muna- ja aurajuustovoita ja viskillä mausttua taatelikakkua. Cocktailpiirakat, Hildegard Bingeniläisen äly- ja hermopiparit ja ruskeat piparkakut näkyvätkin kuvassa, mutta yhdellä vadilla on viikuna-saksanpähkinä-suklaakakkua, jonka ihan itse leivoin ja vieläpä koristelinkin (heh-heh). Nämä muut leivonnaiset tilasin valmiina omalta marttayhdistykseltä, josta taas sain kaksi ihanaa tarjoilijaa. Vanhoista pitsilakanoista kyhäämäni essut olivat tänäkin vuonna käytössä. Kun niitä yhdessä miehen kanssa silittelimme, niin hän erityisesti manasi rimpsuja, jotka tosin eivät näy takapuolelta.

Juhlamme ei suinkaan ollut pelkkää syömistä ja glögin lipittämistä. Ystävämme Pekka oli ottanut viulun mukaansa.   jatkuu huomenna

Pian tulee joulu

Ajatukset pyörivät lauantaissa, vähän kyllä teotkin. Helpotti, kun saimme pöytäliinat silitettyä. Yksi fb-kaverini, herrahenkilö ja ex-työkaveri vuosien takaa, kyllä ihmetteli, mihin tarvitaan neljä lakanankokoista (= oikeasti entisiä lakanoita) plus yksi pitsilakanoista rakennettu yli kolme-metrinen pöytäliina plus viisi poikkiliinaa. Kyllä niitä vaan tarvitaan silloin, kun helmojen on viistettävä maata ja isolla liinalla peitettävä pienempien saumat, teippaukset  ja nuppineulakiinnitykset - tehän tiedätte! Kolmatta kerrosta ne sentään kasannut kuin yhteen kohtaan yhdellä poikkiliinalla ja senkin vain koristetarkoituksessa suunnilleen kultaisen leikkauksen kohdalle, koska se on paikka, mihin silmän on tarkoituskin osua ensimmäiseksi. Tai näin ainakin toivon. Liinan päälle rakensin pienen korotuksen, viereen vähän kynttilöitä ja muuta valaistusta ja lauantaina mies hakee vielä kukat. Kuvia tulee aikanaan. Tämä on se juhlien järjestämisen hauskin juttu.

Myönnettävä on, että olen näistä asioista muutamankin kerran saarnannut, kirjoittanut ja muutenkin ollut innostunut. Siis entiseen aikaan. Periaatteeni tosin on aina ollut pitää tassut maassa ja välttää mitään kovin kummallisia virityksiä. Esimerksiksi meidän joulupöytäämme eivät korista katosta nurinpäin ripustetut kuuset, jollaisen virityksen olen joskus nähnyt. Nyt kyllä ehdottelin sammalen keräämista pihalta, mutta mies tyrmäsi sen heti ja ilmoitti, että yksi joulukärpänen ja muutamat banaanikärpäset saavat luvan riittää. Kivistä en sitten enää puhunut mitään, en tosin niitä ollut ajatellutkaan kattaukseeni. Harmi, että vanhat kuvat jäivät tietenkin silloisen työnantajan kuva-arkistoon, josta ne on varmaan jo moneen kertaan karsittu roskikseen. Enkä tietenkään mikään ammattisomistajakaan ollut, mutta olisi ollut kiva katsella ja muistella. Tai toisaalta, ehkä ne tuolla sielun syövereissä jossain ovat tallessa. Joka kuva ja joka kattaus.

Jotain rekvisiittaa kuitenkin haluan aina juhlapöytääni, vähintään kynttilöitä ja kukkia ja sen korotuksen, jonka vieressä voi seistä tonttu-ukkoja tai muuta sellaista. Viime vuonna pöydässä tönöttäneet tontut ovat nyt ehkä yläkerran rappusilla kulkuesteenä ja lapsivieraiden ilona. Kulkuesteenä siksi, että emme halua vieraiden ramppaavan sinne. Muuten suunnitelmat näköjään toistuvat aika samanlaisian. Minkäs teet: liinat ovat samat, kupit ja kipot ovat samat, toisessa päässä on glögitarjoilu ja toisessa lihaliemi.

Muutenkaan hyvää konseptia ei kannata joka vuosi muuttaa. Suolaista tarvitaan makean glögin vastapainoksi ja kun vieraat kerran siitä tykkäävät ja eväät tekevät kauppansa, niin miksipä sitä muuttaisi, Olen varmaan tylsä. Vaikka tilaankin suurimman osan tarjottavista valmiina, en rupea, en ehdi, en jaksa alkaa näpertelemään. Tärkeimpinä kriteereinä ovat tietysti vaivattomuus, säilyvyys monen tunnin kekkereissä ja toisaalta myös kustannuksetkin. Ja se, että tuli vieraita enemmän tai vähemmän, tarjottavat eivät lopu kesken. Kun vieraista suurin osa on suunnilleen meidän ikäisiä tai vanhempia ikäihmisiä, ovat cocktail-piirakat ja maustekakut aika varma valinta.

Glögimme on Alkon myymä mustikkaglögi, joka maistuu itselle joulun jälkeenkin, jos sitä sattuu jäämään. Alkoholiton vaihtoehto on tietenkin toisena ja limuja plus trippimehuja pienille lapsivieraille, joita saattaa tulla kymmenkunta.

Jos ihmettelet viittä kaitaliinaa, niin ne ovat varalla ja pääsevät sivupöydille. Essuja silitettiin kolme kappaletta. Mies, joka silitti puolet urakasta, manasi sitä, joka on tehnyt vanhanaikaisia rimpsuessuja. Niinpä minä silitinkin niistä kaksi. Essuissa esiintyvät vanhat valkoiset lakanat käsin virkattuine pitseineen. En muistanutkaan, että yhden pitsin ja nimikirjaimet olin tehnty talouskoulussa syksyllä -67.

Aika kuluu tosi nopeasti

Niin nopeasti aika kuluu - ja juhlat lähenevät - että melkein kauhistuttaisi, jos ei naurattaisi. Tänään oli siivouspäivä ja luottosiivoojamme ahersi alakerran siistiin kuntoon. Minä olin lähinnä työnjohtaja ja seurustelu-upseeri. Onneksi sain sunnuntaina rahdattua noin kuution verran kirjoja kirjastohuoneen puolelle. Tänään työnsin niistä suurimman osan lasipöydän alle, kun en muutkaan keksinyt.

Jotain on sentään itsekin vielä tehtävä, esimerkiksi silitettävä ihan hirveästi pöytäliinoja, kun en ole vieläkään varma, miten pöydän peitän. Eikä pelkästään pintaa, vaan liinojen on hyvä ulottua lattiaan asti. Piilotan näet helmoihin kaiken sen, mille en jouda muuta paikkaa keksiä.  Mies meni lupautumaan silittäjäksi, mutta kauhistui, kun näki sen vuoren, jonka kannoin alakertaan. Kostutan aamulla ja raahaan silityslaudan alakertaan. Katsotaan sitten, kuka silittää ja mitä. Ehkä vuorotellen ja istuviltaan. Hitaastihan nämä hommat sujuvat, mutta olen ajatellut, että se, mitä ei ehditä, ei ehkä ole kovin tarpeellista.

Taisin kertoakin jo, että tarjottavat tulevat suurimmaksi osaksi tilattuna. Muutama vuosi sitten leivoin kaksikin isoa annosta Hildegard Bingeniläisen äly- ja hermopipareita. Nyt saan ne valmiina. Helppohan tuo ohje on, varsinkin jos ei polta niitä, mutta muuta kummallista ei ohjeessa ole. Nämä  maistuvat ainakin minun suussani tosi hyviltä. Toinen laji on kotimaisia ruskeita pipareita, olisivatkohan olleet töysäläisiä? Nuorempana sitä oli kunnia-asia tehdä kaikki itse...

On tämä aika ruljanssi, mutta kun oma joulumme alkaa tästä, niin perinteestä ei hevin luovuta. Emmekä tietenkään kutsuisi ystäviä ja sukulaisia, monia naapureita ja muutamia kumminkaimoja, jos emme itse nauttisi tästä. Mieskin muisti tänään, että nyt on talon 35. glögitilaisuus tulossa. Me olemme tietysti taas vuotta vanhempia ja vaivaisempia, mutta muistutan itseäni siitä, että viime vuonna sentään kesken sytostaattihoitojen jaksoin emännöidä ja tehdä samat hommat kuin tänäkin vuonna. Silloin tosin varoitimme vieraita, että yksi sohva täytyy pitää tyhjänä varmuuden vuoksi, mutta onneksi ei silloinkaan tarvinnut mennä pötköttelemään välillä. Ilman apua en tietenkään edes kuvittele selviäväni. Ehkä muuten, mutta selkä ja kintut eivät kestä. Viime aikoina mies on iltaisin joutunut hieromaan niskojani ja levittämään Feldeniä selkään. Olen aikaisemmin tätä lääkärin suosittelemaan voidetta ylenkatsonut, mutta kas, kyllä se on helpottanut. Ehkä selkä on ollut kovilla öisten kirjoitussessioiden takia.

Ilman apua emme todellakaan selviäisi. Yhtenä vuonna miniä oli siivoamassa, tytär toisena ja nyt tosiaan toista vuotta meillä on käynyt ulkopuolinen siivooja. Tämä luotettava rouva muuten ei ole piilottanut esineitä, vaikkemme aina heti hoksaakaan, jos joku oli ennen pöydän oikeassa laidassa, niin nyt se on siirtynyt vasempaan laitaan. Kun vuosi sitten tuohduin siitä, kun pari kippoa oli sijoitettu tosi outoihin paikkoihin, kuten yläkaapin ylimmälle hyllylle ja piiloon kahden isomman astian väliin näkymättömiin, niin nyt ei ole sitä murhetta. Kahvinkeittimen suppiloa tosin ei vieläkään ole löytynyt. Kaveri perusti oman siivousliikkeen, mutta ei ole tarjonnut meille palveluksiaan.

Tarjoiluapu on ollut kullan arvoista jo monena vuonna. Vasta silloin ymmärsin ensimmäisen kerran, miten ihanaa on, kun ehtii seurustella vieraiden kanssa eikä tarvitse höösätä glögien kuumennusten ja mukien pesun kanssa. Tytär kuitenkin tulee varmuuden vuoksi ajoissa, jos vaikka joku kohta vielä vaatii viimeistä silausta.

Niinhän yleensä käy, että kiirettä lykkää ja ihan viimeiseen hetkeen asti. Kun toissa vuonna pidin kirjani julkkarit samalla ja kutsuin muutaman toimittajan paikalle, niin yksi tulla tupsahti tuntia etuajassa. Minä olin vielä yöpaidassa, sillä se on kätevin vaatetus, kun kuitenkin on käväistävä suihkussa ja vaihdettava pyhämekko päälle viime tingassa. Mies kävi avaamassa oven ja hämmentyi niin, ettei hoksannut lykätä edes kirjaa toimittajan käteen.  Totesi vain, että tilaisuus alkaa tunnin päästä. Tädistä ei sen koommin kuultu mitään. Eikä tainnut kirjastakaan olla koskaan mainintaa lehdessä.

Mies käy ylihuomenna aluesairaalan urologin juttusilla ja siinä menee varmaan ainakin puoli päivää, joten paljon muuta ohjelmaa ei kannata varata. Jaa niin, onhan hänellä orkesterinsa pikkujoulu vielä illalla, jolloin minulla on hyvä rauha miettiä, ovatko mukit niin päin vai näin päin pöydällä. Kun hän oli viime perjantaina silmäklinikalla, jossa silmäänsä hoidettiin kai kolmatta tuntia, ja kun tähän lisää tavallista useammat käynnit milloin missäkin kauppaliikkeessä ja huomenissa kampaajalla, niin voi olla, että silitykset ja astioiden rahtaamiset jäävät nyt minun kontolleni. Mutta jos se, että mies sanoo ottavansa oman osuutensa hommista, on iso asia. Se ei tälle miehelle olé mitenkään poikkeuksellista, mutta hänen liikkumisensa on vielä vaikeampaa kuin minulla ja minäkin olen jo sopeutunut keppimummoksi, ainakin ulkosalla. - Minä olin jo viikko sitten kampaajalla ja ihan oikeasti jo toisen kerran leikkauttamassa tukkaani SEN jälkeen. Ällistyin, miten pitkiä tupsuja kampaajani napsi päästäni. Toinen ällistyksen aihe on se, miten yhtäkkiä olen saanut käsivarsiin ja sääriin pitkät karvat, joita ei aikaisemmin ollut oikeastaan yhtään. Onneksi ei sentään vielä viiksiä ole ilmaantuntu.

Tosiaan, kirjoittaminen on sujunut aika kivasti viime aikoina. Tekstiä on kasassa toista sataa sivua, joka on syntynyt pääasiassa yöaikaan. Päivällä saatan kirjoitella jotain alustavaa ruutuvihkoihin ja oikeastaan illalla huomaan, että sehän olikin aika kelvollista tekstiä noin ensimmäiseen versioon. Joulupuuhat eivät välttämättä estä tätä harrastusta, vaikkakin hidastavat. Viime yönäkin uni tuli vasta puoli viideltä, mutta käytin ajan hyödyllisesti. En ole keksinyt syytä unettomuuteeni.
- Hyvää viikkoa!

Hyviä päiviä

Oikeastaan kaikki päivät ovat viime aikoina olleet erityisen hyviä, mutta nämä viimeiset kaksi oikein ekstraa. Eilinen aamu alkoi tosin vähän nurinpäin meillä kummallakin.Väsytti vietävästi ja oli jotenkin outo olo. Se sitten koheni pienten nokkaunien avulla, onneksi ja sama lääke tepsi miehelläkin. Virkistyin niin, että pääsin lähtemään tuttavaperheeseen, jossa mm. kahvittelun merkeissä parannettiin oikein urakalla maailmaa eli juttelimme kaikesta mahdollisesta. Lisäksi minua suuresti avustettiin nukkekotprojektissani, mutta siitä myöhemmin lisää. Kivaa oli.

Mieskin tuli tyytyväisenä kotiin syksyn viimeiseltä pasuunatunniltaan. Sen päätteeksi oli heillä pienimuotoinen konsertti, jossa isommat eli aikuiseet oppilaat soittivat isommin, syksyllä aloittaneet pienet ikionnellisina saadessaan soittimesta yhden tai kaksi ääntä oikeassa kohdassa. Kivaa oli ollut sielläkin.

Tänään hänellä oli käynti silmäsairaalassa, jossa silmiä oli kuvattu ja tutkittu hyvin perusteellisesti ja moneen kertaan. Pistoshoito jatkuu; nyt yksi, tammikuussa seuraava ja kolmas piikki silmään ilmeisesti helmikuussa. Uusia lääkkeitäkin tuli, muttei kai sentään mitään dramaattista uutta ollut tapahtunut.

Minä puolestani pidin joulukakun leipojaiset. Tämä on edellinen koeversio viikuna-saksanpähkinä-suklaakakustani. Tänään niitä syntyi kaksi kappaletta.

Sitten pesin uunin, joka tosiaan olikin pesun tarpeessa, ja työnsin liesituulettimen rasvasuodattimet tiskikoneeseen. Jaksoin vielä raivata kirjoja, tosin tässä vaiheessa lähinnä yhdestä pinosta toiseen pinoon. Harjoitus jatkuu huomenna. Urakkaa riittää lähes voimien ja ajan ylärajoille asti. Onneksi siivooja tulee maanantaina, mutta sitä ennen ainakin nuo kirjakasat on ladottava johonkin, pöydän alle luultavasti, kun hyllyt ovat jo pullollaan entisiä.

Uutteruuteni johtuu glögitilaisuudestamme, joka on viikon päästä. Siitä nimittäin tänäkin vuonna alkaa meidän joulumme. Vuosittain aina vaihtelemme vähän vieraslistaa, mutta lähin suku ja parhaat kaverit tietysti ainakin ovat kutsulistalla. Kerran sattui kiusallinen tilanne, kun emme tietenkään toitota ihmisille, että tänä vuonna ette sitten saa kutsua. Eräs vanhempi rouva ihmetteli minulle kovasti, miksei meillä enää pidetä glögitilaisuutta, kun tulin yhden kerran kutsuneeksi hänet. Mitä siihen nyt sanot kiemurtelematta? Se vain on niin, että jostain pitää aina karsia, kun tulee uusia kutsuttavia, joiden kanssa on vuoden mittaan ollut enemmän tekemisissä, eikä koko pitäjää millään voi kotiinsa kutsua. - Perinteemme alkoi jo työaikana, itse asiassa kummankin työaikana. Nyt taitaakin miehellä jo olla 35. glögitilaisuus. Tuvan istuimet miehittää usein ylikin kymmenhenkinen soittajaporukka. Perinteeseemme kuuluu puhallinkonsertti.

Nyt minulla on erinäisten tavaroiden piilotusten ynnä muiden operaatioiden lisäksi vielä yksi iso urakka ja se on pitkien ja leveiden pöytäliinojen ja tarjoilijoiden rimpsuessujen silitys. Siihen en onnistunut saamaan apua, joten pakko on jaksaa vaikka ottamalla pienet nokoset välillä. Silityslaudan edessä seisominen ottaa nimittäin uskomattoman ilkeästi selkääni, joka muutenkin on viime aikoina vihoitellut, Toisaalta olemme miehen kanssa sopineet, että niin kauan kun henki pihisee... Mies ei juuri osallistu näihin sisähommiin, mutta toimii ahkerana valo- ja tarvittaessa postivastaavana sekä kauppaneuvoksena, joten ei hänkään toimettomana istu lehteä lukemassa. Viime vuonna minulle oli varattu sohva vapaaksi siltä varalta, että joudun välillä lepäämään. Nyt tilanne on tietysti paljon parempi.

Tarjoilemaan saan meidän marttayhdistyksestä ainakin pari reipasta naista, mutta silittäjätärtä en saanut järjestymään. Kun meidän tuvan pöytä on 3 metriä pitkä ja tavallista paljon leveämpikin, on aina pieni taiteilu keksiä siihen liinat. Yleensä joudun käyttämään 4-5 alusliinaa ja niiden päälle 1-2 jotain muuta. Haluan pöytään jotain muuta kuin sileän liinanpituuden päästä päähän. Haluan myös pitkät helmat, jotta pöydän alle saa kätkettyä yhtä ja toista pois silmistä.

Kattausta yritän aina vähän varioida, vaikka kovin paljon erikoisuuksia siihen ei yksinkertaisesti mahdu. Pöydässä on oltava holillinen ja holiton glögi, glögimukit ja tassit, lusikat ja lautasliinat, jotain kukkasen puolta, liemimukit ja pöytäliesi pitämässä liemikattilan kuumana. Ja sitten tietysti kaikki "kastettavat". Keskipaikkeille yritän taiteilla jotain korisetta, tonttuja, kynttilöitä ja sen sellaista.

Tämmöinen se oli vuonna 2010. Tarjoilut eivät kovin paljon vaihtele. Olen varmaan tylsä, mutta kun yhden systeemin saa kehitettyä, en ehdi/en jaksa/ en viitsi sitä paljon varioida. Sitä paitsi piirakat ja munavoi tekevät äärettömän hyvin kauppansa lihaliemen kanssa. Osa vieraista tulee vähän kauempaa ja heille maistuu suolainen oikein hyvin. Jonain vuonna meillä on ollut 50-60 vierasta, joten pöydän on syytäkin notkua, ettei tarjottava lopu kesken.

Glögin kanssa on yleensä paria kuivaa kakkua ja useimmiten Hildegard Bingeniläisen äly- ja hermopipareita ja kaupan ruskeita piparkakkua. Nyt teetän osan leivonnaisista, kuten viimekin vuonna ja piirakat tulevat kaupasta valmiiksi paistettuina. - Tuona vuonna juustot eivät tehneet kauppaansa ja luulen, että ne jätetäänkin tänä vuonna pois.

Kattaus on vähän sekalaista seurakuntaa, kun suunnilleen talon kaikki lautaset ja mukit on otettava käyttöön, mutta jotain jujua eritän keksiä keskikorokkeelle. Katsotaan nyt, mitä tänä vuonna syntyy... Onneksi on viikko aikaa vielä miettiä.
                                                                       

Hyvää itsenäisyyspäivää

Nautitaan itsenäisestä kotomaastamme. Tällä kuvalla toivotin hyvää päivää jo naamakirjassakin. Kynttilät sytytetään vasta illalla. Kuvasta voi päätellä, ettei sitä tässä harmaudessa ole otettu, vaan muutama vuosi sitten, syksyllä kylläkin ellen väärin muista.

Tuuli paukkuu nurkissa ja sataa. Eipä käy kateeksi juhlakampauksissaan ja iltapuvuissaan sateessa tarpojat juhlijat. Minä aion istua telkkarin edessä katsomassa, miten he selviytyvät.

Kakkukahvit juotu, sukat pakattu

Isänpäiväkahveille ehti yksi lapsista, kuten vähän arvelinkin. Mutta ei se mitään, puhelin pirisi ja jopa Saksantytär soitti ja onnitteli isiään. Poro-voileipäkakku ja mustaherukkainen juustokakku tekivät kauppansa oikein hyvin meille kolmellekin hengelle. Kuvat vain vähän epäonnistuivat.

Kun päivänsankari lähti illaksi harkkoihinsa pasuuna kainalossa, vietin minä iltaa kutimen kanssa. Kinnas illassa, kaksi parhaassa. Toinenkin on jo melkein valmis, mutta niin kävi, että lanka loppui ennen peukkuja ja jo kärkikavennukseen tarvitsin pätkän muuta lankaa. Peukaloista tulee nyt possunpunaiset,, kun sopivampaa väriä ei löytynyt. Tämä ikivanha Nalle-lanka on pyörinyt nurkissa, sillä se on tosi rumaa. Kuvassa salama näyttää tämän paljon oikeaa nätimpänä. Tosin kinnaslankana tämä on jotenkin siedettävän näköistä. Kerästä tein jo yhdet pakolaissukat, kun ajattelin että lämpö on tärkeämpää kuin visuaalinen ilme tai väritys. Tämä oli niitä entisaikuisia 150 gramman keriä.

Pakkasin tänään pussillisen pakolaissukkia lähtemään SPR:n toimistolle ja sieltä sitten eteenpäin vastaanottokeskuksiin. Niitä oli 14 paria isompia ja pienempiä eli pääasiassa naisten ja miesten kokoja. Ihan pikkulasten sukkia en tehnyt, sillä arvelin niitä kertyvän muutenkin. Yhdet sukat tein kyllä itselleni eli kokonaissaldo syksyltä on 15 paria tähän mennessä. Uusia lankoja tuli vastaavan kokoinen pussillinen - se sama, jonka täytin ääriään myöten näillä.

Minulla on yksi keltainen kesäneule kesken ja sen kuvioneuletta yritän kutoa muutaman kerroksen kerrallaan. Mutta välillä rupesi mieli tekemään tuota lapasten kutomista, kun ne syntyvät niin paljón nopeamminkin. Värien puolesta punakirjavat tumput sopivat mustan takkini kanssa.

Sukkahanke jatkuu. Minun sukkani ovat pelkkiä perussukkia ilman koristeita ja kruusauksia. Käsitöiden tekeminen tunnetusti tekee päälle hyvää ja varsinkin tässä hetki sitten, kun ei ollut varmuutta mahavaivojen vakavuudesta, oli kutominen todellista terapiaa, mutta kärsivällisyyteni ei riitä palmikoiden ynnä muiden väkertämiseen. Eli se, mitä en osaa, sitä en tee.

Meillä siis kudotaan, ei neulota. Sitä paitsi arvelisin kutomisen tekevän hyvää myös sormilleni. Sormenpäiden neuropatia on hellittänyt, mutta nyt parin sormen alanivelten välit ovat olleet jo viikkoja kipeät ja turvoksissa eikä sormet tahdo oikein mennä nyrkkiin varsinkaan aamulla. Kaikenlaista vaivaa sitä pitää ihmiselle tulla. Jos ei isoa, niin sitten näitä pienempiä.

Diabeteshoitaja arveli, että syynä sormivaivaan voisi olla kilpirauhasen vajaatoiminta, joka aiheuttaa turvotusta taikka sokerikin, vaikka toisaalta sokeritasapainossa ei tällä hetkellä ole mitään vikaa. Säikähdin talvella niiden tähtitieteellisiä lukemia. Luulin jo mittarinkin hajonneen, mutta syynä olivat kaiketi sytostaatit tai kortisoni tai molemmat. Seuraavan kerran säikähdin kesällä, mutta sairaalassa hoitaja seisoi vieressä vahtimassa, että varmasti laskin hiilihydraatit oikein. Aikaisemmin olin toki noudattanut ohjetta, joka ei perustunut yksittäisen aterian hh-määrään. Pitkäaikaisinsuliinikin vaihdettiin samalla reissulla toiseen. Nyt asiat ovat mallillaan, varsinkin silloin kun muistan tökätä neulan sormeen ja mitata sokerin...  Kilpirauhaskoetta ei ole vähään aikaan otettu, mutta sen takia menenkin tiistaina labraan.

Toinen kiusallinen vaiva, joka aina vaan jatkuu ja jatkuu, on tämä näköongelma. Sen takia menenkin silmänpohjakuvaukseen. Se on sitten arvuutettavissa, milloin joukkokuvauksen tulokset tulevat. Näön olisi jo pitänyt kohentua. Oudointa on se, kun näkö heittelee, mutta hyvä tietysti kun ei ole kokonaan kadonnut. Miehellä on näöstä hävinnyt ainakin kolmannes toisesta silmästä ja toista hoidetaan kertomallani pistossarjalla, ettei siinä kävisi samoin. Vika ei ole sama molemmissa silmissä.

Mutta henki pihisee oikein hyvin ja siitä olen tosi kiitollinen. Painokin on pudonnut toistakymmentä kiloa (kuten oli laita silloinkin kun sain syöpädiagnoosin---). Punnitus on tehty ennen isänpäiväkakkuja.

Hyvää alkanutta viikkoa!

Hyvää isänpäivää, isien tyttäret!

Ja pojat myös, vaikken usko, että tätä kovin moni poika lukee. - Isänpäivä on vasta alkuvaiheessa, joten juhlinta ei vielä ole alkanut. Edes kuvia ei ole tarjoilusta eli kakuistakaan. Mies kävi hakemassa ne tänään leipomosta, mutta kakut lepäävät vielä laatikoissaan. Me päätimme törsätä oikein kunnolla ja ostaa sekä voileipä- että makiakakut valmiina. Sanoin miehelle, että se on nyt  minun isänpäivälahjani, vaikkei hän isäni olekaan. Siinä vaiheessa, kun tilasimme kakut, en ollut vielä kuullut tutkimusten tuloksia ja oli pieni pelko siitä, ettei kaikki olekaan hyvin. Jos niin olisi ollut, en ainakaan olisi jaksanut leipoa yhtään mitään.

Tämmöistä, suussa sulavaa kakkua me söimme, kun tässä taannoin, runsas viikko sitten tapasin kaksi ex-työkaveriani, Ritvan ja Päivin ja olimme pitkällä lounaalla. Vähän saman tapaista juustokakkua on nytkin odottamassa, mutta päällä on mustaherukkahyytelöä. Voileipäkakku on porokakku. Mielenkiinnolla odotamme, paljonko siinä sitä poroa on.

Toistaiseksi on epäselvää, miten moni lapsistamme (iältään 51 v. ja siitä alaspäin) joutavat tulla isäänsä tai isäpuoltaan onnittelemaan. Yksi tulee varmasti ja toinenkin jos matkaltaan ehtii. Saksantytär ei ainakaan tule...

Ensi viikko on taas touhuviikko: labraa, fysioterapeuttia, ystävän tapaamista normaalien viikkorutiinien eli miehen soittotuntien ja harkojen lisäksi. Eli ohjelmaa näyttää olevan suunnilleen joka päivälle.

Seuraavalla viikolla, jos en erehdy, minulla on silmänpohjakuvaus naapuripitäjässä, kun oman pitäjän kuvaukset olivat ja menivät ilman kutsukirjettä. Vai onkohan se vasta seuraavalla viikolla? Joku oli joka tapauksessa möhlinyt ja nyt on mentävä sinne, mistä aika löytyi. Ei niin ikävää, ettei jotain hyvääkin. Samalla reissulla tarkoitus olisi tavata vanha oppikouluaikainen ystävä, jonka olen viimeksi tavannut ehkä jotain 15-20 vuotta sitten. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Hän on jäänyt leskeksi, saanut lapsenlapsia ja on tietysti minullakin paljon kerrottavaa omista edesottamuksistani. Facebookista löysimme toisemme.

Vaaripäivä ja syksyn alkua

Olimme jo aikaisemmin sopineet, että tänään tai torstaina käymme vaaria tervehtimässä. Onneksi mies, joka on minua monta kertaa parempimuistinen, hoksasi että tiistainahan se appiukko taas lähtee Kaunialaan. Siellä hän käykin tiuhaan tahtiin eli kolme kertaa vielä syksyn mittaan. Sotainvalidille näitä kuntoutus- tai luultavasti vain oleskeluviikkoja on aika paljon. Joulun hän sentään viettää kotona, mutta tällä rytmillä ehkä testataan, miten kukakin sopeutuisi kokonaan siellä asumiseen.

Syksyn väritystä alkaa jo vähitellen olla puissa, mutta yllättävän vähän. Likaisen kirjavat koivunlehdet kyllä lentelivät aamutuulessa. Ensi yöksi on luvattu kylmää, mutta onneksi ehdin kuvata rapun kaiteessa roikkuvan krassin upeat kukat ennen kuin halla vie. Ne kai ovat niitä ensimmäisiä, jotka paleltuvat.

Tänä vuonna auringonkukka ja kehäkukka eivät menestyneet lainkaan, sillä ne eivät edes itäneet perunalaatikoissa. Yksi ainoa auringonkukka on nyt päivä, pari sitten avannut surkean pienen kukkansa pihapöydän kukkalaatikossa. Se on oravan istuttama, sillä siihen nimenomaiseen paikkaan en siemeniä kylvänyt. Maa-artisokkakin ehkä vielä ehtii avata muutaman kukan. Suurin osa on kasvihuoneen ulkopuolella, mutta yksi varsi sojottaa terassin kukkalaatikossakin testimielessä, josko se siinä talvehtisi.

Ulkeläimet eli hiiret taikka rotat ovat löytäneet jo tiensä ulkoeteiseen. Vuorivilloja on pöyhitty heidän kolonsa ulkopuolelle ja kun minulla oli ämpärillinen juureksia eteisessä, niin kaikkia porkkanoita ja yhtä punajuurta oli ehditty jyrsiä ennen kuin huomasin ja toin sangon sisälle.

Tänään siis oli vaaripäivä ja pullakaupan kautta ajettiin. Täytetyt ruissämpylät, bebe-leivokset ja puolukkapullat lähtivät matkaan. Vaikken minäkään kaikkea kerralla nakertanut, niin illalla kyllä sokerit olivat aika sekaisin, kun en tietenkään älynnyt tai muistanut ottaa insuliinia mukaan. Mutta herkkua olivat! Bebe-leivokset ovat vaarin suurta herkkua ja pullat vastapaistettuja. Päällä oli keko tuoreita puolukoita, jotka oli kai "niitattu" paikalleen hunajalla. Nam-nam.

Samalla kun kahvittelimme, niin kuulimme hääkuulumiset. Hääkuva oli jo facebookissa, mutta katsotaan, näenkö vielä muita kuvia. Enkä tiedä, miten laajaan jakeluun ne kuvansa edes haluavat. Mutta nätti kuva oli, sulhanen komea ja morsian kuin metsänkeiju.

Seremoniasta hän tosin ei huonokuuloisena ollut saanut mitään selvää, mutta muuten meni hyvin. Herttileijaa, 93-vuotias ukko juhli puoli kymmeneen asti, kun vihkitoimitus alkoi klo 16. Ja tunnin matka kumpaankin suuntaan sen lisäksi. Minusta ei todellakaan olisi siihen ollut. Vaari tosin istui koko ajan pyörätuolissa, varmaan pylly puuduksissa, mutta systeri kantoi ruokaa eteen. Ja vissiin sopivaan tahtiin valko- ja punaviiniä sekä konjakkihömpsyäkin. Ruoka oli kaiketi ollut hyvää, mutta vanhalle miehelle lajit ehkä tuntemattomia. Täytyy haastatella nuorempia häävieraita.

Oma juhlaherkkumme viikonloppuna oli tämä, nimenomaan juuri tämä kuvan kotijuusto, joka meni nopeasti ns. parempiin suihin. Jostain syystä sain inspiraation ruveta juustontekoon ja hyvää siitä tulikin. Olisiko osuutensa ollut purkillisella vanhentunutta kermaa, jonka löysin jääkaapin kätköistä? Tämä on vaarinkin herkkua, mutta hyvä ettemme vieneet, kun hän ei kuitenkaan olisi ehtinyt sitä - ehkä - syödä ennen reissuun lähtöä. Eikä sitä kyllä ollut enää jäljelläkään. Sen takia en satsannut esillepanoonkaan.

Se mikä päivästä jäi jäljelle, meni pakolaissukkaprojektissa. Nyt menossa on sukkapari nro 9, ellen väärin muista. Tavoite on 10 paria tässä vaiheessa.  Ja sain minä kirjoitetuksikin yhden kappaleen tai ainakin aihion siitä. Näitä syntyy ei edes kovin systemaattisesti pieninä paloina, jotka saavat myöhemmin etsiä omat paikkansa, muokkaantuvat ja saavat varmaan täydennystä taikka tiivistystä. Mutta ompahan jotain jo paperilla, siis ruutuvihoissa.Useassa vihossa. On jotain tietokoneellakin. Pääasiassa olen ollut kyläkirjahankkeen kimpussa, mutta nyt alkaa oma kirja jo polttaa.

Kas, pian nukkumatin maille. Sain huomiseksi jalkahoidon kello kymmeneksi,
Hei taas!

Oikeita päätöksiä

Oli se sittenkin oikea päätös, kun peruin osallistumiseni hääjuhliin. Jalat eivät nyt illalla meinaa mahtua nahkoihinsa, vaikka pidin tukisukkia melkein koko päivän. Lämpöäkin on ollut sen verran, että melkein huolestuin. Onneksi kolmekasin rajaan on vielä matkaa. Silloinhan olisi heti edessä lähtö sairaalan päivystykseen. Ja mitä jalkoihin tulee, niin crockseilla ei oikein passaa lähteä juhlimaan. Muut kengät eivät olisi ainakaan tänäpänä mahtuneet jalkaan ja ainoat lenkkaritkin pistin viime viikolla pakolaiskeräykseen. Mutta eipä nekään oikein hääkengiksi olisi soveltuneet, heh-heh. Mies valittaa omaa jalkateräänsä, jossa hän epäilee kihtiä.

Minulla on viime syksynä todettu myös kihti jossain kokeissa monien muiden vaivojen  lisäksi, mutta eipä se ole sen enempää aihauttanut toimenpiteitä, jos ei vaivojakaan. Jotkut lääkkeet sitä aiheuttanevat, kun ei tuota portviiniäkään ole tullut naukkailtua. Paitsi hääpäivän illallisella mies tilaan jälkiruoakseen aina lasillisen, kun minä herkuttelen jäätelöllä.

Kenkävalikoimani on tosi surkea muutenkin kuin näiden turvotusten takia. Mieshän vei epähuomiossa jätesäkillisen kenkiä kaatopaikalle silloin kun yhdistimme talouksiamme ja sinne meni muutamat hyvätkin kengät sekä  Nokian kumisaappaat, mitä harmittelen eniten. Tapauksesta on viitisentoista vuotta, mutta kenkävarasto ei juuri ole kohentunut. On mulla muutamat, jos mahtuisivat jalkaan. Korkokengistä ei kannata edes haaveilla. Mustat hääkengätkään eivät mahdu jalkaan, mutta niitä en raaski viedä kierrätykseen.

Kierrätyksestä puheenollen; SPR:n ja muiden järjstöjen keräykseen vein kaksi jätesäkillistä talvivaatteita, sisä- ja ulko- ja siinä samalla neljät jalkineet. Kaikki käytettyä, mutta aika hyvää tavaraa, ainakin omasta mielestäni. Mieskin luovutti kolme nahkatakkiaan, joita tuskin on kertaakaan käytetty. Kas, kun ne olivat kutistuneet kummasti naulakossa. Eilen sitten huomasin yhdet iskemättömät farkut ja toisetkin housut, jotka hyvin olisivat joutaneet mennä, jos olisin muistanut. Ne tulivat esille, kun etsin sukkalankaa. Beiget villasukat saivat sitten siniset kärjet, kun ei sopivampaa väriä tullut vastaan. Eilen ja tänään syntyi laskelmieni mukaan seitsemäs tai kahdeksas pari lähtemään SPR:n toimistolle. Lanka oli Novitan Sinitinttiä vuosien takaa, oliskohan seiskaveikkaa. Tavoitteenani on kymmenen paria ja pääasiassa miesten sukkia.

Tämän verran jäi vaille kärjestä... Kuvaan sitten kaikki kerralla, kun urakkani on valmis matkaan. Korttejakin pitäisi vielä tehdä ja kiinnittää niihin.

Kierrästystä sekin, kun laatikollinen lasipurkkeja lähti marttasiskolle hillopurkeiksi. Hän hilloaa niihin karhunvatukkaa joulumyyjäisiä silmällä pitäen.

Eilen kuvaamani syyskuvat ovat vielä kamerassa, jota en viitsi lähteä enää hakemaan alakerrasta. Piti jo eilenillalla ottaa se mukaan, mutten muistanut ja tänään sama juttu. Tämä kimppu taitaa olla vanhempaa perua, tältä kesältä kuitenkin. Mies on aika usein tuonut kauppareissullaan ruusukimpun. Pirkka-ruusut ovat hämmästyttävän kestäviä, vaikka nämä nyt ovat jo melkein päättämässä päiviään. Nuuka mies ostaa mieluummin näitä kuin kalliimpia kukkakaupan kimppuja, jonne sitä paitsi pitäisi mennä erikseen.

Palaan vielä häihin. Vähän harmittaa, kun kerrankin olisi päässyt - luultavasti - tosi komeisiin suomenruotsalaisiin hääkemuihin. Tädille kuulemma lähetetään kuvia, ehkä sitten kun nuoripari aikanaan kotiutuu häämatkaltaan, ellei sitten joku muu sukulainen ole kuvannut.

Sekin harmittaa, kun yli ysikymppinen vaari jaksoi lähteä häihin, minä en. Tosin se minua on koko illan pelottanut, miten se vaari selviää, siis jaksaa istua pyörätuolissa. Kun etukäteen arvelin, että sieltähän voisi lähteä jo parin tunnin päästä kotiin, niin kuulemma ei puhettakaan. Voi tietysti olla, että jos nuoripari vihittiin ensin, tosin samassa juhlapaikassa ja sitten oli illallinen ja kaiketi muuta aktiviteettia, niin juhlat ovat kestäneet myöhään iltaan. Ja vaari muiden mukana, luulen minä.

Ja oli siinä sekin este, kun ei tosiaan ollut kenkiä. Mekko oli ja varta vasten ostettu soma iltalaukku, mutta ne kengät! Enkä ihan hirveän mielelläni olisi esiintynyt keppimummonakaan... Mutta kaikkea ei aina saa. Nyt on pieni yllätysmomentti, ottaako morsian kaksoisnimen vai säilyttääkö omansa. Sulhasen sukua nimittäin ei ole muita kuin isänsä, äitinsä tietysti myös, yksi veljensä ja isän sisar, joka hänkin asuu Ruotsissa.

Nyt rupesi hiukomaan eli haen pikkuisen yöpalan. Nukkukaa hyvin ja nähkää kauniita unia.

Kymmenen vee

Meillä vietettiin tänään 10-vuotishääpäivää. Tina- vai posliinipäiväkö lienee? Tilaisuutta juhlistetttin syömällä ulkona ja tällä kertaa oikein ravintolan "ulkona", lämmin ilta kun oli. Tämä hääpäiväillallinen on jo perinne varmaan kaikkien kymmenen vuoden ajalta. Näin ei kummankaan tarvitse miettiä, mitä ostaisi lahjaksi. Ja hääpäivänä sitä raaskii syödä pitkän kaavan mukaisesti.

Mies tilasi alkuruoan listalta, mutta minä pyysin keittiöltä kantarellikastiketta vihannesten kera ihan listan ulkopuolelta. Kuva ei tuo tarpeeksi esille annoksen kauneutta, herkullisuudesta puhumattakaan. Eri väristä kukkakaalia, muutama pieni peruna, sienikastiketta, sipulin naatteja ohuina suikaleina ja sitten vielä ohuenohuita perunalastuja koristeena. Tuo vaaleanpunainen jäi tuntemattomaksi. Olisikohan ollut retikkaa?

Pääruokana meillä oli kreikkalaiset ulkofileepihvit, lisäkkeenä tomaatti-chilihilloa, fetamoussea ja salaattia. Hyvää oli sekin. Erityisesti tuosta tomaattihillosta pidimme eikä lihastakaan ole pahaa sanaa sanottavana. Tämä annos kaiken lisäksi on kuukauden tarjouksena (alle 20 €).

Kun olin etukäteen arvioinut hiilihydraatteja ja varautunut kotona pistämällä "sopivan" annoksen insuliinia, laskeskelin, että uskallan kruunata aterian jäätelöannoksella.

Oikein olin arvioinut; sokerit olivat kohdallaan. Mutta jos jostain pitää (heh-heh tänäänkin) ruikuttaa, niin tukisukista voisi mainita sen verran, että oli ihana saada ne kotona ensimmäiseksi pois jaloista.

Hyvä päivä oli ja kuten fb:ssä yksi kaveri huomautti, avioliiton seitsemän kriittistä vuotta on kaukana takana. Meillä tosin kaikki kymmenen vuotta ovat olleet hyviä, onnellisia vuosia, joista jokaisesta olemme olleet kiitollisia.