Kun rakas kuolee. Silkkiapinan nauru on lumoava kuvakirja

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Lyhyesti: Taiturimainen kuvan ja tekstin kokonaisuus silkkiapinaystävän kuolemasta tapiirin silmin. Miten joku niin rakas voi olla yhtäkkiä poissa? Sademetsään sijoittuva tarina kuoleman herättämistä monenlaisista tunteista; kaipauksesta, suuttumuksesta, yksinäisyydestä, ja lopulta sen huomaamisesta, miten puhuminen ja yhdessäolo muiden kanssa lohduttavat. 

 – Sellaista elämä valitettavasti on, tukaani sanoi. Ensin elää ja juoksee ympäriinsä, ja sitten kuolee eikä lennä tai juokse enää mihinkään.
Tapiiri upotti nenänsä syvemmälle sammaleeseen. 

Silkkiapinan nauru on todennäköisesti paras kuvakirja läheisen kuolemasta, jonka olen lukenut. Annika Sandelin on pienellä tarinalla onnistunut tavoittamaan niin paljon tunteita ja ajatuksia, joita läheisen kuolema voi tuoda mukanaan, että surullisesta tunnelmasta ja luomien takana pistelevistä kyynelistä huolimatta rakastuin kirjaan heti.

Teksti kulkee kauniisti Linda Bondestamin taidokkaan kuvituksen rinnalla. Kuvitus on tummasävyistä, kuten aiheeseen sopii, se kulkee vahvan vihreän ja sinisen sävyissä, sademetsän tunnelmissa, jossa ystävykset asuvat. Ensin tunnelma on jännittävä, ystävyyden mukanaantuomien seikkailujen sävyttämää. Ystävykset tekevät kepposia, leikkivät sokkoa, kuuntelevat laulukaskaiden siritystä. Mutta sitten silkkiapina sairastuu, ja eräänä aamuna kuolee. Kuva kuolleesta silkkiapinasta on hauraudessaan ja pienuudessaan sydäntä kouristava.

 

Tapiirin on vaikea käsittää, miten muut suhtautuvat niin eri tavoin hänen rakkaan ystävänsä kuolemaan. Kukaan toinen ei voi täysin ymmärtää, millä tavalla suru valtaa sen kohdanneen tapiirin. Ja miten kaikkien muiden toiminta vain muistuttaa siitä, mitä rakas sillkiapina olisi siinä tilanteessa sanonut, miten hän olisi nauranut, miten toiminut. Tapiiri pakenee yksin metsään, ja sade sataa hänen surunsa päälle.

Ystävät eivät kuitenkaan halua jättää tapiiria yksin, vaikka lohduttavia sanoja on vaikea, ellei mahdotonkin löytää. Mutta ruokaa pitää hankkia, ja yhdessä voidaan kertoa tarinoita silkkiapinasta. Ja pyytää toista kertomaan rakkaasta ystävästään. Pohtia yhdessä, missä kuollut mahtaa nyt olla, onko hänellä kaikki hyvin. 

 

Yöllä uintireissulla tapiiri on kuulevinaan rakkaan ystävänsä naurun. Sillä tavoin silkkiapina on aina tapiirin luona, muistoissa. Toisen nauru – voiko parempaa muistoa ollakaan? Ja toisten keskelle kääriytyessään tapiiri hengittää siinä olevien ystäviensä tuoksua, kuuntelee heidän hengitystään, eikä ole ihan niin yksin. 

Silkkiapinan nauru on hieno kirja paitsi koskettavan, oivaltavan ja monipuolisen tarinan ohella myös kuvituksensa osalta. Sademetsä ja sen miljöö eksoottisine kukkineen, hedelmineen ja eläimineen luo tarinaan omanlaisensa taikamaailman, jota suoraviivainen, vahvasävyinen kuvitus hienosti rakentaa. Bondestam kuvittaa eläimet vuorotellen joko pieninä, varjomaisina ja luontoon lähes haipuvina hahmoina, ja nostaa ne sitten välillä kuvan etualalle, ilmentämään tunteita ja eläinten yhdessäoloa. Pääasiassa lukija kuitenkin katselee tapahtumia etäämmältä, mikä saattaa olla harkittu keino käsitellä lastenkirjassa suurta, surullista aihetta. Perspektiivin vaihtelu syventää tarinaa vielä entisestään.

Suomentaja Maarit Halmesaran käännös on niinikään taidokasta.


Kuolema on teemana myös mm. Vaarin saari, Muistojen puu ja Kuusen siementen lähtö -kirjoissa, joista olen kirjoittanut aiemmin.

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Mistä? Yllätyskappale kustantajalta. 

Älyä tunteet – viljele hyvää tekeviä ajatuksia

Solfrid Raknes: Älyä tunteet. Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen.
Kuvitus: Per Finne
Kustannus: Pesäpuu ry 2017
61 s.
Lyhyesti: Opas tunteiden säätelystä ja omiin ajatuksiin vaikuttamisesta kouluikäisille lapsille sekä vanhemmille ja muille lasten kanssa toimiville. Pienet nuket konkretisoivat hyvää ja huonoa tekeviä ajatuksia, ja täytettävä apukäsi auttaa pilkkomaan tunteita ja ajatuksia pieniin paloihin, joten lapsen on helpompi lähestyä asiaa itsenäisestikin.

Jos sairastut, tarvitset hyvää hoitoa. Jos saat naarmun, haava on hyvä puhdistaa ja laittaa laastari. Mutta tiedätkö, miten kannattaa toimia, jos on niin peloissaan, vihainen tai surullinen, että sisälle sattuu?

Mielen harjoittaminen on vahva työkalu arjessa, ja sitä kannattaa kehittää aina kuin vain voi. Lasten mieli on erityisen taipuisa oppimaan ja omaksumaan uusia tottumuksia. Siksi kiinnostuinkin heti kuullessani Pesäpuun julkaisemasta oppaasta Älyä tunteet – Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen. Meni silti kuukausia, että sain testattua sitä käytännössä, ja sitten vielä blogattuakin.

Selkeästi kirjoitettu opas auttaa siis käsittelemään tunteita. Se auttaa huomaamaan tunteet kehossa: missä ja miten ne tuntuvat? Kuinka voimakkaita ne ovat? Opas auttaa myös erottamaan tunteista nousevat rohkaisevat ja hyvää tekevät eli vihreät ajatukset ja haitalliset ja vahingoittavat eli punaiset ajatukset. Punaiset ajatukset ovat usein vahvempia, ja siksi on tarpeen tunnistaa ja vahvistaa hyvää tekeviä ajatuksia.

Opas on kirjoitettu niin, että kouluikäinen lapsi voi käyttää sitä itsenäisesti. Tekstiä on sopivasti ja puhuttelu on suoraa: "Mitä tunnet, kun olet vihainen?" Sarjakuvamainen kuvitus ilahduttaa! Oppaan lopussa on useita malliksi täytettyjä apukäsiä erilaisista hankalista tilanteista, sillä mitenkään helppoa asian omaksuminen ei ole.

Miten opasta sitten testasin? Tänä kesänä elämä vei minut ja perheeni kenialaiseen kouluun ja lastenkotiin vapaaehtoistöihin. Hetken siellä elämää ihmeteltyäni päätin kokeilla oppaan ohjeita 13-vuotiaiden luokalla. Pidin lyhyen mindfulness-tuokion ja tunnustelimme tunteita kehossa ottaen malliksi jonkun menneen tapahtuman, joka on pelottanut. 

Sen jälkeen aloimme ohjeiden mukaisesti pohtia tilanteessa herääviä ajatuksia: Millaisia punaisia eli vahingollisia ja pelkoa lisääviä ajatuksia tilanne voi laukaista? Millaisia vihreitä eli rohkaisevia ja hyvää tekeviä ajatuksia tilanteessa voisi ajatella? Mitä tilanteessa voi itse tehdä? Kuka voi auttaa?

Oppilaat täyttivät havaintojaan apukäteen, ja rohkeimmat kertoivat ääneen ajatuksiaan. Jouduin hetken nieleskelemään pelkojen vakavuutta, niin erilaisia ne olivat suomalaisten ikätovereiden peloista – sairaus voi aina tarkoittaa kuolemaa, ryöstetyksi tuleminen ei ole kaukainen ajatus, eikä toisiin ihmisiin luottaminen ole kovinkaan selvää. En ollut osannut myöskään varautua uskonnon suureen rooliin. Aina lähtiessämme miettimään, millaisia rohkaisevia ajatuksia kussakin hankalassa tilanteessa voisi pohtia, oli ensimmäisenä vastauksena Jumalan apu. Pääsimme kuitenkin pohtimaan myös muita vahvistavia ajatuksia ja toimia. Kirja toimi siis hyvin myös pienistä kulttuurieroista huolimatta.

Pidin kovasti selkeästä, tiivissanaisesta oppaasta, ja se toimi oivallisesti ryhmäopetuksessa. 13-vuotiaat olivat täydellinen kohdeyleisö aiheelle, mutta yhtä hyvin se olisi toiminut esimerkiksi 8-vuotiaalle. Asian opettaminen oli helpompaa luokalle kuin omille lapsilleni, luultavasti johtuen opettajan rooliin astumisesta ja hipihiljaisesta yleisöstä, mutta yhtä suositeltava se on vanhemmille tai kenelle vain, joka haluaa joko opettaa lapsille tunnetaitoja tai ohjata lasta tai nuorta siihen itsenäisesti.

Kuvista puuttuvat pakettiin vielä kuuluvat veikeät muovinuket, vihreä ja punainen, joilla voi leikkiä ajatusten kanssa. Punainen yrittää tukahduttaa vihreät, onhan se värinäkin huomiota herättävämpi, mutta vihreää kannattaa voimistaa, vaalia ja vahvistaa.


Solfrid Raknes: Älyä tunteet. Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen.
Kuvitus: Per Finne
Kustannus: Pesäpuu ry 2017
Mistä? Arvostelukappale

Millainen minä? Lasten tunnetaitoja osa 1

Jenni Erkintalo: Millainen minä?
Kuvitus: Jenni Erkintalo
Kustannus: Etana Editions 2016
Lyhyesti: Perustunteita ilmeikkäästi esiin tuova kirja, joka hurmaa yksinkertaisuudella, värien ja siveltimen vetojen kekseliäällä käytöllä ja osuvilla kielikuvilla. Kirjan kanssa on hyvä tarkastella sitä, missä kohtaa kehoa tunteet tuntuvat. Ihan pienellekin sopiva kirja. Plussaa pienestä koosta.

Iiiiik, olen ujo. Ujous estää jalkojani.
Voiiiiiii, olen surullinen. Suru valuu silmistäni. 

Kuvakirjat, jotka opettavat erilaisia tunteita ja niiden kanssa olemista, ovat mahtavia. Yksi mainio kotimainen muutaman vuoden takaa on Jenni Erkintalon Millainen minä? 

Pienikokoisessa kirjassa käydään läpi kaikkein yleisimmät tunteet näennäisen yksinkertaisesti, mutta oivaltavasti, hauskasti ja monipuolisesti. Muutamalla siveltimenvedolla Erkintalo on jäljittänyt ilmeet kullekin tunteelle. Tunnetiloja vahvistetaan vielä sopivilla väreillä.

Käsiteltyjä tunteita on yhteensä neljätoista, rauhallisuudesta pelkoon ja yllättyneisyydestä ylpeyteen.

Kaiken kruunaa muutama rivi siitä, miltä ja missä tarkalleen kehossa tunne tuntuu. Esimerkiksi viha kiehuu päässä, nolous kuumottaa korvia, uteliaisuus kutkuttaa nenää ja kateus kurkkaa kurkusta. Ihastelen kielen kekseliäisyyttä ja sitä, miten se osuu naulan kantaan muutamalla sanalla.

Kirja voi toimia hienosti keskustelunavaajana lasten kanssa. Miksi kateus kurkkaa kurkusta, mitä silloin tulee usein sanottua?



Meillä on luettu kirjaa etupäässä kolmevuotiaan kanssa. Häntä naurattaa etenkin kirjan kieli, kuten se, kuinka uteliaisuus saa kysymään mitämitä?

Ihan samanlaista (ihan pienillekin sopivaa) perusteosta tunteista ei tule mieleen, joten tämä on mainio! Ja aivan valtavasti pidän siitä, miten kirja keskittyy olennaiseen eikä mukana ole yhtään ylimääräistä sanaa tai viivaa!

*****

Ps. Blogi on ollut pitkään tauolla. Ei loppunut kuitenkaan! Jatkan edelleen vanhalla tutulla linjalla, tosin joitain ulkomaisia vaikutteita ja yllättäviä hyppyjä lastenkirjasaralla saattaa tulla lähipostauksissa vastaan. Stay tuned, ja valoisaa kesää!


Jenni Erkintalo: Millainen minä?
Kuvitus: Jenni Erkintalo
Kustannus: Etana Editions 2016
Mistä: Arvostelukappale

Kaikki suistuu paikoiltaan: Hirviön kutsu

Patrick Ness: Hirviön kutsu (alkuper. A Monster Calls, 2011)

Kuvitus: Jim Kay

Alkuperäisidea: Shiobhan Down

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kustannus: Tammi 2016

215 s.

Lyhyesti: Moniulotteinen romaani 13-vuotiaan pojan painajaisista silloin, kun äiti sairastuu syöpään ja liukuu yhä kauemmas poikansa luota. Kuka kertoo hänelle totuuden? Mikä on puuhirviö, joka ilmestyy hänen ikkunansa taakse, ja mitä se haluaa hänelle kertoa?

Hän huusi kokoajan, niin kovaa ettei kuullut omia ajatuksiaan, katosi tuhoamisen vimmaan, ajatuksettomaan murskaamiseen ja murskaamiseen ja murskaamiseen.
Hirviö oli oikeassa. Se oli hyvin tyydyttävää.
Conor huusi kunnes hänen kurkkunsa oli käheä, murskasi kunnes hänen käsiään kivisti, karjui kunnes oli kaatua uupumuksesta.

Conorin pahin pelko ja hirviö on painajainen, joka palaa yö toisensa jälkeen. Hän on tehnyt jotain, jonka vuoksi hän tarvitsee rangaistuksen, eikä edes Harryn kiusaamaksi joutuminen tunnu miltään. Paljon pahempaa on sääli, joka heijastuu muiden silmistä. Ja vielä sääliäkin pahempaa näkymättömyys. Sillä Connoria ei kukaan todella näe, ei katso silmiin, ei vaadi mitään.

Conorin isoäiti on etäinen ja ankara, isä asuu uuden perheensä kanssa Amerikassa. Ainoa, joka huomaa Conorin, on Lily, lapsuudenkaveri, jota Conor ei voi enää sietää. Sillä Lily on syypää kaikkeen siihen pahaan, joka Conorille tapahtuu.

Patrick Nessin Hirviön kutsu on vaikuttava ja hieno romaani, jossa 13-vuotias Conor joutuu läpikäymään vaikean ajan: äidin syövän, joka liu’uttaa äitiä yhä kauemmas hänestä. Painajaiset, jotka repivät hänet väkivalloin unesta. Hirviön, joka kiusaa, tai ehkä pikemminkin auttaa häntä sekavilla tarinoillaan. Tarinat avaavat Conorin silmiä hyvyyden ja pahuuden päällekkäisyydelle ja pakottavat hänet luopumaan lapsuuden selkeästä jaosta hyvään ja pahaan.

Tarina on kerrassaan mukaansatempaava kuvaus teini-ikää lähestyvän pojan tavasta käsitellä äidin sairautta, asiaa, joka suistaa hänen maailmansa sijoiltaan. Kirja herättää monia kysymyksiä, joita oli mielenkiintoista pohtia, mutta joihin kirja ei hevillä tarjoa vastauksia: Mitä voi tehdä jos on muiden silmissä näkymätön? Conor ratkaisee asian väkivallalla, mutta muuttaako se asiat vain huonompaan? Onko kahden ihmisen mahdollista lähentyä toisiaan, vaikka he ovat täysin erilaisia? Saako ärtyisän ja pahantuulisen ihmisen (apteekkarin) sulkea yhteisön ulkopuolella?   

Vaikuttava, mustavalkoinen ja tumma kuvitus on Jim Kayn, joka on kuvittanut myös Harry Potterin kuvitetun kirjan. Se vahvistaa hienosti painostavaa tunnelmaa. 

Kirjan syntytarina on poikkeuksellinen: kirjailija Shiobhan Down oli hahmotellut tarinan puitteet, mutta syöpä vei hänet ennen aikojaan. Patrick Ness kirjoitti tarinan Downin idean pohjalta.

10-vuotias lukaisi kirjan puolessatoista päivässä, sillä kirja on painavasta asiastaan huolimatta nopealukuinen. Hän piti siitä kovasti. Se oli ”kaunis, kiva, surullinen, ei niin jännittävä. Juoni oli hyvä. Kolmatta tarinaa en tosin tajunnut, että se oli tarina.”

Juonen lomaan on nimittäin kudottu neljä tarinaa siitä, miten lähes kaikessa on sekä hyvää että pahaa. Ne haastavat ja sopivat mainiosti noin kymmenvuotiaalle, joka alkaa hahmottaa maailmassa hyvyyden ja pahuuden eri sävyjä. 

Kirja sopiikin hyvin luettavaksi koulussa noin neljännestä luokasta ylöspäin. Se saattaa tarjota aineksia monenlaiseen keskusteluun: toisen huomioonottamista etenkin silloin kun tällä on vaikeaa, tunteiden vaikutuksesta käytökseen, puhumattakaan tarinoista ja niiden moraalisuudesta.

Koskettava romaani pukee sanoiksi useita pelkoja, jotka ovat ihmisille yhteisiä: toisen menettämisen, sairauden ja toisten silmissä näkymättömäksi muuttumisen. Ehkä tärkein kirjan muistutuksista on se, miten tärkeää on katsoa toista silmiin ja huomata toinen. Surunkin keskellä, ja ehkä etenkin silloin. Miten yksikin katse voi tehdä eron, lauseista puhumattakaan.

Muista ottaa viereen nenäliinapaketti!

Lisää Hirviön kutsun lukukokemuksia blogeissa Kulje kaksi kuuta ja Oksan hyllyltä. 

Patrick Ness: Hirviön kutsu

Kuvitus: Jim Kay

Alkuperäisidea: Shiobhan Down

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kustannus: Tammi 2016

Mistä: Arvostelukappale

Kullanhohtoisia unelmia käsittelee kipeitä asioita lasten elämissä

Hanna van der Steen: Kullanhohtoisia unelmia

Kuvitus: Valokuvat: Johanna Lyömilä, Nuket: Aimokoulun oppilaat

Kustannus: Nordbooks 2016

44 s.

Lyhyesti: Satuja erilaisuudesta, lasten elämien kipukohdista, kadoksissa olevasta vanhemmuuudesta. Terapiakirjallisuudeksi tai tavallisiksi saduiksi soveltuvissa tarinoissa on kepeään otteeseen verhottu syvällinen sanoma, eloisa kieli ja taitava kerronta. Ainoastaan tapa, jolla adoptiota käsitellään, särisee.  

- ... Isän pitää olla komea ja hyväkuntoinen kuin arabialainen hevonen, Perttu jatkaa. - Hiukset vain hulmuavat upeasti tuulessa, kun hän hölkkää rennosti ympäri pihaa. Eikä hän edes hengästy, ei vaikka hän luistelee tai pelaa jalkapalloa, tennistä tai krokettia, tai vaikka soutaa isoäidin vanhalla kylpyammeella mökkirannassa.
Perttu Parttusen ääni on murtua.
- ... Mutta minun tukkani tippuu jo päästä eikä se edes kiharru. Lisäksi minua pyörryttää, jos liikun liian nopeasti. Kerrankin jouduin makaamaan sängyssä koko päivän, kun olin juossut raput liian nopeasti alas. Eikä siinäkään vielä kaikki...

Hanna van der Steenin kirjan Kullanhohtoisia unelmia kahdeksan satua käsittelevät jännällä tavalla kipeitä teemoja lasten elämässä, kuten:
äidin lapsettomuuden aiheuttamaa synnytyksen jälkeistä masennusta,
vanhemman heikkoutta olla aikuinen ja uusperheen vääristyneitä suhteita, joissa välikätenä toimii lapsi,
lapsen surua siitä, että aikuisten omat, remuisat kemut menevät yhdessäolon edelle, 
muuton aiheuttamaa pelkoa ja erilaisuuden mukanaan tuomaa yksinäisyyttä tai häpeää, 
ja myös adoptiota (mistä lisää alempana). 

Terapiakirjallisuudeksi sopiva kirja on tärkeä. Sen tekijänpalkkiot lahjoitetaan Pelastakaa Lapset ry:n työlle lasten auttamiseksi, kirjan kummina on Jari Sinkkonen ja sen kuvitus on toteuttu 7-10 -vuotiaiden askartelemien savinukkejen valokuvilla. Monta syytä, miksi halusin tutustua kirjaan. 

Hanna van der Steenin hauska kieli ja kepeä, taitava kerronta keventää satuja niiden raskaista teemoista huolimatta. Paikoin nauroimme kymmenvuotiaan kanssa ääneen monta kertaa. Rakastimme etenkin tarinaa epävarmasta, herkästä isästä, joka isäpaineiden alla juoksi kieli vyön alla toteuttamassa tytärtensä toiveita, vaikka mieluiten olisi leiponut pullaa (kts. alun lainaus). Erityisen voimauttava satu kaikille vanhemmille! 

Saut puhuttelevatkin niin lasta kuin aikuistakin, etenkin, jos aikuisella on haasteita elämänhallinnassa. Kuten sadussa, jossa lapsi pakenee sinisestä huoneesta saamansa salaisuuden kuiskutuksiin, jos vanhempien juhlinta toisessa huoneessa yltyy jälleen kerran liian suureksi. 

Harvoin käsitelty teema lastenkirjallisuudessa on myös masennus. Yhdessä sadussa äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarvitsee kuukausien ajan suruputkea, joka päästää hänestä pois kaiken sen surun, joka häneen on lapsettomuusvuosien aikana kertynyt. Vasta kun suru on poissa, hymy voi palata äidin kasvoille. 

Tarinoiden kieli toimii, ja runsas valokuvakuvitus savinukeista on mielenkiintoinen ja yllättävän ilmeikäs. Lauseet ovat melko lyhyitä, mikä tekee niistä helppoja kuultavia/luettavia myös lukemiseen tottumattomille lapsille. Myös konkreettisuus, hauskat sanavalinnat ja huumori auttavat. Sadut sopivat hyvin 10-vuotiaalle. Kuusivuotiaalle tarinoiden vertauskuvallisuus teki niistä sen sijaan "aika outoja". Mutta ehkä lapsi, jolla on samanlaisia kokemuksia, kykenee eläytymään tarinaan jo pienenä. 

Vaikka teemat olivat tärkeitä ja hyvin käsiteltyjä, adoptioteeman esiinnosto aiheutti ärtymystä. Adoptioäitinä en voinut mitään sille, että tarina, jossa poika muuttaa toiselle puolella kaupunkia, jonka lähikoulu on adoptoitu, tuntui yksinkertaisesti kököltä. Seuraavassa vanhemmat keskustelevat adoptoidusta koulusta.

- Ai, onko lähikoulu adoptoitu? äiti kysyy.
- Sehän näyttää ihan paikalliselta.
- Joo, isä vastaa. - Täällä ei tahdottu rakentaa uutta. Tuo koulu seisoi hylättynä jossakin ulkomailla. Kaupunki sai luvan tuoda sen tänne sillä ehdolla, että pitää siitä ja sen henkilökunnasta hyvää huolta.
- Niinkö? äiti ihmettelee ja vatkaa lettutaikinaa. - Miksi ne eivät enää tarvinneet tätä koulua siellä ulkomailla?
- Heillä oli varmaan uusi koulu, isä arvelee. - Tämä tuotiin Suomeen valtamerilaivalla. Siitä oli iso juttu lehdessä.

Tarina jatkuu niin, että päähenkilöpoika ihmetelee adoptoidun koulun lasten väärinpäin olevia vaatteita ja outoja tapoja. Miksi ne ovat niin outoja? Lpulta poika sopeutuu adoptoidun koulun oppilaiden uusiin tapoihin ja omaksuu ne jopa itselleen. 

Hmmm.... Ihan tuolla tavoin en toivoisi adoptiosta kerrottavan. Adoptioon johtaneet syyt ovat lukuisia ja aina hyvin henkilökohtaisia. Siksi noin yksinkertaistava, aitoja oikova selitys adoption syistä loukkaa. Usein adoptioperheissä halutaan painottaa, että lasta rakastettiin syntymämaassaan niin paljon, että hänelle haluttiin antaa mahdollisuuksia elämään, jota hän ei jostain syytä voinut kotimaassaan saada. Ja vaikka tuollaista selitystä ei olisikaan, ei ainakaan kannattaisi painottaa sitä, että lapsi olisi tököttänyt hylättynä eikä kukaan ole tarvinnut häntä, eikä varsinkaan, että jokin uusi lapsi on syrjäyttänyt hänen paikkansa. Tuon lukeminen on adoption kokeneille satuttava yksinkertaistus, vääristys ja yleistys. Ja sekin, että adoptio olisi niin outo juttu, että siitä on iso juttu lehdessä? Tai ketä lasta häiritsisi toisen lapsen väärinpäin puetut vaatteet tai ylipäänsä ihonväri? Ajatus on hyvä, mutta tarina on ajateltu aikuisen näkökulmasta ja vertauskuvallisuus on aika hirveä. Meillä tarina herätti kuulijoissa ihmetystä ja jähmettyneisyyttä ja aikuisissa ärtymystä. 

Lapsus taitaa olla myös ensimmäisessä tarinassa lause, jossa Kauniit ja rohkeat on muutettu muotoon Kaameat ja ruskeat. Hups.

Mutta palataan alkuun, sillä adoptio on kuitenkin sivujuonne kirjassa, jossa on tosi paljon tosi tärkeitä aiheita, joita ei juurikaan lastenkirjoissa käsitellä. Mainioita, välillä hauskoja tarinoita, joille on tilausta ja tarvetta. 

Toivoisin, että kirja osuisi monen sitä tarvitsevan käsiin, lastenhuoltoon, vanhemmuudestaan epävarmoille, synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa kamppaileville, niihin perheisin joissa vanhemmilla on ongelmia alkoholin kanssa, perheisiin joissa on vammaisuutta tai jotain erilaisuutta jne. jne. Kiitos Hanna van der Steenille ja kustantamolle ja muulle tekijäjoukolle tärkeästä kirjasta ja lastensuojelun hyväksi tehdystä työstä!

Kiitos.

Hanna van der Steen: Kullanhohtoisia unelmia

Kuvitus: Valokuvat Johanna Lyömilä Nuket: Aimokoulun oppilaat

Kustannus: Nordbooks 2016

Mistä: Arvostelukappale

Ihana ja niin uninen: Lumotun maan rauha

Mirva Soinio: Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja.
Kuvitus: Mirva Soinio
Kustannus: Basam Books 2014
Lyhyesti: Hehkuvasti kuvitettu taideteos, jonka rauhalliset, lyhyet sadut ovat viisaita ja koskettavia, ja nostavat esiin elämän tärkeitä asioita: ystävyyttä, kiitollisuutta, lohtua, hiljaisuutta, itsensä kuuntelua, muiden arvostamista….

Illalla ennen kuin nukahdan, saatat miettiä: mitäköhän huominen tuo tullessaan? Asiat voivat alkaa painaa mieltä, ja joskus sitä on vähän huolissaan. Ole rauhassa, sillä kaikki on kuitenkin tässä ja nyt, eikä muulla ole väliä. Eilen oli eilen, huomenna on huomenna, niille et juuri nyt mahda mitään. Olet juuri tässä, ikiomasta elämässä. 

Miten rauhoittava kirja voi oikein ollakaan? 

Tätä mietin, kun sain ilon tutustua mm. silkkitaiteilijana toimineen Mirva Soinion uutukaiseen esikoiseen, Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja. 

Ensin olin onnellisen häikäistynyt kuvituksesta. En ole hetkeen nähnyt näin hehkuvasti ja upeasti kuvitettua teosta. Keijut ja eläimet leijuvat silmät kiinni värikylläisillä sivuilla, kuvat ovat puhdasta, harmonista kauneutta.

Parin päivää myöhemmin tartuin kirjaan illalla, lukeakseni. Kun laskin pään tyynyyn, se oli tuttuun tapaan täynnä kaikkea: päivän tapahtumien kelausta, ideoita ja innostusta tulevasta, suunnitelmia ja aikataulutusta ja stressiä huomisesta, orastavia huolia lapsista ja elämästä, kaikenlaista sekavaa ja pyörivää. Tekstiviestiä, sähköpostia, muistilappua, muistettavaa vaatekasaa ulko-ovella.

Sitten avasin kirjan ja luin jotain, joka alkoi kuten alussa ja jatkui tällaisena

Kun hengität, rauhassa nyt, huomaat olevasi väsynyt. Ja mitä huominen tuokin tullessaan, se tulee vasta ajallaan. Kun nukahtaa, on varmaa, että uni kuljettaa junan lailla, hetki hetkeltä, kohti aamua ja uutta alkavaa päivää. Senkus lepäät, nyt käydään nukkumaan. 

Olin myyty. 

Luin sadun toisensa jälkeen. 

Se onnistui hyvin, sillä niiden pituus on keskimäärin neljä tai viisi kertaa ylläoleva kappale. 

Sitten esikoinen ei saanut unta ja toivoi lisää laulua, mutta sen sijaan luin hänelle näitä. Ensimmäisen jälkeen hän kysyi: "äiti, olisko mitään jännempää?" mutta sanoin "hss, kuuntele, nämä on helmiä." Ja myöhemmin: "Eikö ole ihania?" johon hän vastasi unenpartaalla "yyym". 

Ja kesken sadun hän nukahti. 

Se oli hyvä satu. 

Itse en saanutkaan unta ja luin ensin miehelle (tätä ei ikinä satu). Sekin nukahti. Sitten nousin lukemaan lisää kun muut jo nukkuivat. Mietin mihin laitan kirjan näkyville kotona, se on niin viisas ja kaunis ja ihana. 

Pehmeäkantiseen pakettiin pakatut sadut kannustavat uskomaan unelmiin, uskaltamaan avata uusia ovia, lohduttavat murheessa, auttavat ymmärtämään unen voimaa ja tärkeyttä ja viisautta, kertovat hiljentymisestä ja meditoinnista (tässä vaiheessa haukon henkeäni), naurun voimasta, kiitollisuudesta, ystävyydestä, itsensä kuuntelusta, luonnon kunnioittamisesta, kehon ja mielen tanssista, toisten arvostamisesta.... 

Kaikesta. 

Mikä on tärkeää. 

Elämässä.

Jokaiselle jotakin.

Joissakin saduissa on keijuja, joissakin hevosia, jäniksiä tai Peteliuksia (joko kiinnostuit?). 

Pidän kielen epätasaisen pomppivasta, ajoittaisesta riimittelystä ja keveydestä, siitä ettei mikään ole pakotettua. Loppusointu tulee jos se sopii. 

Tiesitkö, että hiljentymällä ja hengittämällä voi päästä kurkistamaan hiljaisuuden sisään? Ihan totta, kyllä voi! Siellä ollaan sinä ja minä, kaikki vain on, tieto simppeli ja verraton. Meditointi ei ole kumma juttu, hengittäminen on jokaiselle vanha tuttu. Jos siis leikin ja matkin hetken, voin minäkin tehdä hiljaisuuretken. Silti ilo ja melu saa kuulua, olkoon täynnä riemua ja elämän ääniä koko maa. Kun vain välillä muistaa oivaltaa hiljaisuuden.

Kiitos tekijälle iloa ja hyvää oloa levittävästä helmestä jonka laatuisia ei tule juuri koskaan vastaan. 

Muita kirjoja jossa käsitellään tunteita löytyy täältä. Jos sinua kiinnostaa meditointi, mindfulness tai muu samantapainen lastenkirjallisuus, kurkkaa myös nämä aiemmin täällä esitellyt kirjat. 

Sari Markkanen: Tipsu ja oivallusten opus
Jon J. Muth: Pandan zentarinoita


Tähtiä 5 / 5

Mirva Soinio (teksti & kuvitus): Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja.

Kustannus: Basam Books 2014

Mistä: Kiitos tekijälle!

Huukon parhaat ystävät - ystävyyden kiemuroista pienille

David Melling: Huukon parhaat ystävät (orig. We love you, Hugless Douglas)
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Lyhyesti: Huukolla on paljon kavereita, mutta ei yhtä parasta ystävää. Kaikilla muilla on joku erityinen, paras kaveri, ja Huukoa se pikkaisen masentaa. Ystävyysasioita ja -kiemuroita pienille.

Lampaat näyttivät iloisilta ja kipittivät tiehensä käsi kädessä.
Huuko huiskutti heille apeana. "KUNPA MINULLAKIN OLISI PARAS YSTÄVÄ", hän sanoi. 

Iso ja pehmeä karhu on varmaan lähes jokaisen ainakin noin 1-5-vuotiaan mieleen, etenkin kun karhu on ystävällisyyden perikuva, auttavainen, sen päällä voi pomppia ja sen kainalossa matkustaa. Englannissa Huuko (englanniksi hauska Hugless Douglas) on ilmeisesti jo jonkinlainen käsite, mutta meille ihan uusi juttu.

Kirjassa on hyvä idea: kimurantit ystävyysasiat. Huukolla ei ole ketään parasta ystävää, sen sijaan monta hyvää ystävää. Siitä huolimatta, muiden rinnalla, se tuntee olonsa vähän yksinäiseksi. Lapsethan (etenkin tytöt) ovat hanakoita valitsemaan jonkun tietyn parhaaksi kaveriksi, mutta entä jos ei olekaan kenenkään paras kaveri, niin kuin Huuko? Jos vaikkapa päiväkodissa kaikilla muilla on paras kaveri, eikä itse tule koskaan valituksi ensimmäisenä leikkiseuraksi, vaan on vähän kuin kolmas pyörä aina. Pelkkä ajatuskin saa sydämen särkymään!

Siksi tämä voikin olla huojentava, silmiä avaava kirja. Etenkin jos silti on leikkikavereita, eikä ole ihan yksin. Siinä tapauksessa asiaan voi nimittäin suhtautua toisellakin tavalla. Voi ajatella, ettei minulla ole parasta kaveria, tai sitten toisinpäin, kuten Huuko: minulla on paljon hyviä ystäviä! On mieletön taito, jos osaa leikkiä/olla monen kanssa, ja rikkaus, jos on monta hyvää kaveria.

Eri asia on sitten, jos ei kerta kaikkiaan ole yhtään ystävää. Yksinäisyydestä kertovia kirjoja olen esitellyt täällä.



Kuvitus on pienille sopivaa, Huukon kaverit ovat nimittäin pehmoleluja: lampaita, lehmiä ja pupuja.

Kaikkinensa tämä on aika kiva kirja käsittelemään ystävyyskysymyksiä pienten kanssa sekä esimerkiksi päiväkoteihin yhteishenkeä luomaan.

"Sinä kaipasit kuulemma parasta ystävää", Jänis sanoi, "joten me kaikki tulimme".
Huuko nauroi ja tajusi olleensa hölmö. "Niin tietysti, mehän olemme kaikki parhaita ystäviä! Voi että minä tykkään teistä."
"NIIN MEKIN SINUSTA, HUUKO!" toiset huusivat. 

David Mellingin blogista kurkkasin, että uusin Huuko, Happy Birthday Hugless Douglas, on jo ilmestynyt Englannissa, suomennos ilmestyy Kustannus-Mäkelältä tänä vuonna. Ensimmäisessä Huukossa on halipula, toisessa yökyläillään ja kolmannessa ollaan huolissaan, kun isältä saatu upouusi pipo purkautuu. Kaikki aiheita ja tunteita, jotka koskettavat jokaista pikkuista, ei nyt ehkä pipon purkautumisen muodossa mutta jotenkin muuten :)

Lopuksi kysyin vielä parhaan kaverin merkityksestä 8-vuotiaalta: 

"Entä jos ei olis parasta kaveria, oisko se tylsää?"
"Vähän. Ois se!"
"Miks?"
"No koska sit ei vois niinku leikkiä."
"Eiks kaikkien kaa voi leikkiä?"
"Voi mut" (syvä kulmienrypistys) "se ois kyl aika tylsää."

Voi sentään.

David Melling: Huukon parhaat ystävät (orig. We love you, Hugless Douglas)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Mistä: Yllätys kustantajalta

Muistojen puu kertoo lohduttavasti kuolemasta

Britta Teckentrup: Muistojen puu (orig. The Memory Tree)

Suomennos: Tuula Korolainen

Kustannus: Lasten Keskus 2013

Lyhyesti: Läheisen poismenosta kertova kaunis ja liikuttava kirja, joka auttaa kohtaaman kuoleman yhdessä lapsen kanssa. Itkettävä, koskettava, ennen kaikkea lohduttava teos kaikenikäisille.

Pöllö oli katsellut Kettua ylhäältä puustaan. Se lennähti alas ja laskeutui ystävänsä viereen. Pöllö oli suruissaan. Se oli tuntenut Ketun pitkään, mutta tiesi, että nyt oli ystävän aika lähteä.

Eräänä päivänä pitkän ja onnellisen elämän elänyt Kettu paneutuu makuulle, henkäisee syvään ja vaipuu ikuiseen uneen. Lumi peittelee ketun hellästi, ja yhtä hellästi tulevat kaikki metsän eläimet hyvästelemään Ketun, pitkäaikaisen ystävänsä. Suru helpottuu, kun antaa tilaa arvokkaille muistoille onnellisista ja iloisista hetkistä, joita on yhdessä saanut kokea. Eläinten muistellessa Kettua paikasta, jossa Kettu makaa, alkaa kasvaa taimi. Jokainen hyvä muisto kasvattaa taimea yhä vahvemmaksi ja kauniimmaksi puuksi, rakkauden ja muistojen puuksi, joka antaa voimaa kaikille metsän eläimille. Kettu elää ikuisesti ystäviensä sydämissä.

Britta Teckentrupin Muistojen puu on kirja, jota en pysty lukemaan ilman ettei ääni sorru tai silmät sumene kyynelistä. Läheisen poismeno ja siitä puhuminen lapsille on asia, jota pelkään, vaikka en ole vielä siihen tilanteeseen joutunut. Jos ja kun sellainen tilanne tulee, tämä kirja tulee auttamaan meitä kaikkia. Vähäeleisen kauniisti Teckentrup vangitsee olennaisimman niin sanoihinsa kuin kuviinsakin: surun ja tyhjyyden ja hiljaisuuden, ja onnellisten muistojen voiman, valon ja värit jotka muistot tuovat mukanaan, toivon ja lohdun, kun toinen elää vielä muistoissa, ikuisesti.

Värit kantavat kuvakirjoissa usein merkittävää roolia, niin tässäkin. Muistot voivat olla surusta huolimatta keltaisia ja keveitä, punaisia kuin ilo ja rakkaus, ja sellaisenaan ne antavat toivoa, joka selvästi välittyy tämän kuvakirjan sivuilta. Elämä ei ole ohi, värit eivät kuole, muistot eivät kuole, vaikka läheinen ei enää täällä olekaan. Hieman retromainen kuvitus kantaa ja vahvistaa tarinaa, ja kokonaisuus on saumaton ja voimakas. Yksinkertaistettu ja turhasta riisuttu kieli sopii tunnelmaan, Tuula Korolaisen suomennos on mestarimaista.

Tästä lohdullisesta, tarpeellisesta lastenkirjasta erityiskiitos paitsi tekijälle myös kustantajalle!   

Kirjaan on tutustuttu myös mm. Sinisessä linnassa ja Hemulin kirjahyllyssä.

Britta Teckentrup: Muistojen puu (orig. The Memory Tree)

Suomennos: Tuula Korolainen

Kustannus: Lasten Keskus 2013

Mistä: Arvostelukappale 

Tähtiä 5/5