Helmenkalastaja on kiehtova saturomaani

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua

Lyhyesti: Mukaansatempaava seikkailuromaani, joka sijoittuu vedenalaiseen maailmaan ja metsään. Miranda on päättänyt löytää Silmäterän, helmistä arvokkaimman, mutta etsinnässä on myös vaaroja.
Kirjan teemoja ovat mm. päähenkilön yksinäisyys ja vanhempien hylkääminen, ystävystyminen ja ylpeyden nieleminen, sekä kysymys ikuisen etsimisen mielekkyydestä.
Tämä menee 9-vuotiaan hyllyyn!

Takerrun leviin niin lujasti, että rystysiäni kivistää, mutta vesiputous tahtoo jatkuvasti imaista minut mukaansa. Valmistaudun siihen, että Sirkka heitetään hetkenä minä hyvänsä uudestaan veteen. Iberis ei luovuta, hän aikoo pakottaa Sirkan sukeltamaan, kunnes tämä löytää helmen... tai hukkuu. 

Miranda on helmenkalastaja, paras kaikista. Hän viettää päivät etsien merenpohjasta erivärisiä kauniita helmiä myytäväksi. Kunnes kuningatar julistaa Silmäterän, helmistä suurimman ja kauneimman, etsinnän alkaneeksi.

Taas. Pienenä Miranda on jo menettänyt isänsä Silmäterän etsinnälle, sillä kuka etsintään ryhtyy, joutuu pakkomielteisesti helmen pauloihin. Eikä Miranda ole ainoa lapsi, joka on menettänyt vanhempansa näiden etsiessä kunniaa ja menestystä.

Tällä kertaa Miranda on päättänyt onnistua löytämään Silmäterän. Sitten hän saa yllättäen vaivoikseen nuoren tytön, Sirkan, joka ei osaa edes sukeltaa kunnolla, mutta jonka nauru kaikuu vetten päällä. Kun seikkailu vie tytöt sinne, missä meri loppuu ja pohjoisen metsät alkavat, paljastuu Sirkasta yllättäviä taitoja. Entä kuka on tuo kylmyyttä uhkuva nainen, joka heitä seuraa?

Karin Erlandssonin Helmenkalastaja on ihana lukuromaani alakouluikäisille. Se tarjoaa jännitystä ja nopeita käänteitä ja kieli on sopivan helppolukuista. Graafinen ilme on keveä ja kansi erityisen houkutteleva. Mutta tarinassa on myös syvempiä juonteita ja pohdintaa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Kunnia ja voitto, vai ystävyys, paikka jota kutsua kodiksi, ihmiset ympärillä? Ja miten helposti alamme tavoitella jotain, joka ei lopulta ehkä olekaan niin tärkeää!

Tarkemmin tutkittuna romaani onkin kuin sipuli, jota voi kuoria yhä syvemmälle ja löytää yhä uusia kiinnostavia kysymyksiä. Voiko elämänsä muuttaa ja aloittaa kaiken alusta jossain muualla, toisenlaisena ihmisenä? Mitä järkeä on ikuisessa etsinnässä? Mitä ihmiset etsivät? Mikä saa vanhemman hylkäämään lapsensa?

Tästä huolimatta sävy pysyy kepeänä, mikä on kiva. Romaani näyttää, että omaa tietään ja polkuaan voi ja kannattaa etsiä, eikä synnyinseutu ole välttämättä se itselle kaikkein sopivin. Mutta joskus taustalla voi olla pakeneminen vääristä syistä, ja silloin ihminen katoaa myös itseltään. Avun pyytäminen on rohkeutta.

Romaani sopii hyvin noin 8–12-vuotiaille, ja tarjoaa monipuolisesti pohdittavaa koulussa ja jatkotyöstettäväksi. 

Romaani on voittanut Runeberg Junior -palkinnon, ollut Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoehdokkaana ja voittanut Schildts&Söderströmin lastenromaanikilpailun Berättelsen är bäst!

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Kaikki suistuu paikoiltaan: Hirviön kutsu

Patrick Ness: Hirviön kutsu (alkuper. A Monster Calls, 2011)

Kuvitus: Jim Kay

Alkuperäisidea: Shiobhan Down

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kustannus: Tammi 2016

215 s.

Lyhyesti: Moniulotteinen romaani 13-vuotiaan pojan painajaisista silloin, kun äiti sairastuu syöpään ja liukuu yhä kauemmas poikansa luota. Kuka kertoo hänelle totuuden? Mikä on puuhirviö, joka ilmestyy hänen ikkunansa taakse, ja mitä se haluaa hänelle kertoa?

Hän huusi kokoajan, niin kovaa ettei kuullut omia ajatuksiaan, katosi tuhoamisen vimmaan, ajatuksettomaan murskaamiseen ja murskaamiseen ja murskaamiseen.
Hirviö oli oikeassa. Se oli hyvin tyydyttävää.
Conor huusi kunnes hänen kurkkunsa oli käheä, murskasi kunnes hänen käsiään kivisti, karjui kunnes oli kaatua uupumuksesta.

Conorin pahin pelko ja hirviö on painajainen, joka palaa yö toisensa jälkeen. Hän on tehnyt jotain, jonka vuoksi hän tarvitsee rangaistuksen, eikä edes Harryn kiusaamaksi joutuminen tunnu miltään. Paljon pahempaa on sääli, joka heijastuu muiden silmistä. Ja vielä sääliäkin pahempaa näkymättömyys. Sillä Connoria ei kukaan todella näe, ei katso silmiin, ei vaadi mitään.

Conorin isoäiti on etäinen ja ankara, isä asuu uuden perheensä kanssa Amerikassa. Ainoa, joka huomaa Conorin, on Lily, lapsuudenkaveri, jota Conor ei voi enää sietää. Sillä Lily on syypää kaikkeen siihen pahaan, joka Conorille tapahtuu.

Patrick Nessin Hirviön kutsu on vaikuttava ja hieno romaani, jossa 13-vuotias Conor joutuu läpikäymään vaikean ajan: äidin syövän, joka liu’uttaa äitiä yhä kauemmas hänestä. Painajaiset, jotka repivät hänet väkivalloin unesta. Hirviön, joka kiusaa, tai ehkä pikemminkin auttaa häntä sekavilla tarinoillaan. Tarinat avaavat Conorin silmiä hyvyyden ja pahuuden päällekkäisyydelle ja pakottavat hänet luopumaan lapsuuden selkeästä jaosta hyvään ja pahaan.

Tarina on kerrassaan mukaansatempaava kuvaus teini-ikää lähestyvän pojan tavasta käsitellä äidin sairautta, asiaa, joka suistaa hänen maailmansa sijoiltaan. Kirja herättää monia kysymyksiä, joita oli mielenkiintoista pohtia, mutta joihin kirja ei hevillä tarjoa vastauksia: Mitä voi tehdä jos on muiden silmissä näkymätön? Conor ratkaisee asian väkivallalla, mutta muuttaako se asiat vain huonompaan? Onko kahden ihmisen mahdollista lähentyä toisiaan, vaikka he ovat täysin erilaisia? Saako ärtyisän ja pahantuulisen ihmisen (apteekkarin) sulkea yhteisön ulkopuolella?   

Vaikuttava, mustavalkoinen ja tumma kuvitus on Jim Kayn, joka on kuvittanut myös Harry Potterin kuvitetun kirjan. Se vahvistaa hienosti painostavaa tunnelmaa. 

Kirjan syntytarina on poikkeuksellinen: kirjailija Shiobhan Down oli hahmotellut tarinan puitteet, mutta syöpä vei hänet ennen aikojaan. Patrick Ness kirjoitti tarinan Downin idean pohjalta.

10-vuotias lukaisi kirjan puolessatoista päivässä, sillä kirja on painavasta asiastaan huolimatta nopealukuinen. Hän piti siitä kovasti. Se oli ”kaunis, kiva, surullinen, ei niin jännittävä. Juoni oli hyvä. Kolmatta tarinaa en tosin tajunnut, että se oli tarina.”

Juonen lomaan on nimittäin kudottu neljä tarinaa siitä, miten lähes kaikessa on sekä hyvää että pahaa. Ne haastavat ja sopivat mainiosti noin kymmenvuotiaalle, joka alkaa hahmottaa maailmassa hyvyyden ja pahuuden eri sävyjä. 

Kirja sopiikin hyvin luettavaksi koulussa noin neljännestä luokasta ylöspäin. Se saattaa tarjota aineksia monenlaiseen keskusteluun: toisen huomioonottamista etenkin silloin kun tällä on vaikeaa, tunteiden vaikutuksesta käytökseen, puhumattakaan tarinoista ja niiden moraalisuudesta.

Koskettava romaani pukee sanoiksi useita pelkoja, jotka ovat ihmisille yhteisiä: toisen menettämisen, sairauden ja toisten silmissä näkymättömäksi muuttumisen. Ehkä tärkein kirjan muistutuksista on se, miten tärkeää on katsoa toista silmiin ja huomata toinen. Surunkin keskellä, ja ehkä etenkin silloin. Miten yksikin katse voi tehdä eron, lauseista puhumattakaan.

Muista ottaa viereen nenäliinapaketti!

Lisää Hirviön kutsun lukukokemuksia blogeissa Kulje kaksi kuuta ja Oksan hyllyltä. 

Patrick Ness: Hirviön kutsu

Kuvitus: Jim Kay

Alkuperäisidea: Shiobhan Down

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kustannus: Tammi 2016

Mistä: Arvostelukappale

Loistava Maan alaiset

Sanna Isto: Maan alaiset

Kuvitus: Sami Saramäki

Kustannus: WSOY

335 s. 

Lyhyesti: Ahmimisikäisille loistava, Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Suomenlinnasta ja ervineistä eli tunneleissa elävistä eläimistä, jollaisia ihmissilmä ei ole koskaan bongannut, sekä siitä, millaista olisi jos elämä muuttuisi yhdessä yössä mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla. Niin hyvä! 

Silloin Metuli huomasi, että pöydän toisessa päässä olevalla tuolilla istui joku. Olennolla oli päässään valkea peruukki, samanlainen kuin 1700-lukua esittävissä maalauksissa huoneen seinällä. Mutta peruukin alta eivät näkyneet ihmisen kasvot, vaan tummanpuhuvat erwinin kasvot terävine kuonoineen ja pistävine nappisilmineen. Metuli säpsähti hieman. (s. 75)

Eräänä yönä Metuli näkee kaameaa unta vihamielisistä eläimistä. Eikä kauheus lopu aamullakaan. Hänet nähdessään sisaren kasvoilla näkyy inho ja pelko, ja isä huitoo häntä vimmaisesti henkarilla. Mikään ei auta, on kuin he eivät ymmärtäisi hänen puhettaan. Lopulta Metuli huomaa itsekin: hänen vartaloaan peittää ruskea suomujen peittämä iho, hänen kyntensä ovat terävät ja valtavat, ja kaiken kruunaa pitkä ja vahva häntä. 

Tästä alkaa Metulin seikkailu ervinien eli Suomenlinnan maanalaisissa käytävissä asustavien kummallisten eläinten yhteiskunnassa. Mitä ihmettä Metulille on tapahtunut? Ja keitä ervinit oikein ovat? Sen selvittäminen saati sitten sopeutuminen maanalaiseen elämään ei käy Metulilta helposti. Ihmisten pariin Metulilla ei ole enää asiaa, mutta ei hänellä myöskään ole mitään aikeita jäädä loppuiäkseen erviniksi. 

Sanna Iston uusin, lasten- ja nuorten Finlandia-palkintoehdokkaana ollut Maan alaiset on huikean jännittävä ja mielikuvituksellinen tarina, jossa on erinomaisen kekseliäs juoni. Niin hyvä, että yöunet lyhenevät pakostakin. 

Miljöö on huippukiinnostava: kesäinen Suomenlinna, sen salaiset oikopolut, historiaa tihkuvat sisäpihat, sileät auringon kuumentamat kalliot ja suojaiset uimarannat - ja mikä parasta, niiden alle ja lomaan kätkeytyvät tunnelit, joihin yksikään ihmisen katse ei ole koskaan yltänyt.

Ervinien yhteiskunta on monimuotoinen ja hupaisa. Historialliset faktat vuoden 1808 Suomen sodasta ja Viaporin tuolloisesta komentajasta Cronstedtistä, jonka käsissä Suomenlinna antautui Venäjälle hämmästyttävän nopeasti, saavat kokonaan uusia ulottuvuuksia Iston mielikuvituksen ansiosta. Kirjan historiallinen kytkös on iso plussa. 

Pidin kovasti Iston kahdesta aiemmasta kirjasta, jotka kertovat Tinkan ja Taikan noitasiskoksista ja heidän satumaisesta isoäidistään, mutta Maan alaiset oli omaa luokkaansa. Ei olekaan yhtään liioteltua sanoa, että se nousi omien lasten- ja nuorten suosikkikirjojeni joukkoon. Sami Saramäen mustavalkopiirrokset jokaisen luvun alussa ja kaunis kansi sinetöivät laadukkaan ja loppuun asti hiotun kirjan, joka naurattaa, yllättää ja mietityttää.

Seuraavaksi aion lukea tämän 7-vuotiaalle iltasatuna (jota varmasti jännittää!) ja puhua kirjasta niin sitkeästi, ettei 10-vuotias varmasti jätä sitä väliin. Hänellä on nyt jo pidempään jatkuneen Neiti Etsivä-kirjojen ahmimiskauden ohella alkanut Aku Ankka -hurahdus, mutta johonkin väliiin tämä kyllä saadaan mahtumaan.

... Jottei hän unohtaisi, millaisiin maailmoihin mielikuvitus voi viedä.

Metuli nyökkäsi ajatuksissaan. Hän kyllä menisi. Ilman muuta hän menisi, kulkisi pitkin käytäviä ja kävisi niissäkin, joissa ei ollut käynyt tähän mennessä. Hän menisi niin lähelle Bambergin Miekkaa kuin vain ihmisen olisi mahdollista, ehkä sinne, mistä salaseuralaiset olivat aikoinaan kulkeneet ennen kuin reitti oli muurattu umpeen. Mutta ennen kaikkea hän kulkisi sukeltaakseen tunnelien pimeyteen kuin toiseen maailmaan. Hän vaeltaisi niin syvälle, ettei päivänvaloa enää tuntuisi olevan olemassakaan. Sinne missä mielikuvitus ottaa ihmisestä vallan ja mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista. Sillä juuri sitä tunnetta hän ei halunnut milloinkaan unohtaa. 

Lue lisää: Lastenkirjahylly & Luetaanko tämä?

Sanna Isto: Maan alaiset

Kuvitus: Sami Saramäki

Kustannus: WSOY

335 s. 

Mistä: Arvostelukappale

Iran ja Suomi, valo ja Lumi.

Seita Vuorela: Lumi
Kustannus: WSOY 2016
240 s.
Lyhyesti: Tarina iranilaisista nuorista Suomessa, teineistä, jotka pakenevat maansa oloja. Samalla se on tarina ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään?

Atisha katsoo bussin ikkunasta hangessa tarpovia ihmisiä. Hän on saanut huomata ihmeekseen, että pohjoisen asukkaat pitävät itseään onnekkaina, koska saavat asuttaa pohjoista maata, vaikka sen maaperä on puolet vuodesta roudan jähmettämä, vaikka sen pimeiden päivien läpi puhaltaa hyytävä tuuli, ja vaikka sen historia on nuori ja vaatimaton. Tuo rakkaus ankaraan maahan ilahduttaa Atishaa, hän haluaa jakaa näiden ihmisten luottamuksen kevään myötä palaavaan valoon ja lämpöön, hän haluaa uskoa, että ne palaavat myös hänen elämäänsä ja niiden mukana Omid. 

Seita Vuorelan lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokas Lumi on uskomaton tarina iranilaisista nuorista: Atishasta ja Siamakista ja vähän Omidistakin, jotka pakenevat maansa oloja, olemisen ahtautta, kuolemantuomiota ja vankeutta. Maassa jossa kaikki on suurta, tällä kertaa kärsimys.

Se on tarina myös ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään? Onnistuuko se sulkemalla osan itsestään pois, pelkällä tahdon voimalla? Kun identiteetti kumpuaa kahdesta maasta, miten tasapainoilla näiden välillä?

Tarinan juoni on uskomaton, mutta kerrottu niin, että se voisi hyvin olla totta. Sillä totuus on tarua ihmeellisempää.

Minulle kirja oli ensi sijaisesti tarina Siamakista, jäyhästä kivikasvoisesta Siamakista, joka on rakentanut itselleen valtavan vankan, samalla kovan ja yksinäisen suomalaisen kuoren. Hän tekee kaiken juuri niin ja paremmin kuin ympärillä pyörivät jätkät. Nimensä hän on saanut kuolleelta sankarisedältä, perhe on etäinen ja elää henkisesti eri maassa ja eri ajassa kuin Siamak.

Siamakeja maailma ei päästä kovin vähällä. Ymmärrän sen nyt entistä paremmin.

Iranilaisperheen kuvaus on hienoa ja vaikka tavallaan tuttua, on silti järkyttävää lukea jälleen, miten vieraaksi tämä kylmä maa voi jäädä, miten voi elää niin kiinni menneessä ajassa ja paikassa. Miten sillä tavalla voi elää? Ja millaiseen riipaisevaan vieraantumiseen se pakostakin johtaa vanhempien ja lasten välillä.

Eteläinen ja pohjoinen maa kulkevat käsi kädessä kautta kirjan, ja tämä kahtia-asettelu nostaa esiin tavattoman kiinnostavia kysymyksiä. Millaiset seikat tekevät meistä pohjoisen lapsia? Onko ylipäänsä mahdollista muuttua toisen maan asukkaaksi sielultaan ja sydämeltään? Ei ainakaan, näyttää Siamakin tarina, jos peittää itsestään toisen puolen. Ehkä oma identiteetti voi löytyä vain molempien puolten ollessa tasapainoisia. Mutta miten ja missä täällä pohjoisessa se toinen identiteetti saa kukoistaa tai edes elää?

Vuorela kuvaa taidolla molempia maita, mutta Suomen kuvaus on erityisen onnistunutta. Tässä kirjassa Suomessa on kylmää ja ankaraa, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sillä tavalla Vuorela rakentaa tästä Lumikuningattaren maan.

Seita Vuorela menehtyi kesken kirjoitusprosessin käsikirjoituksen ollessa melkein valmis, ja Vilja-Tuuli Huotarinen viimeisteli sen. Ehkä pienen keskeneräisyyden huomaa joissakin seikoissa, kielessä. Ihmisten sisäiset prosessit vilistävät lujaa eteenpäin.

Vuorela käyttää paljon eri rekistereita ja kertojanääniä, mm. Siamakia, kaikkitetävää kertojaa, Atishan ääntä kirjoituksena blogin sivuilla, lopuksi isoäidin kirjettä. Tällä tavoin esim. hahmot tulevat paljon läheisemmäksi kuin muutoin tulisivat. Lisäksi tarinassa kulkee ikään kuin kehyksenä satu Lumikuningattaresta Atishan kertomana, muokattuna häneen ja Siamakiin, mikä tuo vielä oman kerrontatapansa kirjaan ja ennustelee tulevaa. Kaiken yhdisteleminen on melkoinen palapeli ja pirstaloittaa kerronnan. Jollain tavoin kirja muistuttaakin tavattomasti tästä hetkestä maailmassa, kun uutiset, some, meidän kaikkien tarinat ja perinteiset sadut elävät rinta rinnan.

Lumi on kirja, josta pidin melko paljon. Ennen kaikkea se kosketti ja jähmetti minut pitkäksi aikaa miettimään maailmaa ja kysymyksiä, jotka kiinnostavat itseäni paljon. Siamak, Atisha ja Omid jäävät pitkäksi aikaa elämään mieleen, niin paljon Vuorela jättää mielikuvitukselle vielä tilaa.


Lumia on luettu paljon, mm. Lukutoukan kulttuuriblogissa, Ullan kirjoissa ja Sivutiellä-blogissa.

Emman salainen toive hiipii ihon alle

Mari Kujanpää: Emman salainen toive
Kustannus: Otava 2016
Lyhyesti: Emma on erilainen kuin kaikki muut tytöt. Hänen äitinsä on narkkari. Emma on muuttanut mummin ja ukin luokse, ja iltaisin ennen nukahtamista hän haaveilee olevansa tavallinen tyttö. Naapuriin muuttaa hassu Harmasten perhe, jossa rakastetaan ja huolehditaan toisista. Kujanpää kuvaa hienosti kahta hyvin erilaista maailmaa ja niiden rajapintoja 11-vuotiaan tytön näkökulmasta.

Mari Kujanpään Emman salainen toive on kirja, joka hiipii ihon alle. Emma on 11-vuotias tyttö, jonka äiti on narkkari. Emmaa on riepoteltu lastensuojelun kautta eri paikoissa, vaikka suurimman osan aikaa hän on asunut äitinsä kanssa, kertomatta kenellekään, että häntä pelottaa odottaa äitiä kotiin, koska koskaan ei voi tietää missä kunnossa äiti on; ettei kotona ole koskaan ruokaa, ei edes leipää; ettei joulua tai syntymäpäiviä vietetä, eikä mikään ole niin kuin tavallisissa perheissä.

Äiti ei ole ollenkaan sellainen kuin äitien pitäisi olla. Eikä Emma ollenkaan sellainen kuin hän haluaisi olla, salaisissa toiveissaan.

Emma ei ole edes tiennyt, että hänellä on mummi ja ukki, kunnes sosiaalitädit vievät hänet heidän luokseen asumaan. Vihdoinkin Emmalla on paikka, jossa hänestä huolehditaan. Paitsi ettei Emma osaa olla sellaisessa paikassa. Hän ei osaa vastata, kun mummi kysyy, millaiset verhot hän haluaisi huoneeseensa, eikä hän tunne oloaan kotoisaksi kenenkään kanssa, sillä hän on tottunut olemaan yksin ja huolehtimaan itsestään. Hänellä ei ole koskaan ollut kavereita, eikä hän osaa vastata mitään, jos joku kysyy häneltä jotain.

Sitten naapuriin muuttaa hassu Harmasten perhe ja heidän kaksi tyttöään, Fredrika ja Saima. Isä on kirjailija ja äiti opettaja, talo on täynnä kirjoja ja kauniita asioita, kaikki on huoletonta Harmasten talossa. Emma haluaa olla Saiman kaveri, mutta Saimalla on niin paljon kaikkea, harrastuksia, kavereita, kaunis huone, hän osaa puhua kaikkien kanssa, eikä Emma sovi siihen kuvaan. Mutta Fredrika on erilainen, ja hänen myötään alkaa Emman elämään valua muutakin iloa. Kuten taitouistelu, josta hän ei ole uskaltanut kertoa mummille ja ukille harrastaneensa sitä, kun äiti oli vaatinut sosiaalihuoltoa maksamaan sen. Emma ei halua olla kenellekään vaivaksi. Emma ei vaadi mitään ja hämmentyy kaikesta mitä Harmasten tytöillä on.

Emma mietti aina illalla, kuka hän tahtoisi olla seuraavana aamuna herätessään. Useimmiten hän toivoi olevansa joku ihan tavallinen tyttö koulunpihalta, sellainen tavallinen onnellinen tyttö, jolla on isä ja jonka ei tarvitse hävetä äitiään. Sillä tavallisella tytöllä olisi koe, ja sen äiti tulisi herättämään sen suukoilla. Äiti olisi tehnyt aamupalaksi paahtoleipää ja kaatanut appelsiinimehua valmiiksi korkeaan lasiin. 

Kujanpää voitti ensimmäisellä romaanillaan Minä ja Muro (2009) Finlandia Juniorin (jota en ole lukenut), ja Emman salaisen toiveen luettuani en ihmettele. Miten kirjailija osaakaan niin oivaltavasti tulkita hiljaisen, sisäänpäinkääntyneen tytön mieltä ja menneisyyden lastia, häpeää äidistä, epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa. Kujanpää saa lukijan ymmärtämään Emmoja. Kerronta on rauhallista ja eleetöntä ja kulkee vaivattomasti, ja kirja nostaa lukijalle esiin useita teemoja mietittäväksi.

Myös Harmasten tavallinen ja hyväosainen, rakkauden ja huolehtimisen täyteinen elämä kuvataan lempeästi. Kujanpää tuo kauniisti ja kouriintuntuvasti esiin juovan, joka kahden hyvin erilaisen perheen arjen välillä on. Juovan syvyyttä ei mitenkään tajua, jos elää harrastusten, kavereiden ja kaverisynttäreiden, kirjojen ja musiikin ja kuvaamataidon ja luontoretkien ja kaiken keskellä. Kaiken sellaisen, josta Emma vain haaveilee. Kujanpään kirjan jälkeen on herkempi huomaamaan, että meitä on täällä erilaisia ja erilaisista taustoista tulevia. Ja että kaikki olemme arvokkaita juuri sellaisina kuin olemme.

Voiko kirjalta enempää pyytääkään?


Kirja sopii hyvin 10+ -lukijoille.


Mari Kujanpää: Emman salainen toive
Kustannus: Otava 2016
Mistä: Lainassa

Jännittävä ja ilahduttava esikoinen

Mariel Pietarinen: Saariston suolaiset kyyneleet
Kustannus: Kvaliti 2014
288 s.
Lyhyesti: Jännittävä ja mukaansa tempaava esikoisteos menneisyyden mysteeristä, hevosista ja pienen saaren yhteisöstä. Kirja aloittaa uuden nuortensarjan Kavionjälkiä sydämessä. Ehkä ala- ja yläkoulun vaihteeseen.

Syvä hiljaisuus laskeutui metsään. Linda seisoi yhä jähmettyneenä paikoillaan. Hän oli niin häkeltynyt, ettei päässä kulkenut hetkeen ajatustakaan. Painostavan hiljaisuuden rikkoi takaa kuuluva ääni: Kilahdus. Ääni kiiri sähköimpulssin lailla läpi koko Lindan kehon ja sai vatsan kääntymään ympäri. Tuon äänen hän tunnistaisi missä tahansa. Juuri tuolta kuulosti, kun kengitetty kavio kopsahti jotakin kovaa vasten. Lindan sydän alkoi hakata. Hitaasti hän kääntyi ympäri. 

Linda on 13-vuotias turkulaistyttö, jonka vanhemmat raahaavat mukanaan voittamalleen lomalle pieneen saareen. Haluton Linda olisi paljon mielummin kotona rakkaan hevosensa sekä parhaan ystävänsä kanssa, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole. Saari osoittautuu kuitenkin mielenkiintoisemmaksi kuin Linda on osannut kuvitellakaan, niin asukkaiden kuin siellä tapahtuneiden sattumustenkin suhteen.  Miksei saarella saa puhua hevosista, ja kuka on se tyttö, jota kaikki sanovat Lindan muistuttavan?

Luokanopettaja Mariel Pietarisen esikoisteos Saariston suolaiset kyyneleet on rakennettu hyvistä aineksista: murrosiästä ja tylsästä lomasta vanhempien kanssa, pienen saariyhteisön kuvailusta ja sen menneisyyden vaietuista mysteereistä, sekä saarella asuvasta samanikäisestä pojasta. Näistä syntyy eheä, mielenkiinnon loppuun asti yllä pitävä aavemainen jännitystarina, joka on juuri hyvällä tavalla jännittävä: sen jälkeen uskoo yhä ihmisten hyvyyteen ja tahattomiin onnettomuuksiin. Itse hotkaisin kirjan melkein yhdessä illassa, ja superherkkänä kirja sai kutkuttavasti kuulostelemaan ääniä makuuhuoneen ulkopuolelta.

Pietarinen on mukaansa tempaavimmillaan jännityksestä latautuneiden hetkien kuvaajana, mutta kirjassa on paljon muutakin: saari, joka on miljöönä onnistuneen eksoottinen (mietin kauan, missä maassa ylipäänsä ollaan), hevoset ja päähenkilö Lindan hevoshulluus, saarella asuvat sisarukset Joonatan ja Susanne, sekä rakastumisen huuma, joka säilyy muuttumattomana ajasta toiseen. Vaikka hevosteema on vahva, on hyvä, etteivät hevoset ole juonen keskiössä, joten niistä mitään tietämätönkin voi uppoutua kirjaan yhtä lailla.

Kaikkinensa kirjassa on nuorille sopivaa helppoutta, mikä sai muistelemaan Etsiväkaksosia tai Kolmea etsivää, joita ahmin nuorena. Yliluonnollisen ja toden yhdistäminen tuo mieleen myös Finlandia Junior -ehdokkaana olleen Saku Heinäsen Zaidan ja lumienkelin. Jotain houkuttavaa siinä on, että toden rajoja venytetään ja yliluonnollisena pidetty onkin jollekulle totta. Parhaiten kirja voisi toimia ylä- ja alakoulun vaihteessa?

Kirjaan on tulossa jatkoa, ja se on varmasti onnistunut päätös, sillä sen verran paljon kirja jättää mahdollisuuksia ja langanpäitä. Itse jään mielenkiinnolla odottelemaan toista osaa.

Mariel Pietarinen: Saariston suolaiset kyyneleet
Kustannus: Kvaliti 2014
Mistä: Arvostelukappale

Rydyard Kiplingin Alkutarinat kestävät aikaa

Rydyard Kipling: Alkutarinoita (orig. Just So Stories 1902)
Kuvitus: Rydyard Kipling
Kustannus: Art House 2013
213 s.
Lyhyesti: Hassuja ja ajattomia tarinoita siitä, miten eläimet saivat nykyisen muotonsa ja miten mm. aakkoset syntyivät. Kertomuksissa on melkoisesti ronskiutta, huumoria ja oivallista kieltä!

Viime aikoina olemme viihtyneet - jo aika pitkään - lasten kanssa Rudyard Kiplingin Alkutarinoiden parissa. Kirjasta on tullut kuin joku tuttu ja vanha hansikas, jonka pariin palaamme aina tauon jälkeen, kun olemme välissä ahmineet jotain muuta.

Miten Leopardi sai täplänsä ja Etiopialainen ihonvärinsä, Kameli kyttyränsä, Sarvikuono raapiutuneen ja roikkuvan nahkansa tai Norsu kärsänsä? Ja itselleni erityisen kiinnostavaa (koska eläintarinoita olen lukenut Afrikkaan liittyen paljonkin) miten syntyivät ensimmäinen kirje ja aakkoset?

Kannen kuva paljastaa jotain krokotiilin ja norsun kohtaamisesta ja samalla kirjan tyylistä: ronskiutta ja suorasukaisia kohtaamisia, ei aina kovin helliä, mutta sellaistahan luonto on.

Onko tarinoissa viisautta tai opetuksia? On varmaan, paljonkin, mutta eivät ne ensimmäisinä mieleen jää. Pikemminkin luonnehtisin niitä hassuiksi ja ajattomiksi tarinoiksi, jotka sopivat joka puolelle maailmaa. Alkuperäinen nimi "Just So Stories" kuvastaa niitä hyvin.

Huumori kuplii pinnan alla ja tulee esimerkiksi kirjailijan erikoisesta tavasta toistaa joka kerta nimen jälkeen pitkä määritelmä ja kursivoida joka kerta eri sana, kuten:

"Muukalainen (ja hän oli kotoisin Tewarasta)"

niin että lukija alkaa pakonomaisesti miettiä, mikä se Tewara oikein on, vaikkei se tarinan kannalta sitten olekaan yhtään mitenkään merkityksellinen.

Hassuus tulee myös olentojen oudosta tavasta puhua ja kielen mutkikkuudesta, sekä kirjailijan tavasta puhua suoraan lukijalle, "oi pieni ystävä", mikä tekee ääneen lukemisesta lapsille eloisampaa.

Silloin Kaksivärinen-Pyton-Kallio-Käärme tuli alas rantaäyräältä ja kietoutui kaksoissolmuun Norsunlapsen ympärille ja sanoi:
- Harkitsematon ja kokematon matkalainen, meidän tulee nyt vakavasti antautua pieneen korkeajännitykseen, sillä ellemme niin tee, käsitykseni on, että tuo itsepotkuroiva sotalaiva, jonka yläkansi on panssaroitu (ja tällä, oi pieni ystävä, se tarkoitti Krokotiilia), lopullisesti turmelee sinun tulevan urasi.
Tällä tavoin kaikki Kaksiväriset-Pyton-Kallio-Käärmeet aina puhuvat. 

Tarinat ilmestyivät jo vuonna 1902, eli jonkin verran on hiekkaa valunut tiimalasissa niiden ilmestymisen jälkeen, mutta sata vuotta on kyllä mitätön aika ajattomien tarinoiden rinnalla.

Jaakko Anhavan suomennos on mainio. Todella kekseliästä, monipuolista kieltä, mikä pääsee ääneenluettuna ehdottomasti oikeuksiinsa.

Tämä sai Pantterin ja Etiopialaisen ymmälleen, mutta ne läksivät etsimään alkuperäistä kasvikuntaa, ja monen monituisen päivän perästä ne äkisti näkivät suuren, korkean, uljaan metsän, joka oli täynnä puunrunkoja ja niitten seassa kerrassaan täplikkäitä ja laikukkaita ja läikikkäitä ja läiskikkäitä ja läikähteleviä ja häilähteleviä ja heilahtelevia ja ristiin heittyviä varjoja. (Sano se nopeasti ääneen, niin huomaat, kuinka tavattoman varjoinen se metsä olikaan.)

(Ainoastaan neekeri-sana suomennoksessa saa ärtymään, kts. alas. *)

Entäs R. Kiplingin alkuperäisetkuvitukset sitten? Kuten tekstikin, vähän hassuja nekin, ehdottomasti ainutlaatuisia, täynnä sivutarinoita pienissä yksityiskohdissa, joita jaksaa parhaimmillaan tuijottaa pitkään.

Hassuja ovat myös pitkät, sivun mittaiset kuvatekstit, joista etenkin 8-vuotias piti. Itse tarinan ääneenlukemista ne kuitenkin hieman häiritsivät, sillä ne vievät fokuksen tarinasta.

Ylipäänsä Kipling rikkoo kerronta- ja kuvitustyylillään niin monessa sitä, mihin olemme tottuneet, että se on silmiinpistävää. Virkistävää myös.


















Alkutarinoiden edellinen suomennos on 1950-luvulta. On upeaa, että vanhoista klassikoista tulee uusia suomennoksia ja uusia painoksia. Tässä on uutena mukana alkuperäinen kuvitus ja runot.

Alkutarinoita on luettu ja niistä mielenkiintoisesti kirjoitettu myös blogeissa Kirjojen keskellä ja Sinisen linnan kirjasto.

Ja kuten Sinisen linnan kirjastossa toivotaan, alkusanat ja taustat kirjan synnystä ja suomentamisestakin olisivat olleet kiinnostavia. R. Kipling muuten sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1907.

Onko Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (1894, 1895) teille tuttu? Kaivoin sen piharoskiksesta vuosia sitten ja avasin hiljattain ekaa kertaa, kun kuopus halusi kuulla sitä. Mutta ei me päästy kovin pitkälle. Silti halu lukea se jäi. Myöhemmin.


*)  Niin, ja siitä neekeri-sanasta. Ei nyt enää sitä sanaa. Tästä voisi kirjoittaa niin paljon. Mielessä on hyvin Ruotsissa syksyllä käyty kekustelu neekeri-sanan poistamisesta Peppi Pitkätossu-elokuvasta. Minusta sen vaan voisi jättää pois, liikaa painolastia ja ikävää kaikua. Vaikka mustaa ihoa kivasti tarinassa ihaillaankin!

Rydyard Kipling: Alkutarinoita (orig. Just So Stories 1902)
Kuvitus: Rydyard Kipling
Kustannus: Art House 2013
213 s.
Mistä: Arvostelukappale

Kun erilaisuus on liikaa: Leijuva poika

John Boyne: Leijuva poika (orig. The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket 2012)
Kustannus: Bazar 2014
Suomennos: Laura Beck
Lyhyesti: Alakouluikäisistä ylöspäin niin aikuisia kuin lapsiakin puhutteleva romaani outoudesta ja sen hyväksynnästä. Erilaisuus on jotain josta on syytä olla ylpeä. Vuoden parhaita ulkomaisia lastenromaaneja.

Täällä on mietityttänyt viime aikoina eräs kirja tosi paljon, josta tuntuu olevan vaikea kiteyttää ajatuksia yhteen. Mutta yritetään.

Olin lukenut hiljattain John Boynen kirjan Nooa Notkoniitty karkaa kotoa, jossa pieni poika karkaa kotoa, koska äiti on niin sairas. Kirja oli hyvä, joten osasin odottaa hyvää myös Boynen uutuudelta, Leijuvalta pojalta. Kirjan luvataan viihdyttävän kaikenikäisiä lukijoita ja rohkaisevan hyväksymään erilaisuus ja outous. Kiinnostavaa! Aiemmin Boynen lasten ja aikuisten kirjoja on käännetty 45 kielelle, ja hänen tunnetuimmasta lastenkirjastaan, Poika raidallisessa pyjamassa on tehty myös elokuva. (En ole lukenut sitä.)

Kaiken tämän tietäen Leijuva poika löi minut silti ällikällä. En ollut mitenkään osannut varautua siihen, että tarina olisi niin riipaiseva ja koskettava ja että sen lukeminen tuntuisi melkein pahalta, ja että se herättäisi niin paljon mietiskelyä.

Heti syntymästä asti Billy Brocket on erilainen hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Hän nimittäin leijuu. Hänen vanhempansa ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet normaaliudesta elämänsä tavoitteen - ainoa mitä he elämältä haluavat on olla normaali perhe ja elää normaalia elämää. Ja sitten, kahden hyvin tavallisen lapsen jälkeen, he saavat Billyn!

"Tuo on sopimatonta käytöstä", Eleanor huusi, heristi hänelle sormeaan ja tunsi sellaista suuttumusta pikku poikaa kohtaan, että pahat ajatukset palasivat hänen mieleensä. "En siedä tuollaista, Billy Borcket, kuuletko mitä mitä sanon? Minä olen sinun äitisi ja vaadin sinua lopettamaan leijailun tällä sekunnilla. Tule heti alas!"
"Mutta minä en pysty", Billy sanoi surullisella äänellä.
"Tule heti alas!" Eleanot huusi nyt kasvot raivosta punaisina.
"En tiedä miten", Billy sanoi. "Minä vain olen tällainen."
"Sitten olen pahoillani", Eleanor sanoi päätään pudistaen ja hiljentäen vihdoinkin ääntään. "Mutta minun täytyy sanoa, että jos olet tuollainen, en pidä sinusta kovin paljon."

Eräänä päivänä Billyn vanhemmat tekevät peruuttamattoman päätöksen. Sen seurauksena Billy tutustuu moniin uusiin ihmisiin, joilla kaikilla on kokemuksia siitä, ettei heitä ole hyväksytty sellaisena kuin he ovat. Eri ihmisillä tämä kokemus johtaa erilaisiin ratkaisuihin ja kohtaloihin. Mitä Billy päättää, millaisen elämän hän valitsee?

Kirja paiskaa lukijan eteen yhteiskunnan normatiivisuuden ja pakon olla "tavallinen" ja samanlainen, se raastaa lukijan sielua ja saa aikaan huonoa omatuntoa ja oman käytöksen pohdintaa, se heittää päälle leijumaan kysymyksen, hyväksyykö toiset, ja ennen kaikkea, luoja, hyväksyykö lapsensa sellaisina kuin he ovat? Se nostaa esiin tunteita, jotka ovat monelle meistä tuttuja jollain tasolla, mutta samalla se on järkyttävä tarina jostain ihan muusta, etenkin sen puuttumisesta, minkä haluaisi uskoa olevan ikuista, tai oikeastaan, monta järkyttävää, riipaisevaa tarinaa.

Samalla kirja on kertomus hyväksymisestä, niin toisten kuin itsensäkin. Kirjasta välittyy luja usko siihen, että erilaisuus on hyvä, hieno asia, josta on syytä olla ylpeä. Jos joku ei voi hyväksyä sinun erilaisuuttasi, se on hänen menetyksensä, ei sinun. Erilaisuutta on hyvin, hyvin monenlaista, ja aina löytyy joku, joka ihmettelee, pelkää tai kauhistelee jotain. Mutta aina löytyy myös ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät, jotka eivät välitä erilaisuudesta tai joista se on hieno asia, ja jotka näkevät sinut aivan toisin silmin. Niiden silmien alle kannattaa jäädä, sellaisia ihmisiä kannattaa omaan elämäänsä valita.

Perhe ja sisaruus ovat teemoja jotka kulkevat vahvasti mukana, eikä Boyne ota kantaa suuntaan tai toiseen, vaan antaa ymmärtää, että elämässä jokainen tekee oman valintansa hyväksymisestä ja anteeksiantamisesta.

Tarinan jää lopulta ilmaan leijumaan yllättävine loppuineen, ja lukija jää leijumaan siinä mukana, kysymyksineen ja elämän ja oman itsensä kyseenalaistuksineen.

Kirjan mustavalkoinen, sarjakuvamainen ja melko eleetön kuvitus on Oliver Jeffersin, ja sen keskiössä on usein ihmisen pienuus luonnonvoimien rinnalla.

Itselleni kirja nousi paljon merkittävämmäksi kuin Boynen aiempi kirja kotoa karkaavasta Nooa Notkoniitystä, ja mielestäni kirja on ehdottomasti tämän vuoden ulkomaisten lastenkirjojen parhaimmistoa. Suosittelen matkaamaan Billyn seurassa!

John Boyne: Leijuva poika (orig. The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket 2012)
Kuvitus: Oliver Jeffers
Kustannus: Bazar 2014
Suomennos: J. Hollo
269 s.
Mistä: Arvostelukappale
Tähtiä: 4,5 / 5

Zaida ja lumienkeli yhdistää arkea, maagista ja kummitustarinaa

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
207 s.
Lyhyesti: Maagisen ja realismin yhdistävä kuvaus yksitoistavuotiaan, Etelä-Amerikasta adoptoitun Zaidan elämästä ja sen herättämistä kysymyksistä yhden kouluvuoden aikana. Mikä on olemassa, onko hyvä olla samanlainen, onko asioissa enemmän kuin ulkopuolelle näkyy? Hieno kirja moniuloitteisten teemojensa vuoksi, jotka jäävät pohdituttamaan.

Reipas. Minä en pidä koko sanasta. Se kuulostaa samalta kuin iloinenpas, onnellinenpas, kuin nieleskelisi kyyneleitä ja väittäisi että onpas, onpas kaikki ihan hyvin. 

Zaida on yksitoista, adoptoitu, professori-isän ja kääntäjä-äidin ainoa lapsi. Vanhemmat ovat jo aavistuksen iäkkäämpiä, lempeitä ja viisaita, mutta tietenkään heille ei voi kertoa kaikkea mitä elämässä tapahtuu. Epätavallisista kohtaamisista puistossa samanikäisen tytön kanssa, kiusaamisesta, pettymyksistä kavereihin, tai mukavasta pojasta, Otosta, joka puolustaa Zaidaa muita vastaan.

Kirjassa on monta kiinnostavaa teemaa, joista yhdessä kutoutuu eheä, puhutteleva tarina. Yksi keskeisistä on kysymys siitä, mikä on olemassa? Kuinka varmasti voimme sanoa, ettei jokin ole olemassa ja jokin muu on? Onko enkeleitä? Mitä tapahtuu kuolleille? Voiko jokin olla suurempi sisältäpäin kuin ulkoapäin?

Paikoin tunnelma yltyy maagisuudessaan jopa kummitustarinaksi, juuri sopivan jännittäväksi.

Ja sitten on realismi, koulu ja kiusaaminen, joka kuvataan viiltävästi, adoptoidun lapsen sieluun heitellään miekanteräviä sanoja. Näitä kohtia, samoin kuin koulumaailman raakuudesta ja ankeudesta oli paikoin vaikea lukea. Opettajakin onnistui olemaan kuin käärme, ja kavereihin pettyminen viimeinen pisara.

Silti näistäkin kohdista noustaan valoon. On kiinnostavia henkilöhahmoja, joihin lukija kiintyy ja jotka muodostavat toistensa kiinnostavia vastakohtia. On isä ja vastapainona hänen boheemi veljensä, unelmien ja luovuutensa innoittama ja toisaalta uuvuttama. Kuten Zaidan äiti sanoo: Pelkkien lahjojen varassa ei ole hyvä elää. … Lahjakkuutta pitää osata käyttää, ja antaa sen avulla muille jotakin.

Ja on kavereita ja ystävyyttä, vaikkakin yllättävältä taholta. On koiran ja ihmisen välinen suhde, ja turvalliset vanhemmat.

Heinänen kuvaa hienosti ja lämpimästi yhden lapsen perheen arkea ja yhdessäoloa. Adoption teemoihin hän ei syvenny pintaraapaisua kummemmin, erilaisuuden ja samanlaisuuden teemaa pohditaan hieman. Sisaruksen puuttuminen ja pieni suku sen sijaan mietityttävät Zaidaa enemmänkin.

Pidin erityisesti tavasta, millä tavoin pienet, lyhyet hetket kuvataan, ympäristö, näkymä, tuntuma. Ympäristönä on kivikaupunki, oma entinen palvelijanhuone sekä aitojen takana oleva korttelin kokoinen puisto. Puistossa Zaida pääsee sukeltamaan salaperäisessä seurassa luontoon ja lumen satumaiseksi lumoamaan maisemaan, joka muuttuu hetkestä toiseen. Kivikaupungin ja luonnon välinen jännite on kiinnostavaa, ja riveiltä huokuu kaipuu luontoon ja rauhaan, mihin on helppo samaistua.

Oli kuitenkin hyvä, että kirja sijoittui nimenomaan kaupunkiin ja keskustaan, ratikoineen ja pienine kivipihoineen. Luonnon ja kaupungin jännitekin tavallaan alleviivaa pohdintaa todellisuuden ja unen, tai miksi sitä nyt kutsuisikaan, välillä. Ja joskus uni muuttuukin todeksi, yllättäen, yllättävältä taholta...

Alkusyksyn auringonpaiste tuntui ohueksi kauhtuneelta. …
Kuvittelin kaupungin pakkasen pihteihin.

Yhden sivun elävät ja tarkat mustavalkokuvitukset, jotka ovat Heinäsen omia, luovat kirjan tapahtumille ja henkilöille ulkoasun. Kirja olisi ollut hyvä ilman niitäkin, mutta ne sopivat kirjan tunnelmaan hienosti.

Zaida ja lumienkeli herätti tämän bloggarin pitkästä bloggaustauosta. Kesällä pääsin mm. edellisen postauksen maisemiin, Saimaalle melomaan, mikä oli paratiisi, ja muutenkin metsittymään aika lailla kokonaan.

En osaa sanoa millaiseksi blogin julkaisutahti nyt syksyllä muodostuu, mutta uskon että suunnilleen vanhaan tapaan edetään. Itse olen juuri saanut valmiiksi ensimmäisen oman käsikirjoitukseni, jonka kirjoittaminen oli mukaansatempaavaa, innostavaa, kaikennielevää… Johonkin energia on hyvä purkaa, ja on onni saada uppoutua tekstiin niin täysin.

Hyvää loppukesää ja innostavia lukuhetkiä kaikille!

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
Mistä: Kiitos kustantajalle

Kun nauru raikaa: Puluboin ja Ponin kirja

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja
Kuvitus: Emmi Jormalainen
Kustannus: Otava 2013
Lyhyesti: ELILAINEN kirja, joka nauratti meillä molempia lapsia, pientä kakkahuumorinsa takia, isompaa hassujen hahmojen vuoksi. Ärrättömään kieleen tottui yllättävän nopeasti, ja ihailin Salmen rohkeutta ja kirjan hassuutta. Teemoina yksinäisyys ja ystävyys.



Minulla kesti hirveän kauan aloittaa tämä kirja, vaikka sain sen käsiini jo pari vuotta sitten. Ajatus kirjasta jossa ei käytetä r-kirjainta ei huvittanut lainkaan. No, arvatkaas miten kävi? Me kaikki tietysti ihastuimme siihen. Hirveän hauska kirja, jossa 4-vuotias kieriskeli kakkahuumorissa ja 8-vuotias pyöritteli silmiään ja tirskui Puluboille ja oli kiinnostunut Ponista, tosin ei yhtä paljon kuin Puluboista.

Kirjassa on kaksi hahmoa, Pulu Puluboi joka on ISOPOIKA eikä sano sitä kirjainta jossa on ympyrä ja kaksi jalkaa koska se on luma kiljain. Hän on jo niin iso että äidin ja isän suojissa eläminen alkaa ottaa päähän, ja avala maailma, Hämeentien ylitys ja meli houkuttaa. Sitten kyllä osoittautuu, ettei avala maailma ihan niin helppo paikka olekaan olla, on sotkuisten valisten jengiä, dogeja ja muita uhkajuttuja. Sitten on Poni, joka ei ole oikeasti Poni vaan 7-vuotias tyttö, jolla on vähän ongelmia vanhempiensa kanssa, koska äidillä uhkaa mennä hermo, eikä vain uhkaa. Poni on yksinäinen ja vähän outo, koska hän leikkii olevansa jatkuvasti poni, mikä taas johtuu hänen yksinäisyydestään.

Huumori on vain pintaa, sillä kirjassa on myös surullisia kohtia. Avioeron partaalla olevat vanhemmat, lammasmainen isä joka menettää kosketuksen arkeen, Ponin huolehtiminen vanhemmistaan. Onneksi lukijakunnan iän huomioon ottaen painavat asiat eivät kestä kauaa ja pilvet väistyvät taas auringon tieltä.

Jos kaipaatte jotain hassua, suosittelen tätä! Ja ääneen luettuna, niin vanhemmatkin saavat kielensä solmuun ja tuntumaa ärrättömään puheeseen. (Se puuttui muuten vain puolet kirjassa, aina Puluboin kirjoitusvuorossa). Me olimme ekojen sivujen jälkeen h-moilasina, ja 8v. vaati palauttamaan ärrän, mutta sitten kirja vei mennessään. Myös typografia estää tylsistymisen: koko, painotus, fontti vaihtelee, joukossa on ilmoituksia ym. ym. Kuulostaa sekavalta, mutta ei häiritse! Kirjassa on siis aineksia teatteriin asti (ja itse asiassa näytös kiertää Suomen lavoja),vaikka meillä teatterit jäivät, kun esikoinen inhoaa liian eläytyvää lukemista.



Ihailin lukiessani monen monta kertaa Veera Salmen rohkeutta kirjoittaa jotain niin epätavallista ja suodattamatta - hänellä on varmaan ollut hauskaa kirjaa kirjoittaessaan. Salmi on työkseen lastentarhanopettaja, joten lasten huumori on tuttua. Hulvatonta kieltä seurasin kiinnostuneena ja ihaillen - uudelle ja hulluttelulle on aina tilaa.

Emmi Jormalaisen mustavalkokuvitus huvitti lasta. Sitä on lähes joka sivulla, joten sen rooli lukemisen keventäjänä ja huumorin lisääjänä on olennainen. Lapsenomaisena lyijykynäpiirusteluna se sopii hyvin kirjan maailmaan ja päähenkilöihin.

Kirjan jälkeen esikoinen halusi etsiä äänikirjan kirjastosta, ja Vesa Vierikon lukemana sekin on hauska. Tosin itse pidin kyllä enemmän juuri lukemisesta kuin kuuntelusta.

Puluboita on ilmestynyt jo useita (seuraavakin on lainattu kirjastosta), YLE Areenasta löytyy radiokuunnelmaa, ja ympäri Suomen kiertää näytelmää. Arvostelijat eivät ole aina rakastaneet: Päivi Heikkilä-Halttunen lyttäsi kirjan HS:n arviossa muutama vuosi sitten, lapset taas ovat yleisesti ottaen tykänneet tosi paljon (lue aiheesta HS:n artikkeli). Itse olisin mieluusti jättänyt sanan kakkapylly hieman vähemmälle, sen verran usein se esiintyi, enkä toivo että 4-vuotiaani nappaa sitä nyt mukaansa, mutta muuten kielenkäyttö oli ok.

Oletko lukenut Puluboita? Tykkäsitkö? Uskon, että tämä varmasti jakaa ihmisiä, enkä olisi itsekään uskonut tykkääväni, mutta jotain hellyttävää Puluboissa oli - ehkä tunnistin ISONPOJAN uhoilun alta jotain tuttua. :) Joku tykkää, joku ei. Me tykkäsimme.

Sonjan lukuhetkissä on myös luettu Puluboita ja Ponia, vilkaise myös kommentit, niissä lisää lukijoiden ja lasten kokemuksia.



Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja
Kuvitus: Emmi Jormalainen
Kustannus: Otava 2013
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta