Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar

Håkan Nesser lopettaa viisiosaisen Barbarotti-sarjan tähän romaaniin, jossa monet langanpäät kudotaan yhteen: Pikku-Burman teurastajatar (Tammi, 2015; suom. Päivi Kivelä; ISBN 978-951-31-7798-0).



Pidin Nesserin aiemmasta van Veeteren -jännärisarjasta, eikä tämäkään sarja huono ole, mutta ei samalla tavalla iskenyt, ikään kuin Nesser olisi menettänyt otettaan ja kykyä pureutua ihmiselämään. Mukana on paljon uskonnollista tematiikkaa, joka tuntuu osin päälleliimatulta, eikä puhutellut ainakaan minua.

Rikoskonstaapeli Barbarotti toipuu suuresta surusta. Töissä hänelle annetaan terapiamielessä vanha, selvittämättä jäänyt tapaus. Tai oikeastaan kaksi. Ellen Bjarnebo tunnetaan Kymlingessä Pikku-Burman teurastajattarena, joka 20 vuotta aiemmin tappoi ja paloitteli miehensä perheen surkealla maatilalla. Ellen liittyy myös tuoreempaan Arnold Morinderin katoamistapaukseen. Morinder asui Ellenin kanssa, joten kaikki tietenkin olettavat, että hänetkin on paloiteltu. Barbarotti alkaa tutkia salaperäisen naisen taustoja, löytää perheväkivaltaa ja hyväksikäyttöä, ja alkaa epäillä, ettei kaikki olekaan kuten on luultu. Mutta missä on Ellen Bjarnebo nyt?

Ruotsalaisen rikoskirjallisuuden kärkinimiin kuuluvan Håkan Nesserin rikosromaaneissa pääpaino on ihmiskuvauksella ja psykologisella otteella. Hänet tunnetaan älykkään ovelista Barbarotti- ja van Veeteren -sarjoista.

Håkan Nesser: Yksinäiset

Håkan Nesserin Barbarotti-dekkarisarjan neljäs osa ei tuottanut yllätyksiä sen suhteen, että romaani on taitavan kirjoittajan työtä, mutta jonkin verran alkaa jo tuntua että näissä romaaneissa ei ole ihan samaa hohtoa kuin Van Veeteren -dekkareissa: Yksinäiset (Tammi, 2015; suom. Päivi Kivelä; ISBN 978-951-31-8298-4).



Toisaalta sitä ei voi kieltää etteikö Nesser onnistu yllättämään lukijaa kerran jos toisenkin, menemättä liiallisuuksiin juonenkäänteissä. Vähän kerrallaan ihmisten väliset suhteet paljastuvat, kaikessa kipeydessä ja rumuudessaan.

Metsästä jyrkänteen alta löytyy kuollut mies. Tapaus kävisi onnettomuudesta tai itsemurhasta, jollei miehen tyttöystävä olisi kuollut samassa paikassa 35 vuotta aiemmin, kun he olivat ystävineen sieniretkellä. Kuulustelupöytäkirjojen mukaan kukaan ei nähnyt tai kuullut mitään. Barbarotti ja Backman jäljittävät ystäväpiiriä, johon uhrit kuuluivat 60-luvun Uppsalassa. Mitä tapahtui huolettomien ylioppilasvuosien päätteeksi? Ja miksi jonkun on kuoltava sen takia vielä vuosien jälkeen?

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

Håkan Nesserin jännäri on ilmeisen suosittu, sillä Helmet-järjestelmässä on tätä kirjoittaessani teoksesta 110 varausta (kappaleita 167): Carmine Streetin sokeat (Tammi, 2016; suom. Aleksi Milonoff; ISBN 978-951-31-8925-9).



En tiennyt mitä odottaa kirjaan tarttuessani, ja paikka paikoin melkolailla kummastelin, sillä juonen käänteet, mukaan lukien yliluonnollisiin asioihin viittaavat teemat, tuntuivat päälleliimatuilta.

Kyllä teoksessa siltä järjellinen juoni on, mutta en kuitenkaan jaksanut teoksesta nauttia, sen verran pinnalliselta se tuntui, sellaiselta josta ei paljon jäljelle jää kun lukijalle varatut yllätykset on paljastettu.

Kirjailija Erik Steinbeck ja hänen vaimonsa Winnie muuttavat New Yorkiin jättääkseen taakseen kotimaan traumaattiset tapahtumat. Pariskunnan neljävuotias Sarah-tytär on kidnapattu puolitoista vuotta aiemmin. Erik yrittää aloitella uutta kirjaansa ja tarkkailee omilla retkillä käyvää vaimoaan, joka väittää Sarahin elävän. Ehkä heidän muuttonsa juuri New Yorkiin ei ollutkaan sattumaa? Carmine Streetin sokeat on itsenäinen teos mutta sijoittuu väljästi Håkan Nesserin uuteen kaupunkisarjaan.

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä

Tuttavani kanssa tuli kerran puhe Håkan Nesserin kirjoista tai oikeammin dekkareista, joista suuresti pidän, ja tuttavani kysyi olenko lukenut tämän romaanin, ja jouduin tunnustamaan että lukematta tämä teos on, mutta nytpä tilanteen korjasin: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (Tammi, 2005; suom. Saara Villa; ISBN 951-31-3227-7).



Kirja kertoo 1960-luvun elämästä Ruotsissa, nuoruudesta, kasvamisesta aikuiseksi, mutta samalla tässä kerrotaan myös tarina rikoksesta, selvittämättömästä rikoksesta, joka värittää kirjan hahmojen loppuelämää.

Teoksen esittelytekstissä kerrotaan tarinasta näin:

Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä on voimakastunnelmainen romaani kesästä, jolloin tapahtuu "Se kauhea". Sinä kesänä, 1960-luvun alussa, 14-vuotiaan Erikin äiti joutuu sairaalaan ja Erik lähtee viettämään kesää jo aikuisen Henry-veljensä sekä koulutoverinsa Edmundin kanssa perheen kesäpaikalle, jota kutsutaan Genesaretiksi. Vaikka äidin sairaus painaa mieltä, luvassa on myös kaikkien aikojen loma saavathan he viettää kesää ilman vanhempien valvontaa! Lähistöllä lomaansa viettää myös Ewa Kaludis, joka on ollut Erikin ja Edmundin koulussa sijaisena ja joka on heidän mielestään ilmetty Kim Novak. Ewan kihlattu on tunnettu käsipalloilija ja tappelupukari Berra Albertsson. Isoveli Henrykin iskee silmänsä kauniiseen Ewaan ja pojat aavistavat, että siitä ei hyvää seuraa... Håkan Nesser luo nostalgisen kesäidyllin ylle tummanpuhuvia pilviä. Rikoskin tapahtuu, mutta romaani ei keskity syyllisen selvittämiseen, vaan siihen, miten tapahtumat vaikuttavat osallisten elämään, minkälaisen jäljen kokemus jättää.

Teoksen tunnelma on pohdiskeleva, viipyilevä, mietiskelevä, ja tässä on kyse yhtä lailla rakkaudesta tai siitä millaisena rakkauden voi ihminen kokea, yhtä lailla kuin rikoksesta, jolle löytyy monta erilaista selitystä, ja monta epäiltyä tekijäksi. Ja loppujen lopuksi teoksen voi lukea usealla eri tavalla, joko kuvauksena syyllisyydestä, tai yhtä lailla kuvauksena pyrkimyksenä sovitukseen rikoksesta joka jätti jäljet kaikkiin jota se kosketti.

Håkan Nesser: Kotiinpaluu

Olen lukenut tämän Håkan Nesserin dekkarin aiemminkin, ja nyt luettuani sen uudestaan tapahtui sama juttu mitä aiemminkin, eli pian unohdin lähes tyystin mitä kirjassa tapahtuu, lähinnä mieleen jäi surumielinen tunnelma, kokemus siitä miten elämä voi kääntyä vinolle uralle, ja miten helposti ihminen voidaan leimata syylliseksi: Kotiinpaluu (Tammi, 2001; suom. Saara Villa; ISBN 951-31-2128-3).



Nyt kun kirjaa muistelen, alkaa tapahtumista muistua mieleen yhtä ja toista. Sairaslomalla oleva komisario Van Veeteren rupeaa pohdiskelemaan vankilasta vapautuneen miehen tapausta.

Mies tuomittiin kahdesta murhasta. Kun hän elokuussa vapautuu, löytyy metsästä seuraavan vuoden huhtikuussa miehen silvottu ruumis. Mitä tapahtui, ja onko lopulta niin että mies on tullut tuomituksi syyttömänä rikoksista?

Katselin netistä tämä dekkarin arvioita, ja ne menevät aivan ristiin. Jotkut eivät ymmärrä kirjaa ollenkaan, toiset pitävät sitä rutiininomaisena perusdekkarina, ja toiset taas ylistävät teosta. En ehkä ylistämään lähtisi, mutta ei tämä mielestäni mikään perusdekkarikaan ole.

Håkan Nesser: Syntymämerkki

Luin tätä Håkan Nesserin dekkaria jokusen aikaa, kunnes tajusin että olen lukenut kirjan aiemminkin. Mutta niin hyvä se on, että luin sen uudestaan: Syntymämerkki (Tammi, 2003; suom. Saara Villa; ISBN 952-459-290-8).



Kirja kertoo kostosta, ja sitä voi pitää sarjamurhaajatarinana, mutta mikään suoraviivainen väkivaltapläjäys tässä ei ole kyseessä, vaan tarina siitä miten kymmeniä vuosia sitten tapahtuneet asiat vaikuttavat ihmisten elämään, ja siitä miten aikoinaan tapahtunut vääryys johtaa kostoon.

Tarina etenee sekä poliisin että murhaajan näkökulmasta, kestomuksena siitä miten tytär äidin kuoltua ja oman kuolemansa häämöttäessä päättää tarttua toimeen ja kostaa äidille tehdyn väkivallanteon, raiskauksen josta hän sai alkunsa.

Kuten Nesserin muutkin dekkarit, tässä pääpaino on tunnelmassa, pohdinnassa, ei niinkään toiminnassa, ja kertakaikkisen lumoavasti Nessari tämän kolhonkauniin tarinansa kertoo. Joku päivä pitäisi lukea nämä dekkarit järjestyksessä alusta loppuun.

Håkan Nesser: Komisario ja hiljaisuus - rikosromaani

Håkan Nesser on suosikkejani dekkarikirjailijoissa, mutta kumma kyllä olen unohtanut hänen useimpien kirjojensa juonet, niiden tunnelmaa en kylläkään. Luulen lukeneeni tämän dekkarin vuosia sitten, ja pikku hiljaa teosta lukiessani käsitys vahvistui: Komisario ja hiljaisuus - rikosromaani (Tammi, 2004; suom. Saara Villa; ISBN 952-459-393-9).



Kirja kertoo omalaatuisesta uskonlahkosta, joka pitää kesäleiriä järven rannalla syrjäisessä paikassa. Poliisi saa puhelun, jossa väitetään että lapsia katoaa kesäleiriltä, mutta kaikki näyttää olevan päällisin puolen kunnossa. Sitten löydetään ensimmäinen murhan uhri, eivätkä veriteot jää tähän.

Aivan parhaisiin Nesserin teoksiin ei tämä romaani kuulu, mutta erinomainen dekkari tässä on tarjolla siltikin. Jos haluaa dekkarista selkeää juonta ja määrätietoista toimintaa rikoksen ratkaisemiksi, sitä pitää etsiä muualta, mutta jos taas haluaa dekkariltaan erikoislaatuista tunnelmaa ja pohdiskelua ihmisyyden olemuksesta, Nesser on laadun tae.

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

Håkan Nesser yllätti melko lailla tässä rikosromaanissa, jota oikeastaan pitäisi kutsua romaaniksi, tai kirjallisuudeksi, sillä rikos on tässä sivuosassa, pääosassa ovat ihmiset ja heidän vaikeutensa elää elämäänsä: Herra Roosin tarina (Tammi, 2013; suom. Päivi Kivelä; ISBN 978-951-31-7110-0).



Ihan paras Nesserin kirja tämä ei ole, mutta hyvin Nesser Barbarotti-sarjaansa jatkaa, vaikkakin poliisi Gunnar Barbarotti on pitkään sivuroolissa, muun muassa sen takia että hän on loukannut jalkansa nolossa onnettomuudessa pudottuaan katolta kottikärryjen päälle.

Kirja kertoo keski-ikäisestä miehestä nimeltä Valdemar Roos, joka tuntuu olevan sivuroolissa omassa elämässään. Kotona hän suorittaa pakollisia kuvioita ja työpaikalla olemista hän sietää joten kuten.

Kun Valdemar sitten voittaa lotossa, ei hän kerro asiasta kenellekään, vaan irtisanoutuu työstään, ostaa pienen torpan metsän keskeltä, ja viettää päivänsä torpassa eväitä syöden ja metsässä kävellen, lähtien aamulla kotoa ja palaten iltapäivällä kuten ennenkin.

Tästä lähtökohdasta Nesser rakentaa ajoittain jopa piinallisen tarkkanäköisen tarinan, jossa Valdemar tutustuu toiseen elämänsä kuvioita pakoon lähteneeseen ihmiseen, nuoreen narkomaaninaiseen Anna Gambowskaan.

Näiden kahden hyvin erilaisen ihmisen tavattoman epätodennäköinen ystävyys on tarinan keskiössä. Roos ikään kuin löytää Annasta tyttären, jota hänellä ei ole koskaan ollut, ja Roos puolestaan tuntuu tarjoavan sitä turvaa jota elämänsä solmuja selvittelevä Anna tarvitsee.

Mutta mitä tapahtuu kun aiemman elämän kuviot tavoittavat metsän keskellä olevan piilopirtin? Tarinan loppu ei ihan täysin lunasta alkupuolen lupauksia, mutta hieno romaani tämä joka tapauksessa on.

Håkan Nesser: Kokonaan toinen juttu

Håkan Nesserin rikosromaani jatkaa Gunnar Barbarottin tarinaa, sarjan toisena romaanina, ja taas ihmettelin Nesserin taitoa kirjoittaa, luoda omalaatuinen tunnelma joka tuntuu samalla uskottavalta että keksityltä: Kokonaan toinen juttu (Tammi, 2012; suom. Saara Villa; ISBN 978-951-31-6122-4).

Teoksen alkulehdillä Nesser kertoo, että kirjassa kuvattua Kymlingen kaupunkia ei ole olemassa kartalla, ja lisäksi hän toteaa jotain muutakin, mikä teoksen lopussa osoittautui mielenkiintoiseksi avaimeksi erittäin kieroon juoneen. Voisi sanoa että Nesser on keksinyt poliisien kiusaksi rikollisen, joka on harvinaisen epäluotettavaa lajia.

Olin muutamaan kertaan keksivinäni tarinan koukun, ja aika lähellä sitä olinkin, mutta Nesser kyllä löysi yhtä ja toista yllättävää mitä en osannut arvata.

Ja loppujen lopuksi teoksen juonelliset yllätykset ovat lukukokemuksen kannalta toissijaisia, sillä teoksen tunnelma, ja ehkä erityisesti Barbarottin yksityisen elämän kuvioiden muotoutuminen, piti otteessaan.

Teoksesta oli Helmetissä seitsemän arviointia, lopputulemana neljä tähteä, mikä osuu nappiin. Ihan täydellinen tämä dekkari ei ole, parhaat Van Veeteren -dekkarit ovat mielestäni omassa luokassaan, mutta omalaatuista tunnelmaa on tässäkin kirjassa, ei Nesser ole kertomisen taitoa kadottanut.

Barbarotti-dekkareita on kaiken kaikkiaan viisi. Pistin äskettäin suomennetun kolmannen osan varaukseen kirjastosta. Varauksia tähän Herra Roosin tarina -romaaniin oli yli sata, mitä en ihmettele.

Kotiinpaluu

Håkan Nesserin rikosromaani Kotiinpaluu (Tammi, 2001; ISBN 951-31-2128-3) tuntui jotenkin väljähtäneeltä, ehkä siksi että olen niin monta Nesserin kirjaa jo lukenut ja tässä oli kovin paljon samoja teemoja.

Ja ehkä oli myös niin, että kysymys syyllisyydestä tai syyttömyydestä on toki kiinnostava, mutta en oikein pitänyt siitä tavasta millä Nesser tässä aihettaan käsitteli.

Mutta kyllä Nesser taitava on, tässäkin tarinassa jossa 24 vuotta vankilassa elänyt mies pääsee vapauteen. Ja vuoden päästä metsästä löytyy ruumis. Mitä yhteyttä näillä tapahtumilla on?

Kovin ankea on Nesserin maalaama maailma tässä kirjassa. Ehkä on niin, että myöhempiä Van Veeteren -tarinoita lämmittää uudenlainen tapa käsitellä asiaa, niissä oli jotain sellaista tuoreutta joka tästä puuttui.

Erinomainen dekkari, mutta ei Nesserin parhaita.

Pääsky, kissa, ruusu, kuolema

Håkan Nesserin rikosromaani oli melkoinen järkäle: Pääsky, kissa, ruusu, kuolema (Tammi, 2008; suom. Saara Villa; ISBN 978-951-31-4005-2). Tässä sattuu ja tapahtuu, ja Van Veeteren matkustaa ulkomaillekin rikosta selvittelemään. Mutta vaikka Nesser kirjoittaa hyvin, paikka paikoin olisi ollut kyllä tiivistämisen varaa, eikä Nesser tuntunut olevan ihan terävimmillään tässä kirjassa.

Antikvariaatissa eläkepäiviä viettävä Van Veeteren, jota entiset kollegat edelleen vahingossa nimittävät komisarioksi, saa vieraakseen papin, joka haluaisi kertoa itseään askarruttavasta luottamuksellisesta asiasta, joka tuntuu liittyvän rikokseen.

Mutta Van Veeterenillä on kiireitä, hammaslääkäri ja ulkomaanmatka. Kun hän palaa takaisin Maardamiin, käy ilmi että pappi on kuollut. Tästä alkaa keriytyä auki vyyhti, jossa rikollinen ja poliisi käyvät piirileikkiä.

Tämän kirjan ongelmana voi pitää sitä, että toisin kuin eräissä muissa rikosromaaneissaan Nesser ei tässä kirjassa pysty tekemään rikoksesta ja rikollisesta vastavoimaa poliisien toiminnalle, sellaista jossa lukija näkisi myös rikollisen "kasvot", ja ne syyt jotka rikokseen johtivat.

Jännitystä kyllä riittää, mutta vähän tässä on semmoista asetelmaa kuin amerikkalaisissa jännityselokuvissa jossa pahaa ei yritetäkään ymmärtää.

Toisaalta on sitten sanottava, että Nesser osoittaa tässäkin kirjassa kykynsä kertoa yhteiskunnasta ja ihmisistä, pureutua pinnan alla kyteviin jännitteisiin. Ei mielestäni parasta Nesseriä, mutta rikosromaanien kärkeä kuitenkin.

Tapaus G - Murha menneisyydestä

Tämä on taidonnäyte, Håkan Nesserin rikosromaani Tapaus G - Murha menneisyydestä (Tammi, 2009; suom. Saara Villa; ISBN 978-951-31-4416-6). Eläkkeelle jäänyt Van Veeteren, jota entiset kollegat edelleen kutsuvat komisarioksi, saa eteensä pähkinän: olisiko aikoinaan selvittämättä jäänyt rikos viimeinkin ratkeamassa?

G:n tapaus on Van Veeterenille läheinen, ei pelkästään siksi että syylliseksi epäilty sai oikeudessa vapauttavan päätöksen vaan myös siksi, että Van Veeteren oli G:n kanssa samaan aikaan koulussa ja oppi tuntemaan tämän häikäilemättömän mielenlaadun.

Kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäisessä palataan ajassa taaksepäin rikokseen, jossa G:n vaimo putoaa hyppytelineeltä uima-altaaseen, joka on tyhänä. Onko kyseessä onnettomuus? Rikokseen viittaa se, että vaimolle oli juuri otettu 1.2 miljoonan henkivakuutus. Ja G:n edellinen vaimo katosi Amerikassa epäilyttävissä olosuhteissa, ja tällöinkin G kuittasi henkivakuutuksen, 400 000 dollaria.

Mutta G:llä on äärimmäisen vahva alibi, eikä näyttöä rikostoverista koskaan saatu. Alibiin on sotkeutunut yksityisetsivä, sillä G:n vaimo oli pyytänyt selvittämään miehensä menemisiä juuri kyseisenä iltana.

Kirjan toinen näytös käynnistyy, kun tämä kyseinen yksityisetsivä katoaa 15 vuotta myöhemmin. Jälkeensä hän oli jättänyt viestin, jossa viitataan G:n tapaukseen. Oliko yksityisetsivä selvittänyt rikoksen ja joutunut itse G:n uhriksi?

Nesser kutoo näistä aineksista moniäänisen tarinan, jossa ei pelata niinkään yllätysmomenteilla vaan ihmisten päänsisäisten maailmojen sisällöillä, ikään kuin sipulia kuorittaisiin kerros kerrokselta. Mitä lopulta paljastuukaan, onko G läpeensä paha vai onko jutun taustalla ihan jotain muuta?

Van Veeteren -sarjan päättävä Tapaus G osoittaa Nesserin taidot. Jäähyväisiä tässä jätetään, ja samalla pohditaan ihmisen kykyä suhtautua toisiin ihmisiin, tai kykyä ymmärtää omaa itseään. Tiettyä lohdullisuutta tarinassa on, huolimatta sen pohjavireestä joka on tummia sävyjä täynnä.

Toden ja ilveen verkko

Håkan Nesserin rikosromaani Toden ja ilveen verkko (Tammi, 1999; suom. Saara Villa; ISBN 951-31-1340-x) sai vuonna 1993 Ruotsin dekkariakatemian debytanttipalkinnon. Ja huima kirja tämä onkin: komisario van Veeteren ja hänen kollegansa astuvat kirjan sivuilta uskottavina persoonina. Nesserin luoma maailma tuntuu elävän ja hengittävän todellisuutta.

Minusta tuntuu, että kirjan lopussa, puhuessaan ratkaistavan rikostapauksen "determinantasta", Nesser myös kuvaa kirjojensa perimmäistä tarkoitusta: "Jos nyt täytetyn elämän, keinotekoisen, koossa pitämiseen tarvitaan juonia ja punaisia lankoja, niin täytyyhän saman ilman muuta päteä aitoon tavaraan, todelliseen elämään."

Myöhemmissä kirjoissa Nesser vielä täydentää ja syventää hahmojensa luonteenpiirteitä, ja vaikka tässä kirjassa van Veeteren näyttäytyy erittäin tylynä hahmona, varsinkin kuulusteluissa olevan rikollisen näkökulmasta, löytää Nesser hänestä muitakin sävyjä.

Ja entä se tarina? Kyllä täytyy sanoa, että melkoiseen pyöritykseen Nesser lukijansa vie.

Murhasta epäilty mutta muistinsa menettänyt mies on todistusaineiston näkökulmasta epäilyksettä syyllinen, mutta van Veeteren ei ole sataprosenttisen vakuuttunut. Ja pian lähtee liikkeelle synkän kohtalodraaman viimeinen näytös...

Carambole

Håkan Nesserin dekkari Carambole (Tammi, 2007; suom. Saara Villa) kuuluu Van Veeteren -sarjaan, jonka tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Maardamin kaupunkiin jossakin päin läntistä Eurooppaa. Teos sai vuonna 1999 Lasiavain-palkinnon.

Nesser kirjoittaa melkoisen mysteerin, jossa lukija on jatkuvasti edellä poliiseja, mutta kaikkea ei lukijakaan tiedä. Kaikki alkaa liikenneonnettomuudesta, jossa juopunut autoilija tönäisee kuoliaaksi teini-ikäisen pojan. Ensin autoilija luulee selvinneensä kaikesta kiinni jäämättä, mutta sitten hän saa kiristyskirjeen.

Kiristäjän ja hänen uhrinsa piirileikki vie tarinaa eteenpäin, ja kohta uhreja on enemmänkin, seuraavana Van Veeterenin poika. Rikospoliisista eläkkeelle jäänyt komisario on avainasemassa kun mysteeriä selvitetään.

Tarinassa on kaksi ulottuvuutta, toisaalta Van Veeterenin suru, kun hän joutuu hautaamaan poikansa, ja toisaalta kiristäjän ja murhaajan keskinäiset kuviot, jotka johtavat tilanteesta toiseen kuin toisiinsa törmäilevät biljardipallot.

Nesser osaa kirjoittaa, ja vaikka jotkin tapahtumien käänteet ja psykologiset asetelmat tuntuvat keinotekoiselta, sitä ei voi kieltää että huiman tarinan Nesser tässä kirjoittaa. Dekkarien kärkeä.

Ewa Morenon juttu

Håkan Nesser osaa kirjoittaa, kerrassaan, todistuskappaleena romaani Ewa Morenon juttu (Tammi, 2007; ISBN 978-951-31-3573-7). Kirjan päähenkilönä on tällä kertaa rikostarkastaja Moreno, jonka loma kuluu kaikkea muita kuin lomailevissa tunnelmissa.

Tapahtumat alkavat, kun Morenon junassa tapaama Mikaela Lijphart katoaa, käytyään ensin tapaamassa isäänsä. Pian Moreno oivaltaa, että katoaminen saattaa liittyä kuusitoista vuotta aiemmin tehtyyn murhaan, jossa on edelleen jotain hämärää.

Nesser kutoo tarinaansa katkelmista, tunnelmista, jännitteistä ihmisten välillä, suorastaan mestarilliseen tapaan. Moreno ei pysty päästämään mysteeristä irti, mikä tuottaa vaikeuksia yksityiselämään, ja toisaalla poliisit puurtavat katoamistapauksen parissa.

Kohta hiekkarannalta löytyy ruumis, ja kadonneen tytön isä katoaa myös. Miten asiat liittyvät toisiinsa?

Tämä ei ehkä ole aivan paras Nesserin dekkareista, mutta parhaita dekkareita tämä kuitenkin on, sen verran hienosti Nesser kirjoittaa. Kirjassa oli monen monta kohtaa, jotka luin useaan kertaan, ihmetellen ja kummastelleen miten Nesser pureutuu ihmisiin ja heidän mielensä solmuihin.

Sukujuhlat

Vaikka Håkan Nesseristä olin kuullutkin, vaikkakaan en aiemmin lukenut, niin iloisesti yllätti tämä kirja, Sukujuhlat (Tammi, 2011; suom. Saara Villa; ISBN 9789513159139). Kirjan ensimmäinen puolikas on todella mukaansa tempaavaa tekstiä, eikä tunnu dekkarilta ollenkaan vaan hienosti ihmishahmoihin pureutuvalta kaunokirjallisuudelta.

Kirjan jälkimmäisestä puolikkaasta ensimmäinen puolikas on myös hyvää tekstiä. Tällöin tarinaan astelee dekkarin muodollinen päähenkilö, etsivä Gunnar Barbarotti. Tosin Barbarotti jää kyllä Hermanssonin perheenjäsenten varjoon, sen verran kovasti Nesser lukijansa koukuttaa tämän sukujuhlia viettävän ihmisjoukon salaisuuksiin ja jännitteisiin.

Kirjan viimeinen pätkä rupesi harmittamaan, sillä tarina jää kesken. Ja jotenkin hätäisesti Nesser tämän kirjansa kertomuksen lopettaa. No, tapa se on tämäkin houkutella lukija ostamaan kirjasarjan seuraava osa.

Entä mistä tarinassa on kyse? Toisin kuin moni ruotsalainen dekkari, tämä kirja ei suoranaisesti ole yhteiskunnallisesti kantaa ottava kertomus, vaan pikemminkin se tarttuu ihmissuhteiden kiemuroihin ja kieroutumiin, ja lähtee niistä punomaan melkoisen traagista tarinaa.

Päältä päin Hermanssonin perhe on menestynyt kaikin tavoin, mutta pinnan alla kytee, ja niin kytee kirjan ensimmäiseltä sivulta alkaen.

Nesser on kertojana virtuoosi, sitä ei voi kiistää, mutta kirjan lopun koukerot saivat pettymään tarinaan. Hienovaraisemminkin olisi ihmissuhteiden kiemuroita voinut lähteä purkamaan, nyt tuntuu siltä kuin kirveellä pistettäisiin asioita poikki ja pinoon.