Olavi Heikkinen: Ortotopologi Aapo Heikkilä - Varjotutkija ja tähtiluennoitsija

Olavi Heikkinen kertoo eriskummallisen elämäntarinan huijarista ja yliopiston eräänlaisesta maskotista, joka elätti itseään keräämällä rahaa yliopiston opiskelijoilta ja henkilöstöltä: Ortotopologi Aapo Heikkilä - Varjotutkija ja tähtiluennoitsija (Oulun yliopisto, Oulun yliopistoseura ja Oulun yliopiston ylioppilaskunta, 2012; ISBN 978-952-42-9831-8).

Oulun yliopiston yhteisöön Heikkilä ilmaantui heti yliopiston (perustettu 1958) alkuvaiheissa. Hän osallistui erityisesti fysiikan, kemian ja matematiikan luennoille ja alkoi vähin erin kehittää omaa "tieteenalaansa" ortotopologiaa. Aapoon suhtauduttiin yhteisössä suopeasti ja hänelle annettiin työhuone, joka virallisesti oli fysiikan laitoksen siivouskomero. Heikkilä vilahti jopa yliopistoa esittelevässä multivisiossa 1990-luvun alussa. Hän oli suosittu "varjoluennoitsija", joka piti luentojaan muutaman kerran vuodessa täysille saleille. Kuten vanhan ajan yksityisdosentit, "dosentti" Heikkiläkin hankki tuloja suoraan yleisöltään, eli luentojen yhteydessä järjestettiin aina rahankeräys. Luentoihin osallistuminen ilman ennakkotietoa niiden luonteesta saattoi kuulua uusien opiskelijoiden perehdyttämisrituaaleihin.

(Lähde: Wikipedia)

Ortotopologi Aapo Heikkilä - Varjotutkija ja tähtiluennoitsija

Olavi Heikkinen on kirjoittanut Oulun yliopistossa vaikuttaneen "varjoluennoitsijan" ja "dosentin" elämäkerran: Ortotopologi Aapo Heikkilä - Varjotutkija ja tähtiluennoitsija (Oulun yliopisto, Oulun yliopistoseura ja Oulun yliopiston ylioppilaskunta, 2012; ISBN 978-952-42-9831-8).

Wikipediassa kerrotaan Aapo Heikkilän elämän perusasiat, mutta Heikkinen on tehnyt paljon työtä selvitellessään Heikkilän elämäntarinaa, sitä mikä kerrotusta on totta ja mikä tarinaa. Ja usein tosi on ollut ihmeellisempää kuin tarina.

En ole aivan varma, tulinko koskaan nähneeksi Heikkilää (jonkinlainen muistikuva on, mutta voi olla vääräkin), mutta hänestä olen kyllä kuullut kertomuksia, esimerkiksi vankeustuomioista opettajana ja lääkärinä esiintymisestä, jotka kummatkin osoittautuivat tämän kirjen perusteella osin perättömiksi, sillä tuomioita ei pantu täytäntöön.

Oulun yliopistossa Heikkilä loi - ja tässä voisi puhua taiteesta ja performanssista yhtä lailla kuin pseudotieteestä - ortotopologiaksi nimetyn "tieteenalan", jota Heikkinen yrittää kuvata seuraavasti:

Paljolta para-avaruuden ilmiöihin suuntautuva ortotopologia on Aapo Heikkilän kehittämä tieteenala tai oppiaine. Sen tarkka luonnehdinta on lähes mahdotonta, ja se sai jopa kehittäjältään ajan myötä toisistaan poikkeavia määritelmiä. Kyseessä oli näennäistiede, varjotiede, pseudotiede tai epätiede. - Vai oliko ortotopologia taidetta? Vaiko harmitonta huuhaata? Näin on moni kysynyt.

Kirjasta käy ilmi, miten Aapo - käytän tässä etunimeä kuten kirjassakin - oli lapsena ilmeisen kyvykäs oppimaan, mutta koulunkäynti jäi pahasti kesken, ja vaikka hän myöhemmin sai oikeuden jatkaa opintoja, ei ylioppilaaksi tulosta tullut mitään. Mutta Oulun yliopistossa Aapo osallistui luennoille ja omaksui laajan joukon tieteellistä käsitteistöä, ja alkoi tältä pohjalta kehitellä omia ajatuksiaan:

Vaikka Aapon teeseissä ja teorioissa ei ollut tiedekoulutuksen saaneiden mielestä kontrolloitua logiikkaa, ainakin hän käytti asiaansa esittäessä varsin korrekteja käsitteitä. Kun hän lisäksi puhui asioista tai sellaisten asioiden vierestä, jotka olivat alan ihmisistäkin vaikeasti ymmärrettäviä, ei kumma, että vieraat aluksi häkeltyivät. Kohta kyllä rentoutuivat. Aapo ei jättänyt toista kylmäksi.

Heikkisen kirjasta saa käsityksen ihmisestä, joka pystyi oppimaan ulkomuistista tavattoman paljon asioita, mutta näiden asioiden loogisten yhteyksien ja syvällisempien merkitysten hahmottaminen oli vaikeaa Aapolle.

Ja ortotopologialle tuntuu olleen myös jonkinlainen tarve tai tilaus, mistä toimittaja Markku Heikkilä totesi näin: ”Maailma on niin hullu, niin mielipuolinen paikka, että ortotopologia voi olla sille vain terveellistä.”

Aapo keräsi luennoillaan ja ihmisiä jututtaessaan kolehteja (tai "finansseja"), mutta yhtä tärkeää tuntuu olleen huomatuksi tuleminen ja arvostaminen:

Aapo oli nähnyt, että koulujakäyneen on helppo päästä herraksi. Mutta kun ne koulut olivat jääneet häneltä vähiin, niin piti kehitellä muita keinoja, jotta voisi elää herroiksi ja tulla huomatuksi.

Voi olla niinkin, että Aapo Heikkilä antoi työlle aikalaisiaan avaramman merkityksen. Ilmeisesti työ oli hänelle tavanomaista abstraktimpi käsite. Se ei merkinnyt vain jokapäiväisen toimeentulon saamista vaan myös itsensä toteuttamista ja omanarvontunteen vahvistamista.

Sata vuotta opintojen tiellä - KY 1911-2011

Jemina Sohlstén-Nederströmin KY-historiikille annettu nimi on klassikko, mutta pitänee hyvin paikkansa: Sata vuotta opintojen tiellä - KY 1911-2011 (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25173-6). Helsingin kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan historian lisäksi kirjassa kerrotaan asioista laajemminkin, niin Suomen historiasta kuin ylioppilaskuntien toiminnasta muutenkin.

Opiskelijaelämän muuttumisesta sadan vuoden aikana saa historiikistä mainion kuvan, olin vaikuttunut tästä vaikuttavan kokoisesta teoksesta. Sivuja on 384, eli maltillisesti, mutta raameiltaan kirja on sen verran iso että siihen mahtuu suurikokoisia valokuvia ja tekstiä usealle palstalle.

Mitenkään siloteltuna KY-historiikkiä ei voi pitää, siinä kerrotaan niin huippusaavutuksista kuin aallonpohjista.

KY-talon historia on hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa alussa oli saada asioita järjestettyä. Rahankeräys takkuili, tonttikaupat eivät onnistuneet suunnitellusti, ja kaiken lisäksi KY-talon peruskivi muurattiin 12.8.1939 vain kolme viikkoa ennen toisen maailmansodan syttymistä. Pommeja putosi Helsinkiin, mutta KY:n uusi talo kuitenkin säästyi tuhoilta.

KY:n historiikki kertoo paljon suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä sadan vuoden aikana, ja historiikistä tulee selkeästi esille kauppatieteiden pragmaattinen lähtökohta, jossa akateemisia perinteitä on kyllä luotu, mutta viralliseen tärkeilyyn on suhtauduttu pilke silmäkulmassa. Yrittämistä on ollut - monessakin mielessä - yllin kyllin, eikä tulos ole aina ollut kovin kaunista, mutta ainakin on yritetty.

Tämä teos on kiehtovaa luettavaa kaikille niin historiikeistä yleensä kuin ylioppilaskunnista erityisesti kiinnostuneille.

Innostava yliopisto - kohti uudistavaa yliopistojohtamista

Pirjo Ståhle ja Antti Ainamo ovat toimittaneet innostuneen ja ehkä innostavankin artikkelikokoelman yliopistojen kehittymisestä: Innostava yliopisto - kohti uudistavaa yliopistojohtamista (Gaudeamus, 2012; ISBN 978-952-495-222-4).

Kirjan punaisena lankana on kolme väitettä: 1. Yliopiston johtamisnäkemyksen on uudistuttava, sillä nykyisellään se ei tue luovaa asiantuntijatyötä. 2. Akateemisen yhteisön on otettava vastuu itselleen soveltuvan johtamismallin kehittämisestä. 3. Yliopiston uudistumiskyky on tärkeämpi kuin sen kyky tuottaa kaupallisia innovaatioita.

Samalla kannetaan huolta yhä kasvavasta byrokratiasta, siitä että ”erilaiset raportoinnit ja rahahakemukset syövät yhä enemmän aikaa ja energiaa.”

Pirjo Ståhle viittaa Michael Gibbonsin ajatuksiin yliopiston muutoshaasteista: ”Yliopistoja […] tullaan arvottamaan sen perusteella, miten tiiviisti ne kykenevät linkittymään ympäristönsä kanssa (connectivity) ja miten tehokkaasti ne pystyvät toimimaan nykyisessä hajaantuneessa tiedontuotannon systeemissä (distributed knowledge production system).” Tämän vuoksi on tärkeää luoda toimivat olosuhteet tiedonvaihdolle.

Mielenkiintoista oli pohdinta kolmesta eri toimintalogiikasta yliopistoissa: mekaaninen, orgaaninen ja dynaaminen toimintalogiikka, jotka näkyvät yliopiston arjessa eri tavoin. Nämä logiikat on tunnistettava ja niitä on käytettävä siellä minne ne soveltuvat. Tässä on iso johtamishaaste: ”Oikean johtamistavan valitseminen onkin avainasemassa nykyisessä toimintaympäristön murroksessa.”

Esimerkkinä mainittakoon, että siinä missä mekaaninen toiminta edellyttää proseduurien luomista ja orgaaninen tarvitsee jatkuvaa oppimista ja dialogisia käytäntöjä, dynaaminen toimintalogiikka vaatii epävarmuuden sietoa, poisoppimista sekä uusien mahdollisuuksien tunnistamista ja hyödyntämistä.

Erityisen tärkeää on kyetä johtamaan dynaamista toimintalogiikkaa: ”Dynaamiselle toiminnalle tyypillistä on heterogeeninen tiedonjalostus, joka tarkoittaa, että monen eri alan osaajat ovat vuorovaikutuksessa ja tekevät yhteistyötä saman tavoitteen ohjaamina. Kun ihmiset ovat kiinteässä vuorovaikutuksessa keskenään, tietämisestä tulee prosessi, jossa yksiköiden osaamisrajat ylitetään ja ryhmä kykenee luomaan siltoja eri symbolimaailmojen ja paradigmojen välille.” Tässä yhteydessä mainitaan käsite hybridinen osaaminen.

Liisa Välikangas etsii sellaisia johtamisen innovaatioita, jotka ”mahdollistavat uuden yhdessä luomisen niin, etteivät osallistujat lopulta koe tulleensa unohdetuiksi.” Siis kannanotot pitää ottaa todesta, ja samalla mielipiteen esittäjän tulee kantaa vastuu esimerkiksi etsimällä keinoja toteuttaa niitä käytännössä.

Jari Ylitalo ja Janne Tienari ovat laatineet perusteellisen katsauksen monitieteisyyden tuottamaan johtamishaasteeseen. He ovat tunnistaneet neljä johtamisen roolia: talonmies, kielenkääntäjä, sillanrakentaja ja resurssien varmistaja. Tämä tuntui luontevalta tavalta kuvata johtamisen moninaisuutta.

Maria Höyssä pohdiskelee tieteellisen innovoinnin johtamista ja esittää runsaasti käytännön havaintoja kolmen esimerkkitapauksen pohjalta: Oxidizer, ksylitoli ja Stick Tech. Artikkelissa esitetty kaavakuva tutkimusintressien suhteesta tieteelliseen tiedontuotantoon oli erittäin kiinnostava, siinä yhdistettiin neljä intressiä (episteeminen, käytännöllinen, tekninen ja empiirinen) eri tyyppiseen tietoon (välineellinen, sovellettava/sovellettu, empiirinen ja teoreettinen) sekä erilaisiin taitoihin (keksiminen, soveltava, metodologinen ja analyyttinen).

Kiti Müller pureutuu perusasioihin, eli ihmisaivoihin ja ihmiseen, ja korostaa oman itsensä ja toisen ihmisen ymmärtämistä: ”Yhteiseen tavoitteeseen sitoutuminen syntyy luottamuksen ja sitoumuksen kautta ja edellyttää yhdessä tekemistä ja ajattelua – kasvokkain ja samassa tilassa.” Tässä on myös kytkentä johtajuuteen: ”Johtajaksi voi kasvaa mielestäni vain henkilö, joka on kiinnostunut sekä ihmisistä että asioista ja joka haluaa löytää sopivan tasapainon ihmis- ja asiajohtamisen välillä. Ensin ihmisen on kuitenkin osoitettava, että hän osaa johtaa itseään.”

Kirjan lopussa on kymmenkohtainen yliopistojohtajan huoneentaulu, joka on aivan erinomainen:

1. Tue motivaatiota aina ja kaikkialla
   
2. Arvosta erilaisuutta, anna vastuuta lahjakkaille
   
3. Tee yhdessä ajatteleminen mahdolliseksi
   
4. Aseta tavoitteet niin korkealle, että voi myös epäonnistua
   
5. Taistele laadun puolesta: käytä määrällisiä mittareita oikein
   
6. Pyri hyvään hallintoon, vastusta järjettömyyttä
   
7. Vaali inspiroivaa yhteyttä kollegoihisi
   
8. Varo älyllistä lamautumista
   
9. Ole läsnä, kuuntele
   
10. Pidä huolta itsestäsi
    

Siinäpä sitä on ohjenuoraa – sitten vain pitäisi hoitaa homma käytännössä.

The University in the Making of the Welfare State - The 1970s Degree Reform in Finland

Marja Jalava has written an extremely interesting review of Finnish educational policies, focusing on the higher education reform in the 1970s but also providing a wider perspective on the Finnish university system: The University in the Making of the Welfare State - The 1970s Degree Reform in Finland
(Peter Lang, 2012; ISBN 978-3-631-58461-3).

One of the potential topics of discussion related to the Finnish university system is whether there is such a thing as “Nordic identity”. Here Jalava notes: ‘As such, regardless of whether a distinct “Nordic welfare regime” in the proper sense has ever existed or whether it has merely been a variation on common European patterns and themes, it has remained a powerful reality as the political and ideological discourse throughout the period in question.”

But lets go back in history a bit, to the early days of the Finnish university system.

In the 1800s Russia had a major influence on Finnish higher education: ‘In general, universities were looked upon as functions of the state, and from the perspective of economic advantage. As summed up in 1850 by the Russian Governor-General of Finland, Prince Aleksandr Menschikov, the “old-style” universities appeared to be disastrous for their respective countries, since they had failed to distinguish between the educational principle and social criticism.’

In the early 1900s, University of Helsinki player a major role in Finnish society: “The position of the University of Helsinki was further strengthened by the active political role of its professoriate. From 1918 to 1944, half of the Finnish prime ministers were or had been professors at the university, and during the same period, there was only one government that did not have at least one professor in its Cabinet.”

After the war, in 1950s and 1960s, it was realized that investing in research and education is not a sacrifice but a productive investment: ‘All in all, in less than ten years, the majority of leading Finnish politicians and experts, including the president of Finland, Urho Kekkonen, had made a U-turn in their attitude to higher education. The baby-boomer “student flood” was no longer considered a natural disaster threatening to break down the nation’s bearing capacity, but a national resource which, similar to water resources in Northern Finland, was highly valuable once harnessed to productive purposes.’

In the 1960s, President Kekkonen took an active role in educational policy, establishing a working group on higher education: “President Kekkonen staked his authority on the case by making a radio speech in the very same day as the group published its report. […] Kekkonen boldly concluded that he fully supported a law on the development of higher education and research training over the period of 1966-1980, brooking no bargaining over the issue or efforts to water it down.”

The Ministry of Education had a very strong position in the 1960s, and expanded its reach: “The centralization of higher education continued in 1971, when all universities came under control of the Ministry of Education despite the opposition of universities of technology, business schools, and the interest groups of industry and commerce, which, for good reasons, worried about the increasing interference of the civil servants in the university-industry research collaboration.”

In the early 1970s, there appeared a strong leftist movement of students: “Ironically, for many Finnish students with a bourgeois background, the decisive turning point to radicalization was an exchange student year in USA, based on the Fulbright Exchange Program initially established to strengthen the Western capitalist orientation in Europe.”

And the same time, educational policies shifted to the left, resulting in a very ambitious degree reform attempt. The various phases of the reform provide fascinating reading, but I won’t go into the details here.

However, gradually there appeared a strong unified opposition in the reform, and the final results were far from the initial wide-ranging plans: “After more than 3,000 people had worked on the reform five years more or less full-time, the end result eventually seemed to differ only slightly from the starting point regarding the bold ambition of reinventing higher education.”

However, this reform attempt did have a lasting effect, as the successors of the reformers invented new more effective ways of reforming the university system as a whole, and the new approach took shape in the 1980s, emphasizing accountability, quality and management by results.

Here is how Arvo Jäppinen, the future head of the Department for Higher Education and Science Policy at the Ministry described the new approach in 1989: “The overall starting point of the new policy is that the state allocates more resources and power of decisions to the universities, but at the same time, it expects of them profitable performance.”

Higher education research in Finland - Emerging structures and contemporary issues

Suomalaisissa korkeakouluissa on tapahtunut monenmoista mullistusta 2000-luvulla. Aihepiiriä tutkitaan monilla eri tahoilla ja tieteenaloilla. Korkeakoulututkimuksen ajankohtaisista teemoista on ilmestynyt tuore kirja Higher education research in Finland - Emerging structures and contemporary issues (Jyväskylän yliopisto, Koulutuksen tutkimuslaitos, 2012).

Kirja tuo esille erilaisia lähestymistapoja ja traditioita korkeakoulututkimukseen ja pyrkii edistämään tieteidenvälistä vuoropuhelua. Koska kirja on englanninkielinen, samoin kuin merkittävä osa potentiaalista kuulijakuntaa, kirjoitin tämän kirja-arvio englanniksi.

---

Sakari Ahola and David M. Hoffman have edited a rewarding yearbook, in which higher education specialists inside Finland focus on its’ lesser reported higher education landscape: Higher education research in Finland - Emerging structures and contemporary issues (Finnish Institute for Educational Research, 2012; ISBN 978-951-39-4647-0).

During the last decade, there has been a lot of interest globally in the Finnish education system, as it appears to be a success story. In this book specialist look at higher education from the inside, making a closer look. What are the findings?

Here is some background about the book: “In Finland, research on higher education is spread out amongst various disciplines and locations, blending national traditions and addressing international trends. Since the beginning of 2000, the Consortium of Higher Education Researchers in Finland (CHERIF) has made an effort to present a current understanding and platform of communication about phenomenon linked to Finnish higher education.”

But let’s go to the articles and discuss some of the key themes of the book.

Jussi Välimaa discusses the relationship with the research and the subject of research, Finnish higher education. Here Välimaa gives the Ministry of Education and Culture positive feedback: “The support from the MOE should also be mentioned here, as the ministry, generally have respected the aims of building a higher education research community as an academic community, rather than using academic research as a purely instrumental tool of the ministry.”

However, even sound research and well-made plans may not be taken into account, as reported by Osmo Kivinen and Päivi Kaipainen, related to a proposal for a dual HE system in the turn of 1990s: “Namely, when the relevant preparation documents and proposal drafted by the ministry of education were presented to the parliament, almost all carefully prepared evidence-based guidelines were forgotten when members of the parliament eagerly began to drive the interests of their own electoral district. As a result, Finland got a hugely oversized and scattered non-university system that only recently has been taken under objective evaluation and consequent implementations.”

Jussi Kivistö and Jarkko Tirronen discuss Aalto university from the viewpoint of “new elitism”. In the turn of the millennium universities faced challenges of globalization, digitalization and marketization, resulting in a new policy environment: ‘”New higher education policy” is based on the incorporation of knowledge, research and innovations. In this policy, universities are primarily instruments of economic growth through knowledge production, innovation transfer and capitalizing processes.”

Also, a new kind of elitism appeared on the scene: ‘Unlike the traditional elitism, which was dealing with the privilege of few students, the new elitism is referring to the privilege of a few institutions, based on past prestige, current merits or future prospects. The main function of the new elitism is to pick out (as the original Latin word “eligere” implies) by ranking institutions deemed to be world class universities.’

Establishment of the Finnish Aalto University is given as an example of the instrumental function of the new elitism: “to gain competitive advantage over the other post-industrialized knowledge societies”.

On the topic of applied vs. basic research, Oili-Helena Ylijoki, Liisa Marttila and Anu Lyytinen find evidence of a strong personal interest by researchers for combining applied and basic research: “[T]he role of basic research nonetheless seems to be strong in Finnish universities, indicating that basic research continues to have appeal among academics, including junior researchers whose overall university experience is different from senior academics.”

And in the Nordic countries it seems that there is emerging a counter-movement from the emphasis on applications: “the rhetoric pendulum seems to be swinging back to an emphasis on a traditional notion of basic research.”

But what about the topic of financial autonomy since the recent university reform in Finland? Vuokko Kohtamäki discusses this topic and finds that context matters: “Financial autonomy takes on different meanings in situations when resources are abundant and available, compared to situations where resources are limited.” Given that Finnish universities confronted their new financial autonomy alongside a major economic crisis, it remains to be seen how the situation develops in the longer run.

All in all, this book is an excellent review of the topical questions of Finnish higher education institutions, and I’m sure it will find a lot of readers also outside Finland.