Koska kaikkien hiukset ovat makeet! Salonki Reilukutri on iloinen kuvakirja ja oodi erilaisille hiuksille

C.A.Davis: Salonki Reilukutri (alkup. The Hair Fair, kust. Every Child Books)
Kuvitus: Mary-Anne Hampton
Suomennos: Marjukka Weide
Kustannus: Marjukka Weide 2019
32 s.
Lyhyesti: Kuvakirja hiussalongin erilaisista lapsiasiakkaista. Kirja, josta huokkuu rakkaus ja arvostus ihan jokaisenlaista lasta kohtaan ja ihan jokaisenlaisia hiuksia kohtaan.

Sillä tarvitaanhan sellaisia paikkoja,
joissa aivan kaikenlaiset lapset
ovat tervetulleita ja rakkaita. 

Ma Brownilla ja setä Jamalilla on kiireisellä kadulla hiussalonki, jonka ovi käy tiuhaan. Asiakkaat ovat lapsia, joiden erilaisiin hiuksiin kampaajamestarit taikovat mitä erilaisempia luovia luomuksia: lettejä, twistejä, keesejä, lokseja, cornrowia. Ajeltuja sivuja ja sivuilta leikattuja ja päältä tasaisia ja vaikka mitä.

Ettehän unohda Leilaa, salongin ujointa asiakasta. Ovesta hiipii niin hiljaa, ettet huomaa tätä lasta.

Violetin väliseinän vieressä hän on kuin ei oisikaan, mutta ihana pyöreä afronsa puhuu kyllä puolestaan.  

Eikä setä Jamalin ja Ma Brownin aika käy pitkäksi, sillä niin erilaisia lapsia hiussalongin ovista lykkää. Sileätukkainen kaipaa kiharoita, toinen etsii päähänsä eksperimenttiä, yksi syö herkkuja ja toinen laulaa parturin tuolissa. Pitkän päivän päätteeksi kampaajamestarit ovatkin uupuneita mutta onnellisia: "On työ raskasta mutta asiakkaat ihanat."

Kaipaan ikuisesti heterogeenisempiä henkilöhahmoja suomalaiseen lastenkirjatarjontaan, jotka uskaltaisivat kurkottaa kaiken sen varieteetin suuntaan, joita lapsissa tänä päivänä on. Tässä niitä nyt on, siitä suurkiitos kirjan suomentajalle ja kustantajalle Marjukka Weidelle. Kun kustantamoista ei näytetty vihreää valoa kirjan suuntaan, hän kääri hihat ja hoiti itse alunperin etelä-afrikkalaisen kirjan sekä kääntämisen että kustannuksen.

Lopputuloksena on kirja, josta huokkuu rakkaus ja arvostus ihan jokaisenlaista lasta kohtaan ja ihan jokaisenlaisia hiuksia kohtaan. Jokaisen hiukset ovat hyvät ja hienot ja niistä saa makeita juttuja aikaiseksi.

Lyhyesti käsitellään myös kaipausta toisenlaisiin hiuksiin, kun haluaisi ihan erilaiset hiukset kuin luontoäiti on suonut: kiinalaistaustainen Willow Chin kaipaa suoran mustan tukkansa tilalle kiharia kutreja, samanlaiset kuin parhaalla kaverilla. Mutta Ma Brown lohduttaa: "Ei kannata omaa kaunista suoran sileää lookia alkaa vaihtaa."

Tämä kaipaus on tuttua meiltä kotoakin. 5-vuotias afrotukkainen toivoo, että omat hiukset olisivat kuten äidillä, sileät ja pitkät. Ja äiti (siis minä) taas on toivonut lapsesta asti luonnonkiharia hiuksia. Vaaleahiuksinen tytär toivoo ruskeita hiuksia, 10-vuotias afrotukka pitkää otsatukkaa sivulle heitettäväksi. Ja isä toivoo edes jonkinlaisia hiuksia kaljulle päälaelle.

C.A. Davis onkin ehkä osunut johonkin syvempään ilmiöön hiuskirjallaan. Siihen, miten vaikeaa on hyväksyä itseään juuri sellaisena kuin on. Ja miten yleismaailmallista tämä on.

Afrotukkaisilla lapsilla on kuitenkin vielä oma haasteensa, kun kaikki ympäröivä kuvastomme näyttää länsimaista sileää tukkaa, eikä kampaajien ammattitaito välttämättä riitä afron työstämiseen. Siksi tämä kirja onkin niin mahtava. Suosikkiaukeamani on alla oleva, jossa perhekodin pojilla on kaikilla mitä upein kampaus.  

Lauantaina perhekodin pojat ehdottavat skabaa: "Sano, kellä fleda ja kasvot mätsäävät parhaalla tapaa."

Ajellut sivut, päältä tasainen, alta leikattu, keesi. Setä Jamal taiteilee tanssien. Kerrohan mielipiteesi! 

Kieli on kirjoitettu hauskasti lorumaiseen muotoon, mikä korostaa kirjan kepeää ja iloista otetta.

Tämä on aivan loistava kirja tietysti kaikkiin perheisiin, joissa saadaan nauttia erilaisista hiuksista, sekä kaikkiin päiväkoteihin, joissa kaikkien hiukset ovat aivan yhtä ihanat.


PS. Meillä kotonakin on tehty viime aikoina hieno tukka, siitä vielä alla kuva. Cornrowt ovat kampauksen nimi.

C.A.Davis: Salonki Reilukutri (alkup. The Hair Fair, kust. Every Child Books)
Kuvitus: Mary-Anne Hampton
Suomennos: Marjukka Weide
Kustannus: Marjukka Weide 2019
32 s.
Mistä: Arvostelukappale

Kuvakirjan kurkistus monikulttuurisiin synttäreihin

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Lyhyesti: Synttäriteemainen kuvakirja Etelä-Afrikasta, jossa jokainen vieras edustaa eri etnistä tai uskonnollista taustaa tai kulkee pyörätuolilla. Kirjan tärkeä sanoma tulee kuin huomaamatta, alleviivaamatta. 

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. Vihaaminen ei käy ihmiseltä luonnostaan vaan se on opeteltava, mutta jos ihminen on oppinut vihaamaan, oppii hän myös rakastamaan. Ihmisen sydän on avoimempi rakkaudelle kuin vihalle.

Nelson Mandela

Kaipaatko helppolukuista kuvakirjaa, jossa erilaiset perheet ja etnisyydet ja uskonnot tuodaan luontevasti esille? Tai kuvakirjaa näyttämään ihmisten samankaltaisuuden ihonväristä, uskonnosta tai etnisestä taustasta riippumatta? Jos, niin etelä-afrikkalaisen Elena Agnellon Minä olen Alex on sinulle.

Alex viettää syntymäpäiväjuhliaan, ja paikalle saapuvat kaikki läheiset ystävät. Värikkääseen joukkoon kuuluu etelä-afrikkalaiseen tapaan niin tumma- kuin vaaleaihoisia. Uskontoja on yhtä monta kuin vierastakin: joku lukee Koraania, toinen käy kirkossa sunnuntaisin, kolmas käyttää kipaa, neljäs ei käyne kirkossa lainkaan. Kalebilla on kaksi isää, Linalla suurperhe, Vuyo elää kaksin äitinsä kanssa, Rashida tulee juhliin mummonsa kanssa, rullatuolissa istuva Zia tulee yksin.

Meillä oli hauskat juhlat! Minusta oli ihanaa, kun kaikki ystävät tulivat. Olen nauranut niin, että vatsaan koskee ja sydän on iloa täynnä. Ilo ja nauru ovat parasta ikinä!

Kirjan tarina ei ole ihmeellinen eikä Adrie le Rouxin kuvitus yllätä tai tuo tarinaan juurikaan uutta, mutta kirja lunastaa paikkansa sanomansa vuoksi. Sen kuvaama ystävyys yli kaikkien ns. rajojen on ihannetila, vaiko sittenkin normaalitila, lasten arkea? Kirja tukee osaltaan sitä, että erilaisuuden vihaamisesta tulee vielä hivenen vaikeampaa. Sillä kuten Nelson Mandela sanoi:  

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. 

Kirjan päähenkilö on muuten vaaleaihoinen ja –hiuksinen tyttö, jonka paras kaveri on tummaihoinen poika. Päähenkilön ihonvärivalinnat ovat aina kiinnostavia, tummia päähenkilöitä on kuvakirjoissa edelleen häviävän vähän.

Pidin tavasta käsitellä lahjoja: ei tarvitse olla materiaa, saati sitten lelua. Lahja voi olla kirja tai huivi, mutta yhtä hyvin ruokaa, tarinoita tai – mikä kivointa  – lahjoitus uhanlaisten sarvikuonojen hyväksi. Eläimet ovat etelä-afrikkalaisille tärkeitä ja mukana lähes kaikissa lastenkirjoissa. Suomalaisesta näkövinkkelistä tämä eksoottinen yllätyslahja on kovin jännittävä ja kiinnosti meillä 7-vuotiasta eniten koko kirjassa.

Kirja sopii mainiosti esimerkiksi esikoulun ja alakoulun uskonnon ja katsomustiedon tunneille tai muille teemaan sopiville tunneille, ja kuvakirjaksi joka kotiin. Synttäriteemaan on helppo samaistua, ja kirjan sanoma tulee kuin vaivihkaa siihen päälle.

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Mistä: Arvostelukappale

Aika ja odottaminen pohdituttavat Karusellissa

Timo Parvela: Karuselli

Kuvitus: Virpi Talvitie

Kustannus: WSOY 2008

77 s.

Lyhyesti: Ajan ja odottamisen ympärille kietoutuva kaunis, vähän utuinen kirja, joka puhuttelee viisaudessaan. Tärkeä, hieno kirja, joka koskettaa yhtä lailla lasta ja aikuista.

Seuraavana aamuna Kattila istui taas kivellään odottamassa, että toiset saapuisivat karuselliin. Odotti ja odotti. Aurinko heräsi sinä aamuna hitaammin kuin eilen, mutta kun sen valo osui hiekkakenttää ympäröiviin puihin, unni Kattila ymmärsi. Se näki puiden lehtien muuttuneen kaikenvärisiksi. Aika, joka yleensä oli niin hidas, olikin tehnyt äkkiloikan. Syksy oli tullut. 

Aika on erilainen riippuen asiasta johon se liittyy. Talvella aika menee hitaammin kuin kesällä. Ystävän kanssa aika sujahtaa nopeasti, puulla on täysin eri aika. Erotessa aika sekoaa. Odottaessa... niin, silloin ehtii paljon kaikenlaista.

Lapselle aika on usein abstrakti. 8-vuotiaalta kysyin ajasta, hän vastasi näin: tunti on toooodella pitkä aika. Pienempi ei oikein edes käsittänyt mitä kysyn. Ei kai ajasta voi kysyä noin vain, jos ei tiedä, mihin se liittyy. Isompi selitti pienen puolesta: aika on aika hankala pienenä. Aikuinen taas yrittää hallita aikaa kalenterein, suunnitelmin, optimoinnein ja laskelmin, ja määrittää aikaa niin tarkasti kuin mahdollista. Onnistummeko siinä? 

Timo Parvelan kirjoittama ja Virpi Talvitien kuvittama Karuselli-kirja innostaa pohtimaan ajan liukasta, muuttuvaista olemusta, ja sitä, miten aika itse asiassa muuttuu merkitykselliseksi vasta sen myötä, mitä ajassa ehtii tehdä. 

Kirjassa tunnustellaan myös odottamista, yksin jäämistä, ystävyyttä sekä unelmiin ja tavoitteisiin uskomista. Päähenkilöt, pieni unni Kattila ja haitara Onni ystävystyvät, koska niitä yhdistää odottaminen. Unni ei ole päässyt muiden unnien kanssa lentämään talveksi Afrikkaan, koska se ei pysty lentämään. Rikkinäinen karuselli on sen elämässä tärkeä, se haluaa korjata sen, mutta korjaajakin asuu Afrikassa. Kattila ajattelee, että jos se istuttaa kävyn karusellin alle, kasvava mänty nostaa karusellin pystyyn, ja unni kierittää sen Afrikkaan. 

Onni epäilee suunnitelman toteutettavuutta, mutta - toiset asiat vain vaativat enemmän aikaa kuin toiset. Lopulta kaikki unelmat voivat toteutua, mikseivät voisi? Ne täytyy vain pistää alulle joskus. 

Parvelan tekstissä on pysättävää viisautta ja puhuttelevuutta. Aika on niin tärkeä meidän ajassamme -jostain olen lukenut että rikas onkin se, jolla on aikaa. 

Virpi Talvitien kuvitus sopii hyvin tekstiin, se on pitkälle epätarkkaa ja vähän hahmotonta kun on kyse ajasta, silti ilmeikästä ja tuo Onnin ja Kattilan tuntemuksia esiin.

Karuselli on kirja, johon haluan palata aina uudelleen, ja jossa puhuttelevat aina eri asiat. Tällä kertaa, syksyn kynnyksellä, ajattelin erityisesti ajankulun muuttumista vuodenkierron mukaan. Työelämähän käy kokoajan samalla kellolla, se ei muuta käyntiään ihmisten tuntemusten tai luonnon takia. Ehkä itse voi kuitenkin vaikuttaa siihen, mitä itse itseltään odottaa eri aikoina ja eri asioihin liittyen. 

Kirja vetoaa juuri nyt myös siksi, että odotan kovasti jotain, olen odottanut jo melko kauan. Eikä odottaminen ole kovin hauskaa. Kuten Kattila ajattelee:

Toisia ei vain kuulunut, mutta Kattila jaksoi kyllä odottaa. Vielä vähän. Sekunnin, sitten toisen. Sekunti on melko lyhyt aika odottaa. Minuutissa ehtii jo vähän pitkästyä. Tunnissa kaikki puut on laskettu kahteen kertaan. Päivässä toivo herää ja sammuu pilvien kulkiessa auringon editse. Viikossa kasvaa taas pikkuisen ja kuukaudessa vähän enemmän. Vuoteen mahtuu pienen koko elämä. 

Tai: 

Odottavalla on aikaa ja sitä voi käyttää monella tavoin. 

Sekunnissa ehtii hymyillä. 

Minuutissa voi nauraa ja naurattaa. 

Tunnissa saattaa käydä polveilevan keskustelun. 

Päivässä on paljon hiljaisia hetkiä, jolloin ei tapahdu yhtään mitään. 

Kuukaudessa pikkuinenkin kasvaa vähän enemmän. 

Vuosi on jo niin pitkä aika, ettei sitä saata ajatella.

Lapsen kanssa kirja antaa pohdittavaa paitsi koko ajan käsitteeseen, myös odottamiseen. Odottaminen on usein lapselle vaikeaa, eikä se muutu helpoksi koskaan. Mutta jos unni Kattila jaksaa odottaa, että sen maahan kaivama käpy kasvaa puuksi ja työntää karusellin pois paikoiltaan, ehkä mekin jaksamme odottaa. Aika monen odotus on loppujen lopuksi sittenkin lyhyempi kuin unni Kattilan.  

Tekijäkaksikon edellinen teos, yksinäisyyttä käsittelevä Keinulauta sai muuten Finlandia Junior-palkinnon.

Timo Parvela: Karuselli

Kuvitus: Virpi Talvitie

Kustannus: WSOY 2008

77 s.

Mistä: Kaupasta

Tähtiä: 5 / 5

For you are a Kenyan child

Kelly Cunnane: For you are a  Kenyan child
Art by Ana Juan
Published by Simon and Chuster 2006

”Una taka cheza?” Do you want to play? he asks. ”Kabisa!” Of course! You shout, and run without thinking of anything else in the world you have to do but kick the ball with your friend.

For an english review, please down further down.

On aina kiinnostavaa tutustua muiden maiden lastenkirjoihin ja katsoa, millaisin silmin niissä katsotaan maaailmaa ympärillämme ja millainen on lasten rooli ja asema kirjoissa. Kelly Cunnanen kirjoittama ja Ana Juanin kuvittama For you are a Kenyan child kuvaa pienen pojan yhtä päivää kenialaisessa kylässä. Hän saa tehtäväkseen huolehtia isoisän lehmistä, mutta mielenkiinto ajelehtii pian kiinnostavimpiin asioihin. Lukija kohtaa pojan kautta afrikkalaisen kylän tavallisia tapahtumia: poika pelaa räteistä tehtyä jalkapalloa kaverinsa kanssa, napsii taivaalta herkullisia hyönteisiä suuhunsa, nautiskelee isoäidin hiilellä makeuttamaa maitoa, jahtaa apinoita ja pitelee kyläpäällikön sauvaa. 

Illalla poika muistaa kauhistuneena tehtävänsä ja kiiruhtaa takaisin lehmien luo, mutta niitä ei näy enää missään! Onneksi isoisä on lempeä ja viisas, hän on tullut huolehtimaan lehmistä, eikä ole lapsenlapselleen vihainen. 

Take the cows home with Grandfather. Do not stray, for you are a kenyan child and have been everywhere and seen everything in this african village today.

Yöllä koko kylä nukkuu, mutta jos kuuntelet tarkasti, saatat kuulla apinaäidin kertovan pienokaiselleen tarinaa apinaa jahtaavasta pojasta. 

Kirja on mielenkiintoinen, pienimuotoinen kuvaus kenialaisesta kyläelämästä ja kohtaamisista ihmisten välillä. Autenttisuus ja taiteilijan vapaus ovat löytäneet jonkinlaisen keskitien, sillä rehevissä kuvissa ja tarinan yksityiskohdissa on paljon tunnistettavaa: peltiastiat, vaatetus, paljaat jalat. Myös pyöreitä, mudasta, tuhkasta ja lehmän lannasta tehtyjä majoja, manyattoja, näkyy vielä etenkin maasai-heimon asumuksina. Tosin perinteet muuttuvat Keniassakin, ja lisäksi paikalliset terveysviranomaiset ovat tosielämässä ottaneet majat hampaisiinsa, sillä tiiviit, vettä erinomaisesti pitävät manyatat ovat myös oivallinen leviämispaikka tuberkuloosille ja malariasääskille! Siksi viranomaiset yrittävätkin nyt saada ihmisiä korottomaan majojen kattoja ja tekemään ikkunoita, jotta ilmanvaihto saataisiin paremmaksi.

Kirjan teksti on melko lyhyttä, runollista ja soljuvaa. Sitä elävöittävät swahilinkieliset repliikit, mitkä ovat onnistunut lisä tekstiin, etenkin kun kirjan alussa löytyy sekä ääntämisohjeet että käännökset. Swahilihan on englannin ohella Kenian toinen virallinen, yhteinen kieli. 

Ana Juanin* värikylläinen ja täyteläinen taide luo ison osan kirjan ainutlaatuisuudesta. Hahmot ovat suurisilmäisiä ja ilmeikkäitä, värit intensiivisen lämpimiä, auringonlaskun sävyisiä, ja karkottavat marraskuisen harmauden hetkessä! Kirja viekin lukijansa aivan erilaiseen maailmaan pelkästään kannen aukaisemalla. Erilaisuus tekee kirjan lukemisesta elämyksen ja muistuttaa toisenlaisen todellisuuden olemassaolosta. Lisäksi hehkuvat värit tekevät lämpimän olon! Juuri nyt hyvin monessa paikassa paistaa aurinko... (ja Suomessakin, vaikka pilvien takana, niin siellä se kuitenkin on!)

Tähtiä: 4 / 5

* Madridissa asuva Ana Juan on järjestänyt useita taidenäyttelyitä ympäri maailmaa, kuvittanut monia kirjoja, ollut kuvittajana aikakaus- ja sanomalehdissä sekä voittanut kirjallaan The Night Eater Ezra Jack Keats New Illustrator Awardin. 

I’m always interested in reading children’s books around the world, observing how they illustrate the world around us, how they describe the lifes of the children. For you are a Kenyan child is written by Kelly Cunnane and illustrated by Ana Juan, who has published her illustrations in many magazines and newspapers and illustrated several children's books. The book describes an ordinary day of a Kenyan child living in the countryside, supposed to take care of grandfather’s cows but instead enjying his day to the fullest around the village, playing football with a rag ball, eating tasty bugs from the sky, drinking grandmothers sleeping milk sweetend with crushed charcoal, chaising monkeys, having chapatis and holding village chief’s stick.

The book is an exciting and interesting description of the kenyan rural life with it’s curiosities, combining authenticity and artist's freedom rather successfully. The text is poetic and simple. Art in the book is just fabulous, intensively warm and colourful, offering the reader a welcome glimpse of a very different world and at the same time a welcome escape from the finnish november. The colours shine like the setting sun. A few kiswahili words and sentences give an authentic feel to the book, and there are pronouncing instructions in the beginning of the book. 

I like the book, the way it takes you into another world in the moment you open the cover. I can imagine small readers enjoying the book, the art and the story of boy's games during the day.

A-M Kaskinen: Kummin paluu

Anna-Mari Kaskinen: Kummin paluu
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja 2010
64 s.

Empulla on tulossa 9-vuotis synttärit, ja hän päättää kutsua mukaan kummitätinsä, jonka on tavannut viimeksi ristiäisissään. Kummitäti on nimittäin muuttanut Keniaan ja hänestä on tullut maailmankuulu leijonantutkija, eikä äitikään ole kuullut sen koommin hänestä mitään.

Synttäripäivänä Emppua odottaakin oven takana iso yllätys: Amelia-täti!

Se että Amelia Jumppanen on hyvin erikoinen kummitäti, käy heti ilmi. Hän antaa Empulle lahjaksi leijonan hampaan. Täti aikoo jäädä Suomeen ainakin vuodeksi, ja samalla hänellä on Emppua varten suuria suunnitelmia. Valokuvausta harrastava Emppu saa avustaa häntä leijonantutkijoiden kongressissa sekä tutkimusapulaisena eläintarhassa. Suunnitelmat saavat kuitenkin erilaisen käänteen kuin Amelia-täti on suunnitellut.

Amelia oli iso ihminen. Emppu ei osannut kuvitella, että hän olisi niin nopea. Muutaman piinaavan minuutin kuluttua Amelia oli ilmestynyt jostain tielle, jota Emppu ja leijona kulkivat. Amelialla oli lihakimpale kädessään. Hän heitti sen leijonan eteen ja puhui Empulle matalalla äänellä: - Mene työhuoneeseen ja laita ovi kiinni. Älä juokse. 

Anna-Mari Kaskisen Kummin paluu kertoo Amelian ja Empun eriskummallisista seikkailuista muutaman viikon ajalta ja siinä samalla kummin ja pojan ystävyydestä. Se on myös eräänlainen luontokirja, sillä lukija oppii yhtä ja toista leijonista ja niiden käyttäytymisestä. Kotimaista eläinulottuvuutta edustaa Pantteri-kissa, joka kulkee Amelian kassissa ja aiheuttaa yhtä jos toista sekasortoa.

Vaikka afrikkalaisuus näkyy enimmäkseen vain Amelian vaatteissa, päähineissä ja useina halauksina, se piristää ja maustaa kirjaa mukavasti. Rehevä Amelia on monessa kuin afrikkalainen täti.

Uskonto on mukana ripauksin: Amelia haluaa kuulla lisää kummin tehtävistä liturgina toimivalta sukulaiseltaan, ja Emppu mietiskelee jo melkein unohtamansa iltarukouksen tilalle uutta, itselleen sopivampaa. Kummallekaan kirkko ei ole läheinen paikka, mutta Kaskinen nostaa mm. juuri rukouksen hienovaraisesti pohdittavaksi.

Kirjan kirkkokohtaus on toisessakin mielessä mielenkiintoinen: Amelia tuo kirkkoon mukanaan kissan, koska päivän teemana on luomakunnan sunnuntai. Pappi ei kuitenkaan suhtaudu kissaan kovin myötämielisesti. Amelian asenne tekee hänestä kiehtovan roolimallin: hän ei pohdi, mitä muut ajattelevat. Hän on tavattoman vahva nainen, joka kulkee omia polkujaan. Kirjan muut henkilöt jäävätkin täysin hänen varjoonsa, mikä näkyy hyvin Matti Pikkujämsän humoristisessa kuvituksessa: Amelia tekee, Emppu katsoo silmät suurina.

64-sivuinen kirja oli sopivasti erilainen niin leijonien ympärille rakentuvan aiheensa kuin henkilöidensäkin puolesta. Luimmekin sen hujauksessa 6-vuotiaan kanssa, ja tykkäsimme kovasti. Kuvitusta on vähän ja kokosivun kuva on 5-10 sivun välein, joten sopiva kohderyhmä lienee 5-vuotiaasta alakoululaisiin. Tekstissä on kuitenkin runsaasti dialogia ja tapahtumia, ja jännitys tiivistyy pariinkin otteeseen siinä määrin, että sivuja lehteilee eteenpäin nopeasti.

Kaikkiaan Kummin paluu on pirteä ja iloinen kirja. Erityinen napakymppi se lienee eläimistä, kaukomaista ja valokuvauksesta kiinnostuneille tytöille ja pojille.


Tähtiä: 3,5 / 5

Tustustu myös blogin muihin Afrikka-aiheisiin kirjoihin.

Muokattu 26.4.2012

Voihan Wilson! Positiivisia tarinoita

Wilson Kirwa, Heikki Saure: Voihan Wilson! Positiivisia tarinoita
Kustantaja: Pieni Karhu 2009
103 s.

Lyhyesti: Satusetä ja juoksija Wilson Kirwa kertoo satu- ja tietokirjassa lapsuudestaan jännittäviä ja hauskoja tarinoita, joita lumoutuu kuntelemaan hipihiljaa. Miten Wilson selviää törmätessään yöllisellä vessareissulla virtahepoon, tai miten käy, kun hän piiloutuu puhvelia hyeenan pesäkoloon?

Puissa kiipeilevät apinat tarkkailivat usein kyläläisten touhuja. Eräänä kauniina aamuna näimme kauhuksemme, miten apina laskeutui puusta ja nappasi mukaansa pehmeässä ruohikossa nukkuvan pienen vauvan. Apina roikotti lasta jalasta ja kiipesi puuhun. Kylämme asukkaat katselivat järkyttyneinä apinaa, joka istui korkealla puussa ja tarkkaili vauvaa, joka roikkui pää alaspäin ja parkui suoraa huutoa. 

Samanlaisia mukaansa tempaavia kohtauksia ja tarinoita pursuilee Voihan Wilson -kirja. Siinä suomalaistunut juoksija ja satusetä ja muutama vuosi sitten Suomen positiivisimmaksi henkilöksi valittu Kirwa kuvailee jännittävää ja suomalaisin silmin kovin eksoottista elämäänsä pienessä kylässä Kenian maaseudulla, sekä myöhempiä vaiheitaan juoksijana Suomessa.

Parasta kirjassa ovat lumoavat ja paikoin hengästyttävät tarinat Wilsonin koulunkäynnistä ja 8 km:n koulumatkoista, joilla sai pinkoa pakoon milloin mitäkin villieläintä. Ja jotka piti perjantaisin juosta pussillinen lehmänlantaa kainalossa, jolla koulun lattia tasoitettiin...

Upeita ovat myös kuvaukset lapsuudesta ja nuoruudesta, joita värittivät ankara, vihamielinen isä, viisas äiti, perinteet ja villin luonnon välitön läheisyys. Kirwa on kohdannut lähes kaikki villieläimet ja selvinnyt tilanteista perinnetiedolla sekä nopeudellaan ja oveluudellaan, ja hän kertoo kohtaamisista tavalla, joka naulitsi meidät istumaan hipihiljaa ja odottamaan seuraavaa käännettä. Aina ei tiedä mikä on totta ja mikä tarua, mutta ei sillä niin väliä.

Jännite ei jaksa pysyä yllä ihan kirjaan loppuun asti, ihan kuin Kirwa väsyisi kertomiseen. Hän kertoo elämästään Suomessa melko pikaisesti. Koko kirjan mukana kulkenut puhekielisyysmäisyys ja aukkoja jättävä kertomistyyli alkaa häiritä. Sen sijaan loppuun sijoitetut kenialaiset eläinsadut - joita voi lukea lisää Kirwan satukirjoissa Amani-aasi ja sisäinen kauneus (2005) ja Amani-aasi ja kuuluisa krokotiili (2007, molemmat Pieni Karhu) - ovat herkullisia juonivine hahmoineen, opetuksineen ja onnellisine loppuineen, ja ne ovatkin meidän perheessämme tosi pidettyjä!

Kirja toimii loistavasti ääneen luettuna, ja se oli täydellinen lukuelämys kuusivuotiaalle kuulijalle, joka on juuri innostunut tietokirjoista ja haluaa kuulla jännittävistä jutuista. Poikakuuntelijaa kirjan taistelukohtaukset elänten kanssa olisivat innostaneet varmasti vielä aivan eri tavalla! Ainoastaan kirjan alussa olevaa hurjaa kuvausta vihamielisen isän käytöksestä ei voinut lukea ääneen:

Isäni halusi tappaa minut ja olin monta kertaa vähällä päästä hengestäni. Kun olin kolmevuotias, isäni heitti minut 200 lehmän joukkoon. Selviydyin täpärästi, kun lehmät osasivat väistää pientä poikaa. Kerran isäni yritti hukuttaa minut, mutta naapurin mies ehti väliin.

Yhtä mielellään kuin kuusivuotias kirjaa kuitenkin lukee aikuinenkin! Suosittelen tutustumaan ja matkaamaan Kirwan mukana toisenlaiseen maailmaan, sinne missä norsua pitää juosta pakoon myötätuuleen ja missä nälkäinen opettaja saattaa syödä oppilaan eväät tämän juostessa koulua ympäri muka nukuttuaan tunnilla.

Tustustu myös blogin muihin Afrikka-aiheisiin kirjoihin.

Tähtiä 4 / 5

Muokattu 27.4.2012

Pikku Nunuun löytöretki ja lasten kirjallisuustapahtuma Pointissa

Petra Heikkilä: Pikku Nunuun löytöretki
Kustannus: Lasten Keskus 2010
30 s.
Tähtiä: 3 / 5


Pikku Nunuun löytöretki on viehättävä, erilainen kirja Afrikasta ja pienestä leijonanpennusta, joka lähtee itsekseen seikkailemaan. Hän löytää tanssivia tiikereitä (vaikka eihän Afrikassa ole tiikereitä), hedelmätorin ja tavararöykkiön, josta etsii aarteita kotiin. Ja lopuksi äiti löytää hänet. Se onkin hyvä, sillä Nunuuta on alkanut jo väsyttää. Tarinan keskiössä on myös afrikkalainen kanga-liina, josta on matkalla monenlaista hyötyä. Länsimaalainen ei tule ajatelleeksikaan, miten monin eri tavoin tuota jokanaisen afrikkalaista hyödykettä voi käyttää. Hahmot ovat perinteisesti eläimiä, kuten afrikkalaisissa tarinoissa usein.

Pidän siitä, miten Petra Heikkilä vie pienen lukijansa lempeästi Afrikan arkeen. Hän näyttää, miten rapistuneita talot voivatkaan olla, puuttumatta asiaan millään lailla. Mutta pieni lukija huomaa sen heti: "Oho, toi talo on tosi rikki. Kauhean likaista.", sanoo 6-vuotias. Hän kuuntelee hiljaa, miten Nunuu ja tämän sisaret ja serkut tekevät itse omat lelunsa pullonkorkeista, mehutölkeistä ja muovipusseista. Meidän roskistamme. Nautin, kun saan lukea näin erilaista kirjaa lapselleni!

Jokaisella aukeamalla on erilaisuudesta huolimatta jotain tuttua, johon lapsilukijan on helppo tarttua - vilkas katu pelottaa, harmittaa kun ei ole mekkoa tanssissa, nyssäköitä päänsä päällä kantavat afrikkalaistädit tuntuvat niin taitavilta että, isot puhvelit ovat aika erikoisia, ja KUKA Nunuun oikein yhtäkkiä nappaa? Tässä kohtaa 6-vuotias sanoo itsetyytyväisesti: "Mä en olisi huutanut..." Hän siis eläytyy tarinaan, vaikka suhtautuukin samaan aikaan kirjaan ikäänkuin se olisi paljon pienemmille tehty.

Kuvitus kirvoitti paljon ajatuksia. Heikkilä yhdistää erikoisella tavalla valokuvaa ja piirrosta saaden aikaan mausteisen kokonaisuuden. Valokuvat raottavat vilauksia Afrikan näkymiin, mutta paikoin niin pieninä annoksina, että jään janoamaan lisää. Jännittävä kuvitus jää meidän silmissämme (lukijana kanssani siis 6-vuotiaani) jotenkin pliisuiksi. Ehkä siksi, että näemme silmissämme noiden pienten valokuvien vieressä aukeavan maiseman, sen värikkään, kauniin, meluisan ja yksityiskohtia pursuilevan maailman joka kuvaan astuvan ympäröisi, ja kaipaamme sitä. Haluaisimme nähdä ja tuntea enemmän, mutta lastenkirja ei onnistu viemään meitä merten yli. Ehkä kuvitusorginaalit ovat hehkuneet voimallisimpina ja ehkä painokone on laimentanut jäljen, siihen antaisi viitteitä ainakin Rouva Huun parin vuoden takainen blogipostaus kirjan kuvitusnäyttelystä.

Tai ehkä Heikkilän kokema ja kuvittama Afrikka ei ole meidän Afrikkamme. Viime kesänä afrikkalaisessa taidenäyttelyssä koin saman: länsi-afrikkalainen taide ei ollut minun Afrikkani, en nähnyt siinä mitään tuttua. Heikkilän kuvissa on "semi-tuttua"- ne tuntuvat tutuilta ja vierailta samaan aikaan. Heikkilä on viettänyt aikaa Ugandassa, minä naapurimaassa, mutta yhdenkin maan sisään mahtuu Afrikassa niin paljon. Lisäksi jokainen näkee eri tavalla, jokaisen maisema muotoutuu aivan omanlaisekseen. Heikkilällä on sitä paitsi mahdoton tehtävä - kun johonkin paikkaan liittyy henkilökohtaisia tunteita, kaipausta ja paljon eläviä mielikuvia, kun siitä on tullut sinun paikkasi, kaikki sitä tavoitteleva jää kauas mielikuvista.

Entäpä kohdeyleisö? Kuusivuotiaani mielestä kirja sopii pienelle - ehkä 3-4-vuotiaalle lukijalle. Voin kuvitella sen ikäisen eläytyvän Nunuun pieneen seikkailuun, uusiin eteen tuleviin asioihin, tunteisiin ja helpotukseen, kun äiti löytää. Teksti ja kuva tavoittavat mielestäni hyvin sen ikäisen ajattelun ja taaperruksen seikkailussa. Myös selkeät, suuret eläinhahmot, jotka katsovat selkeästi kohti, sopivat pienelle lukijalle.

Kaiken kaikkiaan Pikku Nunuun löytöretki on mukava tuttavuus, ja sitä paitsi - kaikki vieraita kulttuureita (joko sisältä päin katseleva, kuten tämä, tai ulkoa päin, kuten vaikkapa aiemmin arvioimani Onni Afrikassa) käsittelevät lastenkirjat ovat ehdottoman tervetulleita, kaivattuja ja tarvittuja! Niin kaikille kohderyhmille ja kaikenlaisille lukijoille löytyy omansa.

Lopuksi vielä viikonlopun lastenkirjatapahtumavinkkaus: Kirjasto Pointissa Vantaalla vietetään sunnuntaina suosittua TottaTarua - lastenkirjallisuustapahtumaa 0-12-vuotiaille. Ohjelmassa on ainakin musiikkidraamaa, laululeikkejä, sanataidetta, Uppo-Nallen konsertti ja UFF:n käsinukketyöpaja. Lisätietoja täältä.

Blogistani löytyy useita muitakin Afrikkaa käsitteleviä tai sinne sijoittuvia lastenkirjoja, lukuiloa!

Aurinkoista kevätviikonloppua!

Muokattu 27.4.2012

Teija Niemi: Onni Afrikassa

Teija Niemi: Onni Afrikassa
Kuvitus: Timo Kästämä
Kustantaja: Pieni Karhu 2006
71 s.
Tähtiä: ***

Kenelle? Kirjaa voi suositella noin 6-7-vuotiaasta ylöspäin. Alakoululaiset saavat kirjasta varmasti jännittäviä elämyksiä ja samalla voi pohtia eri yhteiskuntien eroja.

Vaikka Etelä-Suomeenkin on tänään satanut ensilumi ja juhlitaan itsenäisyyspäivää, täällä pysytellään yhä Afrikassa! Päivän kunniaksi kurkistetaan afrikkalaiseen slummiin suomalaisen pikkupojan silmin kotimaisessa Teija Niemen kirjassa.

Onni Afrikassa on seikkailutarina kymmenvuotiaasta Onnista, joka lomamatkalla isänsä ja äitinsä kanssa eksyykin slummikierroksella vanhingossa omille teilleen. Onni säntäilee päivän rahattomana slummin kujilla, mutta onneksi häntä tulee auttamaan samanikäinen Efraim-poika. Miten Onnin käy, löytääkö isä hänet vielä ennen lentokoneen lähtöä illalla?

Onni alkoi vilkuilla kauhuissaan ympärilleen. Jostain tulisi varmasti kohta joku ryöstämään hänet.
Hän sujautti nopeasti kännykkänsä housuntaskuun.
Huomasikohan joku?
Onni silmäili arvioivasti taloja ympärillään. Tarkkailtiinko häntä ikkunoista?
Pihalla ei juuri sillä hetkellä näkynyt ketään, mutta sitten Onni huomasi jalat, jotka lähestyivät häntä narulla kuivuvien pyykkien takaa. Onnin sydän alkoi pamppailla sataa ja miljoonaa.  

Teija Niemi onnistuu kurkottamaan taitavasti kymmenvuotiaan suomalaispojan reaktioihin vieraassa, pelottavassa paikassa - ja kenen tahansa suomalaisen, joka ensimmäistä kertaa eksyy huonomaineisen slummin kujille yksinään. Järjettömät pelot saavat helposti vallan, ja mieleen muistuvat vain kaikki turisteille sattuneet onnettomuudet. Vaikka ympärillä ei olisi kuin lapsia leikkimässä, erilaisuus pelottaa. Kirjassa nousevat myös hyvin esiin arkipäiväiset erot, joita ei tyydytä kuvailemaan vain Onnin silmin, vaan myös Efraimin näkökulmasta.

- Onko sinne vielä pitkä matka? Onni kysyi, kun he vain kävelivät ja kävelivät ja kävelivät pitkin pölyisiä teitä.
- Ei, Efraim vastasi, mutta silti he jatkoivat patikoimista.
Autolla oltaisiin jo perillä, Onni ajatteli ja sanoi:
- Täällä kaikki on tosi kaukana. Eikö voitaisi mennä bussilla?
- Sekin maksaa, Efraim totesi jo vähän tuskastuneena. Kuinka hölmö tämä kalpeanaama oikein oli. ... - Eikä täällä kulje busseja joka kulmalla.

Kultuurien välinen ihmetys kumpuaa molemmin puolin, ja vetää suupielet paikoin hymyyn.

- Ei, kun sairaalaan, muuten mitä kuolen, Onni huusi jo lähes paniikissa. - Minulla on malaria!
- Ai malaria, Efraim toisti ja alkoi nauraa.
Onni tuijotti häntä järkyttyneenä. Suomessa ei kyllä vakaville sairauksille naureskeltu.
- Täällä joka toisella on malaria, Efraim hekotteli. - Ei siihen kuole...
- Ehkä afrikkalaiset eivät kuole, mutta minä olen eurooppalainen, Onni puuskahti tuohtuneena.
Se tuntui tepsivän. Efraim kallisti päätään miettiväisesti ja ajatteli, että Onni saattoi olla oikeassa. Ehkä eurooppalaiset todella olivat heikompaa väkeä.  

Onnin vierailu poppatohtorilla on kirjan hauskimpia kuvauksia.

Erilaisuutta ei juurikaan pohdita sen kummemmin, eikä tarvitsekaan. Eräässä kohdin Onni tosin hätkähtäen tajuaa, että hänhän voisi olla syntynyt tänne ja Efraim Suomeen, ja silloin Efraim saisi lähteä täältä kotiin, pelaisi hänen tietokoneellaan, ajelisi hänen polkypyörällään ja kävisi suihkussa heidän kylpyhuoneessaan.

Itseäni jää kirjassa häiritsemään nojautuminen stereotypioihin, ja jonkinlainen hämärä ylemmyydentunto jää leijumaan kirjan yllä. Vaikka kirja esittelee erilaisen maailman ja näyttää lukijalle, ettei erilaisuutta pidä pelätä ja ystäviä ja apua löytyy kaikkialta, olisin kaivannut vielä jotain viittausta siihen, että maailma, jonka Onni kohtaa, on vain yksi todellisuus Afrikan monissa todellisuuksissa. Nykyisellään se alleviivaa monia käsityksiä, jotka esiintyvät Afrikasta puhuttaessa vahvoina - slummit, köyhyys, laajennetut perheet, ja lopuksi luonnonpuistot.

Lopussa Onnin isä ojentaa Efraimille ison tukun rahaa, ja Onni - mikä ilahduttaa minua! - antaa Efraimille ystävyydenosoituksena oman kellonsa, vaarin antaman ja hänelle tärkeän onnenkellon. Ehkä se tuo Efraimillekin onnea. Vaari on samoin kuin Efraim syntynyt köyhiin oloihin, mutta kouluja käymällä menestynyt elämässään. Aiemmin Onni on ihmetellyt, miksei Efraim ole koulussa, ja tämä on vastannut, ettei siellä juuri mitään opi, kun oppilaitakin on kuutisenkymmentä luokalla. Onnin isän rahalahjoitusta jäin pohtimaan pitkäksi aikaa. Raha tuo helpotusta elämään, mutta sen esillenostaminen on usein vaikea teema länsimaalaisille.

Vaikka kirja jättää toivomisen varaa, se on silti tärkeä silta toiseen kulttuuriin nimenomaan suomalaislasten näkökulmasta, ja osuu ja uppoaa varmasti moniin noin kymmenvuotiaisiin ja heidän ajatuksiinsa ja käsityksiinsä elämästä ja maailmasta, heistä itsestään maailmassa. Maailma kännyköineen, hampurilaisineen, matkusteluineen ja sirkuksineen on varmasti tuttu. Aikuiselle se antaa loistavia keskustelunsäikeitä - miksei taloissa ole vessaa, miksi jotkut joutuvat asumaan niin ahtaasti, miksei busseja liiku kaikkialla? Parhaimmillaan kirja herättää tajuamaan, etteivät asiat ole itsestäänselvyyksiä, ja että yhteiskunnat toimivat eri tavoin. Bussit, juokseva vesi, hyvin rakennetut talot - mikään ei ole syntynyt Suomessa itsestään. Mikäpä sen parempi teema itsenäisyyteenkin liittyen. Meillä myös naiset käyvät töissä ja perhekäsitys on suppeampi kuin monessa paikassa, mikä aiheuttaa eroja yhteiskuntien välillä.

Oivallista kirjassa on tapa kääntää rooleja. Onni rahattomana - isä ja äiti maksavat kaiken luottokorteilla - joutuukin olemaan "kerjäläisen" roolissa voidakseen soittaa tai saadakseen edes palan ruokaa, ja sekös nolottaa. Tähän olisi voinut rauhassa sukeltaa syvemmälle kuin vain muutaman virkkeen verran, nyt Onni selviytyy nolouksestaan liian helposti, antamalla kännykkänsä pantiksi muutamasta kolikosta. Mutta näinhän se yleensä menee, meillä on niin paljon meille itsestäänselviä tavaroita jatkuvasti mukanamme, jotka monille ovatkin harvinaisia.

Minua viehättää myös Efraimin itsetietoisuus. Hän ei lentokoneeseen haikailua lukuunottamatta yhdelläkään lauseella ilmoita kadehtivansa mitään Onnilta. Elämä on sellaista kuin se on, leikkeineen ja työn tekemisineen, tädillä asumisineen.

Toisaalta on myös hauska, miten bisnes-äiti on kirjan jakkupukuun pukeutunut sivuhenkilö ja Sanna-tätikin huitelee maailmalla työasioissa, ja isä, Onni ja Efraim loistavat pääosissa.

Kirja herättää siis paljon ristiriitaisia ajatuksia ja toivon mukaan keskustelua sen lukijoissa. Suosittelen kirjaa alakoululaisten opettajille ja vanhemmille kansainvälisyyskasvatuksen ja yhteiskunnallisen pohdinnan teemoihin!

Teija Niemeltä on aiemmin ilmestynyt kirja Onni A. ja Onni B. (Wsoy 2006), sekä kuusi muuta kirjaa, joista mm. Bileet-nimiselle nuortenkirjalle myönnettiin Plättä-palkinto 1993.

Hyvää itsenäisyyspäivää!


Muokattu 27.4.2012

Niki Daly: Jamelan leninki

Niki Daly: Jamelan leninki
Suomennos: Riitta Oittinen
Kustantaja: Pieni Karhu 2001 (orig. Jamelas Dress 1999)
27 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: ****

Loppuvuodesta pitää päästä vähän harhautumaan lämpöisiin maihin. Jos oikeasti ei pääse, niin ainakin kirjan mukana! Jamelan leninki tuo Afrikan tuulahduksia sille ken niitä haikailee (hep!), viehättää etenkin mekkoihmisiä (hep) ja ehkä hitusen enemmän tyttöjä kuin poikia. Tämän lisäksi siinä on suuria tunteita, lapsen häpeää tai noloutta ja vanhemman kiukkua ja surua. Esimerkiksi viisivuotiaani on tälle kaikelle juuri oikeassa iässä, ja antaakin kirjalle täydet viisi tähteä. Ja kun kuvaa on paljon ja tekstiä vähän, kaksivuotiaskin on vallan tyytyväinen. Me pidämme tästä kirjasta tosi paljon!

Kirjassa tapahtuu suunnilleen näin: Thelma-tädin häät ovat tulossa, ja äiti ostaa sitä varten kalliin, kauniin hamekankaan, jota varten hän on säästänyt erityisesti. Jamela lupaa vahtia kuivuvaa kangasta, mutta kun se on niiin kaunis ja kahisee ihanasti, niin hän vain ihan pikkuisen kääriytyy siihen. Sitten on pakko mennä näyttämään Thelma-tädille miten kaunis hän on. Arvaahan kuinka siinä käy - kanat loikkivat kankaalla, koira vetää toisesta päästä, poika ajaa pyörällä päältä... Voi ei, ei hän ollenkaan tarkoittanut tätä! Äiti on niin surullinen ettei voi edes katsoa Jamelaan. Onneksi, onneksi kaikki korjautuu sattuman kautta.

Illalla äiti leikkasi ja ompeli, kunnes sai pukunsa valmiiksi Thelma-tädin häihin. Kangasta jäi kuitenkin vielä vähän jäljelle. Äiti mittasi sitä katseellaan ja mietti. Sitten hän katsoi nukkuvaa Jamelaa ja hymyili.

Kellon viisarit siirtyivät jo yli puoliyön, mutta työ oli vielä kesken. Välillä äiti hyräili hiljaa itsekseen: "Kwela Jamelaa, Afrikan kuningatar." 

Seuraavana päivänä häissä äiti seisoo kuin seisookin upeassa uudessa mekossaan, ja hänen vieressään hymyilee kaikkein kauneimmin, sukulaisten ihailevien katseiden alla pikkuinen Jamela samanlaisessa ihanassa kankaassa kuin äidilläkin on!

Kirjasta tuli heti 5-vuotiaan tyttäreni suosikki! Hänestä on jännittävää, miten Jamelan äiti on niin surullinen, ja epäilemättä hänestä tuntuu hyvältä nähdä, miten joku toinen mokaa ja sitten selviytyy siitä. Hänkin haluaa olla ihailevien katseiden alla, pukeutua kauniisti, olla niinkuin äiti. Ja olla kuningatar! Hän tuijottaa pitkään viimeistä kuvaa, jossa Jamelalla on uusi juhlapuku päällään ja missä sukulaiset katsovat häntä ihaillen.

   

Niki Daly on etelä-afrikkalainen kirjailija ja kuvataiteen opettaja, joka on kirjoittanut ja kuvittanut useita kirjoja ja saanut niistä lukuisia palkintoja. Kirjan kuvitus onkin aidon afrikkalaista, värit hehkuvat oransseina ja maanläheisinä. Äidin ja Jamelan läheisyys on herkistävää.

Tämä on ensimmäinen afrikkalainen lastenkirja, jonka esittelen blogissani, mutta lisää on tulossa. Aiemmin esittelemiäni, etupäässä kotimaisia, Afrikkaa käsitteleviä lastenkirjoja löytyy blogistani täältä. Olen super iloinen, että Pieni Karhu on kustantanut Suomessa afrikkalaisten kirjailijoiden lastenkirjoja. Jamela esiintyy myös toisessa kuvakirjassa, Jamelan ystävä.

Ps. Katja on tehnyt blogissaan satuhaasteen. Sieltä löydät paaaljon hyviä satuja, käy tutustumassa mitä satuja muut ovat esitelleet. Lopuksi linkitän tähän myös Valkoisen kirahvin blogin ja sen Afrikka-aiheiset kirjat, suosittelen!

Terhi Friman ja Tanja Mikkola: Riikinkukkotyttö

Terhi Friman ja Tanja Mikkola: Riikinkukkotyttö
Kustantaja: Pieni Karhu 2011
55 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: ***

Riikinkukkotyttö kertoo 7-vuotiaasta tansanialaisesta Tausi-tytöstä ja hänen perheestään pienessä Kiseken kylässä. Terhi Frimanin teksti ja Tanja Mikkolan hienot valokuvat johdattavat lukijan lempeästi kylän arkeen. Tausilla on kolme sisarusta, ja hän käy koulua, leikkii kavereiden kanssa ja auttaa kotona. Isä kasvattaa kasvimaalla bataattia, riisiä, maissia ja kassavaa. Heillä on kotona banaaniviljelmä ja talon nurkalla yli satavuotias mangopuu, joka tuottaa hyvin satoa. Tämän mangopuun alla Tausin perhe syö joka päivä, samaan aikaan kuin kaikki muutkin kyläläiset.

Ruokailu on mukava ja rauhaisa yhdessäolon hetki. Ruokana on usein maissipuuroa, ugalea, ja sen kanssa kalaa, pinaattia tai muita vihanneksia. Ruoka kypsennetään hyvin: äiti keittelee ruokia avotulella monta tuntia. Tansaniassa on tapana syödä sormin. Jokainen ottaa ruokaa tarjoiluastioista ja pistelee suuhunsa. Tausin kotona ei ole lusikoita, haarukoita tai veitsiä.

Kuvat, joita on joka aukeamalla ainakin kaksi, näyttävät arkisia tilanteita, joihin on helppo samaistua: lapset leikkimässä jahtausleikkiä, auttamassa pihan lakaisussa, äiti kotihommissa. Tausin luokkakaverit vieri vieressä pulpeteissa, Tausi tekemässä läksyjä. Tarkkoja ja elämänmakuisia kuvia on hauska tutkia yhdessä lapsen kanssa, ja tämä poimii kuvista erilaisia asioita kuin aikuinen: Miksi nuo syövät seisoen? Tuo banaaninlehdistä tehty kylpyhuone on hassu, kun se on ulkona.

Kun silmä on tottunut ulkoiseen erilaisuuteen - taloihin, ihmisiin, ruokaan - huomaa, ettei tansanialaisen kylän elämä kovin erilaiselta tunnu. Kirjan juju onkin suureksi osaksi juuri siinä. Tausin elämässä ei ole mitään kauhean ihmeellistä. Ulkoisista eroistaan huolimatta 7-vuotiaan elämä siellä on pitkälti samanlaista kuin täällä, noin yhdeksän tunnin lentomatkan ja 7500 kilometrin päässä.

Aivan toisin kuin usein kuvittelee. Tai millaisen kuvan saa uutisista.

Kirja kertoo lempeästi toisenlaisesta paikasta ja toisenlaisesta tavasta elää. Se ei arvota eikä alleviivaa, vaan jättää lukijalle itselleen mahdollisuuden pureksia esiin nousseita mietteitä. Ajatuksia kyllä herää, se on selvä. Tausilla on kaksi mekkoa koulupuvun lisäksi, ja hänellä on siis hyvin asiat. Leikkipaikkoja ei koulun pihalla ole, vaan lapset keksivät itse leikkinsä; he leikkivät esimerkiksi kivenkätkemistä tai tekevät pallon vanhasta säkistä, jonka he täyttävät heinillä. Kotona ei ole ylimääräisiä kyniä eikä paperia eikä kukaan osaa sellaisia kaivatakaan.

Kuvissa näkyy tyytyväisiä ihmisiä ja onnellisia lapsia. Kaikesta huokuu yhteisöllisyys ja rentous. Ongelmia ei nosteta esiin. Tässä on hyvä olla, tässä elämässä täällä, näiden ihmisten kanssa. Samaa kertoo teksti:

Stamilin perheessä kenellekään ei ole koskaan kiire mihinkään. Asioita hoidetaan leppoisan verkkaisesti eikä oman talon pihalla tiedetä muun maailman murheista. On tämä hetki ja tämä perhe, nämä ihmiset. Ja alati paistava aurinko.

Kirjan luettuaan on rauhallinen, hyvä olo. Ikään kuin omaankin elämään olisi hetkeksi tullut rauhallisempi tempo ja sivuilta huokuva kuuma aurinko hellisi ihoa. Tietokirjaan on onnistuneesti yhdistetty tarina. Pienemmät kuuntelijat saattavat tulla levottomiksi tekstin eloisuuden puutteesta, mutta isommalle kirja tarjoaa rauhallisen, mielenkiintoisen ja informatiivisen kurkistuksen toisen maan tapoihin ja siellä asuvan pienen ekaluokkalaisen Tausin elämään. Kirja sopisi hyvin alakouluun ja tarjoaa monenlaista keskustelun virittäjää. Tarinan mukana olisi matkannut mielellään pidemmällekin, ja Tausin perheen kuulumisia jää miettimään pidemmäksi aikaa.

Kustantamo Pienen Karhun tarjontaan kannattaa tutustua, sillä kustantamo julkaisee paljon esimerkiksi vieraisiin kulttuureihin, suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuteen liittyviä kirjoja. Myös erilaisiin kasvatuksellisiin teemoihin löytyy kiinnostavia kirjoja.

Tarinatie - Tarinoita silmälle ja korvalle

Hugh Lupton: Tarinatie. Tarinoita silmälle ja korvalle
Kirjan alkuper. nimi: The Story Tree - Tales to Read Aloud
Kuvat: Sophie Fatus
Suomennos: Riitta Oittinen
Suomen YK-Liitto ja Pieni karhu, 2001
63 sivua

Minulle on luettu ja kerrottu paljon satuja. Muistan äitini ennen kaikkea lukeneen niitä (ja onpa hyllyssäni vieläkin tallella TUO satukirja, koiran pureksima irtosivuinen ja piirrelty Kansojen Satuja vuodelta 1957), mutta isälläni oli tapana kertoa itse keksimiään tarinoita. Ne alkoivat aina sanoin: Olipa kerran tyttö ja poika joiden nimet olivat... (minä ja veljeni). Vaikka olinkin välillä tuskastunut satujen arkirealismiin, nautin niiden kuuntelusta - koskaan ei tiennyt minne seuraava virke vie ja mitä satujen sankarit tällä kertaa keksivät.

Minä ehdottomasti ihailen ihmisiä jotka osaavat kertoa tarinoita. Itse en ole siinä kovinkaan hyvä, vaikka tyttäreni säännöllisesti vaatiikin minulta kummitustarinoita (etenkin teltassa nukkuessamme). Luulisi että harjoitus kohentaa taitoja, mutta ei... Aloittaessani virkkeen en itsekään tiedä miten se, saati sitten koko tarina loppuu. Lausutut sanat tömpsähtelevät ilmaan, ja siinä ne sitten roikkuvat odottaen järkeen käypää jatkoa. Takaisinkaan niitä ei voi ottaa. Joskus lopputulos on ok, mutta yleensä vähän kummallinen. En ikään kuin näe tarinaa edessäni ilman paperia mille sen voin kirjoittaa tai kirjaa josta sen voin lukea. En voi siis suoranaisesti sanoa nauttivani tarinoiden suullisesta kertomisesta.

ONNEKSI on olemassa lukemattomia satukirjoja. Kuten Suomen YK-Liiton ja Pienen Karhun kustantama Tarinatie, jonka suomentaja Riitta Oittinen on tehnyt hienoa työtä. Tarinat sopivat suuhun niin hyvin, että välillä annan kirjoitetun olla vain pohjana ja kerron satua kuin omia sanoin. Se tuo tervetullutta vaihtelua niin lukijan kuin pikkukuuntelijankin arkeen ja antaa illuusion itse kerrotusta sadusta.

Kuten Oittinen esipuheessaan sanookin:

... Kuvakirjojen kirjoittaja ja kääntäjä joutuvat työssään alinomaa pohtimaan tekstien ääneen luettavuutta. Tarinoiden kielen pitääkin luistaa kielellä, olla ääneen lukevan aikuisen suuhun sopivaa. Erityisen tärkeässä asemassa silloin on rytmi, joka syntyy esimerkiksi keinuvan toiston avulla. 

Tarinatiessä on seitsemän tuttua ja vähän tuntemattomampaa satua ympäri maailmaa (maat on mainittu kirjassa). Kuten Kolme kilipukkia (Norja), Pieni puuropata (Saksa), Pieni kirjava kana (Englanti), ja sitten minulle tuntemattomat: Kukonpoika Hopu-Hop (Venäjä), Lumoava laulu (afroamerikkalainen), Matkivat apinat (Intia) ja Sininen takki (juutalainen). 

Meidän oma suosikkimme on ehkä hauska intialainen Matkivat apinat. Siinä apinat varastavat kauppiaan hatut, ja ovat ajaa kauppiaan hulluuuden partaalla matkimalla hänen epätoivoisia yrityksiään saada hatut takaisin. Lopulta kauppias viskaa tuskastuneena omankin hatun päästään ja jatkaa matkaa - ja apinat viskaavat hattunsa tietysti perässä. 

Ja tottahan toki kolme kilipukkia ja peikko -tarina on aina yhtä jännittävä! Sen sijaan Pieni kirjava kana -satu, tiedättehän, missä kana pyytää apua leipomiseen ja kaikki kieltäytvät kunnes joukolla muka oltaisiin syömässä valmista leipää mutta kana popsiikin sen itse - ei kuulu suosikkeihini. 

"Sadut ruokkivat lapsen mielikuvitusta. Ne kertovat elämän perustotuuksia symboleina, jotka ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Lapsen kanssa luetut tarinat ja niiden avulla käydyt keskustelut ovat myös tärkeitä lapsen henkiselle kasvulle. Satujen kautta lapsi oppii pohtimaan hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Tarinoiden kautta lapsi oppii ymmärtämään, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia hänellä on elämässään." 

***

Kerrotko sinä satuja ja tarinoita? Minkälaisia? Mikä satu on sinun tai lapsesi suosikki? Jokin yllämainituista vai jokin aivan muu?

Ps. Niin ja kuvitus - se on mainiota. Kuten kuvista näkee, kuvitus ei pysähdy aloilleen vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin mahduttaen aukeamalle monta tarinan vaihetta. Kuvat ovat värikkäitä ja iloisia.