Onko median ja demokratian tulevaisuus uhattuna?

Lehdessä Communications of the ACM (November 2010) oli kiinnostava Pablo J. Boczkowskin artikkeli siitä miten nettiuutisten lukijoiden ja tuottajien prefenssit eroavat toisistaan. (Otsikko "The Divergent Online News Preferences of Journalists and Readers".)

Journalistit haluavat tuottaa materiaalia, joka tuottaa henkistä tyydytystä, mutta lukijat valitsevat materiaalinsa sen kiinnostavuuden perusteella. Seuraavassa on pitkähkö lainaus artikkelista:

As the noted sociologist and former journalist Robert Park wrote many decades ago, “The things which most of us would like to publish are not the things that most of us want to read. We may be eager to get into print what is, or seems to be, edifying, but we want to read what is interesting.” But the strong market position of these elite media meant that because advertisers had to go through them to reach potential consumers, journalists could get away with fulfilling their sense of civic duty by disseminating “edifying” news despite their limited appeal among the general public.

But in the highly competitive contemporary media environment, few news organizations enjoy the kind of natural monopoly or oligopoly position that newspapers and television networks had in the past. Perhaps, none do. Of all media markets, the Web is the most competitive one because of low geographic and distribution barriers and the very high number of players.

In addition, the Web enables organizations to automatically track the number of clicks garnered by each story. This has meant that personnel at elite online news sites are deeply aware of the extent to which supply and demand don’t meet. They must confront the dilemma introduced at the beginning of this column on a daily basis.

Mitä johtopäätöksiä tästä pitäisi tehdä? Ainakin se, että nettiuutisten maailmassa sellaiset aihepiirit kuten politiikka, talouselämä ja kansainväliset asiat eivät saa lukijoita. Sen sijaan urheilu, sää, viihde ja rikosuutiset vetävät lukijoita.

Tämän näkee käytännössä esimerkiksi Ampparit.com-palvelun uutisten suosituimmuustietoina. Riittää verrata Suosituimmat-kategorian sisältöä kategorioihin Pääuutiset, Talous tai Tiede ja tutkimus niin ero on selvä: juoruilu kiinnostaa, ei harkittu tieto.

Onko tässä nähtävissä tyhmentymisen kierre, joka jatkuu jatkumistaan niin ettei kohta kukaan enää pysty keskustelemaan oikeasti tärkeistä ja ihmisten elämään vaikuttavista asioista? Pintapuolinen kiinnostavuus jyrää, henkinen uteliaisuus ja halu ymmärtää jää jälkijunaan.

Apua! Älkää mullistako maailmankuvaani viikoittain

Mikä joihinkin tiedelehtiin on mennyt? Melkein joka numeron kannessa on iso otsikko tyyliin "valtava aukko teoriassa" tai "maailma romahtaa". Kun sitten luet jutun, asia kuihtuu joko lennokkaaksi spekulaatioksi tai sivuhuomautukseksi tieteen marginaalissa.

New Scientistin numeron 14.8.2010 kannessa komeilee teksti, jonka mukaan matematiikan sydämessä on ammottava aukko. Mutta tämä aukko ei ymmärrystäni matematiikasta mullistanut. Saman lehden numerossa 7.8.2010 oli pääjuttuna "avaruusajan loppu". Ihan miellyttävää spekulaatiota, mutta ei tuosta hirveästi saanut aineksia maailmankuvan päivittämiseen. Samaten kävi lupaavalta kuulostavan "viidennen voiman" kanssa (numero 31.7.2010).

Eikä New Scientist ole tässä yksin syyllinen. Scientific Americanin heinäkuun 2010 numerossa oli pääjuttuna "maailmankaikkeus vuotaa". Jutusta jäi käteen vuotava seula, josta ei tiedä mitä ajatella.

* * *

Mikä näistä liioittelevista otsikoista tulee mieleen on jatkuvasti muuttuvat dieetti- ja ruokavaliosuositukset. Ensin pitää olla vähän hiilihydraatteja, mutta sitten aivot tarvitsevatkin hiilihydraatteja, kunnes taas käy ilmi että hiilihydraatteja syntyy ketoosissa - ja tätä jatkuu ad nauseam.

Toinen liioittelun loppumaton lähde on evoluutioon liittyvä argumentaatio. Miksi aina pitää löytää fossiileja jotka mullistavat evoluutioteorian? Ja eikö "puuttuvien renkaiden" ketju ulotu jo kuuhun asti?

Voisiko tiedettä käsitellä jotenkin muuten kuin jatkuvina vallankumouksina? Voisiko tiedettä käsitellä - suotakoon tautologia anteeksi - tieteenä?

* * *

Ymmärrän, että monen tieteellisen aihepiirin käsittely vaatii yksinkertaistusta ja kärjistämistä, jotta maallikkokin ymmärtää. Mutta miksi jatkuvasti käytetään termejä, jotka istuvat harvinaisen huonosti tieteeseen, esimerkiksi sanoja vallankumous ja mullistus?

Ajatellaan vaikka evoluutioon liittyvää lajien taksonomiaa. Viimeaikainen tietotekniikan kehitys on tehnyt mahdolliseksi laajamittaiset analyysit, joilla lajien "sukupuu" - mikä sinänsä ei ole hyvä termi - saadaan tarkennetuksi. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että elämme maailmassa, jossa on jäljellä nykyiseen ja muinaiseen lajirunsauteen suhteutettuna vähän jälkiä siitä mitä aikojen kuluessa on tapahtunut.

Voimme luoda luotettavan yleiskuvan siitä, mitä on tapahtunut, mutta moni pieni yksityiskohta on voinut tapahtua monella eri tavalla, emmekä sitä varmasti voi tietää ellei juuri tästä asiasta ole sattumoisin säilynyt todistetta. Mutta vaikka jokin yksityiskohta evoluutiossa voi olla toisin kuin nykyisin ajatellaan, ei kokonaiskuva siitä miksikään muutu.

Yksityiskohdiltaan käsitys lajien historiasta tulee olemaan aina jossain määrin epätäsmällinen, koska evoluutio on prosessi joka toimiessaan myös tehokkaasti hävittää todisteaineistoa tapahtuneesta. Miksi kuitenkin uutisoidaan raflaavasti uusista löydöistä?

* * *

Käsitys tieteellisten vallankumousten ihmeellisyydestä värittää myös käsitystämme tieteen historiasta. James Hannamin kehuttu tiedekirja God's Philosophers: How the Medieval World Laid the Foundations of Modern Science (Icon Books, 2009) paljastaa shokeeraavan totuuden: keskiajan ihminen ei uskonut että maa on litteä. Niin sanottu pimeä keskiaika ei ollutkaan niin pimeää. Eikä valaistuminen tapahdu yhdessä silmänräpäyksessä — ei keskiajalla eikä tänäänkään.

Ymmärrän kyllä, että tutkimukselta haetaan vaikuttavuutta ja että tutkimusryhmät kilpailevat keskenään. Mutta on koko tieteen ja erityisesti yhteiskunnan vahinko, jos tieteestä ajatellaan niin nurinkurisella tavalla kuin tiedelehtien otsikointi antaa ymmärtää.

Tiede ei ole vaikuttavia taikatemppuja vaan uuden ymmärryksen vähittäistä synnyttämistä. Kuka kirjoittaisi muistokirjoituksen megalomaaniselle sankaritutkijalle?