Kun rakas kuolee. Silkkiapinan nauru on lumoava kuvakirja

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Lyhyesti: Taiturimainen kuvan ja tekstin kokonaisuus silkkiapinaystävän kuolemasta tapiirin silmin. Miten joku niin rakas voi olla yhtäkkiä poissa? Sademetsään sijoittuva tarina kuoleman herättämistä monenlaisista tunteista; kaipauksesta, suuttumuksesta, yksinäisyydestä, ja lopulta sen huomaamisesta, miten puhuminen ja yhdessäolo muiden kanssa lohduttavat. 

 – Sellaista elämä valitettavasti on, tukaani sanoi. Ensin elää ja juoksee ympäriinsä, ja sitten kuolee eikä lennä tai juokse enää mihinkään.
Tapiiri upotti nenänsä syvemmälle sammaleeseen. 

Silkkiapinan nauru on todennäköisesti paras kuvakirja läheisen kuolemasta, jonka olen lukenut. Annika Sandelin on pienellä tarinalla onnistunut tavoittamaan niin paljon tunteita ja ajatuksia, joita läheisen kuolema voi tuoda mukanaan, että surullisesta tunnelmasta ja luomien takana pistelevistä kyynelistä huolimatta rakastuin kirjaan heti.

Teksti kulkee kauniisti Linda Bondestamin taidokkaan kuvituksen rinnalla. Kuvitus on tummasävyistä, kuten aiheeseen sopii, se kulkee vahvan vihreän ja sinisen sävyissä, sademetsän tunnelmissa, jossa ystävykset asuvat. Ensin tunnelma on jännittävä, ystävyyden mukanaantuomien seikkailujen sävyttämää. Ystävykset tekevät kepposia, leikkivät sokkoa, kuuntelevat laulukaskaiden siritystä. Mutta sitten silkkiapina sairastuu, ja eräänä aamuna kuolee. Kuva kuolleesta silkkiapinasta on hauraudessaan ja pienuudessaan sydäntä kouristava.

 

Tapiirin on vaikea käsittää, miten muut suhtautuvat niin eri tavoin hänen rakkaan ystävänsä kuolemaan. Kukaan toinen ei voi täysin ymmärtää, millä tavalla suru valtaa sen kohdanneen tapiirin. Ja miten kaikkien muiden toiminta vain muistuttaa siitä, mitä rakas sillkiapina olisi siinä tilanteessa sanonut, miten hän olisi nauranut, miten toiminut. Tapiiri pakenee yksin metsään, ja sade sataa hänen surunsa päälle.

Ystävät eivät kuitenkaan halua jättää tapiiria yksin, vaikka lohduttavia sanoja on vaikea, ellei mahdotonkin löytää. Mutta ruokaa pitää hankkia, ja yhdessä voidaan kertoa tarinoita silkkiapinasta. Ja pyytää toista kertomaan rakkaasta ystävästään. Pohtia yhdessä, missä kuollut mahtaa nyt olla, onko hänellä kaikki hyvin. 

 

Yöllä uintireissulla tapiiri on kuulevinaan rakkaan ystävänsä naurun. Sillä tavoin silkkiapina on aina tapiirin luona, muistoissa. Toisen nauru – voiko parempaa muistoa ollakaan? Ja toisten keskelle kääriytyessään tapiiri hengittää siinä olevien ystäviensä tuoksua, kuuntelee heidän hengitystään, eikä ole ihan niin yksin. 

Silkkiapinan nauru on hieno kirja paitsi koskettavan, oivaltavan ja monipuolisen tarinan ohella myös kuvituksensa osalta. Sademetsä ja sen miljöö eksoottisine kukkineen, hedelmineen ja eläimineen luo tarinaan omanlaisensa taikamaailman, jota suoraviivainen, vahvasävyinen kuvitus hienosti rakentaa. Bondestam kuvittaa eläimet vuorotellen joko pieninä, varjomaisina ja luontoon lähes haipuvina hahmoina, ja nostaa ne sitten välillä kuvan etualalle, ilmentämään tunteita ja eläinten yhdessäoloa. Pääasiassa lukija kuitenkin katselee tapahtumia etäämmältä, mikä saattaa olla harkittu keino käsitellä lastenkirjassa suurta, surullista aihetta. Perspektiivin vaihtelu syventää tarinaa vielä entisestään.

Suomentaja Maarit Halmesaran käännös on niinikään taidokasta.


Kuolema on teemana myös mm. Vaarin saari, Muistojen puu ja Kuusen siementen lähtö -kirjoissa, joista olen kirjoittanut aiemmin.

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Mistä? Yllätyskappale kustantajalta. 

Helmenkalastaja on kiehtova saturomaani

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua

Lyhyesti: Mukaansatempaava seikkailuromaani, joka sijoittuu vedenalaiseen maailmaan ja metsään. Miranda on päättänyt löytää Silmäterän, helmistä arvokkaimman, mutta etsinnässä on myös vaaroja.
Kirjan teemoja ovat mm. päähenkilön yksinäisyys ja vanhempien hylkääminen, ystävystyminen ja ylpeyden nieleminen, sekä kysymys ikuisen etsimisen mielekkyydestä.
Tämä menee 9-vuotiaan hyllyyn!

Takerrun leviin niin lujasti, että rystysiäni kivistää, mutta vesiputous tahtoo jatkuvasti imaista minut mukaansa. Valmistaudun siihen, että Sirkka heitetään hetkenä minä hyvänsä uudestaan veteen. Iberis ei luovuta, hän aikoo pakottaa Sirkan sukeltamaan, kunnes tämä löytää helmen... tai hukkuu. 

Miranda on helmenkalastaja, paras kaikista. Hän viettää päivät etsien merenpohjasta erivärisiä kauniita helmiä myytäväksi. Kunnes kuningatar julistaa Silmäterän, helmistä suurimman ja kauneimman, etsinnän alkaneeksi.

Taas. Pienenä Miranda on jo menettänyt isänsä Silmäterän etsinnälle, sillä kuka etsintään ryhtyy, joutuu pakkomielteisesti helmen pauloihin. Eikä Miranda ole ainoa lapsi, joka on menettänyt vanhempansa näiden etsiessä kunniaa ja menestystä.

Tällä kertaa Miranda on päättänyt onnistua löytämään Silmäterän. Sitten hän saa yllättäen vaivoikseen nuoren tytön, Sirkan, joka ei osaa edes sukeltaa kunnolla, mutta jonka nauru kaikuu vetten päällä. Kun seikkailu vie tytöt sinne, missä meri loppuu ja pohjoisen metsät alkavat, paljastuu Sirkasta yllättäviä taitoja. Entä kuka on tuo kylmyyttä uhkuva nainen, joka heitä seuraa?

Karin Erlandssonin Helmenkalastaja on ihana lukuromaani alakouluikäisille. Se tarjoaa jännitystä ja nopeita käänteitä ja kieli on sopivan helppolukuista. Graafinen ilme on keveä ja kansi erityisen houkutteleva. Mutta tarinassa on myös syvempiä juonteita ja pohdintaa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Kunnia ja voitto, vai ystävyys, paikka jota kutsua kodiksi, ihmiset ympärillä? Ja miten helposti alamme tavoitella jotain, joka ei lopulta ehkä olekaan niin tärkeää!

Tarkemmin tutkittuna romaani onkin kuin sipuli, jota voi kuoria yhä syvemmälle ja löytää yhä uusia kiinnostavia kysymyksiä. Voiko elämänsä muuttaa ja aloittaa kaiken alusta jossain muualla, toisenlaisena ihmisenä? Mitä järkeä on ikuisessa etsinnässä? Mitä ihmiset etsivät? Mikä saa vanhemman hylkäämään lapsensa?

Tästä huolimatta sävy pysyy kepeänä, mikä on kiva. Romaani näyttää, että omaa tietään ja polkuaan voi ja kannattaa etsiä, eikä synnyinseutu ole välttämättä se itselle kaikkein sopivin. Mutta joskus taustalla voi olla pakeneminen vääristä syistä, ja silloin ihminen katoaa myös itseltään. Avun pyytäminen on rohkeutta.

Romaani sopii hyvin noin 8–12-vuotiaille, ja tarjoaa monipuolisesti pohdittavaa koulussa ja jatkotyöstettäväksi. 

Romaani on voittanut Runeberg Junior -palkinnon, ollut Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoehdokkaana ja voittanut Schildts&Söderströmin lastenromaanikilpailun Berättelsen är bäst!

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan
Kustannus: Into Kustannus Oy 2018
Lyhyesti: Inspiroitua, nauttia, saada tietoa, lukea kertomuksia, koukuttua, ahmia, unohtaa ajankulu. Niistä aineksista on hyvän tietokirjan lukuhetki tehty. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) on juuri sellainen tietokirja. Finlandia junior -ehdokas, monenikäiselle mainio.

Vain yksi nainen oli Saria ennen hakenut palopelastajaksi, mutta ei ollut läpäissyt pääsykokeita. Moni kuvittelikin, että testit olisivat naisille liian rankat. Sari oli kuitenkin harjoitellut kuntosalilla niin paljon, että tiesi pärjäävänsä. (Sari Rautiala)

Oi mikä inspiraatiopläjäys Sankaritarinoita tytöille on! Hyväntuulisesti kerrottuja tarinoita toinen toistaan kiinnostavammasta naisesta, jotka ovat tuulimyllyjä vastaan taistellen, itseensä uskoen ja omaa sydäntään kuunnellen seuranneet omaa mutkaista polkuaan.

Ja päässeet sinne, mistä ovat haaveilleet!

Kirjan naiset ovat usein alalla, jolle kovin moni nainen ei ole vielä tallannut polkua. Siksi he saavat vastaansa hämmentyneitä isäntiä, pisteliäitä kollegoja ja epäluuloisia vanhempia.

Tästä kirjasta oli kerrassaan hankala kirjoittaa, sillä aina kun ryhdyin siihen, huomasin uppotuneeni kirjaan jälleen yhdeksi tunniksi! Se kertookin kaiken olennaisen: Lyhyitä, kahden sivun mittaisia tarinoita jää ahmimaan, sillä henkilöt ovat vaihtelevia ja kiinnostavia. Kieli on eloisaa ja etenee hyvin, ja taidokas kuvitus jäsentää kirjaa onnistuneesti.

Henkilöiden kavalkadi on laaja: Palopelastajasta tubettajaan, maanmittarista malliin, lotasta nyhtökauran keksijään. Luonnontietelijöitä, taiteilijoita, tiedenaisia, yhteiskunnallisia vaikuttajia, urheilijoita, lentäjiä, seikkailijoita...

Yhteensä 60 naissankaria, 1500-luvulla eläneistä 1990-luvulla syntyneisiin. Painopisteenä ovat 1900-luvun jälkeen syntyneet naiset.

Kirjoittaja- ja kuvittajakaartina on iso joukko, mikä on hyvä valinta, sillä tarinat eivät toista itseään. Ja kuvitus! Alla otteita enimmäkseen värikylläisistä kuvista, ilmeikkäistä hahmoista ja erilaisista tyyleistä.




Kirjaa on kehuttu paljon siitä, että se nostaa esille myös tavallisempia, vähemmän tunnettuja sankareita.

Itse pidän etenkin siitä, miten kirjassa on taiten yhdistetty tieto ja kertomus, ja tarinoita kerrotaan jopa saduista tuttuja rakenteita  hyödyntäen. Tilanteet avautuvat lukijalle kuin näyttämökirja, ja lukija saa hetkeksi astua kulloisenkin henkilön elämään ja yhteen merkittävään hetkeen tämän elämässä. Tuo hetki on lähtölaukaus henkilön myöhemmälle elämälle, hänen arvoilleen ja saavutuksilleen.

Kerran kauan sitten erään helsinkiläisen kodin ikkunassa saattoi nähdä vaaleatukkaisen ja rusoposkisen tytön katselemassa kadulle isoilla sinisillä silmillään. 

Tuon tytön nimi oli Helene, ja hän tunsi olonsa usein yksinäiseksi. (Helene Schjerfbeck)  

Onneksi näistä kirjoista on tullut niin suosittuja! Olen ollut niin iloinen nähdessäni 12-vuotiaan tyttäreni nenä kiinni näissä ainutlaatuisista ja itseensä uskovista naisista kertovissa kirjoissa. Itselleni tälläisistä erilaisista elämäntarinoista, erilaisista henkilöistä ja erilaisista eämäntavoista lukeminen on melkein kuin hengittäminen, yhtä tarpeellista!

Hän ei ollut oikeastaan missään vaiheessa tavallinen tyttö, koska tavallisia tyttöjä ei olekaan. (Kaarina Maununtytär)

Siis lennetään, purraan hammasta, onnistutaan, yritetään, jatketaan! Valoisaa kevättalvea kaikille!

 

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan
Kustannus: Into Kustannus Oy 2018
Mistä? Arvostelukappale

Valkoinen kettu - Le renard blanc

Timothee Le Veel: Le renard blanc
Kaleidosscope 2018
Ranskalainen kuvakirja ketusta, joka on päätynyt kauas kotoa pohjoiseen, lumiseen metsään ja kadottanut samalla ruskean värinsä. Herkästi kuvitettu kirja vie lukijan lumiseen metsään sen sävyineen ja tunnelmineen.


Pojoisen valkea luonto on innoittanut Timothee Le Veelin kuvittamaan ja kirjoittamaan tarinan ketusta pohjoisen talvessa. Kesän loputtua kettu päättää lähteä tutkimaan maailmaa. Se herää kaukana kotoa lumen sataessa hiljalleen sen kuonolle, ja ihastuu pehmeään, valkoiseen lumeen ympärillään.



Tavatessaan karhun kettu kuitenkin järkyttyy: Mihin on hävinnyt sen kaunis ruskea turkki yön aikana? 
Kettu ja karhu tapaavat metsässä kuljeskellessaan erilaisia eläimiä: jäniksen, joka haluaisi olla mahdollisimman näkymätön, ja väreistään ylpeän fasaanin.

Joutsenet kertovat ketulle, miten valkoinen väri on taikaa: miten taivaan eri värit peilautuvat niiden valkoisissa höyhenissä auringonlaskun aikaan.

Kuvakirja on taideteos, joka vangitsee ihastuttavasti talvisen metsän pehmeyden, hämäryyden ja utuisuuden. Sävymaailmassa on sinistä, valkoista, ruskeaa ja harmaata, vaalean ja tumman kontrastia. Akvarellin ja viivapiirroksen yhdistelmä luo herkkiä maisemia. Le Veel kuvittaa lumen ja lumisateen tavattoman kauniisti.

Timothee Le Veel on Pariisissa asuva taiteilija ja kuvittaja.

Villojen kukissa kohtaavat Lappi ja Helsinki

Pia Pesonen: Villojen kukat
Kuvitus: Petri Makkonen
Kustannus: Teos 2018
48 s.
Lyhyesti: Lapin ja Helsingin tunnelmaa ja murretta ihastuttavasti yhdistävä kuvakirja kahden tyttön ystävyydestä ja muutamasta kesäpäivästä Helsingin Ruoholahden villoilla. Hauska ja jännittävä tarina korostaa myös luonnon säilyttämisen tärkeyttä, pohtii kateutta ja varastamista ja näyttää ystävyyden kauneuden. Voimakas kuvitus luo tarinalle hyvin omintakeisen kehyksen.

Helsingissä on valtailevia kivitaloja, mahtailevia laivoja ja leventeleviä autoteitä. Kaupunki pursuaa varjoja, harmaata ja porttikongeja.
Aivan Helsingin ytimessä sijaitsee kuitenkin yksi pikkupaikka joka pullottaa väljää, vihreää ja valoa. Siellä on puutaloja, vanhoja pensaita ja kapeita hiekkateitä. 

Tulppaani on asunut Helsingin Villoissa koko ikänsä, ravistellut kriikunapuuta, istunut raparperin ala ja ulkoiluttanut naapurin kissaystävää. Eräänä päivänä Villoille muuttaa Ruusu, tyttö Suomen käsivarresta.

- Ei minunkaan synttäreille tullut kukkaan, koska ei ollut kettään. Meillä päin Lapissa ei ollut edes vauvoja.
- Me ollaan tossa mielessä samiksia.
- Mie olen puoleksi saami, saamelainen.
- Mä en tajua tosta mitään, mutta helsingiksi samis on samanlainen. 

Kaksi eri tavalla puhuvaa ja eri paikoissa kasvanutta tyttöä löytää toisensa. He ihmettelevät toistensa kieltä, juhlivat huviloiden kesäjuhlia ja etsiä kapellimestari Kajanteen tahtipuikkoa. Se on hukassa, ja iso konsertti uhkaa mennä lyttyyn. Samaan aikaan Villoille ilmestyvät Kaupunginisä ja Neiti Virkamies, jotka haluavat tasata Villat maan tasalle. Vihreä keidas kaupungin keskellä ei istu tehokkuuden pirtaan. Vai onko taustalla sittenkin kateutta?

Polveileva tarina pitää pituudestaan huolimatta kiinnostuksen mainiosti yllä. Hauskat ja jännittävät tapahtumat ja oivaltava kieli ihastuttavat. Kuvakirjojen henkilöhahmot jäävät usein kirjojen lyhyyden vuoksi kevyiksi, mutta tässä niin ei ole. Villojen puutarhassa ja tympeissä virkamieshahmoissa aistii Peppi Pitkätossun maailmaa.

Erityistä kirjassa on se, miten Lappi ja Helsinki kulkevat käsi kädessä niin puheessa kuin tunnelmassakin. Helsingin puhekieli ja Lapin murre kohtaavat toisensa kekseliäästi! Harvassa lastenkirjassa hyödynnetään suomenkielen variaatioita kuten tässä kirjassa. Ääneen lukeminen olikin erityisen nautittavaa.

Kirja nostaa monia teemoja pohdittavaksi: ystävyyttä, luontoa, kateutta, naapuruston yhteisöllisyyttä...  Lapista muuttaneella Ruusulla on kaipuu kotiin. Asiat kääntyvät lopuksi kuitenkin aina parhainpäin. Sillä tärkeää on etsiminen, matkanteko. Teko.

Kuvataitelija Petri Makkosen kuvitus on kiinnostavaa ja vahvaa eikä päästä lukijaa helpolla. Omintakeisessa, monipuolisessa tyylissä hahmoilla on voimakkaat kasvot ja väritys vie kaupungin harmaasta villojen pinkkiin ja vihreään.

Tyttöjen hahmot on sekä kuvitettu että kuvattu tekstissä niin, että heidän ikäänsä on vaikea sanoa. Siksi kirjakin sopii monen ikäisille, ehkä etenkin eskari-ikäisistä ylöspäin (pitkälle ylöspäin). Me luimme kirjan 12-vuotiaan kanssa, ja nauroimme monesti ääneen. Hän piti hyvän tarinan ohella erityisesti kuvituksesta.


Pia Pesonen: Villojen kukat
Kuvitus: Petri Makkonen
Kustannus: Teos 2018
48 s.
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Älyä tunteet – viljele hyvää tekeviä ajatuksia

Solfrid Raknes: Älyä tunteet. Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen.
Kuvitus: Per Finne
Kustannus: Pesäpuu ry 2017
61 s.
Lyhyesti: Opas tunteiden säätelystä ja omiin ajatuksiin vaikuttamisesta kouluikäisille lapsille sekä vanhemmille ja muille lasten kanssa toimiville. Pienet nuket konkretisoivat hyvää ja huonoa tekeviä ajatuksia, ja täytettävä apukäsi auttaa pilkkomaan tunteita ja ajatuksia pieniin paloihin, joten lapsen on helpompi lähestyä asiaa itsenäisestikin.

Jos sairastut, tarvitset hyvää hoitoa. Jos saat naarmun, haava on hyvä puhdistaa ja laittaa laastari. Mutta tiedätkö, miten kannattaa toimia, jos on niin peloissaan, vihainen tai surullinen, että sisälle sattuu?

Mielen harjoittaminen on vahva työkalu arjessa, ja sitä kannattaa kehittää aina kuin vain voi. Lasten mieli on erityisen taipuisa oppimaan ja omaksumaan uusia tottumuksia. Siksi kiinnostuinkin heti kuullessani Pesäpuun julkaisemasta oppaasta Älyä tunteet – Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen. Meni silti kuukausia, että sain testattua sitä käytännössä, ja sitten vielä blogattuakin.

Selkeästi kirjoitettu opas auttaa siis käsittelemään tunteita. Se auttaa huomaamaan tunteet kehossa: missä ja miten ne tuntuvat? Kuinka voimakkaita ne ovat? Opas auttaa myös erottamaan tunteista nousevat rohkaisevat ja hyvää tekevät eli vihreät ajatukset ja haitalliset ja vahingoittavat eli punaiset ajatukset. Punaiset ajatukset ovat usein vahvempia, ja siksi on tarpeen tunnistaa ja vahvistaa hyvää tekeviä ajatuksia.

Opas on kirjoitettu niin, että kouluikäinen lapsi voi käyttää sitä itsenäisesti. Tekstiä on sopivasti ja puhuttelu on suoraa: "Mitä tunnet, kun olet vihainen?" Sarjakuvamainen kuvitus ilahduttaa! Oppaan lopussa on useita malliksi täytettyjä apukäsiä erilaisista hankalista tilanteista, sillä mitenkään helppoa asian omaksuminen ei ole.

Miten opasta sitten testasin? Tänä kesänä elämä vei minut ja perheeni kenialaiseen kouluun ja lastenkotiin vapaaehtoistöihin. Hetken siellä elämää ihmeteltyäni päätin kokeilla oppaan ohjeita 13-vuotiaiden luokalla. Pidin lyhyen mindfulness-tuokion ja tunnustelimme tunteita kehossa ottaen malliksi jonkun menneen tapahtuman, joka on pelottanut. 

Sen jälkeen aloimme ohjeiden mukaisesti pohtia tilanteessa herääviä ajatuksia: Millaisia punaisia eli vahingollisia ja pelkoa lisääviä ajatuksia tilanne voi laukaista? Millaisia vihreitä eli rohkaisevia ja hyvää tekeviä ajatuksia tilanteessa voisi ajatella? Mitä tilanteessa voi itse tehdä? Kuka voi auttaa?

Oppilaat täyttivät havaintojaan apukäteen, ja rohkeimmat kertoivat ääneen ajatuksiaan. Jouduin hetken nieleskelemään pelkojen vakavuutta, niin erilaisia ne olivat suomalaisten ikätovereiden peloista – sairaus voi aina tarkoittaa kuolemaa, ryöstetyksi tuleminen ei ole kaukainen ajatus, eikä toisiin ihmisiin luottaminen ole kovinkaan selvää. En ollut osannut myöskään varautua uskonnon suureen rooliin. Aina lähtiessämme miettimään, millaisia rohkaisevia ajatuksia kussakin hankalassa tilanteessa voisi pohtia, oli ensimmäisenä vastauksena Jumalan apu. Pääsimme kuitenkin pohtimaan myös muita vahvistavia ajatuksia ja toimia. Kirja toimi siis hyvin myös pienistä kulttuurieroista huolimatta.

Pidin kovasti selkeästä, tiivissanaisesta oppaasta, ja se toimi oivallisesti ryhmäopetuksessa. 13-vuotiaat olivat täydellinen kohdeyleisö aiheelle, mutta yhtä hyvin se olisi toiminut esimerkiksi 8-vuotiaalle. Asian opettaminen oli helpompaa luokalle kuin omille lapsilleni, luultavasti johtuen opettajan rooliin astumisesta ja hipihiljaisesta yleisöstä, mutta yhtä suositeltava se on vanhemmille tai kenelle vain, joka haluaa joko opettaa lapsille tunnetaitoja tai ohjata lasta tai nuorta siihen itsenäisesti.

Kuvista puuttuvat pakettiin vielä kuuluvat veikeät muovinuket, vihreä ja punainen, joilla voi leikkiä ajatusten kanssa. Punainen yrittää tukahduttaa vihreät, onhan se värinäkin huomiota herättävämpi, mutta vihreää kannattaa voimistaa, vaalia ja vahvistaa.


Solfrid Raknes: Älyä tunteet. Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen.
Kuvitus: Per Finne
Kustannus: Pesäpuu ry 2017
Mistä? Arvostelukappale

Nyt pelittää - älyttömän hyvä tietokirja!

Elina Lappalainen: Nyt pelittää! Miten pelejä tehdään?
Kuvitus: Jussi Kaakinen
Kustannus: Tammi 2017
Lyhyesti: Tarinallinen, selkeä ja monipuolinen tietokirja pelaamisesta, pelien tekemisestä ja suunnittelusta. Innostaa katsomaan pelejä uusin silmin ja kokeilemaan omien pelien luomista. Tieto-osuudet istuvat hyvin tarinaan.

– Karoliina auttaa teitä pelin suunnittelussa. Ari taas opastaa musiikin ja äänien tekemisessä. Jaakko kertoo grafiikasta ja pelihahmojen piirtämisestä, Sofian äiti esittelee. – Ja minä autan sitten pelin toteutuksessa eli ohjelmoinnissa.
– Tästä tulee mahtavaa! Oliver intoilee. 

Oliverilla ja Sofialla on koulussa työhöntutustumisjakso, ja he pääsevät tutustumaan Sofian äidin työpaikkaan, pelifirmaan, jossa Sofian äiti työskentelee koodaajana. Parin päivän aikana he pääsevät suunnittelemaan oman pelinsä, luomaan sen äänimaailmaan ja koodaamaan sen yksinkertaisilla merkeillä.

Pelin luomisen lisäksi lapset tutustuvat peliyrityksen eri työtehtäviin, pelin testaamiseen ja markkinointiin sekä pelaavat omaa peliään perheidensä kanssa. Myös rahan käyttöä peleissä, pelien koukuttavuutta ja koko perheen ruutuaikaa käsitellään.

Huh mikä tietopläjäys, monipuolinen ja hyödyllinen!

Kokonaisuus on todella onnistunut, eikä ole ihme, että Elina Lappalaisen ja Jussi Kaakisen kirjaa on laajalti kehuttu erilaisissa kirja-arvioissa. Se antaa uutta tietoa paitsi lapselle niin varmasti aikuisellekin, koska maailma pelien takana on usein vieras. Kuka keksii ideat, miten hahmot luodaan, entä musiikki ja muut äänet, joita ei välttämättä tule edes ajatelleeksi? Ja sitten se koodaus, josta kaikkialla puhutaan.

Kirjan tärkeyttä lisää se, että pelaaminen on usein kestoaihe riitoihin aikuisten ja lasten välillä, joskus myös vanhempien keskinäisessä suhteessa. Vähemmän tai ei ollenkaan -pelaavaa kirja auttaa näkemään pelaamisen paremmassa valossa. Kirja ehdottaa myös uusia, sukupolvet ylittäviä pelaajakombinaatioita, joita ei välttämättä tulisi ajatelleeksi.

Pelaaminen on viihdettä ja harrastus kuten kirjojen lukeminen tai tv-sarjojen katselu. Erilaiset ihmiset pitävät erilaisista peleistä. Joku pelaa kännykällä, toinen tietokoneella ja kolmas pelikonsolilla. Yksi tykkää rakentelupeleistä ja toinen rallipeleistä. Kaikenikäiset ihmiset pelaavat: lapset, äidit, isät, mummot ja vaarit. Isovanhempien kanssa voikin olla hauska pelata yhdessä!

Pelaamisessa (vanhempaa) saattaa hirvittää sen koukuttaminen. Kirjassa tätäkin avataan: esimerkkipelin logiikkaa avaamalla lukija saa tehdä itse oivalluksia, miten peliin tietoisesti luodaan koukkuja. Kun koukut tiedostaa ja tunnistaa, tämäkään asia ei tunnu niin oudolta.

Juonta on helppo seurata. Usein tietokirjoissa on vaikea yhdistää tarina tieto-osuuksiin, jotka keskeyttävät väkisinkin juonen. Tässä palapeli toimii ja on tasapainossa myös määrällisesti. Joukossa on myös muutamia omia tehtäviä: mieti omalle pelillesi sopivat hahmot. Kiinnitä huomiota lempipelisi musiikkiin ja äänimaailmaan. Testasimme tehtävien tekoa 8-vuotiaan kanssa keskeyttämällä välillä lukemisen, mikä toimi yllättävän hyvin: pelatessa voi tarkkailla kirjassa esiinnostettuja seikkoja. Miltä musiikki ja äänet kuulostivat? Näin kokemuksesta tulee kullekin erilainen.


Kaakisen kuvitus sopii tyyliltään hyvin kirjaan, ja sitä on sopivan paljon, jotta kirjaa jaksaa seurata melko pienikin alakoululainen.

Vaikea ja visuaalinen aihe vaatiikin paljon kuvitukselta. Sen avulla konkretisoituu abstrakti suunnittelutyö, tietokoneella kuvittaminen, peliteon vaiheet ja vaikkapa pelifirman viihtyisät tilat.

Myös hahmot, lapset ja työntekijät, ovat onnistuneita.


Kirjassa lukijalle tulee pelimaailman ohella tutuksi työpaikka yleisellä tasolla. Miltä työpaikoilla viihtyisimmillään ja aika usein näyttää: seinillä inspiroivia kuvia, ergonomiset työtilat, kahvihuone ja sohva, koirakin saattaa toimistossa olla. Töissä voi olla aika kivaa!

Ja jotta saa kivan työpaikan, kannattaa miettiä mistä itse pitää ja vahvistaa näitä taitoja. Tämä pedagoginen lisäys on ihan oma lisäykseni kirjalle, ja visioin mielessäni jo lukuisia uusia tietokirjoja, joissa kuvakirjan kautta esitellään eri ammatteja.

Kirjan muita (koko perhettä koskevia) pedagogisia, pohdittavia elementtejä on perheen tavat ruutuajan suhteen - voivatko vanhemmat uskottavasti rajoitttaa ruutuaikaa, jos itse istuvat tiiviisti iltaisin ruutujensa ääressä? Entä onko reilua kokonaan kieltää käyttämästä peleihin rahaa? Jos rahaa käyttää, mikä on hyvä summa? Näitäkin asioita käsitellään monipuolisesti – yksiselitteistä vastausta ei ole, vaan jokainen joutuu itse asiaa pohtimaan ja luomaan omalle perheelle sopivat tavat ja säännöt. 

Luimme kirjan 8-vuotiaan kanssa melkein yhdellä istumalla. Hänelle kirja sopi hyvin, mutta erittäin hyvin se sopii myös aavistuksen vanhemmalle.  

Kaikkinensa Nyt pelittää on ajankohtaisuutensa, merkittävyytensä, monipuolisuutensa ja onnistuneen toteutuksen ansiosta ihan mainio kirja. Ja hyvä ehdokas Finlandiapalkintoehdokkaaksi.
(MUOKS. Lasten sarjan ehdokkaat julkistetaan keskiviikkona 8.11. klo 10.)

Joskus pelaaminen riistäytyy käsistä. 

Musiikkia ja ääniä voi tehdä peleihin monenlaisilla esineillä, muillakin kuin soittimilla.

  

Kolmiuloitteiset kuvat luodaan aluksi verkoksi, joka väritetään ja täytetään pikseleillä. 

Kirjaan voi tutustua Elina Lappalaisen kanssa Youtubessa.

Hyvä katsaus tietokoneaiheisiin lastenkirjoihin löytyy Lastenkulttuurin vinkkari -blogista.


Elina Lappalainen: Nyt pelittää! Miten pelejä tehdään?
Kuvitus: Jussi Kaakinen
Kustannus: Tammi 2017
Mistä: Arvostelukappale

Räppikukko Riekuussa on ainutlaatuinen idea, räppi!

Markku Hattula: Räppikukko Riekuu maailmalla
Kuvitus: Suvi Kari
Kustannus: Tekstitalli 2017
72 s.
Lyhyesti: Jos räppi innostaa, niin tämä on teille! Hauska mutta myös filosofinen romaani, jota maustavat monet kekseliäät räpit. Syvempi sanoma on ystävyyden, vapauden ja unelmien tavoittelun tärkeydessä.

Kun kirjailija Markku Hattula tarjosi kirjaansa Räppikukko riekuu maailmalla blogiini, kiinnostuin oitis. Noin mahtavalla nimellä varustettuun kirjaan ei voi olla tutustumatta, kun kotona asuu 8-vuotias räppäri. Aiemmin vastaan ei ole tullut yhtään lastenkirjaa, jossa aiheena olisi räppi.

Vaikka pääsimme hitaanlaisesti käyntiin kirjan, tarinan ja henkilöiden kanssa, niin pääsimme kuitenkin (odotukset olivat 8-vuotiaalle suuret). Ja toisen luvun lopussa olimme jo ihastuneet.

Päähenkilöinä seikkailevat omanarvontuntoinen räppäävä räppikukko Riekuu, sirkusapina Nikolai Nuorallatanssija ja rotubeagle Pate. Kaikki ovat karkumatkalla, haluavat elää oman näköistään elämää vapaana toisten määrääyksistä, rajoituksista ja rooleista. Kolmisin he perustavat poikkitaiteellisen bändin, ja menestyshän se on. Kukko räppää, Pate manageroi ja Nikolai tanssii. Kierretään kaupunkien toreja, toraillaan torimyyjän kanssa ja päädytään välillä putkaankin, josta karataan onnistuneesti. (Tämä taisi olla lasten suosikkikohtaus.)

Entäs ne räpit? Ensin en osannut ollenkaan, luin liian latteasti ja lapset nuokkuivat, kunnes toisen luvun viimeisen räpin poljento yhtäkkiä muistutti minua koko räppijutun ideasta. Rytmistä! Tiiviydestä! Äänestä huokuvasta asenteesta! Ou jee -meiningistä.

Ei se ole elämisen syy eikä onni

kun mies apinaa myy taskussa tonni

tai kukko joutuu kanoja vahtiin

ja ruokaakin saa niin harvaan tahtiin

tai koiran arvo on mallissa kuonon

olon tyhjän se tuo ja elon ikävän huonon

jos raha rupee taskussa haiseen

se tekee sieluun märkivän paiseen

jos katoaa aivoista aatteet

peitä ei sitä hienot vaatteet

onni on kaveri ja kaveri 

ja yhteinen makuulaveri

Kun olin saanut vähän harjoitusta lajiin ja päässyt tunnelmaan, meillä alkoi hauskuus! Kirjassa on nimittäin tosi monta räppiä, ja niitä on aika usein. Sanoitukset ovat oivaltavia ja humoristisia ja vievät tarinaa, henkilökuvausta ym. mukavasti eteenpäin. Samalla ne tuovat syvyyttä tarinaan. Lapset rakastivat näitä!

Humoristisen juonteen takana kulkee sanoma, jota ei voi liian nopeasti kaluta loppuun: tärkeää on ystävyys, ystävällisyys ja uskollisuus, ei raha tai ulkoiset puitteet. Vapautta on toteuttaa itseään ja elää, kuten unelmoi. Jos se on mahdollista kukolle, koiralle ja apinallekin, on se mahdollista kaikille.

Kirjassa sekoittuvat jännällä tavalla ristiriidat: tietynlainen rauhallisuus ja toisaalta vauhti ja rytmi; julkisuudentavoittelu ja elämän oikeasti tärkeät asiat; kaipuu entiseen ja halu ravistautua siitä irti.

Mainiota ääneenluettavaa iltasatumateriaalia (ei ehkä ihan unisimmille lukijoille), sopii hyvin alakoulun ensimmäisille vuosiluokkalaisille tai eskari-ikäisille. Räppifaneille must!

Kia on kirjoittanut Luetaanko tämä -blogissaan täsmällisemmän juonikuvauksen ja hyvän arvion kirjasta, kurkkaa lisää jos kiinnostuit!

Markku Hattula: Räppikukko riekuu
Kuvitus: Suvi Kari
Kustannus: Tekstitalli 2017
72 s.
Mistä: Arvostelukappale

Mieletön tarina pikkuveljestä ja hirmupedoista

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Lyhyesti: Mielikuvituksella ei ole rajoja Leena Parkkisen tarinassa arasta pikkuveljestä ja hänen määräilevästä isosiskostaan, jotka pyydystävät suonsilmärusettianakondaa. Hauskassa tarinassa ei puutu jännitystä, kun pikkuveli villien käänteiden kautta löytää itsestään uusia voimia ja taitoja.

Öinen suoviidakko pursui ääniä; kihtitystä, tikitystä, kahinaa. Kummalliset monisarviset ötökät ryömivät mullasta, ja pelkkä niiden ajatteleminenkin sai Pikkuveljen ihon kihisemään. Mangrovepuu verhoutui tiukkaan rikkakasvillisuuteen, oudot linnut  sirkuttivat polveilevaa sävelmää.

Viime aikoina minut ja lapset  – 7-vuotiaan, ja siinä samalla myös 11-vuotiaan – on temmannut mukaansa saturomaani Pikkuveli ja mainio harharetki. Seikkailun päähenkilöt, määräilevä, sanavalmis ja mielikuvitusrikas isosisko, sekä arka, herkkä ja pienikokoinen pikkuveli olivat hahmoja, joiden kenkiin oli helppoa ja luontevaa hypätä.

Ja millaiselle matkalle? Mielikuvituksen lentoon, hurjien suurikokoisten eläinten luo, joista ei ole koskaan kuullutkaan, suoleopardin ja käärmeen ja lihansyöjäangervojen maailmaan, joista viimeksi mainitut "liiskaavaat saaliinsa kuin pahaisen sontakuoriaisen".

Isosisko, tai oikeastaan Pitäjänmäen paronitar, Setsuanin safiirin löytäjä ja tutkimusretkikunnan johtaja, ikuistaa hurjaa tutkimusretkeä YouTube-tililleen, ja pikkuveljen hän aikoo laittaa syötiksi suonsilmärusettianakondalle, joka elää "inhan haisevissa suovesissä" ja "teroittaa hampaitaan ruuvimeisselillä".

Mielikuvituksellinen seikkailu vetää pikkuveljen suon syövereihin, Mummon muffinssipöytään (mutta millaisia muffinsseja ne ovatkaan!) ja käärmeiden pelastajaksi, ja tekee hänestä aavistuksen isomman, itsevarmemman ja pelottomamman kuin ennen tutkimusretkeä.

Leena Parkkisen uutuuskirjassa mielikuvituksen kiitoa ja sana-arkun pohjattomuutta ei voi kuin ihailla. Ääneen lukeminen oli nautintoa, ja useasti lukemisen katkaisi kuulijoiden nauru.


Kirja on kunnianosoitus lapsen mielikuvituksen todellisuudelle ja kyvylle heittäytyä leikkiin ilman häiventäkään kyynisyydestä. Pieni luonto-ulottovuus, muoviroskan ja roskaamisen kritisoiminen, on kiva lisä.

Jussi Karjalaisen kuvitus on yhtä hulvatonta ja mielikuvituksellista kuin tarinakin. Isokasvoiset hahmot ja voimakkaat värit sopivat hurjaan tunnelmaan. Itse tarina ei välttämättä kuvitusta kaipaa, niin hyvin se kulkee, mutta kuvitus täydentää sitä hyvin.

Pituutta pienehköllä kirjalla on 55 sivua, teksti on normikokoista. Sopiva lukijakunta löytyy alakoulusta, ehkä noin 6-10-vuotiaista.


Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Kuvakirjan kurkistus monikulttuurisiin synttäreihin

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Lyhyesti: Synttäriteemainen kuvakirja Etelä-Afrikasta, jossa jokainen vieras edustaa eri etnistä tai uskonnollista taustaa tai kulkee pyörätuolilla. Kirjan tärkeä sanoma tulee kuin huomaamatta, alleviivaamatta. 

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. Vihaaminen ei käy ihmiseltä luonnostaan vaan se on opeteltava, mutta jos ihminen on oppinut vihaamaan, oppii hän myös rakastamaan. Ihmisen sydän on avoimempi rakkaudelle kuin vihalle.

Nelson Mandela

Kaipaatko helppolukuista kuvakirjaa, jossa erilaiset perheet ja etnisyydet ja uskonnot tuodaan luontevasti esille? Tai kuvakirjaa näyttämään ihmisten samankaltaisuuden ihonväristä, uskonnosta tai etnisestä taustasta riippumatta? Jos, niin etelä-afrikkalaisen Elena Agnellon Minä olen Alex on sinulle.

Alex viettää syntymäpäiväjuhliaan, ja paikalle saapuvat kaikki läheiset ystävät. Värikkääseen joukkoon kuuluu etelä-afrikkalaiseen tapaan niin tumma- kuin vaaleaihoisia. Uskontoja on yhtä monta kuin vierastakin: joku lukee Koraania, toinen käy kirkossa sunnuntaisin, kolmas käyttää kipaa, neljäs ei käyne kirkossa lainkaan. Kalebilla on kaksi isää, Linalla suurperhe, Vuyo elää kaksin äitinsä kanssa, Rashida tulee juhliin mummonsa kanssa, rullatuolissa istuva Zia tulee yksin.

Meillä oli hauskat juhlat! Minusta oli ihanaa, kun kaikki ystävät tulivat. Olen nauranut niin, että vatsaan koskee ja sydän on iloa täynnä. Ilo ja nauru ovat parasta ikinä!

Kirjan tarina ei ole ihmeellinen eikä Adrie le Rouxin kuvitus yllätä tai tuo tarinaan juurikaan uutta, mutta kirja lunastaa paikkansa sanomansa vuoksi. Sen kuvaama ystävyys yli kaikkien ns. rajojen on ihannetila, vaiko sittenkin normaalitila, lasten arkea? Kirja tukee osaltaan sitä, että erilaisuuden vihaamisesta tulee vielä hivenen vaikeampaa. Sillä kuten Nelson Mandela sanoi:  

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. 

Kirjan päähenkilö on muuten vaaleaihoinen ja –hiuksinen tyttö, jonka paras kaveri on tummaihoinen poika. Päähenkilön ihonvärivalinnat ovat aina kiinnostavia, tummia päähenkilöitä on kuvakirjoissa edelleen häviävän vähän.

Pidin tavasta käsitellä lahjoja: ei tarvitse olla materiaa, saati sitten lelua. Lahja voi olla kirja tai huivi, mutta yhtä hyvin ruokaa, tarinoita tai – mikä kivointa  – lahjoitus uhanlaisten sarvikuonojen hyväksi. Eläimet ovat etelä-afrikkalaisille tärkeitä ja mukana lähes kaikissa lastenkirjoissa. Suomalaisesta näkövinkkelistä tämä eksoottinen yllätyslahja on kovin jännittävä ja kiinnosti meillä 7-vuotiasta eniten koko kirjassa.

Kirja sopii mainiosti esimerkiksi esikoulun ja alakoulun uskonnon ja katsomustiedon tunneille tai muille teemaan sopiville tunneille, ja kuvakirjaksi joka kotiin. Synttäriteemaan on helppo samaistua, ja kirjan sanoma tulee kuin vaivihkaa siihen päälle.

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Mistä: Arvostelukappale

Parasta nyt! Leikki vieköön.

Kaisa Järnefelt, Meiju Niskala, Anne Vasko: Leikki vieköön

Kustannus: Tammi 2014

145 s.

Lyhyesti: Kirja, joka tuo ilon ja keveyden mukanaan, kehottaa hulluttelemaan ja kokeilemaan asioita, joita pidetään usein mahdottomina, älyttöminä, tyhminä. Pyydystä ääniä purkkiin, väritä lakritsilla, tee domino shamppopulloista, muropaketeista, sokeripaloista. Sotke, melua, nauti elämästä!

Saimme lahjaksi tämän muutama vuosi sitten ilmestyneen kirjan, ja ihastuin heti. Sopii juuri mainiosti tähän kevään kynnykselle! Jo kansi on niin hyväntuulinen – aurinkoinen kuva Katajanokalla tallustavista lapsista ja aikuisista pahvilaatikot päässä – että kirja tekee välittömästi mieli avata ja katsoa, mitä muuta hullua kirjassa tapahtuu. Mihin tämä lukijan vie?

Hassuttelemaan! Kirja innostaa värittämään kenkälankilla tai tulisella pippurilla! Keräämään aukeamalllisen asioita, joista tulee hyvälle tuulelle. Rakentamaan rikkinäisistä tavaroista mielikuvituksellisia keksintöjä. Soittamaan nokkahuilulla naapurin postilaatikosta sävelmä. Silittämään ja tunnustelemaan kiviseinää, mummon polvea.

Pyydystämään ääniä purkkiin. Vaarin iltasatua. Tyynen vedenpinnan hiljaisuutta. Pulinaa. Mummon hyräilyä. Mahan murinaa. Lahjapperin rapinaa.

Rikkomaan normeja, uhmaamaan sääntöjä, kokeilemaan, yrittämään, nauramaan. Sotkemaan, ölisemään, mellastamaan, huutamaan.

Tekemään kaikkea sellaista, mikä on aina kiellettyä, tyhmää ja älytöntä, lapsellista, missä ei ole siis mitään järkeä.

Jestas miten tylsältä normiajattelu alkaa kirjan myötä tuntumaan... Ehkä se onkin kirjan idea. Ravistella tottumuksia ja näyttää leikin hauskuuden, hulluttelun vapauttavan vaikutuksen. Kyseenalaistaa aikuisten mielipiteitä.

Kirjan ulkoasu on upea, se yhdistää energistä ja iloista valokuvaa Anne Vaskon värikkääseen piirroskuvaan.  Monta sivua haluan irrottaa ja laittaa seinälle, koska ne vain ovat niin kekseliäitä ja hauskoja. Ja tässä kirjassa siihen suorastaan kehotetaan. Kirjasta on tarkoitus tehdä juuri niin omannäköinen kuin haluaa. Liimata, sotkea, irrottaa, värittää.

Kirjan takana ovat Anne Vasko, Meiju Niskala ja Kaisa Järnefelt: (lasten)kirjailijoita, taitelijoita, toimittajia, leikin ja mielikuvituksen viestinviejiä. Sekä lapset työpajojen kautta.

Saimme kirjan siis lahjaksi, ja se on mahtava juttu! Suoraan sanoen olen kaivannut juuri jotain tälläistä monta kertaa. Ja tämä toimii. Aina kirjan avatessani muistan taas elämän keveyden, ilon ja huumorin.

Tämä on mahtava kirja jättää lojumaan sohvapöydälle ikuisiksi ajoiksi, inspiroimaan. Suosittelen kirjaa kaikkiin perheisiin, lahjaksi, omaksi elämänoppaaksi, perheraamatuksi…

**Vaihda-kuva sopii meille juuri nyt. Kuvat on nimittäin napattu Alpeilta, jonne meidän perhe hetkeksi vaihtoi arkensa.**


Kaisa Järnefelt, Meiju Niskala, Anne Vasko: Leikki vieköön

Kustannus: Tammi 2014

145 s.
Mistä? Lahjaksi.