Mukava päivä takana

Olin tänään kahden marttayhdistyksen yhteisessä tilaisuudessa Lottaopistolla ja peräti lottien muonituskurssilla. No, ehkä entiseen aikaan muonituskurssit kestivät vähän kauemmin kuin tunnin, mutta mainio tapaus tämä oli. Luullakseni me kaikki olimme tyytyväisiä. "Kurssin" aluksi opettelimme sitomaan lottahuivin päähämme. Sitten opimme laskemaan pataljoomakeiton tarvikemäärät 180 hengelle ja kuulimme mm. sen, mitä ajokoira teki. Sitten kävimme kanttiinissa ihanalla lihasopalla ja kahvilla ja lopuksi oli mahdollisuus tutustua museon näyttelyihin.

Tilaisuus oli keskellä päivää ja se tietysti verotti osallistujia. mutta mukava oli tavata jokunen tuttu ja saada uusiakin. Kaikkein mukavinta oli nähdä ihan livenä netti- ja sähköpostiystävä ensimmäistä kertaa.

Vähän minua väsytti iltapäivällä, mutta ei suinkaan niin paljon, että olisin saanut päiväunista kiinni.
Ostin vähän asiaan liittyvää lukemista ja siinä loppupäivä ja ilta menikin mukavasti.

Löysin aarteen

Pyykkärityttöni sai seuraa, kun posti toi tänään uskomattoman ihanan lottatytön.

Pyykkärin tekijä ei vielä ole selvinnyt, mutta lotta on keraamikko Ann-Maj Helpiön käsialaa. Hän työskenteli aikaisemmin  Arabian tehtaalla, mutta on sittemmin jatkanut kotona Uudessakaupungissa. Pirteä rouva on jatkanut työskentelyä aina viime aikoihin asti. Muistaakseni hän on nyt 86-vuotias. Sain hyvän vinkin Pellavasydämen Merviltä ja kiitokset siitä! Kun soitin rouvalle, kuulin, että lottatyttöjä on enää kaksi kappaletta ja tässä nyt on niistä toinen. Jäljellä olevat nuket - en tosin tarkistanut onko enää muuta jäljellä - ovat hänen tyttärensä hoivissa Helsingissä ja sieltä tämäkin tuli. Alkuun lotat olivat numeroituja, mutta kuulemma ne ovat olleet niin kysyttyjä, että numerointi on jäänyt pois. Omani on tehty v. 2014. Senkin kuulin, että numero yhden sai Elisabeth Rehn.

Hyllyssä näkyy yksi pienten kansallispukuisten puunukkejeni kokoelmasta. Tämä taitaa olla Lapin poika. Tyttökin on ja muutama muukin, ainakin Hämeen kansallispukuinen tyttö. Olisivatkohan nämä Kupittaan tehtaan tuotantoa? Lapsena meillä kolmella tytöllä oli kullakin omansa, joka minulta ainakin on aikain saatossa kadonnut. Se saattoi olla Keski-Suomen puvussa.

Taustalla on aitojen lottakuppieni pieni kokoelma. Mummi oli oman paikallisyhdistyksensä varastovastaava ja sitä tietä kupit varmaan aikanaan piilotettiin jonnekin aitan lattianrakoon. Posliinien lisäksi minulla on muutama emalimuki samaa sarjaa, mutta niissä ei taida olla lottamerkkiä.

Olen iloinen löydöstäni. Tietysti nämä alkavat olla todellisia keräilyharvinaisuuksiakin, mutta olen myös lukenut hyvinkin paljon lottia koskevaa kirjallisuutta, sekä tietokirjoja että muistelmateoksia. Äitikin oli lotta, tuollainen reipas tummatukka. Ja kuten sanottu, mummi myös.

Aamuyllätys

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää kaikille! Minna oli ensimmäinen nainen, joka sai oman liputuspäivän ja senkin vasta joskus 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella, olisikohan ollut 2009? Aika myöhään ajatellen sitä, miten paljon toimeliaita naisia tämänkin huomionosoituksen olisi ansainnut. Kumma juttu, kun tuo tasa-arvoasia ei etene mihinkään. Ehkä me naiset olemme niin huonosti verkostoituvia, niin huonosti toisiamme tukevia ja niin ahkerasti siskoja selkäänkin puukottavia, että saamme vain sen, mitä ansaitsemme? Joskus valitettavasti tuntuu vähän, ihan vähän tältä. Toivottavasti olen väärässä. Ei silti, väistämättä tulee mieleen tamperelaislääkärit, jotka eivät kestä naista ja ei-lääkäriä, mutta hyvin koulutettua tohtorisnaista pomokseen, meinasin kirjoittaa esimiehekseen.

Yksi tasa-arvokysymys on vuosikymmenet ollut kotitöiden tasapuolinen jako puolisoiden kesken ja siinä sivujuonteena lastenhoito. Yhä vaan joskus sitäkin ällistellään, jos mies katsoo asiakseen hoitaa lapsia. Tästä on kohkattu jo 60-luvulta lähtien, ehkä kauemminkin. Oma muistini tai mielenkiinto asiaa kohtaan ei ulotu tätä kauemmas. Omat kokemukseni ovat vain positiivisia tuossa suhteessa. Sekä exä että nykyinen mieheni ovat ottaneet täyden vastuun lastensa hoidosta eikä vain avustavana perheenjäsenenä.

Ei ollut tarkoitus paasata, mutta tasa-arvon päivä kun on, niin ei mahda mitään. Aamustanihan minun piti kirjoittaa. Kun tassuttelin tupaan, astuin suoraan märälle matolle ja märkään lätäkköön. Hitsi vie, jossain vuotaa! Äkkiä pyyheliinoja lattialle ja kattilalaatikon tarkastus. Kun laskin vettä hanasta (varovasti), alkoi heti kuulua tip-tip-tip. Onneksi mistään vedenpaisumuksesta ei ollut kysymys, joten annoin miehen vielä nukkua rauhassa. Saimmekin iltapäivällä jo ensiavun ja putkimies tulee huomenna. Helpotti, kun asiantuntija kävi tekemässä pika-analyysin ja totesi, että voimme nukkua seuraavan yön rauhassa, mutta vedet otamme huomiseen asti vessan kraanasta.

Kumma juttu

Kirjoitin eilen jonkunkin mittaisen postauksen, jota kuvitin mm. tällä kuvalla:

Tallenin ja julkaisin, jopa itse katselinkin blogia. Sitten se postaus vain katosi. En viitsi miettiä, mitä tapahtui, enkä muistella mistä kirjoitin. Se oli eilen se, uudet kujeet tänään. Koru muuten on Kalevala Korun Karjalainen nauhapunos.

Historian siivet havisivat tänään, sillä vietin iltapäivän Lottamuseon kirjastossa. Minulle oli varattu neljä laatikollista paikallisen kyläyhdistyksen asiakirjoja. Jaksoin lukea ja osin kuvatakin kolme laatikollista. Onneksi olin jättänyt viimeiseksi semmoiset kymmenluvut, jotka eivät suoranaisesti minua kiinnostaneet, joten selvisin pienellä selailulla. Mutta väsy tuli. Harmi kyllä, kanttiini oli remontissa, mutta onneksi olin älynnyt ottaa vesipullon mukaan. Matkani oli onnistunut: löysin sen, mitä olin etsimässäkin.

Nämä tutkimusmatkat historiaan ovat jännittäviä. Koskaan ei tiedä, minkä nurkan takaa mitäkin löytyy. kuten esimerkiksi viime yönä, kun googletin yhtä henkilöä hänen alkuperäisellä nimellään. Johan selkisi taas yksi mieltäni askarruttanut probleema. Kyseinen henkilö ei ollutkaan luulemani ihmisen veljentyttö eikä tytär, vaan pikkusisar! Löytöjä voi onneksi tehdä ihan vaan oman kirjoituspöydän ääressä.

Terve taas!

Olenkin jo "melkein" vieroittunut tästä harrastuksesta, kun en moneen päivään ole kirjoittanut. Mies tuli kotiin ihan suunnitelmien mukaisesti ja on ainakin tällä hetkellä ihan hyvässä kunnossa. Viimeiset joulukukkasete ovat juuri ja juuri hengissä, tosin ei tämä, joka vain odottaa pääsyä roskapussiin.

Jouluvaloja ei ole poistettu eikä ihan vielä poistetakaan. Ei silti, saimme viime yön ja eilisen illan aikana sen verran lunta, että taas on kuulemma liikenne ennalta-arvaamattomista syistä ollut sekaisin. Maa on juuri ja juuri valkoinen ja pakkasta -8 astetta, tiesi mies kertoa.

Olen lähipäiviniä perehtynyt lottakirjallisuuteen, kuten jo taisin mainitakin. Kävin myös haastattelemassa isää sekä hänen sotamuistoistaan että paikallisista lotista. On se ollut kovaa aikaa.

Kuvausta iltapäivästi yöhön asti

Iltapäivä kului kuvauksen merkeissä. Minua siis kuvattiin ihan pientä lehtijuttua varten. Mukava kuvaajapoika tuli kotiin meille ja otti varmaa viisisataa kuvaa eukosta, jota ei sitten millään hymyilyttänyt. Silmätkin räpsähtivät kiinni aina väärässä kohdaqssa, mutta kun ei ole malli niin ei ole malli.

Itse en saa kuvaa paitsi tietysti sitten aikanaan kun sen lehdestä näen, mutta voin kertoa, että ylläni oli Pellavasydämen Mervin tekemä hupullinen, fuksianpunainen pellavamekko. Pääni oli keritty tapauksen kunniaksi jo toissapäivänä. Tällä kertaa muistin kiristää kainaloiden kuminauhat sopivan kireiksi. Mekosta tykkään edelleen oikein kovasti.

Tämä kuva on otettu kirjani syntysijoilla eli nojaan keravalaisen Mattilan talon aitanseinään. Kyltissä kerrotaan, että täällä se Sibelius sävelsi mm. Finlandian.

Menin kampaajalle siinä mielessä, että luottokampaajani tekisi permanentin. Hänelläpä oli mielessä ihan muut suunnitelmat: violetinharmaata sävyä oman tukan tumman värin joukkoon ja lyhyeksi. Ei ihan sentään keritsimillä, mutta aika paljon hiuksia tipahti lattialle. Omat harmaat ovat nyt peitossa. Ja permanetti jäi laittamatta.

Luullakseni kuvauspäivä jatkuu, sillä illaksi on luvassa roima ukonilma. Jo eilenillalla saimme siitä esimakua. Istuimme terassilla ainakin puolille öin katselemassa salamia ja kuuntelemassa ukkosen jyrinää ja varsinkin sateen ropinaa. Niin oli lämmintä, että oli pakko sanoa kylputakissa istuvalle miehelle, että voisi ehkä vetää helmoja vähän kiinni, jos joku sattuisi vielä kulkemaan ohi... Ei kukaan sateella enää ole siihen aikaan liikkeellä., arveli mies. Teemme iltaruaksi lämpimiä voileipiä, joita voi nakertaa vaikka vähän jäähtyneinäkin. Mies ainakin aikoo istua ihailemassa luonnonvoimia. Minua on ukkonen aina vähän pelottanut. Muistan vieläkin sen mustan villapeiton hajun pesukomerossa, jonne menin ukkosta karkuun. Nyt laitan jo koneen varmuuden vuoksi kiinni ja lähden valmistelemaan niitä voikkuja. Palataaan taas asiaan!

Julkkarit onnellisesti takana!

Nyt se on sitten ohi ja kuten tapana on sanoa: olo on väsynyt mutta onnellinen.

Jos olette naamakirjassa, niin katsokaapa, ystävät, sieltä pientä tunnelmapalasta eilisistä julkkareista. Onnittelumalja kohotettiin meidän pihalla auringon paistaessa täydeltä terältä. Juhlamusiikiksi valittiin tietysti Sibeliusta, jolla on kohtuullisen kokoinen rooli itse kirjassakin. Minä itse erotun fuksianpunaisessa mekossani, jonka Pellavasydämen Mervi minulle ommella surautti. Moni kysyi, mistä mekko on kotoisin eikä ollenkaan pahalla tarkoituksella!

En hoksannut ottaa kuvaa kirjapinosta, mutta totta se nyt on! Sain kirjat maanantaina, jolloin käytiin viemässä isälleni ensimmäinen kappale sukutarinaa "Kohtaamme Mattilassa, Kristiina Juhontytär Eskelin kertoo". Kirjaa saa tilata minulta kovakantisena (villiviini55 ät gmail.com tai etunimi.sukunimi ät kolumbus.fi). Pehmeäkantisena sitä tulee myös minulle tai sitten sitä voi tiedustella vaikkapa lähimmästä kirjakaupasta taikka kustantajana nettikaupasta (www.mediapinta.fi).

Kirja siis on sukutarina meistä keski-uusmaalaisista Eskelineistä tai oikeammin sanottuna 1800-luvulla eläneistä esi-isistä ja -äideistä. Sen lisäksi kirjassa on paljon muutakin ajankuvaa, mm. pieni ruoka- ja murresanasto.

Te muutamat ihanaiset, jotka olette kirjan jo tilanneet, malttakaa mielenne. En kerta kaikkiaan ole ehtinyt postittaa kirjoja, en edes hankkia postitusmateriaalia, mutta kyllä se tästä...

Kahvipöydässä meillä oli foccaciaa, kotijuustolla päällystettyä saaristolaisleipää, hyviä ässiä ja unelmatorttua. Kolme upeaa passaria oli hoitamassa tarjoilua. Kuva on huono, enkä ole edes kysynyt lupaa sen julkasuun, mutta pointti ovatkin nuo valkoiset pitsiessut. Itse ompelemani. Materiaalina oli pitsilakanat lähes puolen vuosisadan takaa. Meni siinä vahingossa häälakanakin, jonka olin talouskoulussa ommellut ja merkannut.

Mutta ei pelkkää iloa: juhlaa varjosti tieto siitä, että isä oli edellisenä iltana joutunut sairaalaan. Kävin tänään katsomassa häntä ja kovin oli uupunut. Tämä nykymeininki on kummallista: lääkäri käy vain tiistaisin ja perjantaisin katsomassa potilaita eli isä ei ollut vielä nähnyt vilaustakaan tästä suuruudesta.

Matkalla - olimme haastateltavina ja kuvattavina - meinasi kahteen kertaan käydä hullusti. Ensin mies oli ajamaisillaan toisen auton kylkeen ja muutamaa minuuttia myöhemmin liikennevaloissa toiseen suuntaan kääntyvien kaistalta auto melkein poukkaisi meidän kylkeemme. Kuskin mielestä ilmeisesti hänen edellään ajanut ei reagoinut tarpeeksi nopeasti liikennevaloihin, joten hän kurvasi meidän kaistan kautta vasemmalta ekan auton ohi ja kääntyi siis oikealle. Kumpikin oli karmeita tilanteita.

Valoisaa päivää

Ei ihme, että olo on kevyt kuin sitruunaperhosella, jonka tänään kuvasin. Kuva tosin on vielä kamerassa, kun akku loppui kesken kaiken. - Päivä on ihanan aurinkoinen ja tein pihakierrrosta kamera kourassa. Valkovuokot kukkivat, taskuruohot tietysti myös ja yksittäiset skillat siellä täällä pitkin nurmikkoa. Ainoa häpeäpilkku oli omenapuun runko, jota jänis oli käynyt järsimässä.

Valoisalta kuulostaa myös miekkosen musisointi, joka kuuluu hyvin lattian läpi alakerrasta. Läksyjään taitaa harjoitella, mutta ei ole ihme mitä luin lehdestä. Kulttuuriharrastukset tekevät hyvää terveydelle. Varmaan tämä kotikuuntelukin voidaan laskea samaan sarjaan.

Kaksi tuoretta kuvaa kevätaskareista. Fasaanikanaa harvemmin näkyy, vaikka kukko kailottaa pihassa päivittäin, esimerkiksi nytkin parhaillan. Emäntäkin osui pari päivää sitten silmiini. Perheen perustamista siinä varmaan jo suunniteltiin, sillä emäntä kulki edellä, isäntä perässä.

Toinen keväänmerkki on naapurin isäntä, joka ajeli peltoaan, muokkasi tai äesti, mitä mahtoikaan tehdä. Lauma lokkeja kulki perässä, mutta kuvauspaikkani eli meidän takkahuoneen ikkuna oli niin epäedullinen, etteivät linnut osuneet kuvaan. Enkä kehdannut lähteä pihaan kuvaamaan. Aikainen lintu madon nappaa, tosin viime vuonna kylvötouhut alkoivat kaikesta huolimatta merkittävän myöhään. Saas nähdä, miten käy tänä vuonna.

Ja sitten viimeinen uutinen, joka valaisee päivääni erityisen aurinkoisesti. Sain toissapäivänä esikoiskirjani lämpimäiskappaleen oikoluettavaksi ja eilen se lähti takaisin kohti Tamperetta. Kansi ja taittokin miellyttivät silmääni, vaikka paperi kyllä on hivenen turhan ruskeaa, mutta näyttääpä ainakin ekologiselta. Monet vanhat kuvat tietysti ovat jo sellaisenaan epäskarppeja, joten en lähtenyt vaatimaan valkoisempaa paperia.

Ai-jai, että minä vielä tämänkin päivän sain nähdä, kuten kirjani päähenkilö Kristiina moneen otteeseen sanoo. Esittelen kirjan myöhemmin ehkä vielä tarkemmin ja näytän ainakin kansikuvan, sillä mielihyvin sitä saa myös ostaa, palvelukustanteesta kun on kysymys eli omat rahat on tarkkaan liossa. Se siis on meidän sukumme tarina, romaanin tapainen, jossa on sotkettu sekaisin faktaa ja fiktiota 1800-luvun maalaistalon maailmasta, pitäjän tapahtumista ja valtakunnankin asioista. Julkkareita suunnittelen, jahka kuulen tarkemmin, milloin pihaan tulee autokuormallinen kirjoja... Onneksi ei sentään satoja eikä tuhansia kappaleita.

Kristiina oli vaarini isoäiti, joka kuoli 90 vuoden 9 kuukauden ja 9 päivän ikäisenä vuonna 1901. Kuolinilmoituksessa oli virrenvärssy: "Mä pääsen tyyneen rantahan Myrskyistä, jotka pauhaa: Kiusauksista maailman Saan ijäks kaikeks rauhaa; Waiwoista pääsen lepohon, Pimeydestä walohon, Itkusta taivaan riemuun." Sitä jäin miettimään, mitä kiusauksia enää 90-vuotisella muorilla mahtoi olla, mutta eipä hän itse tuota kuolinilmoitustaan laatinut. Ajat kylläkin olivat vaikeita, kun maassa elettiin sortovuosia.

Nyt lähden saunaan. Jaa niin, kirjatilauksia otetaan mielihyvin vastaan jo näin ennakkoon. Toivottavasti sähköposti tukkiutuu tilauksista ;-)  Kirjakauppahinta lienee himpun verran alle 30 euroa.

Sadetta

Vaikka iltapäivä ja iltakin ovat olleet sateiset, on päivä ollut aika aurinkoinen. Kirjoissa tavataan joskus tässä kohdassa lukea, että jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Kävin ystävän luona iltapäiväkahvilla ja se jo piristi kovasti. Keräsin vähän kirjoja hyväntekeväisyyteen ja se paitsi ilahdutti lahjan saajaa, erityisesti myös meidän isäntää, kun talossa on pari kirjapinoa vähemmän.  Sain kuvani valokuvaamosta. Edes tukeva kaksoisleuka ei harmittanut kuin ihan vähän. Heh, rajasin kuvan leuasta poikki.

Sadepäivästä ei kuitenkaan ollut suotuisaksi kuvauspäiväksi, joten tässä varakuva pihan krookuksista. Viime vuonna näitä oli vain pari, kolme kappaletta. Piha alkaa onneksi - toivottavasti - kuivua sen verran, että isäntä pääsee ajelemaan lehdet silpuksi. Kuva sopii oikein hyvin näin harmaaseen päivään.

Yksi onnenkantamoinen vielä tälle päivälle. Minähän tein pari päivää sitten kuvahankintoja kirjaani. Suurin osa on tietenkin sukuarkistoista ja niin ollen ilmaisia, mutta kaksi ostin museoalalta. Eilen kellot alkoivat kilkattaa toisesta kuvasta, kun sain museovirastosta vanhan kuvatekstin. Ei hitsi vie, tämä ei voi olla oikea rakennus. Niinhän asia sitten osoittautui olevankin, vaikka yhdessä käyttämässäni lähdeteoksessa väärää kuvaa oli vaivatta käytetty tarkoittamassani yhteydessä. Nyt on odotettava maanantaihin ja toivottava, että oikeakin kuva löytyisi. Muuten ei auta muu kuin sepittää uusi kuvateksti väärään kuvaan.

Taas kerran tuli todistettua se, miten helposti virhe tai väärä tieto voi kertaantua ja miten huolellisesti kaikki lähteet pitäisi saada tarkistettua. Oma vaistoni on pitkään sanonut, että mainittu kuva ei millään voi olla oikea, mutta liikaapa luotin suureen kustantajaan. Ja museovirastoonkin. Onneksi saan asian vielä korjattua.

Ihanat löydöt

Kuvasin nettiostokseni, joita jo ehdin etukäteen mainostaa. Pohjimmaisena on Heljä Liukko-Sundströmin Lätäkkö. Pari joulua sitten samanlainen halkesi, kun sokerinen glögipata tarrautui siihen kiinni. Näitä valmistettiin joskus 80- ja 90-lukujen paikkeilla.

Kahdeksankymmentäluvulta ovat myös Anno 1878 -aterimet, jotka olivat lyhyen aikaa Hackmanilla uustuotannossa. Näiden valmistus tuli niin kalliiksi, ettei kauppa käynyt ja tarina loppui äkkiä. Olen himoinnut näitä niistä ajoista lähtien ja nyt sitten löysin puolen tusinaa veitsiä ja haarukoita. Vielä kun saisi lusikoitakin. Alkuperäiseen sarjaan eivät lusikat kuuluneet. Nämä palkittiin peräti maailmannäyttelyssä 1878 ja olivat Hackmanin aterintuotannon alkupään malleja. Nythän aterimia ei enää edes valmisteta Suomessa.

Kolmas aarre on pikkuinen seinäpuhelin, netistä sekin hankittuna. Ihan samanlaista en ole nähnyt, mutta yksi aito kapistus on meidän vaarin seinällä. Se on peräisin 1800-luvulta, jolloin isäni isoisä sai taloon telefoonin, yhtenä pitäjän ensimmäisistä. Se puolestaan johtui isofaarin ajamista hollikyydeistä. Asemalta oli kätevä soittaa ja kertoa, jos kyytihevosia tarvitaankin odotettua enemmän.

Vuosikatsausta

Kun eilen ja tänään selailin blogeja, niin moni näyttää tekevän tilinpäästöstä kuluneesta vuodesta, kuka kirjoista, kuka käsitöistä, kuka nukkekotikuulumisista tai vaikka tekemistään ruuista. Rupesin minäkin oikein miettimään omaa vuottani.

Montaa lajia, sekä hyvää että pahaa tähän elämän renkutukseen on kuulunut. Jotenkin tuohon malliin se Kiven Aleksis taannoin runoili.

Koko vuotta on leimannut vanhusten sairastelu. Äiti joutui syyskuun alussa 2011 vuodeosastolle, eikä sieltä enää koskaan kotiutunut. Paitsi käymäseltään jouluksi, mikä sekään ei ollut kovin onnistunut pikakäynti. Voisi puhua vierailusta, sillä tuskin äiti tiesi, mihin hänet oli ikävällä ambulanssikyydillä kuskattu ja mikä porukka siinä vieressä kailotti. Isälle sillä varmaan olikin suurin merkitys, saada vaimo vielä kerran kotiin.

Kun tammikuussa juhlimme isän 90-vuotispäivää sairaalassa, jaksoi äiti vielä istua kahvipöydässä ja avata suunsa kuin linnunpoikanen, kun systeri lykkäsi sinne muutaman nokareen täytekakkua. Isäkin oli kevään mittaan vuorotellen kotona ja sairaalassa.

Joulun jälkeen äitipoloisen elämä oli yhtä alamäkeä kohti, niin toivottavasti kohti valoa. Viimeiset viikot hän käytännöllisesti katsoen vain nukkui ainakin silloin, kun itse kävin sairaalassa. Loppu joka tapauksessa oli varmaankin lääkityksen ansiostakin tuskaton ja helppo, vain kevyt lähtöhuokaus. Hoidosta ja lääkityksestä ei ole pahaa sanaa sanottavana. Kun juttelin viikkoa aikaisemmin hoitavan lääkärin kanssa, niin hän antoi hyvin realistisen kuvan äidin tilanteesta.

Kesällä heillä oli kruununtimantti- eli ,65-vuotishääpäivä ja kuukausi siitä eteenpäin olisi äiti täyttänyt 90 vuotta. Siitä tuli hautajaispäivä. Isä on selvinnyt yllättävän hyvin sen jälkeen, vaikka onkin kovin hauras ja väsynyt. Toisaalta raskas hoitovastuu on poissa, vaikka ikävä tietysti onkin suuri. Äidin poismeno oli niin odotettu, että omalla tavallaan siihen ehti valmistautua. Surua se ei tietysti poistanut.

Nämä tapahtumat siis leimasivat vahvasti kulunutta vuotta. Toinen leimaa-antava asia on ollut kirjoittaminen. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin, ainakin kolmeen jos en neljäänkin kertaan "sen" kirjoitin. Tekstiä tuli nelisen sataa sivua. Se on nyt omasta mielestäni aika valmis - siis kustantajaa vaille valmis sukutarina, totta ja tarua. Keskiössä ja kertojana on isoisäni isoäiti, joka kuoli 90-vuotiaana vanhuuteen 1901. Muori tuskin osasi sen syvällisemmin analysoida maan ja maapallon tapahtumia, mitäs nyt maalaisemäntä semmoisista ymmärtäisikään. Paljon kuitenkin ehti tapahtua hänen pitkän elämänsä aikana.

Kunhan tässä pyhistä selvitään, niin ryhdyn rupeamaan sen kustantaja-asian suhteen. Ei teitistä kukaan satu olemaan kustantaja? Heh-heh, sitä nyt kaivattais!

Muut harrastukset, kuten esimerkiksi nukkekodin rakentaminen on jäänyt toisarvoiseen asemaan. Välillä olen yrittänyt tehdä ostoksia ja piipahtaa päivittämässä Kyyhkylää, joka siis on rintamamiestalon mallinen nukkikseni (ks. toista blogiani).

Vuoden mittaan sattui ja tapahtui tietysti montaa muutakin lajia, mutta kukapa niitä kaikkia muistaisi. Ukkokullan kanssa on ollut mukava elää, vaikka kummallakin terveys reistailee ja milloin missäkin lääkärissä on rampattu.

Hyvää ja onnellista vuotta 2013 teille kaikille!

Piit-kä matkakertomus

Enhän nyt malta olla kertomatta pikkuisesta matkastamme, joka suuntautui Turkuun. Kiitos kysymästä, matka oli antoisa ja mukava.

Mies sanoi jo etukäteen, että eniten häntä jännittää junamatka, kun ei miesmuistiin ole junaan astunut. Toiseksi eniten jännitti se, miten hän ylipäätään selviää koko matkasta siitä huolimatta, että kyynärkeppi oli mukana. Ja kolmanneksi se, miten minä selviän. Hyvin meni, loppujen lopuksi!

Ennen junan tuloa huomasin napsaista kuvan kotikaupungin pian entisestä maamerkistä, näistä myllyn siiloista, joita parhaillaan puretaan.

Kävimme asemalla ostamassa liput paria päivää aikaisemmin ja totesimme, että kyllä vaan eläkeläisten on edullista reissata. Olisimme jopa voineet ostaa paikat ekasta luokasta, mutta käsittämätöntä kyllä, kaikki paikat oli varattuja. Tosin junassa totuus oli toisen näköinen. Mutta mukava asemantäti neuvoi meitä ottamaan kahden hengen hyttipaikat ja sehän olikin mainio ratkaisu. Kukaan ei kälättänyt kännykkäänsä eikä moni edes kulkenut hyttimme ohi, paitsi nätisti hymyilevä kahvikärryn tyttö.

Menomatkalla nukuin hyvän tovin, sillä maisemat olivat yllättävän yksitoikkoisia. Se kiinnitti huomiota, että monien vanhojen maalaistalojen pihapiirit oli jo 60- tai 70-luvulla pilattu lättänöillä, aikanaan moderneilla laatikon mallisilla päärakennuksilla. Muistini mukaan Turun maantien varressa näkyi vauraita maalaistaloja komeine päärakennuksineen ainakin siihen aikaan, kun sitä aika useinkin käytin.

Sen verran pökerryksissä olin junasta noustessamme, etten huomannut lompakon luikahtamista laukusta lattialle.

Olimme juuri menossa tänne, kun toinen ystävällinen junavirkailija eli konnari soitti ja kertoi siivoojan löytäneen lompsani junan lattialta. Sen saisi noutaa asemalta. Pienen turistikierroksen jälkeen ajoimmekin takaisin asemalle hakemaan kadotettua lammastani. Mikäs meidän oli ollessa, kun Toinen Tytör oli kuskina.

Turun linna tuli nähtyä. Totesimme, että meidän jaloillamme ei pitkää kierrosta tehdä ja ajattelimme katsella vain museon tilat. Epäystävällisiä oppaita oli liikenteessä emmekä käytännössä nähneet juuri mitään. Kas, keskellä turistisesonkia pitää näyttelyitä uusia, joten huoneet ammottivat tyhjyyttään.

Tännekään ei saanut mennä, vaan lähellä seissyt opas komensi kääntymään toiseen suuntaan. Häijyyttäni napsaisin kuvan ennen kuin likka ehti kieltää.

Seuraavaksi kävimme pienessä rantakahvilassa päiväkahvilla. Hirmuinen rankkasade alkoi juuri kun astelimme katon alle ja lakkasi yhtä nopeasti silloin, kun taas palasimme autoon. Tarkoitus oli ohimennen piipahtaa Mikaelin kirkossa, jossa kukaan meistä ei ollut ennen käynyt, mutta korkeat ja kaiteettomat raput näyttivät liian hankalilta eikä kuski löytänyt reittiä, joka olisi vienyt suoraan kirkon ovelle. No, ei sitten.

Menimme Tuomiokirkkoon, jossa oli juuri alkamassa kesäkonsertti. Urkuri-mieheni sai musiikista varmaan paljon enemmän irti kuin me kaksi maallikkoa, mutta kivahan siellä oli katsella komeaa kirkkoa ja kuunnella vaikeaakin urkumusiikkia. Aika modernia, sanoi asiantuntijamme.

Pieni kävelykierros tehtiin kirkossa, jossa sytytin tuohuksen äidilleni, mutta nyt emme jaksaneet syventyä kovin perusteellisesti kauniisiin lasimaalauksiin tai hienoihin sarkofageihin.

Seuraava kohteemme oli tutustuminen tyttären pikku yksiöön. Mukava kämppä, johon hän kertoi kotiutuneensa oikein hyvin. Me saimme lepuuttaa hetken jalkojamme ja rapsutella iloista koiraveitikkaa.

Sieltä jatkoimme Käsityöläismuseoon, johon tutustuimme yhtä vähän perinpohjaisesti kuin muihinkin paikkoihin. Kurkimme muutaman talon ovesta sisälle, mutta mies sentään käväisi tupakkakaupassa, vaikkei mitään tarvinnut ostaakaan. Nuorena sitä jaksoi eri tavalla rampata paikasta toiseen. Nyt nautimme vähintään yhtä paljon näistä erilaisista pienistä asioista, kuten vanhojen rakennusten erilaisista katoista.

Meille oli tilattu pieni päivällisristeily. Lähdimme hyvissä ajoin rantaan, jossa laiva jo odottikin. Odotti, vaan ei lähtenyt minnekään. Tytär kävi lopulta kysymässä hiljaiseloa viettävän paatin edessä jotain rapsuttavalta mieheltä, aikooko laiva tänään lähteä. Ei aio. Kas kun pöytävaraus oli kuitenkin otettu vastaan.

Olisi ollut kiva tehdä pieni saaristoristeily, mutta nyt vaihdoimme suunnitelmaa. Laivan kohdalla oli ravintola, tämä Stefan´s Steak house. 

Pääruoaksi söimme miehen kanssa grillissä karamellisoitua ylikypsää karitsan niskaa, jonka kanssa oli aprikoosilla maustettua couscousia ja kylmää minttu-korianterikastiketta. En huomannut ottaa siitä kuvaa, mutta hyvää oli! Jälkiruokani oli taivaallista:

kookos-pannacottaa, jonka kanssa oli ananas-carpacciota ja pistaasiamantelia. Tytär soi pääruoakseen possuburgerin ja jälkkäriksi suklaakakkua vaniljajäätelän kanssa. Hyviä kuulemma olivat nekin. Jos jostain asiasta haluaa huomauttaa, niin henkilökunnan vähyydestä eli palvelua sai vähän odottaa, mutta meillähän ei ollut kiire mihinkään. Hintataso ei tietysti ollut nakkikioskitasoa, mutta vertasimme näitä hintoja kotipaikan muutamaan ravintolalaskuun, joita olemme saaneet tehtyä viime vuosien aikana. Stafanin hinnat jäivät jopa alle ja taso oli huikeasti korkeampi.

Sitten ei enää muuta kuin aseman kellon alle odottamaan junaa. Tai melkein alle.  Kuva ei ole edukseen, mutta kello näyttää tosi vanhalta punnuksineen kaikkineen.

Kotimatkalla oli omat kommelluksensa. Menomatkalla jo totesimme, että meidän paikallisjunamme pysähtyi Helsingin asemalla yhteen paikkaan, josta ravasimme asemahalliin katsomaan mistä Turun juna lähtisi ja sitten ravasimme sille laiturille, lähes toiselle puolelle asema-aluetta. Paluumatkalla sama juttu, mutta vain päinvastaisessa järjestyksessä. Laiturilla meitä odotti kaksikin junanrunkoa ja kaveri, joka kertoi, että ne menevät varikolle. Ilmeisesti sähköjohtimissakin oli jotain vikaa, kun junat yrittivät moneen kertaan päästä liikkeelle.

Aikanaan ehjä junamme tuli - tietysti uudelle laiturille eli taas ravattiin. Pasilassa juna seisahtui pitkäksi aikaa, sillä joku, ehkä EM-kisoja täysin siemauksin nauttinut herrasmies oli poistettava kesken kotimatkansa. Kun itse aikanaan olimme nousemassa junasta, oli eteisessä virkailija varoittamassa, että ei kannata astua oksennukseen. Emme astuneet ja muutenkin selvisimme ehjin nahoin, tosi väsyneinä mutta tyytyväisinä kotiin.

Arvonta!

Edellisessä postauksessa julkaisin arvonnan sen kunniaksi että tuli kirjoitettua 500. postaus tähän blogiin. Pistänpä sen varmuuden vuoksi tähän uudestaan, vaikka toisaalta... ei se määrä, vaan laatu. Osallistujissa nimittäin.

Kuva on hintsun verran ikävä, mutta kuvasi sen hetkistä mielialaani oikein erinomaisen hyvin. Palkintona valinnaisesti kässäkirjoja tai ei käsityö maita, niin voin lähettää jotain muuta. Sen valitsen ihan itse omista valikoimistani.

-----

Tämä ihana sunnuntaipäivä tuli vietettyä sisällä. Jo oma piha on huonossa kävelykunnossa, joten en arvaa lähteä yhtään kauemmas. Päivä on kulunut lukemisen merkeissä. Ensin paksu Hesari, sitten lottakirja. En ole tainnut mainitakaan, että ihan kuin varkain olen ruvennut keräämään Lotta Svärd -aiheisia kirjoja, ensin erilaisia historiikkeja, nyt romaaneja tai muistelmakirjoja. Taso vaihtelee, mutta jokaisessa on kuitenkin aina jotain mielenkiintoista.

Kirjallisuudessa aina välillä on vilahtanut lottien yhteydessä nimi Valkoinen kirja. Se on herättänyt uteliaisuutta, mutta koskaan aikaisemmin ei ole valjennut oikein mistä on kysymys. Tai oikeastaan olen arvellut sen olevan joku alan perusfilosofiaan perehdyttävä eepos. Nyt satuin löytämään kirjan nettidivarista ja tilasin sen oitis. No, kirja kertookin naisten roolista "kapinan" eli kansalaissodan - vapaussodan aikaan ja nimenomaan valkoisten naisten näkökulmasta, mihin nimikin viittaa. Mielenkiintoista luettavaa, vaikka tietysti joku voikin ajatella, että yksisilmäistä tekstiä. Kirja on julkaistu joskus 20-luvulla, jos en väärin muista. Kirjassa mennään lähes pitäjä pitäjältä, taistelu taistelulta koko sodan historia, siis se mikä oli naisten rooli, ei tietenkään taistelijoina vaan leipureina, kokkeina, sairaanhoitajina, kuriireina ja niin edelleen.

Tiesin anoppivainaan joutuneen nuorena tyttönä hyvinkin lähelle taisteluita, sillä rintamalinja kulki talon pihan poikki. Kirjassa kerrotaan, miten anopin äiti leipoi, voiteli voileipiä ja lähetti tyttärensä viemään evästä taisteluhautoihin. Oikein iho nousi kananlihalle, vaikka olen eräistä muistakin teoksista jo tämän aikaisemmin lukenut. Näistä anoppi ei koskaan puhunut. Myös tyttäreni iso-isoäidin kuva oli kirjassa, samoin kuva talon pihapiiristä. Kumpaakaan en ollut aikaisemmin nähnyt.

Suomen itsenäistymisen historiaa muistavat tietävät, mikä oli sortovuosina toiminut Kagaali. Tässä samassa kirjassa kerrotaan myös kagaalia vastaavasta naisten liikkeestä, Naiskagaalista. Rohkeat naiset mm. keräsivät varoja, salakuljettivat erilaisia viestejä ja levittivät ja postittivat eri puolille Suomea Ruotsissa painettuja kiellettyjä lehtiä. Yksi tapaus jäi erityisesti mieleen: taas kerran oli uunituoreet lehdet tulleet Tukholmasta, nyt purjeveneellä tai laivalla saaristoon. Erään perheen huvilalle kerääntyi illanviettoon suuri joukko ystäviä, joilla oli mukanaan isot pakaasit ja laukut, tietysti tyhjinä. Kun he sitten  illalla tai seuraavana päivänä poistuivat, oli matkalaukut täynnä niputettuja ja osoitteilla varustettuja lehtiä valmiina vietäväksi postikonttoreihin. Ilmeisesti santarmit eivät ainakaan heti käsittäneet, miten naisetkin voivat toimittaa yhtä sun toista venäläisten viranomaisten näkökulmasta katsottuna laitonta. Osa suomalaisista viranomaisista kyllä katsoivat läpi sormiensa.

Näistä ei kyllä koulussa puhuttu mitään.  Tyttäreni isotäti, joka nyt lukemani perusteella mitä ilmeisimmin kuului naiskagaaliin, ei myöskään koskaan suostunut puhumaan kokemuksistaan. Vain sen tiedän, että hän toimiensa takia joutui istumaan Katajanokan vankilassa, söi hätätilanteessa kuljettamiaan kirjeitä ja oppi vankilassa morsettamaan naputtamalla sellissä olevia lämpöputkia. Täti ei kuulunut mitenkään johtoportaaseen, olipa vain aktiivinen ylioppilasneitonen. Naiskagaalin perustajajäseniä oli Tekla Hultin. Hän oli Suomen ensimmäinen naispuolinen filosofian tohtori ja myöhemmin kansanedustaja.

Lauantai-iltaa

En vietä halloweenia, ei tulisi mieleenikään, joten en muistanut kirjoittaa miehen kauppalistaan karkkeja. Ei silti, koskaan ei yhtään pientä keppostelijaa ole ovea ollut kolkuttamassa, joten ehkä selviämme tästä viikonvaihteesta karkeitta ja keppositta.

Mutta laitetaan nyt sentään asiaan liittyvä kuva, edes kärpässieniä kun tarjolla ei ole karkki- eikä kurpitsakuviakaan.

Näistä pienet noita-akat varmaan keittävät taikalientään. Oman pihan kärpässieniähän nämä ovat enkä muista, että juuri tätä kuvaa olisi vielä täällä aikaisemmin näkynyt.

Luin jostain uutisen, että halloween   on rihkamakaupassa jo ylittänyt vapunkin myynnin. Niin kai, kun koulut ja päiväkodit ovat tätä vanhaa kelttiläisperuista juhlaa tyrkyttämällä tyrkyttäneet meikäläiseksi perinnejuhlaksi. Kekristä ei vissiin kukaan tiedä enää mitään.

Seitsemän viikkoa kekristä jouluun, tiesi vanha kansa.

Kantelettaren 23. runo maanittelee joulua näin:
"Tule meille, Tuomas kulta!
Tuopa joulu tullessasi!
Tule, kekri, jou´u joulu,
sekä pääse, pääsiäinen!
Kyll´ on kystä aitassamme,
paljo pantua eloa:
sirkan reisi, paarman jalka,
peipposen peräpakara,
sammakon sakarivarvas,
sisiliskon silmäpuoli."

Kellojakin sitten siirretään taas ensi yönä taaksepäin kesän suuntaan. Pimeys lisääntyy. Kynttilöitä poltetaan ja siinä ohessa takuuvarmasti muutamia talojakin. Täällä jo viikolla aloitettiin. Perhe oli yläkerrassa ja yksinäinen kynttilä keikahti nurin alakerrassa. Sen arvaa, miten kävi, mutta onneksi ei ihmishenkiä mennyt.

Kaupasta tuli kahden päivän ruoaksi iso kimpale kassleria, jota tässä lähdenkin laittamaan ruoaksi. Päälle leikkaan syviä poikittaisviiltoja, joihin työnnän kantarellituorejuustoa ja sitten vaan possu uuniin paistumaan. Juustosta muodostuu samaan vaivaan kastike, jos sitä nyt joku kaipaa. Mies tilasi kasslerin kaveriksi aurajuustoperunoita ja niitä hän myös saa.

Aleksis Kiven päivä

Löysin jokin aika sitten huutoneitistä kivoja paikallisia postikortteja, osa kulkeneita, osa ihan iskemättömiä, joskin vanhoja. Kun nyt on Aleksis Kiven päivä, niin ensimmäiseksi onnittelukortti:

Tässä päällimmäisessä kortissa Maria, Rodny ja Svea onnittelevat Sortavalan Pitkärannassa asuvaa Emil-herraa. Postileima on niin  epäselvä, ettei päiväyksestä tai paikkakunnasta saa selvää, mutta vanha kortti esittää kesäpäivää Uudenmaan saaristossa.

Seuraava on kenttäpostia. "Rakas isä! Monet terveiset sinulle. joko olet saanut kirjeemme ja joko on kuulunut mitään siitä josta kirjoitin. Me olemme aina odottaneet sinua tulevaksi. Pikaisiin näkemiin ja rakkaat teer Seijalta ja S." Kortti on lähetetty 29.10.1941.

Se esittää Aleksis Kiven kuolinmökkiä Tuusulassa siinä asussa, jossa se oli ennen nykyistä "restaurointia" jonka muistaakseni teki Helsingin yliopisto tai ylioppilaskunta joskus 50-luvun alussa. Pienensi mökin vaatimattomaksi mörskäksi. En mene sanomaan, oliko se oikein vai väärin, mutta tämä rakennus ainakin muistuttaa enemmän paikallisten vauraiden 1800-luvun käsityöläisten asumistasoa. Tiedä sitten.

Seuraavatkin kuvat liittyvät Kiveen. Vanhat kuvakortit on otettu Kiven syntymäkodin tuvasta Nurmijärven Palojoelta.

Näitä ei ole lähetetty, joten vuosiluvusta ei ole tietoa. Olen joskus pikkulikkana pyöräillyt synnyinkotiin, mutta ei minulla ole pienintäkään muistikuvaa sisustuksesta. Ja on siitä jo pian puoli vuosisataa aikaakin.

Uusi kuu ja toinenkin uusi kuu

Perjantai ja Aaron nimipäivä, heinäkuun eka ja taivaalla vielä uusi kuu eli kalenterin musta pallura. Hiostava ilma on suorastaan painostava, mutta tälle päivälle tai yölle onkin ennustettu ukkosta. Pysyisipä nyt huominen päivä kuitenkin poutaisena, kun kaupunki on täynnä kesä- ja bluesvieraita.

Meillä remontti etenee hienosti. Maalari tekee talossa viimeisiä julkisivupuolen juttuja ja siirtyy kohta maalaamaan terassia. Monenlaista on vielä tehtävä ulkorakennuksen puolella ja talossakin,  esimerkiksi kissanluukut on luvassa talon kivijalkaan. Siis tuuletusreikiin verkot, joista kissa ei mene läpi, mutta lumikko mahtuu. Kivijalassa tosin on muitakin kissan mentäviä koloja, ja nekin olisi tarkoitus tukkia. Olemme kerta kaikkiaan kyllästyneet mouruamiseen ja tappelun mäiskeeseen, joka maaliskuisina iltoina kuuluu oikein hyvin talon alta sisälle. Ja kissanpissaan, jota saamme haistella omalla terassillamme. Aitan ovessa oleva kissanluukku saa jäädä jäljelle, joten naapuruston kissojen koko ulkotiluksia ei sentään suljeta. Toivottavasti lumikko pitää huolen hiirestämisestä. Kissat on lähinnä nähty lintujahdissa.

Työt eivät lopu tällä viikolla, mutta varmaankin ensi viikolla tulee valmista. Mies sanoi kyllä tienneensä, että hanke on näin laaja, mutta minulle se tuli pienenä yllätyksenä. Emme ikinä olisi itse saaneet näitä monia vuosia odottaneita korjauksia tehtyä. Mies aikanaan rakensi lähes kaatokunnossa olleen talon uuteen uskoon, mutta se oli 30 vuotta sitten se.Vanha aitta oli onneksi jäljellä, mutta komea navetta oli jo aikaisemmin määrätty purettavaksi romahdusvaaran takia.

Eilen kaadettiin myös talon nurkalla ollut kuollut pihlaja. Vain yhdessä oksassa oli enää vähän eloa, mutta runkokin oli aika laho, joten se olisi voinut milloin tahansa romahtaa esimerkiksi oksiston läpi kulkeneeseen sähkölinjaan. Sitä ihmettelemme, mikä puun yhtäkkiä tappoi, sillä olosuhteet eivät ole mitenkään muuttuneet. Ehkäpä satavuotias pihlaja vain oli tullut tiensä päähän. Tarkkaa ikää emme tietenkään tiedä, eikä eilen tullut laskettua vuosirenkaitakaan. Kanto on kuitenkin leveä ja täytyykin käydä tarkistamassa, voisiko siitä jotain päätellä. Mutta kun talo on ollut paikallaan noin 115 vuotta ja puu oli entisen keittiönrapun pielessä, niin voi hyvinkin olla, että taimi istutettiin 1890-luvulla tuottamaan onnea ja menestystä uudelle paikalleen siirretylle talolle.

Talo onkin nähnyt monenlaista, sekä onnea että onnettomuutta. Minun tietoni ovat kovin hataria, mutta sen verran tiedän, että samaan sukuun kuuluneet isännät olivat toimeliaita kunnallismiehiä, rakentamassa kansakoulua, perustamassa säästöpankkia ja muutenkin monessa mukana. Suku kuitenkin sammui, sillä kaksi viimeistä isäntää, veljekset, olivat naimattomia ja emännyyttä hoiti heidän sisarensa. Kun näiden isä jäi leskeksi, niin nuorin kuudesta lapsesta oli vasta puolivuotias. Äiti kuoli keuhkotautiin vuonna 1886 vain 39-vuotiaana.

Tämä äiti-Matilda oli saatellut hautaan esikoisensa, joka oli syntynyt vain kuukausi vanhempiensa häiden jälkeen ja kuoli 20 päivän ikäisenä. Aikaisempi avioituminen ei kai tullut kysymykseen, sillä isäntä oli jäänyt leskeksi vasta edellisen toukokuun lopulla. Uudet häät olivat vuoden vaihteessa 1869, vain kaksi vuotta ensimmäisten häiden jälkeen.

Ensimmäinen avioliitto jäi lyhyeksi ja sen historia tuntuu kovin murheelliselta: isä menetti muutaman alkukesän päivän sisällä sekä vaimonsa Marian että molemmat lapsensa, kuukauden ikäisen tyttövuvan ja puolitoistavuotiaan esikoispojan. Poika kuoli ensin kuristustautiin, äiti meni kahden päivän päästä ja kuolinsyyksi mainitaan kuolio, mitä se sitten tarkoittaakaan. Pieni Julia-vauva menehtyi äidin kuolemasta neljäntenä päivänä. Ehkä ei pidä ihmetellä, että isä haki lohtua nuoresta kälystään, sillä tuo mainittu Matildan esikoispoika syntyi jo seuraavan vuoden  helmikuun alussa.

Koko sisarussarja oli valistunutta väkeä ja tyttäretkin koulutettuja. Talon historiassa on monta muutakin mielenkiintoista, mm. merkittäviä kesävieraita. Sitten kun sisarussarjan viimeinenkin kuoli 1950-luvulla, tuli tilalle uusi isäntä, joka osti talon kesähuvilakseen. Sekin on oma tarinansa. Kun mieheni osti tämän vuonna 1980, olivat pellot jo pilkkoutuneet eri tahoille. Eikä tiluksiin kuuluneet rantaoikeudetkaan siirtyneet uudelle omistajalle.

Touhua siellä ja täällä

Joillakin on touhua riittänyt, eräät sen sijaan ovat maanneet hierottavana. Voi vitsi, että tuntui hyvältä. Nämä toimeliaat ovat muun muassa olleet leikkaamassa köynnöksiä katki-poikki. Samalla meni poikki myös telkkarin antennijohto, mutta näpsä Remonttimiehemme ehti jo korjatakin sen.

Kaatopaikalle lähtee iso kasa oksia. Huomenna sinne saisi viedä kuorman ilmaiseksi, mutta ainakin viime lauantaina kaatikselle oli ollut ainakin kilometrin mittainen autojono tien tukkeena. Normaalihinta peräkärrylliselle lehti- ja oksajätettä ainakin näin keväisin on 7 euroa, joten varmaan moni manaili. Jonosta ei ilmeisesti edes päässyt pois tien kapeuden ja vastaantulevan liikenteen takia.

Luumu kukkii, mutta viime yönä on ollut vain vaivaiset plus 6 astetta, joten jää nähtäväksi, mikä on luumusato tänä vuonna. Kuva on otettu matalalta maasta ja kukat olivat lähes luumupuun latvassa.

Tämä tässä toisessa kuvassa on taivaalla liitelevä tervapääsky. Ne ilmoittautuivat tänään, mutta vain tämäån yhden sain napattua kuvaan. Kuvaa ehkä saa suurennettua, mutta eipä se siitä paljon parane. Kylmästä yöstä huolimatta päivä on ollut muutenkin keväinen ja lämmin, totesin taapertaessani hierojalta parkkihalliin. Ehkä se kesä sittenkin tulee.

Seuraava otus erottuu huonompinäköisenkin silmiin. Se on lintu, Howard Smithin Parvilintu-sarjan Lisa (21 x 17 cm), joka oli Arabian ohjelmistossa joskus muistaakseni 1990-luvun puolivälissä. Silloin en erikoisemmin ihastunut siihen, mutta nyt tämä Lisa oli ihan pakko saada. Ostin sen itselleni synttärilahjaksi huutonetistä. Ajattelisin, että tämä keltainen herättää, riemastuttaa ja piristää aamulla. Olen katsellut näitä ihania lintuja jo pitkään Laatutavara-sivustolla, mutta siellä ne menevät kaupaksi yhdessä silmänräpäyksessä ja kovaan hintaan. Nyt minua onnisti, myös hinnan suhteen.

Sarjaan kuului kaksi muutakin lintua. En pitäisi pahana, vaikka esimerkiksi sininen Timo lentää lehahtaisi vielä joskus meille.Ei kellään satu olemaan yhtään ylimääräistä?

Löysin täsmällisempää tietoa Kari-Otso Nevaluoman kirjasta Arabian eläintarha (Helsinki 2008, Oy Manport Ab): "Yhdysvalloista kotoisin oleva ja vuodesta 1962 Suomessa asunyut ja työskennellyt Howard Smith kuuluu Arabian lukuisten eläinveistäjien joukkoon näyttävillä Parvilinnut- ja Runfree-figuriinisarjoillaan. Ne ovat syntyneet taiteilijan ollessa vierailevana taiteilijana Arabialla 1985-1987. Parvilinnut-ryhmään kuuluu kolme erilaista lintua: sinisenä, valkoisena ja mustana tehty Kaisa, sinisenä, valkoisena ja mustana tehty Timo sekä edellisten värien lisäksi keltaisena valmistettu Liisa. Runfree-perheeseen kuuluu erilaisia villieläimiä - leijona Teo, elefantti selma, elefanttivauva Alex, kirahvi Harry, antilooppi Camilla ja sarvikuono Carmen. Hänen muotomaailmassaan on iloista, huomoristista leikkimieltä."

Nyt siirryn lukemaan omakustannetta, joka minulle tänään ystävällisesti toimitettiin, tietenkin pankkisiirrolla varustettuna. Paikallishistoriasta on kysymys ja jo selaamalla silmäni nappasivat muutaman tutun nimen.

Mukavaa viikonloppua!

Kuka mitä missä milloin

Sainpa  vaikean tehtävän Tanskulta. Kertoako totta vai pitäisikö jaaritella sitä sun tätä, kas siinä vasta pulma.

Kuka ja mitä
Elän elämäni parasta aikaa. Olen toukokuussa 63 v. eikä vanhenemisessa ole muuta haittaa kuin raihnastuminen. Verenpainetauti ja muut alkoivat tosissaan vaivata jo toistakymmentä vuotta sitten ja luultavasti saan perimän lisäksi kiittää niistä ankaraa työstressiä ensin yhdessä ja sitten toisessa työssä. Stressin aiheutti aivan liian suuri työmäärä, jota lopuksi höysti ankea työilmapiiri. Olen varmaan aina ollut tyypillinen työnarkomaani ja nauttinut työstäni, mutta vauhti kiihtyi loppua kohti liikaa eikä pelkästään omasta tahdostani. Yhden kerran luulin jo kuolevani illalla työpaikalle. Paljon myöhemmin, kun lääkäri tutki EKG:täni, oli hän sitä mieltä että kyseessä on vain virhe. Minä uskon edelleen, että se oli pieni infarkti ja vakava varoitus minulle.

Nyt olen tyytyväinen eläkemuori. Ennen työn ulkopuolisesta elämästä nauttimiseen ei oikein ollut aikaa, kun piti mennä vaan. Harmikseni en kuitenkaan päässyt työllä rikastumaan, vaikka ei silläkään oikeastaan ole väliä. Harrastukset loppuivat ajan puutteeseen. Mutta onnekseni samaan aikaan eli vähän toistakymmentä vuotta sitten käveli tämä elämäni mies vastaan ja alkoi uusi elämä. Tai oikeastaan minä kävelin ohi ja mies odotti terassillaan. Ilman häntä olisin varmaan murtunut taakan ja vaivojeni alle.

Se oli silloin sitä ikäsyrjinnän pahinta aikaa, jolloin isolle firmalle oli tärkeää saada imagoonsa sopivaa nuorta väkeä sisään ja vanhat änkyrät ulos.En ollut ainoa, joka sai lähteä.

Viimeinen työpaikkani tämän edellisen kauhukokemuksen jälkeen oli elämäni vaativin ja ihanin. En vain ehtinyt tai osannut miellyttää esimiehiä enkä joutanut muutenkaan puurtaessani hoitaa omaa peeärrääni tarpeeksi. Kun rupesi tulemaan puukkoa selkään, ei tukijoita ollut riittävästi. Itse tiesin tekeväni hyvää työtä tai ainakin niin hyvää kuin osasin. Oli vain ajan kysymys, milloin minut olisi irtisanottu, mutta ehdinpä itse ensin. Seurasi työttömyysputki ja putken päässä odotti eläke.

Missä ja milloin
Aloitin ensi parkaisuni Helsingin Naistenklinikalla. Koti oli maalaistalo pohjoisella Uudellamaalla. Talvet olivat tietysti koulua ja aika usein lisäksi navettatöitä, kesät monipuolisesti ja runsaasti maatalon töitä ulkona ja sisällä. Kesäloman vietosta en tiennyt mitään eikä lapsuudestakaan ole jäänyt oikein mitään muistoja.

Ylioppilasjuhlien jälkeinen kesä meni töissä - sinä kesänä taisin myydä salaojaputkia - syksyllä alkoi talouskoulu ja sitten pääsin opettajaopistoon Helsinkiin ja asutuin ensimmäiseen alivuokralaiskämppään. Tsekkoslovakian miehitystä kuunneltiin toisen alivuokralaisen radiosta - siihen aikaan asuin Otavan omistajasuvun leskirouvan kirjastohuoneessa. Menin naimisiin jo opiskeluaikana, ja muutimme pikkuriikkiseen yksiöön Ruskeasuolle. Lapsi syntyi vuotta valmistumisen jälkeen ja pääsimme Haagaan isompaan vuokra-asuntoon. Ensimmäinen oma asunto olikin jo koppava rivitalohuoneisto Vantaalla. Emme olleet rikastuneet, mutta ehdot olivat sellaiset, että pienellä rahalla pääsi omaan kiinni. Lapsi oli silloin 2,5 v.

Kaikki ei mene niinkuin meinataan, vaan tuli avioero. Muutin lapsen kanssa Lohjalle. Työ muuttikin hetken päästä Helsinkiin ja minä ajoin päivittäin työn perässä siihen ja kahteen seuraavaankin työpaikkaan. Asuntoa ei vaihdettu enää ennen kuin tytär meni lukioon ja meistä tuli järvenpääläisiä. Täällä ollaan ja pysytään. Mies on kolmannen polven täkäläisiä ja vaikka minä vasta aikuisena muutin tänne, niin tämä oli jo vaarin isoäidin synnyinseutua. Tämä etäinen esiäiti syntyi vuonna 1811.

Onni onnettomuudessa, osa XYZ

Aloitan aivan muilla asioilla kuin mihin otsikko viittaa, mutta odottakaa vain, kyllä aasinsiltakin vielä löytyy.

Kun mies aikanaan osti tämän talon, oli kaikki irtotavara viety tarkkaan pois entisten omistajien toimesta. Leski oli vielä erikseen tehnyt tarkastusmatkan varmistaakseen, ettei esimerkiksi kenraalin kunniamerkit olleet jääneet vintille. Jotain kuitenkin jäi. Kaksi lastentuolia oli kolmekymmentä vuotta aitan ylisillä. Kumpikin oli aika huonossa kunnossa, kun rupesin niitä tutkimaan. Vuosilukuja tuoleissa ei tietenkään ollut, mutta vanhoiltahan nuo näyttävät.

Yläkuvassa tuolit ovat jo ystäväni verstaalla odottamassa huolellista ja hellävaraista entisöintiä. Lopputulos on todella upea. Verstaalla vasta huomasin, että tuo oikeanpuoleinen tuoli on ollut Helsingin kaupungin ehkä lastenkodissa, ehkä lastentarhassa, sillä pohjassa on kaupungin leima. Ehkä talon isäntä kävi sen jostain huutokaupasta ostamassa siihen aikaan, kun talon lapset olivat pieniä eli joskus edellisen vuosisadan  lopulla? Tästä ei nyt ole jälkeen-kuvaa, kun kamera rupesi temppuilemaan, mutta kuten näkyy, tuoli oli kurjassa kunnossa. Uusi väri on samaa vihreää kuin siinä on josksus ennenkin ollut.

Vasemmanpuoleinen tuoli on luullakseni pottatuoli, sillä kannen saa näppärästi viritettyä auki. Maalipurkki markkeeraa tässä pottaa. On tuoli tietysti voinut olla säilytyskalustekin, vaikka lastenkokoa onkin.

Pääsemme vihdoinkin aasinsiltaan. Nykyisin on olemassa pottatuoleja lapsille ja pottatuoleja sairaille aikuisille, jotka eivät pääse tai jaksa lähteä vessaan ja joilla ei enää ole asiaa käyttää tavallista yöastiaa. Ulkohuonetalouksissa ne ovat varsinkin tarpeellisia kapineita. Jo aikaisemmin huomasimme, että sellainen on myös meidän dementikollamme yökäytössä. Sitä vähän ihmettelin itsekseni, että minkä takia hänet sitten vaipotetaan. Nyt kuitenkin kävi pottatuolin kanssa vahinko. Äiti ja tuoli kaatuivat. En kerro tapauksesta sen enempää, sillä erinäisten hankalien vaiheiden jälkeen kaikki päättyi hyvin eikä luita murtunut, kuten olisi pahimmillaan voinut käydä.

Samalle viikolle osui toinenkin onnettomuus, joka myös olisi voinut päättyä huonosti, mutta onni oli siinäkin matkassa. Äidille oli annettu väärät lääkkeet. Isä ottaa itse omat lääkkeensä ja huomasi virheen. Meidän faijan tuntien siinä ei sanoja säästelty ja hyvä niin. Tällaista ei kerta kaikkiaan saa tapahtua. Onneksi lääkkeet olivat sellaisia, että nyt ei tapahtunut sen kummempaa, mutta toisinkin olisi voinut käydä.

Kuntoutuksesta ei ole kuulunut mitään. Vastahan asia olikin esillä kolme viikkoa sitten... ja sitä ennen isä oli kuulemma ollut ainakin viisi kertaa yhteydessä ennen kuin kielteinen päätös tuli. Nyt Korkea päätöksentekijä on lomaillut koko tämän välin eikä tietenkään kukaan muu voi tai tohdi kajota asiaan. Ihmeen pitkiä lomia muuten kunnan korkeilla virkailijoilla onkin. Onneksi isä on taas luottavainen ja uskoo "asiamiehen" olevan rohkea, peloton ja reipas tarttumaan päätöksentekijää tarvittaessa vaikka niskavilloista kiinni. Toivomme parasta, vaikka nyt on jo isän ensimmäisen kuntoutuksen ajankohta takanapäin. Kun  tarpeeksi vitkastelee, niin menee toinenkin sivu suun.

Vähän myöhästyin

Olisi ollut mukava saada blogiin päivämäärä 20.10.2010. Itse en sitä älynnyt, mutta huomasin muiden blogeista. No, niihin sitten uppouduin ja nyt ollaankin jo torstain puolella. Onneksi pääsen onnittelemaan Ursulaa, joka viettää nimipäivää.

Ajelimme iltapäivällä katsastamaan vanhusten vointia. Ennallaan, sanoi isä vaivihkaa, emmekä sen enempää päässeet asiasta puhumaankaan. Äiti olikin virkeämpi kuin pitkiin aikoihin, osallistui keskusteluun ja muisti monia asioita. Isä innostui, harvinaista kyllä, muistelemaan sotakokemuksiaan. Hän oikein avautui kertomaan kokemuksistaan Krivissä Maanselässä ja loppurytinöissä Karjalan kannaksella, kavereistaan, haavoittumisestaan, omista peloistaan ja pelon peittämisestä, kaikesta sellaisesta kauhusta, mitä nuoret miehet silloin joutuivat kokemaan. Ja nuoret naiset; äitihän oli lotta ja komennuksella ensin Lappeenrannan sotavankisairaalassa ja sitten Äänislinnassa. Pohdimme yhdessä sodan mielettömyyttä ja ääneen lausumatta kaikkien mielessä oli "voi kun ei koskaan enää". Isä kertoi, että heillä oli joitakin vuosia sitten veteraanitilaisuus, johon oli kutsuttu samoilla taistelupaikoilla olleita "naapurin poikia". Isä harmitteli kovasti sitä, ettei löytynyt yhteistä kieltä.

- Nuo nuoruuden muistot tietysti ovatkin paljon kirkkaampina mielessä kuin nykytapahtumat, mutta oli kiva huomata, että äidinkään pää ei ihan reikäjuustoa vielä ole. Vaikka melkein. Muisti hän tosin parin päivän takaa jotain siitä, kun isä oli kaatunut autotallissa. Onneksi hänellä on turvaranneke ja sai hälytettyä apua. Siinä taas yksi paikka, jossa olisi voinut käydä tosi huonosti. Vissiin olivat enkelit asialla, kun ei muovijakkaran jalka mennyt mistään läpi eikä muutenkaan muuta pahempaa sattunut kuin että hän vain ei päässyt ylös. Onneksi puutarhahuonekaluja ei tarvitse raahata ulos eikä sisään ainakaan ennen ensi kevättä... On se metkaa, kun ihmisellä on, hetkinen lasken, viisi lasta ja viisi näiden kumppania eli kymmenen henkeä + 7 lastenlasta ja näilläkin kumppaneita. Seuraavaakin polvea on muutama kappale, mutta ei vaan voi pyytää apua tai huomauttaa, että se ja sekin pöytä olisi kiva saada sateensuojaan.

Minä itse olen uppoutuin hiukkapikkasen vanhempiin aikoihin viime päivinä, sinne 1700- ja 1800-luvulla eläneisiin sukulaisiin. Silmät menivät ihan kippuraan eilen, kun vielä myöhään lueskelin kirkonkirjoja. Yllättävän äkkiä noita vanhoja käsialojakin oppii lukemaan, ainakin jotain yksinkertaista tekstiä kuten Christina Johansdotter tai Johan Andersson - sanojen tapaista, varsinkin jos kirjuri on osannut kirjoittaa suhteellisen selvää tekstiä. Systeri kyllä ylväästi kehui osaavansa oikein hyvin lukea vanhaa käsialaa, on nääs opiskellut oikein yliopistossa viikon kurssin tai jotain sellaista.

En lakkaa ihastelemasta vanhoja, kauniita käsialoja. Miten huolellisesti ja taiteellisesti ihmiset ehtivätkään siihen aikaan kirjoittaa, kun nyt on pakko sutaista surkeilla tikkukirjaimilla se vähä mitä ylipäätään käsin kirjoitetaan? 

Kuvia ei tipu, ei tosin olisikaan, sillä bloggeria vissiin päivitetään.

Tämä oli hyvä päivä. Kiitos tästä.