Ann Patchett: Bel canto

Ann Patchettin romaani on monessa suhteessa rikkinäinen, eikä sen uskottavuus ole erityisen vahvaa, mutta puutteistaan huolimatta romaani nousi yhdeksi kaikkien aikojen suosikeistani, sellaiseksi jonka tarina jätti pysyvän jäljen muistiin: Bel canto (Fourth Estate, 2002; ISBN 1-84115-583-7).



Romaani kertoo joukosta ihmisiä, jotka jäävät terroristien panttivangeiksi joissain tarkemmin määrittelemättömässä Etelä-Amerikan maassa. Romaani kertoo ihmisistä, joiden elämät ovat hyvin erilaisia, mutta panttivankeus saa heidät kohtaamaan toisensa, näkemään jotain sellaista mitä yleensä ei ole tapana nähdä.

Romaani kertoo myös oopperasta, sellaisella tavalla mitä harvoin kirjallisuudessa kohtaa, sillä tuntuu kuin teksti laulaisi, rupeaisi soimaan, ja kertomus tarraa kiinni eikä irti päästä.

Somewhere in South America, at the home of the country's vice president, a lavish birthday party is being held in honor of Mr. Hosokawa, a powerful Japanese businessman. Roxanne Coss, opera's most revered soprano, has mesmerized the international guests with her singing. It is a perfect evening-until a band of gun-wielding terrorists breaks in through the air-conditioning vents and takes the entire party hostage.

But what begins as a panicked, life-threatening scenario slowly evolves into something quite different, as terrorists and hostages forge unexpected bonds and people from different countries and continents become compatriots. Without the demands of the world to shape their days, life on the inside becomes more beautiful than anything they had known before. At once riveting and impassioned, the narrative becomes a moving exploration of how people communicate when music is the only common language. Friendship, compassion, and the chance for great love lead the characters to forget the real danger that has been set in motion and cannot be stopped.

Ann Patchett has written a novel that is as lyrical and profound as it is unforgettable. Bel Canto engenders in the reader the very passion for art and the language of music that its characters discover. As a reader, you find yourself fervently wanting this captivity to continue forever, even though you know that real life waits on the other side of the garden wall. A virtuoso performance by one of our best and most important writers, Bel Canto is a novel to be cherished.

Kuolema oopperassa

Donna Leon aloitti Guido Brunetti -dekkarisarjan romaanilla Kuolema oopperassa (Otava, 2001; suom. Titia Schuurman; ISBN 951-1-17403-7). Brunetti on selkeästi tutunoloinen hahmo tässä kirjassa, aivan samanlainen kuin lasinvalmistusta käsitelleessä dekkarissa Haurasta lasia, joka oli ensikosketukseni Leonin kirjoihin.

Kirjassa tunnelmoidaan menemättä kuitenkaan makeiluun, varsin realistisella tavalla Leon kuvaa Venetsiaansa:

Brunetti päätti kävellä kotiin voidakseen nauttia tähtikirkkaasta taivaasta ja autioista kaduista. Hän pysähtyi hotellin edessä ja mietti matkan pituutta. Kaikkien venetsialaisten mieleen painunut kaupungin kartta kertoi hänelle, että lyhin tie kulki Rialton Sillan kautta. Hän oikaisi Campo San Fantinin poikki ja jatkoi kapeiden katujen labyrinttiin, joka jatkui sillalle päin. [...] Sitten hän oli veden äärellä, silta oikealla puolellaan. Miten tyypillisen venetsialainen se olikaan: kaukaa se näytti ylhäiseltä ja eteeriseltä, mutta lähempää katsottuna se seisoi tukevasti kaupungin mudassa."

Ei ollenkaan hassumpaa, kyllä tämmöisiä dekkareita kelpaa lukea. Ja oopperan ystäville on tällä dekkarilla tavanomaista enemmän tarjottavaa, kun tunnetun kapellimestarin syanidimyrkytyksen syyllistä yritetään löytää. Dramatiikkaa ja jännitteitä tietysti löytyy kohtuullisessa määrin musiikkimaailmasta, mutta mihinkään ylitseampuvaan maalailuun Leon ei tältäkään osin syyllisty.

Leon kuvailee kirjan ihmisiä mukavan maanläheisellä tavalla, tuoden esille sen miltä kuvailun kohde näyttää kulloisestakin näkökulmasta. Brunettin vanhin poika esitellään näin:

[Raffaele] ... oli viidentoista, pitkä ikäisekseen ja muistutti Brunettia ulkonäöltään ja eleiltään. Missään muussa suhteessa hän ei muistuttanut ketään perheenjäsentä ja olisi varmasti kieltänyt sen mahdollisuuden, että hänen käytöksensä muistuttaisi kenenkään elävän tai kuolleen ihmisen käytöstä. Hän oli aivan omin päin saanut selville, että maailma on mätä ja systeemi epäoikeudenmukainen ja että vallanpitäjät ovat kiinnostuneet yksinomaan vallasta. Koska hän oli ensimmäinen, joka oli koskaan tajunnut tämän niin voimakkaasti ja puhtaasti, hän halusi välttämättä tuoda esille laajan halveksuntansa kaikkia niitä kohtaan, joita ei ollut vielä siunattu hänen selkeällä näkemyksellään.

Oopperasta Leon tarjoaa monenlaisia näkemyksiä, esimerkiksi tämän selityksen sille miksi Wagnerista niin pidetään:

»Hän piti kaikesta mistä se toinenkin», signora Santina sanoi avoimen halveksivasti. »Mutta kyllä hän muutenkin piti Wagnerista. Kaikki he pitävät. Se johtuu siitä synkkyydestä ja tuskasta. Siitä he pitävät. Luulen että he pitävät kärsimyksestä. Omastaan tai toisten.»

Savonlinnan oopperajuhlat 100 vuotta

Pentti Savolainen on kirjoittanut historiikin, joka lunastaa paikkansa paitsi oopperajuhlien satavuotisen historian juhlakirjana myös erinomaisena katsauksena suomalaiseen muusikkimaailmaan: Savonlinnan oopperajuhlat 100 vuotta (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26542-9).

Itseäni kiinnosti kysymys siitä, ovatko oopperajuhlat todellakin satavuotiset, mutta tällä asialla Savolainen ei lähde spekuloimaan, toteaa vain että muillakin vanhoilla oopperajuhlilla on ollut vuosien taukoja. Tosin Savonlinnan osalta tauot ovat olleen pitkiä, vuosikymmenen luokkaa, mutta en silti rupea asiasta käräjöimään.

Mukavasti Savolainen kertoo sekä yleisistä linjoista että vähemmän tunnetuista asioista ”kulissien takaa”. Teoksen informaatioarvoa lisää henkilöhakemisto, luettelo Savonlinnan oopperajuhlilla vierailleista oopperataloista sekä luettelo oopperajuhlilla esitetyistä teoksista, mistä käy ilmi myös ne vuodet jolloin oopperajuhlat ovat olleet tavalla tai toisella pois toiminnasta.

Kirja on myös kohtuullisen tiivis, 207 sivua, ja kooltaan sellainen että se mahtuu pienehköllekin pöydälle, mistä kummastakin seikasta voi antaa kiitosta.

Entä mikä on Savonlinnan erityispiirre? No, yksi merkittävä asia on uusien oopperoiden tilaaminen: ”Juuri suomalaisista kantaesityksistä ovatkin muodostuneet Savonlinnan juhlien suurimmat ja kansainvälisesti näkyvimmät valtit.”

Parhaimmillaan noin sata ulkomaista kriitikkoa ja tiedottajaa on ollut paikalla, tosin ehkä tämän päivän sosiaalisen median maailmassa voi ajatella että tiedottamista harrastaa yhä suurempi ulkomaisten osallistujien joukko.

Helppoa ei oopperan alkutaival Suomessa ollut. Aino Ackté oli keskeinen Savonlinnan oopperajuhlien käynnistämisessä, omalla henkilökohtaisella riskillään. (Tosin raha-asioissa Ackté taisi kyllä yleisesti ottaen pärjätä erinomaisen hyvin, mutta tappioitakin silti tuli.)

Joskus Ackté myös toi esille oopperadiivan elkeet, esimerkiksi väittelyssä Wäinö Solan kanssa: ”Kuinka te herra Sola rohkenette asettua minua vastaan, minua, joka tiedän kokemuksestani, miten maailman suurimmilla oopperanäyttämöillä esiinnytään… Minä sanon teille suoraan, että te olette täysiä diletantteja kaikki, laulajina ja näyttelijöinä jopa suorastaan idiootteja siinäkin suhteessa, että te ette osaa antaa arvoa minun ohjeilleni ja neuvoilleni, joita minä suuren kokemukseni ja menestykseni myötä alennun teille antamaan…”

Rahoituksen hankkiminen ei ollut helppoa. Vuoden 1972 alussa Talvela uhkasi jopa jättää Suomessa laulamisen kokonaan, ellei opetusministeriö antaisi oopperajuhlille tarvittavaa avustusta. Talvelan viesti meni opetusministeriöön, ja rahoitusta tulikin varsin mukavassa määrin.

Talvelan roolihahmo tsaari Boriksena muistetaan, ja tästä Talvela kertoi Savolaiselle näin: ”Boriksen on luultavasti oltava ja pitääkin olla hieman hullu. Olen itsekin sanonut, että kun tekee Boriksen sata kertaa, niin joko siihen kuolee tai tulee hulluksi.” --- Talvela teki Boriksen roolin pitkästi yli kaksisataa kertaa.

Teos on mainio historiikki, kiinnostava myös muille kuin oopperan ystäville tai Savonlinnan kävijöille. Tähän kirjaan tullaan varmasti viittaamaan useasti tulevaisuudessa.