JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja

JP Koskinen tarjosi sellaisen kattauksen, jota en ollut tajunnut eteeni saavani, ja kesti jokusen tovin tätä nieleskellä ennen kuin pääsin tarttumaan huumoritarjottimen laidoista kiinni: Kannibaalien keittokirja (Like, 2017; ISBN 978-952-01-1561-6).



Kirja kertoo lihansyönnistä aikalailla enemmän kuin haluaisikaan, mutta mikäs siinä, kasvispainotteiseen suuntaan kun muutenkin olen ollut etenemässä. Juuri ennen ateriointia kirjaa ei kannata avata, mutta jälkiruoan paikalla tämä menettelee jo varsin hyvin.

Musta satiiri lihansyönnin maailmasta. Oskari Patamäki on arvostettu ravintolakriitikko, mainosmies ja kulinaristi, jonka suurin intohimo ei kestä päivänvaloa. Yksinäinen visionääri suunnittelee läpimurtoa maailman ruokapulan ratkaisemiseksi, kun kohtalo vyöryttää hänen tielleen esteitä: uusi esimies, lumoava nainen ja salaliittoteorian riivaama isoveli.

Kannibaalien keittokirja on uudenlainen aluevaltaus JP Koskisen laajassa tuotannossa. Se on mustan huumorin sävyttämä trilleri, genrerajoilla leikittelevä romaani erityisestä miehestä, jolla on erityinen lahjakkuus.

Jussi Lähde: Känsä tietää

Jussi Lähde kertoo populistisella tavalla populistisesta poliitikosta, joka eräänlaisena kansanmiehenä nousee kansanedustajaehdokkaaksi ja sotkeutuu poliittisiin kähmintöihin: Känsä tietää (Paasilinna, 2010; ISBN 978-952-5856-09-5).



Tarinassa on lupaaviakin elementtejä, mutta melkolailla kirjoittaja menee sieltä missä aita on matalin. Mieleen tulee paljon sellaisia poliittisia toteamuksia ja iskulauseita joita on totuttu näkemään perussuomalaisten suunnalla, hiukan toki sisäsiistimpinä versioina. Satiirina ja esikoisteoksena ei sinänsä mahdottoman huono, mutta paljon parempaa olisin toivonut kirjasta löytyvän.

Jätelogistikko Tapio Känsän elämä suistuu uusille raiteille, kun häntä syytetään julkisesti työhyvinvointiseminaarin sabotoinnista. Kun iltapäivälehdet sovittavat miehen harteille valtakunnansovinistin viittaa, apuun rientävät kantakuppilasta tutut veikot, advokaatti Vanhala ja Kuopion kaupunginteatterin näyttelijä Uolevi Sormunen. Julkisuusmyräkän myötä Känsästä kiinnostuvat myös puolueiden takapirut, eikä miehen esiintyminen Ajankohtaisen kakkosen suuressa tasa-arvoillassa ole omiaan mielenkiintoa vähentämään.

Miten tavallinen suomalainen saimaannorpan näköinen mies pärjää kansanedustajaehdokkaana? Miltä tuntuu selässä kanssaehdokkaiden puukonterävä tuki? Miten suhtautua rakennusyhtiöihin, jotka yrittävät väkisin tunteutua tukijoukkoihin? Miten pärjää entinen roskakuskien esimies vaaleissa valtiovarainministeri Pinjasen erityisavustaja Mielosta vastaan?

Savolaiseen vaalisoppaan työntävät lusikkansa myös kuvankaunis televisiotoimittaja Sanna Ukko, maakuntalehden kaikkimuistava veteraanitoimittaja Nisu sekä kampanjaan mukaan ilmottautuva nettityttö Sophie DeLa Valle. Vankkureiden vauhti kiihtyy, mutta kenen kädessä ovat ohjakset? Känsä tietää. Vai tietääkö?

George Saunders: Sotapuiston perikato

George Saundersin novellikokoelma tarraa kipeästi kiinni, eikä sille mitään voi, tässä on pistävää ydintä siinä määrin että lukijaa paikoin värisyttää ja ankealtakin tuntuu: Sotapuiston perikato (Siltala, 2016; suom. Markku Päkkilä; ISBN 978-952-234-374-1).



Donald Trumpin tulo USA:n presidentiksi tuntuu vähemmän ihmeelliseltä kun näiden novellien maailmoissa hetkenkin viipyy. Viallinen on tämä maailmamme, ei terve ollenkaan.

George Saundersin esikoisteos Sotapuiston perikato ilmestyi 1996 ja nosti hänet yhdellä iskulla amerikkalaiskertojien eturiviin. Teoksen novelleissa kuuluu vahva ja autenttinen ääni: erehtymättömän tyylitajuinen, roisin hauska, synkän satiirinen. Sen tyylirekisteri sieppaa kaiken: teknopuheen, businesskielen, psykologisen lässytyksen, absurdin slangin ja vilpittömän hölötyksen, joista sekoittuu väärentämätön Saunders-soundi.

Sotapuiston perikadossa George Saunders on luonut surrealistisen, omituisen vakuuttavan kuvan kaiken aikaa kehkeytyvästä painajaismaisesta tulevaisuudesta.

Will Eisner: Näkymättömät ihmiset

Tähänastisista lukemistani Will Eisnerin sarjakuvakirjoista tämä on paras, ja kaikkein tinkimättömin: Näkymättömät ihmiset (Jalava, 1993; suom. Soile Kaukoranta; ISBN 951-887-014-4).



Kirja kertoo ihmisistä, jotka syystä tai toisesta joutuvat yhteiskunnan marginaaliin, toisten ihmisten unohtamiksi, syrjäytetyiksi milloin missäkin asiassa, olkoon kyse sitten koulusta, työpaikasta tai asunnosta.

Mustanpuhuva on tämä maailma jota Eisner kuvaa, mutta jonkinlainen kolho kauneus näissä ruuduissa kuitenkin viipyilee, käsitys ihmisyyden arvosta, olkoon ihmisen kohtalo sitten vaikka tämmöinen, tulla kaikkien päähänpotkimaksi ja nöyryyttämäksi.

Will Eisner: Life on another planet

Will Eisner kysyy, mitä tapahtuisi jos ihmiskunta saisi avaruudesta käsiinsä toisen sivilisaation lähettämän viestin, eikä tästä totisesti mitään kivaa ja kaunista ole luvassa: Life on another planet (DC Comics, 2000; ISBN 1-56389-677-X).



Teos kuvastaa kylmän sodan henkeä, ja ehkä tästä syystä tarina tuntui kovinkin ajankohtaiselta, kun saman kaltaisia äänenpainoja yhä enemmän on tuotu esille.

Kenen tulee saada tieto toisesta älykkäästä sivilisaatiosta, pitäisikö asia salata vai pitäisikö sitä käyttää valtioiden propagandatarkoituksiin?



Eisner vie tarinansa käsittämättömän absurdeihin mittasuhteisiin, eikä lukija voi toisaalta kuin todeta että noinhan siinä hyvinkin saattaisi käydä kun kerran vallanpitäjämme ovat sellaisia kuin ovat, taipuvaisia kaikenlaisiin inhimillisiin typeryyksiin, kuten jokainen meistä, mutta ehkä aivan erityisesti sellaiset ihmiset jotka tarraavat isojen valtioiden turvallisuusvirastojen vallankahvaan.

Garth Ennis: The Pro

Garth Ennis on kirjoittanut, Amanda Conner piirtänyt ja Paul Mounts värittänyt tämän supersankarisarjakuvia satirisoivan pläjäyksen, jossa tiukkoihin värikkäisiin trikoisiin sonnustautuvat sankarihemmot saavat kertakaikkiaan räävitöntä kohtelua: The Pro (Image Comics, 2010; ISBN 978-1-5824-0-850-7).



Teoksen päähenkilö on yksinhuoltajaäiti ja prostituoitu, joka saa yht'äkkiä supervoimat joilla pistää kampoihin kaduilla rehottavalle väkivallalle.

Kirjan muut supersankarihahmot ovat vielä enemmän vinksahtaneita, joten tuloksena on melkoinen soppa, sanoisiko suorastaan hulvattoman anarkistinen katsaus kaikkeen siihen mitä supersankari-sarjakuvissa on vialla.

Marc-Antoine Mathieu: Jumala itse

Uskonnollisten asioiden ja huumorin, varsinkaan satiirin, yhdistäminen ei ole helppoa, mutta aika hyvin tässä onnistuu Marc-Antoine Mathieu, jonka sarjakuvakirja löytyi kirjaston hyllystä: Jumala itse (Like, 2011; suom. Ville Keynäs; ISBN 978-952-01-0461-0).



Kirja kertoo mistäpäs muusta kuin siitä että Jumala (fikt.) palaa maan päälle, ja kohta aletaan ihmetellä mistä tässä oikein on kyse, onko väitteessä perää, ja ennen kaikkea miten asialla voisi tehdä rahaa. Ja sehän kyllä onnistuu kun markkinoinnin ja median ammattilaiset tarttuvat toimeen.

Michel Faber: Lihaa ja verta

Tämä Michel Faberin romaani osoittautui oudoksi, kiehtovaksi, luontaantyöntäväksi. Teoksen voisi sanoa olevan jännäri, tieteiskirjallisuutta, fantasiaa, kauhua. Varsin erikoislaatuisella tavalla tässä pureudutaan ihmisyyden ytimeen, ulkopuolelta käsin: Lihaa ja verta (Tammi, 2001; suom. Juhana Rossi; ISBN 951-31-1984-X).



Teoksen päähenkilö Isserley on omituisen näköinen nainen, joka ajelee autollaan ympäri Skotlantia, poimien kyytiinsä lihaksikkaita miesliftareita. Mutta kaikki ei ole sitä miltä näyttää, sillä saalistamisesta tässä on kyse, ja ihmisistä saalistamisen kohteena, ja samalla on kyse siitä mikä tekijä on se joka tekee ajattelevasta olennosta inhimillisen, ja mikä taas määrittää olennon eläimeksi, jota voi kohdella miten tahansa.



Faberin kirjan alkupuoli pimitti lukijalta paljon siitä mitä tapahtuu eräänlaisen kielipelin avulla, mutta kun sitten tapahtumien todellinen luonne alkaa avautua, vähällä oli etten jättänyt kirjaa kesken, sen verran pahalta alkoi tuntua. Ja voisiko sanoa että kasvissyönti alkoi tuntua entistäkin houkuttelevammalta tavalta suhtautua ruokaan.

Abel Lanzac ja Christophe Blain: Ulkoministeriö - Diplomaattisia merkintöjä

Nimimerkki Abel Lanzac on käsikirjoittaja ja Christophe Blain piirtäjänä tässä ranskalaisessa sarjakuvassa, joka kertoo korkean tason ulkopoliittisista kiemuroista: Ulkoministeriö - Diplomaattisia merkintöjä (WSOY, 2012; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-38610-1).



Nimimerkin Abel Lanzac takana on Ranskan ulkoministeriössä palvellut virkamies Antonin Baudry, ja teoksen päähenkilön esikuvana puolestaan on Ranskan entinen ulko-, sisä- ja pääministeri Dominique de Villepin.



Luin ensin jälkimmäisen teoksen, Diplomaattisia merkintöjä 2, ja vasta sitten tämän ensimmäisen teoksen. Kovin syvälliseksi kumpaakaan sarjakuvakirjaa ei voi sanoa, mutta kieltämättä moneen otteeseen hykerryttää poliittisten kiemuroiden kummallinen logiikka.



Ministerin lähipiirissä on rankkaa, varsinkin kun ministerin ajatuksenjuoksusta ei oikein ota selvää. Juoksemista ministeri harrastaa muutenkin, ei pelkästään rynnätessään palaverista ja paikasta toiseen. Jossain määrin tulee mieleen Suomessa vaikuttava poliitikko jonka tyylissä on yhtäläisyyksiä.