Tony Danza: I'd like to apologize to every teacher I ever had - my year as a rookie teacher at Northeast High

Tony Danzasta en tiedä vieläkään paljon mitään, paitsi että hän on jonkinlainen yhdysvaltalainen mediahenkilö, mutta tämä muistelmakirja jossa Danza toimii vuoden verran koulunopettajana osoittautui kelpo kuvaukseksi opettajan työstä: I'd like to apologize to every teacher I ever had - my year as a rookie teacher at Northeast High (Crown Publishing Group, 2012; ISBN 978-0-307-88788-7).



Danza päätti tehdä koulutyöstä kertovan dokumenttisarjan, joka perustuisi todelliseen, ei käsikirjoitettuun aineistoon, eikä tämän idean myynti mediafirmojen päättäjille ollut ihan helppoa:

The executives exchanged doubtful glances. My vision was by no means an easy sell, but Les made sure the execs understood we were dealing with a hot commodity. "Education is all we talk about in this country," he said. "Every presidential candidate promises to be the 'Education President,' but the problems keep getting worse. Why aren't our kids learning? That's our topic."

Tästä huolimatta tarina tuntuu ikään kuin käsikirjoitetulta, esimerkiksi se kun oppilaat esittäytyvät uudelle opettajalleen Danzalle:

A skinny boy with braces and a black bowl cut comes up next. "I'm Eric Choi, and I'm kinda boring." He shuffles his feet. "My parents expect so much, and they nag me a lot."

I nod. I get that. "Mine did, too."

Chloe, the eighties fan with large chocolate eyes, tells us, "I love to shop. I love fashion, love to smile." She giggles. "Can't stop."

A kid wearing a black Korn T-shirt, his long brown hair draped over his eyes, tells us, "I'm Ben, but people call me Kyle. It's a long story." Before I can ask for the story, he tells us the obvious, "I'm a complete metal head."

Ja vaikka Danza käyttää kolme kokonaista päivää ensimmäisen oppituntinsa valmisteluun, homma repeää käsistä. Onneksi hänellä on luokassa opettajankoulutuksen ammattilainen, joka antaa palautetta onnistumisista ja epäonnistumisista:

"Unfortunately," he points out now, "lesson plans are useless unless you remember to use them." The last time I even glanced at today's lesson plan was approximately twelve minutes before Nakiya appeared in the doorway.

"I cannot believe I forgot the do-now." I check over my shoulder. Yep. "Right there on the blackboard!"

"Don't worry. It happens."

I don't believe him. Time has spun me in circles, and the kids have done me in.

I blew the entire class. At this rate, how am I ever going to teach all the material I have to cover in the semester?

I take a deep, shaky breath. "I have to be better."

"Don't beat yourself up," David says. "Every first-year teacher goes through this."

Amerikkalainen koulumaailma muistuttaa suomalaista, mutta on siinä paljon erojakin, esimerkkinä turvatarkastukset:

This is to be our routine. Every day when I arrive on campus, I'm miked and wired so that the devices are as invisible as possible before we go inside. Then we make our way past the multiple sets of guards and metal detectors that, sadly, have become as much of a fixture in urban high schools as they are in airports. [...]

Eivätkä oppilaat ole täysin tyytyväisiä uuteen opettajaansa, jonka taidot ovat kaikkea muuta kuin terässä ja joka tuntuu hukkuvan työhön vaikka hänellä on vain viidesosa siitä työtaakasta mitä tavallisella opettajalla on koulussa vastuullaan:

DURING THE PASSING BREAK before my class begins, Monte corners me in the hallway. He barely comes up to my shoulders but somehow manages to look down on me.

"I am worried I made the wrong choice," he tells me, "taking your class rather than Advanced Placement English. I intend to be the first person in my family to go to college. I intend to get a scholarship to Harvard or Princeton." He really does talk like that. It's all business.

"Really?" I mentally add college to family and tennis on the list of things Monte cares about. "That's very impressive."

He ignores me. "I should be in a more challenging class. I am not sure you are qualified to teach."

En lukenut kirjaa loppuun asti, johtuen sen siirappimaisuudesta ja ennalta-arvattavuudesta, mutta mielenkiintoinen kurkistus amerikkalaiseen koulumaailmaan tämä teos joka tapauksessa on. Ja täytyy kyllä ihmetellä sitä valtavan hienoa työtä jota Suomessa opettajat kouluissa tekevät.

Miracle of Education: The Principles and Practices of Teaching and Learning in Finnish Schools

Hannele Niemi, Auli Toom ja Arto Kallioniemi ovat toimittaneet monipuolisen katsauksen opetukseen suomalaisissa kouluissa: Miracle of Education: The Principles and Practices of Teaching and Learning in Finnish Schools (Sense Publishers, 2012; ISBN 978-9460918094). Artikkeleissa viitataan moneen otteeseen Suomen PISA-selvityksessä saavuttamiin oppimistuloksiin. Pyrkimyksenä on ymmärtää mikä suomalaisessa järjestelmässä toimii ja missä olisi parannettavaa.

Kirja lähtee liikkeelle PISA-tuloksien esittelyllä Pasi Reinikaisen artikkelissa ”Amazing PISA results in Finnish comprehensive schools”, ja hyvin asia esitelläänkin. Artikkeli on pätevä katsaus siihen, mitä PISA oikeastaan on mitannut, ja millaisia tuloksia eri maissa on saavutettu.

Kristiina Kumpulaisen ja Timo Lankisen artikkeli ”Striving for educational equity and excellence” käsittelee suomalaisen järjestelmän erityispiirteitä: “[U]nlike in many other countries, in Finland student start school fairly late – at the age of seven – and spend less time at school. The students have fairly little homework and are rarely tested at the national level. In Finland, the schools create their own curriculum based on the national core curriculum. The teaching profession is highly valued and trusted. The teachers are not subjected to evaluation either. All these features highlight the uniqueness of the Finnish basic education system compared to many other countries.”

Muualla kirjassa todetaan, että kansallisen testauksen puuttuminen on PISA-tutkimuksessa parhaiten pärjänneiden maiden yhteinen ominaisuus. Ilmeisesti on niin, että opettajien osaaminen ja siihen luottaminen on avainasioita hyvässä opetuksessa. Lisäksi löytyy pohdintaa siitä, että kun opetuksessa on joskus pyritty oppilaiden välisen vuorovaikutuksen lisäämiseen, niin ei tule unohtaa opettajan keskeistä roolia. Esimerkiksi tiedeopetuksessa opettajan tehtävä on totuttaa oppilaat tieteelliseen ajatteluun.

Suomalaista systeemiä voi luonnehtia reiluksi: “The objective of the Finnish basic education is to guarantee sufficient equity in education throughout the country. Equity of education stands for equality of opporturnities.”

Kehitettävääkin löytyy. Erja Vitikka, Leena Krokfors ja Elisa Hurmerinta pohtivat opetuksen sisältöä artikkelissa “The Finnish national core curriculum”, ja tuovat esille information ja tietämyksen muuttuneen roolin: “[K]nowledge, which is deemed culturally valuable, has also undergone a profound change, but the national curriculum has yet to follow.”

Onnellinen lapsi - vanhempien kasvatusoppi

Juha T. Hakala pohtii vanhemmuutta, ja sen puutetta, hätkähdyttävässä kirjassa Onnellinen lapsi - vanhempien kasvatusoppi (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8646-7). Lapsilta katoaa lapsuus ja masennus vaivaa yhä useampaa koululaista. Sellainen on tämä meidän Suomemme: kilpailuyhteiskunta jossa aikuisilla ei ole aikaa lapsille. Ja lapset ajetaan oravanpyörään josta ei ole poispääsyä.

Hakala osaa kirjoittaa, ja hänen omakohtaiset pohdiskelunsa sekä konkreettiset esimerkit lapsuuden ongelmista saavat mietteliääksi. Haluammeko todella tätä?

Kun Suomeen iski 1990-luvun alussa lama, noustiin siitä hampaat irvessä, uskomattoman nopeassa tahdissa. Ja tämän jälkeen tuli globalisaatio ja muut äärimmäisen kilpailun trendit, ja Suomessa haluttiin olla mallioppilaita.

Ja samalla kävi niin, että unohdettiin lapset, tai pikemminkin lapsista tehtiin samanlaisia suorittajia kuin aikuisetkin olivat. Ja jos lapsuuden olisi voinut kokonaan ottaa pois lapsilta, sekin olisi varmaan otettu kansallisen maabrändin osaksi: ”Tulimmeko pantanneeksi terveytemme saadaksemme huipputehokkaan kansantalouden ja huippuluokan oppimistulokset? […] Oppilaiden viihtyvyys ja tyytyväisyys kouluoloihin ovatkin Suomessa Euroopan alhaisinta luokkaa. Jopa monissa entisen Itä-Euroopan maissa kouluviihtyvyys on paremmalla tolalla kuin meillä, voitteko uskoa!”

Miten vanhemmat oppisivat olemaan vanhempia? Ja miten lapsilla olisi aikaa lapsuudelle, ei vain jatkuvalle kilpailulle koulussa ja harrastuksissa. Voiko tämä meno jatkua ilman että ajamme koko maan burnoutiin ja sitä kautta konkurssiin?

Hakala osaa tiivistää olennaisen: ”Vanhemmuus ei ole pikamatka. Ei, vaan vanhemmuus on kestävyyslaji. Ehdottomasti. Se on hidasta sisuttelua. Vanhemmuus on asia, jota ei hoideta vasemmalla kädellä. Se on lempeätä silmiin tuijottelua. Se on kädestä pitämistä. Se on tukan pörröttämistä, läheisyyttä.”

Ja kun puhutaan ”rajojen asettamisesta”, Hakala näkee asian tuoreella tavalla: ”[S]uurin ongelma lasten kasvattamisessa ei ehkä sittenkään ole rajojen puute, vaan pikemminkin luottamuksen puute.” – Jos ei ole aikaa tavalliseen yhdessä oloon, miten voi olla luottamusta?

Vanhempien tulisi oivaltaa oma erityisyytensä suhteessa lapsiin: ”[M]ikä asia erottaa kaikki vanhemmat lapsistaan? Oikein: aika, eletty elämä. Meillä vanhemmilla on kokemusta. Lapsillamme sitä ei ole vielä paljoakaan. […] Tietoa ei pidä koskaan sekoittaa elämän mukanaan tuomaan viisauteen.”

Lainatut, viivatut, tentityt

Hanna Kuusi on kirjoittanut mielenkiintoisen historiikin kirjastomaailmasta: Lainatut, viivatut, tentityt (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011; ISBN 978-952-222-280-0). Teoksella on alaotsikkona Ylioppilaskunnan kirjasto / Helsingin yliopiston opiskelijakirjasto 1858-2009, ja se kertoo tsaarinajan yliopistossa toimineesta ylioppilaiden omasta kirjastosta, joka kasvoi ja kehittyi ja muuttui loppujen lopuksi osaksi Helsingin yliopiston kirjastoa.

Kirjasta käy hyvin ilmi opiskelijakirjaston palvelutehtävä: "Ennen kaikkea opiskelijakirjastot poikkesivat muista tieteellisistä kirjastoista palveluorientaatiollaan - opiskelijat tarvitsivat palvelua ja toisaalta kehittynyt palvelukulttuuri opetti opiskelijat kirjaston käyttäjiksi."

Kirjojen lainausmahdollisuus on ollut ja on opiskelijoille tärkeä, myös taloudellisessa mielessä: "Kirjojen lainaus oli huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin suora opintotuki. [...] Opiskelijakirjaston laskelmien mukaan yksittäinen opiskelija säästi vuodessa 1500-2500 markkaa, kun pystyi lainaamaan tenttikirjansa kirjastosta. Jos opiskelijat olisivat ostaneet kirjansa, olisi se merkinnyt 39 miljoonan markan investointeja vuosittain. Vertailun vuoksi opiskelijakirjasto käytti kurssikirjallisuuden hankintaan vuonna 1990 noin 1,7 miljoonaa."

Sellaiset tieteenalat joilla kirjallisuudella on erityisen suuri merkitys hyötyvät kirjastolaitoksesta valtavasti. Kirjasta käy ilmi, että 1990-alkupuolen taloudellisen kriisin aikana laskettiin, mitä kurssikirjallisuus tulisi maksamaan opiskelijalle: "Oikeustieteellisen maisteritutkinnon kirjapaketin hinnaksi saatiin 32 000 markkaa ja valtiotieteellisen tutkinnon 24 000 markkaa." Ja tässä oli kyseessä vain tutkimusvaatimuksissa mainitut kirjat.

Teos on mainio kuvaus kirjastosta "sisältä päin", ja samalla se valottaa olennaista yhteiskunnallista toimintoa jota ilman osaamista tuskin voisi ajatella syntyvän, ainakaan samassa mitassa kuin mistä olemme saaneet Suomessa tähän asti nauttia.

Hieno työtä, sekä historiikin tekijältä että historiikissa kuvatulta laitokselta!

Ymmärrys hoi! Kirja, läppäri ja muuttuva oppiminen

Kimmo Suomi ja Katriina Kajannes ovat toimittaneet kiinnostavan artikkelikokoelman Ymmärrys hoi! Kirja, läppäri ja muuttuva oppiminen (Kustannusosakeyhtiö Hai, 2011; ISBN 978-952-5934-06-9). Miten käy painetun kirjan, ja onko elektronisilla välineillä käyttöä oppimisessa?

Lainaus kirjan takakannesta: "Kirjassa pohditaan Euroopan neuvoston päätöksen (dokumentti nro 12608, 6.5.2011) merkitystä oppilaille ja opettajille. Siinä nimetään mm. matkapuhelimet, langattomat verkot ja laajakaistat sekä niihin liitetyt tietokoneet potentiaaliseksi vaaraksi lapsille ja opettajille."

Yritin tätä mainittua dokumenttia löytää netistä, mutta enpä sitä nopealla etsimisellä löytänyt, joten en voi sanoa mitä siellä tarkkaan ottaen on todettu. Mutta lähtökohtana lienee radiotaajuisen (ja mikroaaltosäteilyn) terveysriskit, liittyen altistumiseen esimerkiksi koulujen tietokoneluokissa.

Terveysriskit ei ole suinkaan kirjan ainoa teema, mutta ehkä se joka on kaikkein kiistanalaisin. Mikko Ahosen toteaa artikkelissaan Koulut, langattomat verkot ja terveysriskit yrittäneensä nostaa asiaa esille Opetushallituksen suunnalla mutta ilman tulosta: "Onneksi on edes tämä kirja, jossa voimme avoimesti keskustella aihealueesta."

Varsinaista keskustelua en kirjasta kuitenkaan löytänyt, pikemminkin oli niin että langattomat verkot nostettiin esille potentiaalisena terveyshaittana parissa artikkelissa ja muissa asiaan ei kiinnitetty mitään huomiota.

Mutta oli kirjassa aihe jossa esitettiin eriäviä näkemyksiä, ja se oli kirjan merkitys oppimisessa ja ymmärtämisessä. Heti kirjan alussa oli artikkeleja, joissa painettua kirjaa pidettiin suurenmoisena saavutuksena, sivistyksen perustana ja kulutuskulttuurin vastapainona. Näin Eero Tarasti: "Kirja uhmaa tätä kuluttamisen yhteiskuntaa. [...] Lukiessamme kirjaa emme kuluta emmekä tuhoa mitään, emme ole tehokkuusideologian vallassa."

Näiden ajatusten vastapainona löytyy kirjan lopusta (tarkoituksellinen sijoittelu?) muutama artikkeli, jotka nostavat tietotekniikan mahdollisuudet esiin positiivisessa valossa.

Leo Stranius kirjoittaa sosiaalisesta mediasta ja verkkovaikuttamisesta: "Sosiaalisessa mediassa esiintyvässä joukkoälyssä on kyse siitä, että hallinnon, järjestöjen ja epämuodollisten liikkeiden havaitsemia ongelmia ja kysymyksen asetteluita voidaan laittaa eri verkkoyhteisöille entistä helpommin ratkaistaviksi. Satunnaisen asian ympärille kerääntynyt ryhmä pystyy tuottamaan todennäköisesti monipuolisempia ratkaisuja kuin vakiintunut taho, opetusohjelma tai perinteinen yhdistystoiminta. Verkottunut kansalaistoiminta mahdollistaa tiedon nopeamman käsittelyn ja reagoinnin sekä luo uusia näkökulmia ja ratkaisuja."

Ja sitten on kirjan kiinnostavin artikkeli, tosin monelta osin aivan liian lyhyt, jotta asian perimmäistä merkitystä pystyisi täysin arvottamaan, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen kirjoitus silti: Kimmo Suomen artikkeli "Kiinalainen tietoisuustaito - kokemuksia verkko-oppimisesta meillä ja muualla".

Suomi kertoo kansainvälisistä kokemuksistaan verkko-oppimisen ja opettamisen parissa, muun muassa Portugalissa, Etiopiassa ja Kiinassa.

Kokemukset Kiinasta olivat hämmentäviä, kiehtovia:

Opettajien tiedot, taidot ja käsitykset verkko-opettamisesta suorastaan tyrmäsivät omani. [...] Ensimmäinen opetus oli, että verkkopedagogiikkaa ei ole - se ei poikkea mitenkään muusta pedagogiikasta. Verkko-opetuksessa pitää asettaa etusijalle lasten ja nuorten tietoisuustaidot ja niiden kokonaisvaltainen edistäminen, jotta uutta oppimista voi tapahtua. Ymmärsin, että tietoisuustaidoilla tarkoitettiin niin henkisiä kuin fyysisiä selviytymiskykyjä. [...] Verkko-opetuksessakin harjoitettavien tietoisuustaitojen (mindfulness) alueeseen kuuluvat aistit, keho eritteineen ja mieli. Niiden maailmasta luomaa yhtä tietoisuutta ei voi viedä millekään virtuaalitasolle: tulkitsemme maailmaa aina tietoisuudestamme käsin. [...] Verkossa toimimisen tulisi auttaa meitä mielen harjoittamiseen samaan tapaan kuin harjoitamme liikkumisen avulla ruumistamme, terveyttä, kuntoa ja toimintakapasiteettiamme (bodyfulness). [...] Kiinalaisessa verkko-opetuksessa on lopullisena tavoitteena kokonaisuuksien hahmottaminen ja sen lisäksi yksityiskohtien löytäminen eri vivahteineen. Kyse ei ole siis deduktiivisesta tai induktiivisesta lähestymiskulmasta oppimiseen vaan niistä kummastakin epälineaarisesta ja samanaikaisesti.

Pitkä lainaus, mutta tämä kyllä sai miettimään. Kiinnostavaa - olisiko meillä täällä Suomessa oppimisen paikka, Kiinasta?

Higher education research in Finland - Emerging structures and contemporary issues

Suomalaisissa korkeakouluissa on tapahtunut monenmoista mullistusta 2000-luvulla. Aihepiiriä tutkitaan monilla eri tahoilla ja tieteenaloilla. Korkeakoulututkimuksen ajankohtaisista teemoista on ilmestynyt tuore kirja Higher education research in Finland - Emerging structures and contemporary issues (Jyväskylän yliopisto, Koulutuksen tutkimuslaitos, 2012).

Kirja tuo esille erilaisia lähestymistapoja ja traditioita korkeakoulututkimukseen ja pyrkii edistämään tieteidenvälistä vuoropuhelua. Koska kirja on englanninkielinen, samoin kuin merkittävä osa potentiaalista kuulijakuntaa, kirjoitin tämän kirja-arvio englanniksi.

---

Sakari Ahola and David M. Hoffman have edited a rewarding yearbook, in which higher education specialists inside Finland focus on its’ lesser reported higher education landscape: Higher education research in Finland - Emerging structures and contemporary issues (Finnish Institute for Educational Research, 2012; ISBN 978-951-39-4647-0).

During the last decade, there has been a lot of interest globally in the Finnish education system, as it appears to be a success story. In this book specialist look at higher education from the inside, making a closer look. What are the findings?

Here is some background about the book: “In Finland, research on higher education is spread out amongst various disciplines and locations, blending national traditions and addressing international trends. Since the beginning of 2000, the Consortium of Higher Education Researchers in Finland (CHERIF) has made an effort to present a current understanding and platform of communication about phenomenon linked to Finnish higher education.”

But let’s go to the articles and discuss some of the key themes of the book.

Jussi Välimaa discusses the relationship with the research and the subject of research, Finnish higher education. Here Välimaa gives the Ministry of Education and Culture positive feedback: “The support from the MOE should also be mentioned here, as the ministry, generally have respected the aims of building a higher education research community as an academic community, rather than using academic research as a purely instrumental tool of the ministry.”

However, even sound research and well-made plans may not be taken into account, as reported by Osmo Kivinen and Päivi Kaipainen, related to a proposal for a dual HE system in the turn of 1990s: “Namely, when the relevant preparation documents and proposal drafted by the ministry of education were presented to the parliament, almost all carefully prepared evidence-based guidelines were forgotten when members of the parliament eagerly began to drive the interests of their own electoral district. As a result, Finland got a hugely oversized and scattered non-university system that only recently has been taken under objective evaluation and consequent implementations.”

Jussi Kivistö and Jarkko Tirronen discuss Aalto university from the viewpoint of “new elitism”. In the turn of the millennium universities faced challenges of globalization, digitalization and marketization, resulting in a new policy environment: ‘”New higher education policy” is based on the incorporation of knowledge, research and innovations. In this policy, universities are primarily instruments of economic growth through knowledge production, innovation transfer and capitalizing processes.”

Also, a new kind of elitism appeared on the scene: ‘Unlike the traditional elitism, which was dealing with the privilege of few students, the new elitism is referring to the privilege of a few institutions, based on past prestige, current merits or future prospects. The main function of the new elitism is to pick out (as the original Latin word “eligere” implies) by ranking institutions deemed to be world class universities.’

Establishment of the Finnish Aalto University is given as an example of the instrumental function of the new elitism: “to gain competitive advantage over the other post-industrialized knowledge societies”.

On the topic of applied vs. basic research, Oili-Helena Ylijoki, Liisa Marttila and Anu Lyytinen find evidence of a strong personal interest by researchers for combining applied and basic research: “[T]he role of basic research nonetheless seems to be strong in Finnish universities, indicating that basic research continues to have appeal among academics, including junior researchers whose overall university experience is different from senior academics.”

And in the Nordic countries it seems that there is emerging a counter-movement from the emphasis on applications: “the rhetoric pendulum seems to be swinging back to an emphasis on a traditional notion of basic research.”

But what about the topic of financial autonomy since the recent university reform in Finland? Vuokko Kohtamäki discusses this topic and finds that context matters: “Financial autonomy takes on different meanings in situations when resources are abundant and available, compared to situations where resources are limited.” Given that Finnish universities confronted their new financial autonomy alongside a major economic crisis, it remains to be seen how the situation develops in the longer run.

All in all, this book is an excellent review of the topical questions of Finnish higher education institutions, and I’m sure it will find a lot of readers also outside Finland.

Vastaiskuja inhimillisen elämän puolesta

Kasvatustieteen professori Kari Uusikylä osaa sanomisen taidon. Kirja Vastaiskuja inhimillisen elämän puolesta (PS-kustannus, 2010) iskee suoraan nyky-yhteiskunnan järjettömyyksiin, siihen että vain huippuyksilö kelpaa eikä inhimillisyyttä arvosteta.

Uusikylä varoittaa luvun 5 alussa: "Jos olet huumorintajuton tosikko etkä osaa lukea rivien välejä, älä lue tätä lukua. Et ymmärrä tekstiä, tai ymmärrät sen väärin." Luulenpa että myös muita kirjan kohtia lukiessa saattaa aamukahvi mennä väärään kurkkuun, niin tiukkaa tekstiä kirjassa on, ja usein viesti iskee rivien välistä ja saa hykertelemään.

Tekstissä "Olemme ihmisiä, typerys!" Uusikylä kertoo vallankäyttäjästä, joka vaati kuntatyöntekijöitä tehostamaan toimintaansa iskulauseella It's innovation, stupid. Ja näin Uusikylä tervehtii vallan huippua: We are human beings, stupid!

"Älä ole pöhkö" sopii moneen nykyisen kilpailuyhteiskunnan ilmiöön. Mikä tässä kaikessa on ihmeellistä on se, miten kiltisti ihmiset ottavat kaiken järjettömyyden vastaan. Onko tosiaan niin että olemme lampaita joita kuka tahansa vähänkin röyhkeämpi tyyppi saa vedätettyä miten tahansa?

Uusikylä kertoo, miten kannustepalkkioita jaetaan kaikilla tasoilla: siivooja saa pienen kannustelisän "verestä, oksennuksesta ja ulosteista mutta ei virtsan luuttuamisesta". "Entä jos talousrikolliset sovittaisivatkin rötöksensä vankilan sijasta metron vessasiivoojina, seitsemän euron tuntipalkalla, asianmukaisin eritekannustein tietenkin?"

Älykkyyden ihailu on mennyt järjettömyyksiin: "Kun joku konsernijohtaja muistuttaa taas mediassa, että viidesosa suomalaisista ei kelpaa tulevaan uljaaseen tietoyhteiskuntaan, on syytä valpastua. Narsistinen luonnehäiriö ellei peräti psykopatia, joka ilmenee tunnekylmyytenä, äärettömänä itsekkyytenä ja muiden alistamisena, on paljon vaarallisempi yhdistelmä kuin köyhyys ja vähäinen älykkyysosamäärä."

Uusikylä huomaa kirkkaasti, miten huterolle pohjalle poliitiikkojen sanomiset rakentuvat, esimerkiksi hurskastelu yhteisöllisyydestä: "Sitä on tuhottu julmasti työelämässä ja kouluissa hajottamalla toimivia yhteisöjä. [...] Peto ajaa meitä takaa: Ole tehokas! Ole ylivertainen! Ole huippu! Suomi on nostettava maailman huipulle! Uhraa itsesi, perheesi ja elämäsi ja sinusta tulee Menestyjä." Tämän Uusikylä kirjoitti pohtiessaan Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien taustoja.

Mikä tästä kaikesta nousee esille on se, että röyhkeys tuntuu riittävän siihen että sanomisia kuunnellaan, riippumatta siitä onko sanomisissa mitään järkeä. Uusikylällä on riemastuttavia poimintoja julkisuudessa paistattelevista "viisaista", joiden sanojen takaa paljastuu ammottava tyhjyys, oman edun tavoittelu ja jopa ilkeys.

Erinomaisesti toimii teksti, jossa Uusikylä panee Antti Hyryn ja Pekka Himasen keskustelemaan toistensa ohi, käyttäen kummaltakin poimittuja sanontoja ja lauseita. Nerokasta - ja kuinka selvästi piirtyy ero todellisen viisauden ja sanallisen näppäryyden välillä.

Uusikylä nostaa esille sen, miten suomalaista peruskoulua pilkattiin koko 1990-luku. Peruskoulun puolustajia haukuttiin siitä, että he edustavat "kuolleeksi luultua yhteiskuntakäsitystä". Opettajankoulutusta ivattiin myös: "Mitä opettajat muka maisterin tutkinnolla tekevät?" Mutta onneksi jotkut ajattelivat yhteistä hyvää: "Köyhä ja rikas lapsi ansaitsevat yhtä hyvän koulun, suomalaisen peruskoulun."

Nyt kun suomalaista peruskoulua ihaillaan kaikkialla maailmassa, kritiikki on hetkeksi vaiennut ja "eliittikouluja" ei enää ajeta yhtä suurella innolla. Mutta saa nähdä kuinka kauan tätä kestää ja taas yritetään romuttaa sitä mikä Suomessa toimii: "Kukaan pilkkaajista ei ole tunnustanut olleensa väärässä, saati pyytänyt anteeksi perättömiä puheitaan, joiden takana olivat usein tietämättömyys, ilkeys ja etujen hamuaminen."

Uusikylä ei sitoudu mihinkään puoluekantaan: "Lampaat määkivät laumassa, ja pässejä vedetään narusta milloin minnekin. Ihmisen taakkana on ajattelemisen pakko. Poliitikkojen toilailuja seuratessa taakka tuntuu välillä kohtuuttoman raskaalta."

Yhteenveto: Onpa hyvä kirja - inhimillisen elämän puolesta!

(Korjasin Uusikylän nimen oikeaan muotoon - pitäisi olla tarkempi näissä.)

Paha tiede

Oikeastaan kirjan nimi pitäisi kai suomentaa "huono tiede", mutta "paha" kuulostaa pahemmalta, ja kirjan tiede on todella pahaa: vääriteltyä, korruptoitua ja älytöntä. Ja kuten tuosta jo voi päätellä, teos on äärimmäisen kiinnostava, Ben Goldacren Bad Science vuodelta 2008.

Ensiksi lienee syytä todeta, että suomalaisen koulujärjestelmän arvostus parani jälleen pykälän kun luin millaista pseudotiedettä ja huuhaata Englannin kouluissa harrastetaan. Tarkoitan tällä "aivojumpaksi" (Brain Gym) nimitettyä toimintaa, jossa otetaan pari maalaisjärjellä ajatellen järkevää ajatusta ja lisätään niihin 99% markkinointivetoista huuhaata, joka sotii tieteellistä maailmankuvaa vastaan.

Järkeviä ajatuksia aivojumpassa on kaksi - on hyvä pitää välillä taukoja ja on syytä juoda riittävästi vettä - mutta näihin on lisätty sen kaltaista huuhaata että ihmetyttää että opettajat kouluissa eivät ole nähneet asian läpi. No, onneksi koululaisista osa huomaa keisarin uudet vaatteet, ainakin Goldacren saamien kirjeiden perusteella.

Huh, puistattaa vieläkin. Tässä lainaus Goldacrelta: "But what is most frightening is the way that pseudoscience makes your head go soggy. Debunking Brain Gym, let me remind you, does not require high-end, specialist knowledge. We are talking about a programme which claims that 'processed foods do not contain water', possible the single most rapidly falsiable statement I've seen all week. What about soup?"

Tässä yhteydessä pelottavaa on se, että paketoimalla pari järkevää ajatusta pseudotieteelliseen valepukuun ja lisäämällä runsain määrin hokkus-pokkusta saadaan aikaan paketti, jolla voidaan rahastaa ja joka voidaan omistaa. Ja mikä ihmeellisintä, Englannissa ovat opetuksesta vastaavat viranomaiset ottaneet tämän kaiken todesta.

Hauskana yksityiskohtana ja johdatuksena empiiriseen tutkimusmetodiin Goldacre viittaa Raamattuun, Danielin kirjaan (1: 1-16), josta tässä lainaus, aiheena kaksi vaihtoehtoista ruokavaliota:

Daniel sanoi valvojalle [...] "Saisimmeko sentään koettaa kymmenen päivän ajan. Antakaa meille pelkkiä kasviksia syötäväksi ja vain vettä juotavaksi. Katsotaan sitten, miltä me näytämme ja miltä näyttävät ne pojat, jotka syövät herkkuja kuninkaan pöydästä. Tee sen jälkeen palvelijoillesi niin kuin parhaaksi näet."

Valvoja suostui tähän ja antoi heille kymmenen päivää aikaa. Kymmenen päivän kuluttua he näyttivät paljon terveemmiltä kuin ne pojat, jotka olivat saaneet ruokansa kuninkaan pöydästä. Niin valvoja jätti pois kuninkaan pöydän herkut ja juomaksi määrätyn viinin ja antoi heille vain kasviksia.

Toki modernin tieteen perspektiivistä tässä tutkimusmetodissa on puutteensa, esim. kaksoissokkotestaus puuttuu eikä kohderyhmää satunnaistettu, mutta hyvä alku se on tämäkin. Harmi vain että kaiken maailman huuhaaopeissa ei olla edes Danielin kirjan tasolla.

Goldacre saa kaivettua syvällistä tieteellistä ymmärrystä mahdollisesti yllättävästä lähteestä: homeopatiasta. Tai oikeastaan on kyse siitä, että homeopatia on erityisen yksinkertainen esimerkki jolla voidaan havainnollistaa tieteellistä metodia, sillä homeopatiasta metodi puuttuu. Tämä on ironista, sillä alun perin homeopatia syntyi tilanteessa jossa lääketiede oli kaikkea muuta kuin tieteellistä. Homeopatia oli vastavoima suoneniskennälle ja muille potilasta vahingoittaville hoitomuodoille. Mutta sittemmin tilanne kääntyi päälaelleen: lääketieteestä tuli tiedettä ja homeopatia linnoittautui pseudotieteeksi jossa ei ole päätä eikä häntää.

Goldacren homeopatiaa käsittelevä luku on lähestulkoon selkein johdatus (kokeelliseen) tieteelliseen tutkimusmenetelmään, mitä mistään olen lukenut. Ja mikä parasta, hyvin tehty tieteellinen tutkimus (koeasetelma) ei ole sen kalliimpi toteuttaa kuin huono, ja huonoon taas ei voi alkuunkaan luottaa. Ja tästä löytyy homeopatiaa käsittelevistä "tutkimuksista" aineistoa yllin kyllin. Käytännössä kaikki mahdolliset tavat tehdä tutkimus väärin ovat edustettuina.

No, näin lienee minkä tahansa tutkimusalueen osalta, joukosta löytyy niin jyviä kuin akanoitakin, mutta homeopatia on siitä hyvä esimerkki että siellä akanat ovat tavattomasti yliedustettuina.

Mutta, kuten tyypillistä pseudotieteelle, homeopatian kannattajat (erityisesti sillä elantonsa ansaitsevat) eivät ole arkijärjellä vakuutettavissa. Tähän liittyen Goldacre toteaa kirjastaan: "Voit tämän kirjan lukemisen jälkeenkin olla väärässä, mutta ainakin olet sitä uskottavammin kuin tällä hetkellä."

Tämä on käsittääkseni väännös Fermin lausumasta. Hän totesi luennosta jota hän kävi kuuntelemassa: "Ennen tänne tuloani olin hämmentynyt tähän asiaan liittyen. Luennon kuunneltuani olen edelleen hämmentynyt. Mutta korkeammalla tasolla."

Tähän kirjaan pätevät mitä suuremmassa määrin kummatkin lausumat. Erinomaisen suositeltava tiedekirja!

Mobiililaskenta ja muita trendejä

Lueskelin vuoden 2010 Horizon Report -julkaisua, jonka tiivistelmässä sanotaan seuraavasti:

[Horizon Project] identifies and describes emerging technologies likely to have a large impact on teaching, learning, or creative inquiry on college and university campuses within the next five years. [...]

In each edition of the Horizon Report, six emerging technologies or practices are described that are likely to enter mainstream use on campuses within three adoption horizons spread over the next one to five years. Each report also presents critical trends and challenges that will affect teaching and learning over the same time frame.

Raportti on sarjassaan seitsemäs, ja projekti on ollut olemassa vuodesta 2002 alkaen. Kunkin raportin taustalla on laaja verkostopohjainen keskusteluihin ja haastatteluihin perustuva tutkimustyö: "... an ongoing series of conversations and dialogs with hundreds of technology professionals, campus technologists, faculty leaders from colleges and universities, and representatives of leading corporations from more than two dozen countries."

Vuoden 2010 raportissa listataan seuraavat kuusi tekniikkaa joilla tulee olemaan suuri merkitys opetukseen ja oppimiseen lähivuosien aikana:

• yhden vuoden kuluessa: mobiililaskenta (mobile computing) ja avoimet aineistot (open access)
  
• kahdesta kolmeen vuotta: elektroniset kirjat ja yksinkertainen laajennettu todellisuus (simple augmented reality)
  
• neljästä viiteen vuotta: eleisiin perustuvat käyttöliittymät (gesture-based computing) ja visuaalinen datan analyysi
  

On tietysti jossain määrin riskialtista pohtia tulevaisuutta teknologian näkökulmasta (eikä Horizon Report niin teekään vaan lähtee isommista trendeistä liikkeelle, mitä en tässä referoi), mutta toisaalta teknologia tuo konkretiaa pohdiskeluun. Ja ennen kaikkea se tuo esille mitä käytännössä tapahtuu jo nyt ja miten tämä tulee vaikuttamaan olemassaoleviin toimintamalleihin opetuksessa ja oppimisessa.

Aluksi muutama kommentti etäoppimisesta ja avoimesta aineistojen saatavuudesta.

Etäoppiminen on tätä päivää, mutta paljon haasteita on vielä ratkaistavana, ei vähäisimpänä pääsy keskeisiin oppimissa tarvittaviin aineistoihin. Jos opiskelija ei pääse tutustumaan ammattilaisten käyttämiin järjestelmiin ja aineistoihin, putoaa opiskelulta pohja pois, tai ainakin se tulee paljon vaikeammaksi.

Toisaalta on todettava, että vaikka jotkin aineistot - esimerkiksi terveysalalla - ovatkin tiukasti monenlaisten portaalien ja salasanojen takana - löytyy olennaisesti samaa informaatiota muualta, se vain ei ole samalla tavalla tarkistettua ja jonkin organisaatiotahon luotettavaksi takaamaa.

Toinen juttu sitten on se, että jos aineistoa ei pääse helposti käyttämään, ei sitä myöskään käytetä eikä sen "brändi" näin ollen tule tunnetuksi, ja täten vähemmän laadukas mutta helposti käyttöön otettava materiaali jyrää lukkojen taakse sijoitetun.

Lopuksi vielä vähän pohdintaa mobiililaskennasta. Olen ilmeisestikin aika lailla jämähtänyt vanhaan, kun en tuntenut juuri yhtäkään Horizon Reportin luettelemista keinoista hallita omaa työtään ja informaatiotaan netissä: Evernote, Nozbe, Wesabe, TripIt, Dropbox, CalenGoo, Limbo, Foursquare, Whrrl.

Raportin mukaan nämä ovat esimerkkejä siitä, miten työssä, opinnoissa ja henkilökohtaisessa elämässä - vaikkapa talouden suunnittelussa - ollaan tultu tilanteeseen jossa asiat voi hoitaa mistä tahansa milloin tahansa, kiitos mobiiliteknologian. Läpimurto tulee tapahtumaan opetuksessa ja opiskelussa vuoden sisällä.

Raportista löytyy käytännön esimerkkejä, muun muassa terveysalalta: "At the University of Louisville School of Medicine, residents use smartphones instead of prescription pads and multiple reference books. Patients and residents alike approve of the new system." Älykännykkä korvaa sairaalassa lääkemääräyslomakkeet ja referenssikirjat. Toimineeko käytännössä, saapa nähdä.

Tulevaisuuden hahmotelmana ja omien näkemysten suhteuttajana Horizon Report on hyödyllinen, vaikkakin pitkälti (kansainvälisestä verkostosta huolimatta) amerikkalaiseen yliopisto-opetuksen ympäristöön suuntautuva. Samat asiat ovat edessä täällä Suomessakin. Miten tartumme haasteeseen niin että sekä nykyiset että tulevat ammattilaiset saavat käyttöönsä riittävän hyvät välineet ja luotettavat tietolähteet?

Ekotehokkaasti, terveydeksi

Vuosi vaihtui ja mielellään sitä toivoisi, että asiat muuttuisivat. Mutta yleensä kaikki jatkuu ennallaan.

Vuoden 2009 loka-marraskuussa ryöpsähti julkisuuteen monta raporttia suomalaisen osaamisen tilanteesta. Tietoyhteiskunnan kurjaa kuntoa ruoskittiin Teppo Turkin kokoamassa EVA:n raportissa "Nykyaikaa etsimässä - Suomen digitaalinen tulevaisuus". Itseruoskinta jatkui lehtien palstoilla, tosin jotkut intoutuivat jopa kehumaan Suomea.

Työ- ja elinkeinoministeriö julkisti raportin "Evaluation of the Finnish National Innovation System", jossa Suomea moitittiin monimutkaisista ja päällekkäisistä rakenteista ja huonosta kansainvälistymisestä. Samaa moitetta nurkkakuntaisuudesta tuli Suomen Akatemian raportissa "Suomen tieteen tila ja taso 2009".

* * *

Raporttien ymmärtämisen yrittämisen informaatioähkystä on vaikea päästä yli.

Miten löytää selkeää juonta lukemattomien yksityiskohtien joukosta? Mutta pikku hiljaa alkaa jonkinlaista ymmärrystä syntyä keskustelujen ja pohdiskelujen myötä. Erityisen mielenkiintoisia mahdollisuuksia tarjoaa tietotekniikan fiksu käyttö.

Suomi ei voi kehuskella, että osaisi ottaa tietotekniikasta parhaalla mahdollisen hyödyn kilpailutekijänä. Pahimmillaan tietotekniikka nähdään ainoastaan kustannuksena joka tulee karsia minimiin. Mutta pelkkä kulujen karsinta johtaa entistä huonompaan tilanteeseen ja huonosti toimivan tietotekniikan aiheuttaman piilotyön lisääntymiseen.

* * *

Suomalaiset ovat hyviä luomaan instituutioita ja huonoja muuttamaan tai lopettamaan niitä. Aina on löydettävissä perusteluja toimintamalleille, jotka kansainvälisestä vinkkelistä näyttävät järjettömiltä ja nurkkakuntaisilta.

Kaikkea ei toki ole tarpeen repiä alas vain siitä syystä, että kyseiset tekemiset eivät kiinnosta muuta maailmaa. On kuitenkin hyvä miettiä kriittisesti, mitä meidän kannattaa tehdä Suomessa ja mitä tuoda tänne maailmalta. Ja mitä voimme tarjota vastineeksi siitä että muut antavat osaamistaan meidän käyttöömme.

Euroopan neuvosto totesi joulukuun alussa: "... a range of new opportunities exist for European leadership in ICT, that are driven by new scientific findings, by new technology development and by the innovative use of technology to lay the basis for modern science and to address emerging challenges in areas such as the transition to an eco-efficient economy or sustainable health care for an ageing population".

Tiivistettynä: tietotekniikan huippuosaamisella edistetään ekotehokkuutta ja terveyttä. Kummatkin ovat Suomelle mahdollisuuksia.

* * *

Isoin muutos ajattelumalliin syntyy siitä, että ei ajatella asioita vain Suomen näkövinkkelistä vaan mietitään isompaa kokonaisuutta. Asiat kytkeytyvät toisiinsa ja monet ongelmat ovat luonteeltaan yleismaailmallisia. Niinpä ne kannattaa myös ratkoa kansainvälisen yhteistyön tasolla. Tällöin mukaan on mentävä ajoissa ja omat näkemykset on sovitettava yhteistyökumppanien näkemyksiin.

Tulevaisuuden kannalta Suomelle olennaista toimialaa voisi kutsua yhteiskunnan näkövinkkelistä "osaamisen tuottamisen sektoriksi", johon kuuluu tutkimus, opetus ja näitä tukeva toiminta sekä näihin asioihin linkittyvät yhteiskunnallisesti tärkeät tehtävät.

Asioiden hoitamiseen tarvitaan integraattori joka saa osaset toimimaan tehokkaasti yhdessä. Lisäksi täytyy ymmärtää asioiden ennakointi: meidän tulee nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mitä tänään on tarpeen asialle tehdä.

Homman hoitaminen vaatii sinnikkyyttä, mutta eiköhän sitä Suomesta löytyy, samoin kykyä ja halua saada asioita aikaan.

Laitetaan Suomi kuntoon - nyt jos milloin on tähän mahdollisuuksia.