Alex Flinn: Towering

Alex Flinn kertoo Tähkäpää-sadun teini-ikäisten maailmaan sijoitettuna uudelleentulkintana, joka paikka paikoin toimi kohtalaisen hyvinkin, mutta osoittautui loppujen lopuksi vaisuksi ja muotopuoleksi fantasiatarinaksi: Towering (HarperCollins, 2013; ISBN 978-0-06-220921-4).



Tornissa majaileva pitkätukkainen neito on sadusta tuttu hahmo, mutta pelastaja ei ole mikään prinssi vaan nuorimies joka löytää tiensä tornille ja joutuu samantien pulaan jossa neito joutuu hengenpelastajaksi. Romaanin teksti on paikoitellen kömpelöä, mutta sivumäärä sen verran pieni että tarina tuli silti luettua.

A contemporary retelling of Rapunzel told from the alternating perspectives of three teens whose fates unknowingly bind them together to destroy a greater evil.

Charles de Lint ja Charles Vess: The cats of Tanglewood forest

Luin ensiksi romaanin Seven Wild Sisters, joka on rinnakkaisteos tälle romaanille, jossa puolestaan kerrotaan aiemmista tapahtumista, eli lukemisjärjestys olisi voinut olla parempi toisin päin. Mutta mainiosti sujui lukeminen näinkin, ja hieno saturomaani tämä on, Charles de Lint kirjoittajana ja Charles Vess kuvittajana: The cats of Tanglewood forest (Little, Brown, 2013; ISBN 978-0-316-05357-0).



Kirja kertoo sadun keinoin lapsuudesta ja nuoruudesta sekä aikuiseksi kasvamisesta, erityisesti siitä miten elämässä on tehtävä valintoja ja valintojen seurauksia on vaikea ennakoida. Mitä jos voisi toimia toisin, muuttaa elämänsä suunnan, korjata virheen jonka on tullut tehneeksi? Olisiko uusi mahdollisuus todella tarjoamassa parempaa?

Lainaan tähän teoksen esittelytekstiä:

On a quiet day, when the wind was still, the creek could be heard all the way up to where the old beech stood. Under its branches cats would come to dream and be dreamed. But they hadn't yet gathered the day the orphan girl fell asleep among the beech's roots, nestling in the weeds and long grass. Her name was Lillian Kindred. When Lillian is bitten by a poisonous snake while napping under the branches of a beech tree, the magical cats of the forest reveal themselves and save her by turning her into a kitten. Now she must set out on a journey that will lead her through an untamed wilderness full of fabled creatures - from Old Mother Possum to the fearsome Bear People - to find a way to make things right and become human again.

Neil Gaiman: Stardust - being a romance within the realms of faerie

Katson sen verran vähän elokuvia, että harvoin tulee luettua elokuvaan liittyvä kirja elokuvan katsomisen jälkeen. Mutta niin kävi saturomaanille Stardust - being a romance within the realms of faerie (DC Comics, 1998; ISBN 978-1-56389-470-1). Tämän romaanin - johon elokuva perustuu - on kirjoittanut Neil Gaiman. Kirjassa on myös kuvitusta, jonka on tehnyt Charles Vess.



Elokuvan olin katsonut kahteenkin kertaan ennen kirjan lukemista, joten odotin että kovin paljon yllätyksiä ei olisi luvassa. Ja tavallaan niin olikin, mutta toisaalta elokuva osoittautui huomattavan suoraviivaiseksi verrattuna kirjaan.

Joiltakin osin elokuva tuntui turhankin yksinkertaiselta, mutta toisaalta taas kirjassa tuntui olevan sellaisia rönsyjä joilla ei varsinaisen tarinan kanssa ollut paljoakaan tekemistä. Tässä mielessä kirja ja elokuva täydensivät toisiaan, ehkä voisi sanoa että eräät kirjan keskeiset teemat vahvistuivat elokuvassa, mutta samalla menetettiin jonkin verran tarinan monitulkintaisuudesta.

Saturomaani kertoo Englannista johonkin aikaan 1800-luvulla, kun höyryjunat alkavat kattaa maata ja luonnontieteellinen keksintö toisensa jälkeen muuttaa ihmisten elämää. Wall-nimisessä pikkukaupungissa elämä sujuu vielä vanhoja uomiaan, mutta kaupungin takana, metsän vieressä on kivimuuri, jossa olevaa aukkoa kaupunkilaiset vartioivat yötä päivää. Ja tuon muurin takana on maailma, tai oikeammin maailmoja, joissa noidat, velhot ja monenlaiset kummat olennot elävät elämäänsä.

Rakkauskertomuksesta tässä on kyse, ihmisistä jotka eivät oikein sopeudu toisiinsa ja kaipaavat muuta, samalla kuitenkin kasvaen toisiinsa kiinni sillä lailla kuin ihmiset jotka on luotu yhdessä elämään. Löytämisestä ja menettämisestä tämä satu kertoo, ja niistä uhrauksista joita ihmiset joutuvat toistensa vuoksi tekemään.

Aila Meriluoto: Vihreä tukka

Että tämmöinenkin kirja on! Ja vähällä oli jäädä lukematta, sillä uusin kirjastolainan kolmesti ja nyt kirja piti pakosti palauttaa. Mutta viime hetkellä rupesin lukemaan, ja luin kerralla loppuun asti, Aila Meriluodon lastenromaanin Vihreä tukka (WSOY, 1982; ISBN 951-0-11368-9).

Kirja on lyhyt, 137 sivua, mutta Meriluoto onnistuu kertomaan melkoisen tarinan näillä sivuilla. Kirjasta tuli mieleen Ursula Le Guin, toinen suosikkikirjailijani, jonka tieteiskirjoissa ja fantasiatarinoissa on jotain samanlaista outoa väistämättömyyttä. Toiseksi vertailukohdaksi sopisi Doris Lessingin romaanisarja Canopus In Arcos, vieraiden sivilisaatioiden kuvaamisessa.

Tarkoitan tässä myös sitä, että Meriluodon romaani on kansainvälistä tasoa, kovaa kansainvälistä tasoa.

Meriluoto kertoo oudosta maailmasta, joka ehkä on tämä meidän omamme, eikä kuitenkaan ole. Ja väreistä on kyse, vihreästä tukasta joka on kielletty, ja harmaasta kylästä jossa eletään hissukseen, varoen tekemästä väärin.

Kirja kertoo rohkeudesta olla oma itsensä, erilaisista elämänkatsomuksista, siitä mitä kannattaa tavoitella ja miten nähdä elämässä kauneus. Jotenkin kummallisella tavalla Meriluoto kertoo elämänkokemuksesta, joka eroaa ihmisten maailmasta suuresti, mutta joka silti on tuttua, kuin tämän olisi unessa joskus elänyt.

Hieno tarina, niin lapsille kuin aikuisille, tarina siitä kuinka suurinkin mahti maailmassa voi olla sisältä tyhjää täynnä, ja kuinka elämä voi voittaa, kuolemassakin.

Ja myös elämästä, elämisen tavasta, siitä on kyse:

Mikään ei tapahtunut ihmeenä, taikatemppuna, yhdessä hetkessä. Siinä kai se ydin olikin: asioitten piti saada kasvaa ja kypsyä hoputtamatta, luonnollisesti kuin ruoho ja hedelmät. Silloin varmasti oli menossa minne pitikin. Sikäli kuin tiesi minne piti.

— Ei maailma ole suora viiva, sanoi Galdaramas ja nojasi mukavasti selkänsä Kurkurran keittiötuoliin. — Liikkuminen on ainoa rehellinen ohjenuora. Tuhat pientä erillistä liikettä mikä minnekin, ukkovarvas tuonne ja pikkuvarvas tänne ja olkapäät ihan eri päin, ja kokonaisuus siitä kumminkin syntyy. Suunta. Mutta ei ole pakko joka mättääseen kompastua. Ne voi kiertääkin ja silti matka joutuu.

Vuosituhannen sadut

Jos olisin tiennyt, että tämän satukirjan on julkaissut ulkoasiainministeriö, se olisi saattanut jäädä lainaamatta. Hassua tämmöiset epäluulot virastokieltä kohtaan. Mutta kannessa ollut Tomi Kontion nimi kiinnosti tässä kirjassa: Vuosituhannen sadut (Ulkoasiainministeriö, 2007; ISBN 978-951-724-616-3). Muut kirjoittajat ovat Tittamari Marttinen, Eppu Nuotio ja Timo Parvela, ja kuvittaja on Julia Vuori.

Kirja tuntuu olleen jotenkin epäonninen, sillä Helmet-kirjastojärjestelmässä on julkaisijan nimessä virhe, pitäisi olla Ulkoasiainministeriö eikä Ulkoasianministeriö. No, tuo ei vielä mitään, sillä kirjan sivuille 38 ja 42 oli liimattu tekstikappaleiden päälle korjauksina paperilaput. Huolimatonta työtä oikoluvussa ja painatuksessa!

Kirjastosta lainattu kirja meinasi kaiken lisäksi jäädä lukematta, kun toinen vanhemmistä tytöistä sanoi siitä: "Tylsää, tylsää!" Mutta rupesin kirjaa kuitenkin iltasatuina lukemaan, ja pikku hiljaa löytyi ihan kiinnostavia satuja.

Sadun kirjoittaminen ei ole mitään helppoa. Saa miettimään, miten kirjan kirjoittajat ovat ylipäänsä motivoituneet tekemään eläinsatuja kehitysyhteistyön ja kansainvälisyyskasvatuksen hyväksi, esimerkiksi sellaisista aiheista kuin "Luoda globaali kumppanuus kehitykseen" tai "Taistella AIDSia, malariaa ja muita tauteja vastaan".

Kaikki kirjan sadut eivät ole erityisen inspiroituneita, mutta esimerkiksi Timo Kontion "Neuvokkaina neuvolaan" ja Timo Parvelan "Verkkokauppa" eivät olleet hassumpia - tai sanoisiko että ne olivat juuri sopivan hassuja. Ja tytär joka alussa sanoi "Tylsää, tylsää!", hänkin lopulta innostui ja halusi kuulla sadut alusta loppuun.

Viimeinen toivomus

Andrzej Sapkowski kirjoittaa fantasiaa, ja ilmeisen menestyksekkäästi, kun niitä suomeksikin käännetään, kuten romaani Viimeinen toivomus (WSOY, 2010; suom. Tapani Kärkkäinen; ISBN 978-951-0-36569-4). Kirja on Noituri-sarjan ensimmäinen teos.

Oikeastaan kirja ei ole romaani, vaan kokoelma tarinoita, mutta kyllä niistä jonkinlaisen romaanin kaari syntyy. Kirjoittajana Sapkowski on kohtalaisen taitava, mutta jonkin verran kankeutta ja kulmikkuutta tarinan kuljetuksessa kyllä on.

Ja Sapkowskin luomasta fantasiamaailmasta on loppujen lopuksi hirveästi tykännyt. Sinänsä paikka paikoin hän pystyi luomaan mainiota tunnelmaa, jossa kuhunkin hetkeen oli ladattu menneen ja tulevan kipea leikkauskohta, kysymys siitä mikä on vastuu päätöksistä ja voiko ison pahuuden voittaakseen asettua pienen pahan puolelle.

Mutta kaikkine yliluonnollisine olentoineen ja magian ilmiöineen Sapkowski jätti jotenkin kylmäksi. Ei minua varten tämä kirja.

Keväällä isä sai siivet

Tomi Kontion lastenkirja kelpaa myös aikuisille: Keväällä isä sai siivet (Tammi, 2007; 8. painos; ISBN 978-951-31-4052-6). Kun luin tätä kirjaa, tulivat tyttäreni sanomaan, että heillä on koulussa tuo kirja, ja siitä on otteita äidinkielen kirjassakin. Hyvää kirjallisuutta koulussa tarjotaan!

Tutustuin Tomi Kontioon runokokoelman Ilman nimeä olisivat valoa myötä. Tai tutustuin ja tutustuin, siis huomasin että tämmöinenkin kirjailija on olemassa, ja niinpä lainasin muuta hänen tuotantoaan.

Ja toiseksi teokseksi osui tämä lastenkirja, joka oli saanut Finlandia junior -palkinnon vuonna 2000. Kirja aloittaa trilogian, jonka myöhemmät osat aion myös lukea, jos vain ovat läheskään sama tasoa. Teos Austraasian viimeiset lapset, seuraava trilogiassa, on minulla kirjastosta varattuna.

Kirjan päähenkilöitä ovat kaksoset, Tomi ja Timo Kokko, jotka joutuvat äkkiarvaamatta kummallisten tapahtumien keskipisteeseen. Isä kertoo olevansa muuta kuin onkaan, ja saman tien hän kasvattaa itselleen siivet ja lentää Austraasiaan, jonne hän kannustaa poikiaan myös tulemaan.

No, kohta kaksoset löytävät itsensä huostaanotetuiksi kummallisessa ja pelottavassa Huostolassa, jossa kuri on kova ja rangaistukset vielä kovempia. Mutta lastenkodista löytyy samanhenkisiä tovereita, ja kohta puuhataan kapinaa.

Melkoisen tarinan Kontio näistä aineksista punoo, ja vaikka paikka paikoin teksti oli vähän kulmikasta, kyllä sitä silti mielellään luki. Ja kuten sanottu, trilogiassa on kaksi osaa vielä luettavana.

Lohikäärmeen silmät

Joku voi pettyä thän Stephen Kingin kirjaan, sillä se ei ole kovinkaan pelottava: Lohikäärmeen silmät (Book Studio, 1998; suom. Tapio Tamminen). Wikipedian mukaan "King kirjoitti tyttärelleen Naomille, koska tämä ei pitänyt isänsä pelottavista ja väkivaltaisista tarinoista".

No, miten on, osaako King kirjoittaa sadun kaltaista fantasiaromaania? Osaa!

Olin vaikuttunut Kingin taidosta käyttää sadunomaista kerrontaa, jossa puhutellaan lukijaa, ikään kuin rupatellen, ja aika ajoin jätetään yhtä ja toista kertomatta, mainiten että yksityiskohdat eivät varmaan lukijaa kiinnosta, joten hypätäänpä eteenpäin tarinassa, tai sitten viitataan tuleviin tapahtumiin, niin kuin saduissa usein on tapana.

Eikä tarinakaan ole hassumpi. Siinä on vähän tyhmä kuningas, tomera kuningatar, kaksi prinssiä, lohikäärme ja paha velho. Niin, ja valtakunta, joka ajautuu kaaokseen, ja tyrmään vangittu sankari joka punoo keinoa miten pääsisi pälkähästä.

Kovin syvällinen tämä tarina ei ole, ja varsin nopealukuinenkin se on, mutta kirja kyllä osoittaa Kingin kyvyt kirjailijana. Ei tämmöinen kyllä keneltä tahansa onnistu.