Jussi Eronen, Jarno Liski ja Salla Vuorikoski: Ylegate

Jussi Eronen, Jarno Liski ja Salla Vuorikoski kertovat miten Ylen journalismin riippumattomuus on vaarantunut ja mitä ongelmia tämä tuottaa niin työtään tekeville juornalisteille kuin laajemmin koko suomalaiselle yhteiskunnalle: Ylegate (Barrikadi, 2017; ISBN 978-952-289-383-3).



Jos odottaa kirjalta Dan Brownin jännärien kaltaista vetävyyttä, varmaankin pettyy. Sitä vastoin lukijalle on tarjolla asiallista ja tarkkaan dokumentoitua kuvausta siitä miten poliitikot ovat pyrkineet kajoamaan Ylen toimintaan tilanteissa, joissa heillä on pelissä ollut oma etu (ja tarkoituksena omien väärinkäytösten peittely). Tekee mieli sanoa: "Hyi!"

Kirjoittajat Jussi Eronen, Jarno Liski ja Salla Vuorikoski, Ylestä irtisanoutuneet toimittajat.

YLEGATE valottaa erityisesti viime aikaisia Yleä ravistelleita tapahtumia mutta taustoittaa samalla Atte Jääskeläisellä päätoimittajakautta, Ylen rahoitusta, poliittista valtapeliä ja salattuja yhteiskuntassuhteita. Mukana ovat tapahtumat lautakasasta Katera Steeliin ja Juha Sipilään. Teos painottuu viimeaikaisiin näyttävien lähtöjen taustoihin. Siihen haastatellaan suuri joukko asiasta perillä olevia.

Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru: Luokkavallan vahtikoirat - miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä

Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru ottavat kantaa suomalaisen journalismin (alennus)tilaan: Luokkavallan vahtikoirat - miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä (Into, 2016; ISBN 978-952-264-557-9).



En voi olla miettimättä, olisiko Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun journalismia käsittelevä kirja erilainen, jos sen kirjoittaminen olisi tapahtunut Britannian EU-kansanäänestyksen tuloksen selvittyä. No, samalla tavalla kuin Britanniassa löytyy Suomestakin populistisia poliitikkoja jotka valtaa tavoitellessaan valehtelevat minkä ehtivät, häpeämättä edes valheiden paljastuttua.

Mutta se kieltämättä on oireellista, että journalismi, jota joskus syystäkin on pidetty yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamiseen kykenevänä valtiomahtina, ei sellaista roolia enää itselleen ota, eikä tunnu tällaista roolia edes kaipaavan. Vallankäyttäjien taskuissa on mukava piileskellä, ja muutama kolikkokin saattaa näppeihin tarttua kun pelaa pelinsä oikein.

Media todella on "vallan vahtikoira". Se vahtii, ettei kukaan pääse horjuttamaan valtaa. Kuten muutkin työntekijät, myös toimittajat pelkäävät työpaikkojensa ja asuntolainojensa puolesta. He päästävät mediassa ääneen poliitikot ja niin sanotut asiantuntijat, mutta esimerkiksi työttömät, siirtolaiset ja seksityöläiset esitetään huolestuneen keskustelun ja kurinpidon kohteina. Lähiöitä ja "syrjäseutuja" kauhistellaan, mutta samalla keskiluokkaiset toimittajat hakevat näiltä pahamaineisiksi leimaamiltaan alueilta "rosoisuutta" ja väriä.

Miten media käyttää luokkavaltaa? Kenen näkemykset nostetaan mediassa esiin ja millä tavalla? Miten yhteiskunnan hierarkiat määrittävät julkista keskustelua? Mitkä ovat journalismin sokeat pisteet?

Ilkka Pernu: Totuuksien tavaratalo

Ilkka Pernun kirjoittama Long Playn kolmas artikkeli on täyttä tavaraa, tosin kesti aikansa ennen kuin ymmärsin miten kirjoitus toimii kahdella tavalla, toisaalta abstraktimmalla tasolla pohtien hankaluutta erottaa tietoa luulosta, toisaalta asiaa käytännössä tutkien Magneettimedia-esimerkin avulla: Totuuksien tavaratalo (Hitaan journalismin yhdistys ry, 2013; ISBN 978-952-6686-02-8).



Ensimmäisellä lukemisella huomio kiinnittyi tavaratalo J. Kärkkäisen julkaiseman Magneettimedia-asiakaslehden kummalliseen ja epäilyttävään sisältöön ja taustalla olevaan höpsähtäneisyyteen, jota voisi myös salaliittoteorioiksi kutsua. Vasta myöhemmin alkoi hahmottua se varsinainen aihe, eli miten sama höpsähtäneisyys vaivaa meitä kaikkia, kun emme ehdi tai pysty todentamaan sitä tietoa jonka pohjalta maailmankuvaamme luomme.

Näin Pernu kirjoittaa Magneettimedia-lehdestä: "Magneettimedian mukaan rokotukset aiheuttavat kätkytkuolemia, auringonvalo estää ihosyöpää ja aidsista voi parantua homeopatialla. Ilmastonmuutosta lehti pitää huijauksena."

Eikä tässä vielä kaikki, seuraavassa on lisää esimerkkejä: "Columbinen koulusurmat olivat lavastettuja." "Lentokoneiden taivaalle jättämät jäljet ovat kemikaalivanoja, joiden avulla ihmisiin levitetään myrkkyjä." "CIA kehitti hi-viruksen ja levitti sitä mustiin ja homoihin hepatiittirokotteen välityksellä."

Tavaratalon ja lehden taustalla on Juha Kärkkäinen, ilmeisen mustavalkoisesti ajatteleva ihminen, joka saamastaan palautteesta huolimatta jatkaa lehdessä entisellä linjalla. Näin häntä kuvaillaan: 'Tavaratalon työntekijät luonnehtivat häntä jyrkäksi ihmiseksi. Jos on eri mieltä Kärkkäisen kanssa, hän aloittaa syyttelyn: kuka on kommunisti, kuka feministi, kuka vapaamuurari. [...] Eräs entinen alainen sanoo, että Kärkkäisen kanssa on mahdotonta keskustella ideologisista aiheista. ”Hän ohittaa kaiken, mikä ei sovi hänen omaan maailmankuvaansa.”'

Tässäkin on tietysti syytä lähdekritiikkiin, eikä Pernu esitäkään Kärkkäistä täysin mustavalkoisena, mutta jotain kiehtovaa on tässä tavassa nähdä maailma salaliittona jossa pitää varautua yhteiskunnan romahtamiseen millä hetkellä tahansa. Hyvin samanlaista ajattelua tässä on kuin jenkkilässä niissä piireissä joissa aseistaudutaan, linnoittaudutaan ja kerätään ruokavarastoja maailmanlopun varalle.

Ja samalla kaikki tämä kuvastaa sitä keskustelua mikä läpäisee ison osan netissä käydystä vuoropuhelusta. Jotenkin kummallisella tavalla salaliittoteoriat ja yleinen epäluottamus vallassa oleviin istuvat nettiin kuin kolmas silmä päähän, vai miten tässä pitäisi sanoa.

No, joka tapauksessa on syytä vakavasti miettiä, millainen tämä informaatioyhteiskuntamme todellisuudessa onkaan, ja onko luulo tuhannen tiedon väärtti. Hallitusohjelman tasolla on puhuttu siitä, että Suomi pitäisi nostaa maailman osaavimmaksi kansaksi vuoteen 2020 mennessä, ja tässä epäilemättä riittää haastetta, ainakin tämän Long Playn artikkelin perusteella.

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo: Himasen etiikka

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo kirjoittivat artikkelin, joka tuntuu käynnistäneen uudelleen poliittisen keskustelun Suomessa: Himasen etiikka (Hitaan journalismin yhdistys ry, 2013; ISBN 978-952-6686-01-1).



Long Play -lehden toinen artikkeli on tuottanut huomattavan määrän kirjoituksia niin lehdistössä kuin netissäkin. Vihdoin artikkelin luettavaksi hankittuani arvelin, että kovin paljon uutta tekstistä ei enää löytyisi. Mutta kyllä löytyi. Eityisesti viehätti kirjoittajien tapa kirjoittaa aiheestaan, selkeästi, asiallisesti, antaen lukijalle tilaa pohtia ja ymmärtää kaikessa rauhassa ilman turhia huutomerkkejä tai alleviivauksia.

Journalistit hyödyntävät taitavasti Himasen ja hänen lähipiirinsä hiljaisuutta, sitä että oikeastaan mistään ei saa kommentteja asiasta. Toki on niin, että mahdolliset kommentit olisi ehkä voitu tulkita tarkoituksellisen negatiivisella tavalla, mutta se että juuri kukaan rahoitusta saaneen hankkeen tutkijoista ei suostu kertomaan tekemisistään herättää kysymyksiä. Mihin myönnetty raha oikeastaan on käytetty ja tullaan käyttämään?

Mutta sitten on tietenkin muistettava, että Himasen saama 700 000 euron rahoitus on Suomen valtion mittakaavassa suhteellisen pieni rahasumma. Täten on pohdittava missä määrin olennainen on kysymys Himasen saaman rahoituksen taustoista ja rahoituksen käytöstä, puhumattakaan rahoituksella saatujen tulosten relevanssista yleisesti käytössä olevilla mittareilla mitattuna. Varmasti on löydettävissä isompia ja olennaisempia asioita tuumailtavaksi.

Toisaalta sitä ei voi kieltää etteikö Himasen hankkeesta käyty keskustelu olisi ollut harvinaisen osallistavaa suomalaisen poliittisen keskustelun tavanomaiseen iltapäivälehtitasoon verrattuna. Hankkeeseen ja sen rahoitukseen on voinut ottaa kantaa yhtä lailla maallikko kuin ammattitutkija, niin poliittinen aktivisti kuin nukkuva äänestäjä.

Keskustelu konsulttien käytöstä valtionhallinnossa yleisemmin on saanut Long Playn artikkelin myötä uutta ulottuvuutta. Samalla on päästy pohtimaan riippumattoman tutkimuksen (ja ehkä myös riippumattoman virkamieskunnan) merkitystä yhteiskunnan olemassaolon turvaajana. Ei hassumpaa.

Ja sanottakoon vielä, että muutama vuosi sitten olin seminaarissa kuuntelemassa Himasen luentoa. Samat tarinat hän silloinkin esitti, aivan kuin Long Playn artikkelissa kerrotaan.

Himanen kaivoi povitaskustaan kirjeen, taitteli sen auki ja luki ääni väristen von Wrightin juuri ennen kuolemaansa lähettämän viestin. Tämä teki vaikutuksen ainakin minuun. Oli ilmiselvää, että Himanen suhtautui asiaansa tunteella.

Myöhemmin olen pohtinut, että epäselväksi jäi mikä tuo tunteita herättänyt asia loppujen lopuksi oli. Mikä on tämä ”meille kaikille” tarkoitettu viesti fraasien takana? Ehkä kyseessä on yksinkertaisesti vain Himasen viesti ihmisille, siis kyse on Himasen toimimisesta viestin kertojana, toisin sanoen kyse on Himasena olemisesta.

Tuolla luennolla Himanen kertoi myös siitä, miten oli ollut koulussa opettamassa lapsia ja mitä hän sieltä oli oppinut, lähestulkoon samalla tavalla kuin kerrotaan Long Playn artikkelissa. Tosin artikkeli antaa ymmärtää, että on epäselvää, mistä kouluista on kyse ja mitä tarkkaan ottaen Himanen näissä kouluissa on käynyt tekemässä. Tämä jäi aikoinaan askarruttamaan, eikä vastausta tarjonnut Long Playkään, mutta kysymys kyllä löytyi.

Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta

Johanna Vehkoo tarttuu "journalismin kriisiin" ja saa tilanteen näyttämään pikemminkin uudelta mahdollisuudelta: Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta (Teos, 2011; ISBN 978-951-851-379-0). Vehkoo ei sure sanomalehtien kohtaloa vaan antaa suuntaviittoja laatujournalismille, jolle on tarvetta, ehkä enemmän kuin koskaan.

Ilmiselvää on, että sanomalehden (ja muutenkin painetun lehden) tulevaisuus on vaakalaudalla, sellaisena kuin ne ennen olivat. Netti korvaa uutistarjonnallaan sanomalehdet, eikä kukaan halua lukea eilisen uutisia tänään. Eikä lehteä voi sellaisenaan siirtää nettiin, vaan siellä täytyy toimia toisella tavalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sisällön laadusta pitäisi tinkiä.

Jotkut lehdet, kuten The Times, ovat yrittäneet rahastaa laittamalla sisältönsä maksumuurin taakse. Tämä ei toimi, eikä tule toimimaan: "Sosiaalinen media kavahtaa maksumuuria. New York Times teki Lontoon kaimaansa paremman ratkaisun päästäessään sosiaalisen media linkkien kautta tulevat lukijat ilmaiseksi sisään. Se lupaa lisäksi 15 ilmaista juttua kuukaudessa ennen kuin se pyytää lukijaa maksamaan."

Mielenkiintoinen journalistinen mahdollisuus on keskittyä faktojen tarkistamiseen. Yhdysvalloissa tätä tekevät Politifact, Truthsquad ja FactCheck, Britanniassa Full Fact. Tällaiselle journalistiikalle on kysyntää: "Ulkopuolista faktantarkistusta tarvitaan niin kauan kuin poliitikot tai muut mediassa ääneen pääsevät tahot vääristelevät, valehtelevat ja kaunistelevat - ja niin kauan kuin toimitukset laiminlyövät journalismin tärkeimmän tehtävän: totuuden etsinnän."

Netin myötä journalismilta edellytetään uusia asioita - "asiakkaat vaativat tuoteselosteita journalismiin", kiteyttää Vehkoo. Tämä tarkoittaa niiden käytäntöjen omaksumista, mitä esimerkiksi blogikirjoittajat pitävät itsestään selvinä, linkitystä jutun lähteisiin ja mahdolliseen lisäinformaatioon. Siis: läpinäkyvyyttä journalismiin.

Näin Vehkoo: "Medialukutaitoiset lukijat alkavat vaatia yhä enemmän tietoa uutisten lähteistä: Jos kerran voitte helposti kertoa uutisten alkuperästä, miksi ette tee sitä? Kriittiset lukijat painuvat muualle, jos eivät saa luotettavaa uutispalvelua."

Journalismiin vaikuttaa, ja sille tarjoaa uusia mahdollisuuksia, myös tietotekniikka: "Esimerkiksi valtionhallinnon avoin julkinen data kasvaa koko ajan. USA (data.gov) ja Britannia (data.gov.uk) ovat olleet avoimen datan edelläkävijöitä. […] Journalisteille julkinen avoin data avaa lukemattomia mahdollisuuksia. […] [S]emanttisen verkon tuntevat toimittajat alkavat pian käyttää automatisoituja työkaluja, jotka tunnistavat dataseteistä toistuvia kaavoja, paikallisia yhteyksiä ja jopa eturistiriitoja."

Suomessa ollaan ikävä kyllä jälkijunassa datan avaamisessa: "Briteissä kysytään nyt, miten löytää parhaat tarinat valtavasta informaatiomerestä. Suomessa pitää kysyä, milloin me saamme lisää julkishallinnon tietokantoja avoimina verkkopalveluina."

Avoimuus tuo paljon hyötyjä: "Avoimempi hallinto tekisi korruption ja verovarojen väärinkäytön entistä vaikeammaksi. Se avaisi tien kohti uudenlaista, osallistavaa ja yhteistyöhön perustuvaa politiikkaa."

Suomessa on ongelmana myös varsin kritiikitön lehdistö: "Poliitikkojen puheet omaksutaan usein sellaisinaan, ja heidän väitteensä painetaan lehteen ilman kriittistä analyysiä ja kyseenalaistamista. Kansalainen lukee lehdestä ministerin sanoin, ettei hallituksen tekemälle politiikalle ole vaihtoehtoja, vaikka vaihtoehtoja on melkein aina. Toimittaja vain unohti mainita niistä."

Vehkoo esittää melkoisen haasteen: "Aikana, jolloin kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa milloin tahansa, on entistä tärkeämpää miettiä, mikä on journalismia ja mikä ei - ja mikä on laadukasta journalismia ja mikä ei. […] Uusi journalisti on merkitysten etsijä, taustoittaja ja linkittäjä."

Tässä on mahdollisuus: "Uutisorganisaatioiden täytyy lakata ajattelemasta paperisesti. Ihmiset ovat valmiita maksamaan myös verkkosisällöistä, mutta eivät perusuutisista. Heille täytyy tarjota jotain enemmän, parempaa."

Entä mitä uusi journalismi sitten on? "[V]anhan journalismin parhaat ja kestävimmät periaatteet yhdistetään uutta luovaan ajatteluun ja teknologiaan. Uusi journalismi on eettistä, reilua ja läpinäkyvää. Se on fiksua, perusteellista ja hyvin kirjoitettua. Sen toiminta on avointa ja se kutsuu kansalaiset mukaan."

Parempaa journalismia, sitä Vehkoo hakee - ja toivottavasti sitä myös löytyy!

Onko median ja demokratian tulevaisuus uhattuna?

Lehdessä Communications of the ACM (November 2010) oli kiinnostava Pablo J. Boczkowskin artikkeli siitä miten nettiuutisten lukijoiden ja tuottajien prefenssit eroavat toisistaan. (Otsikko "The Divergent Online News Preferences of Journalists and Readers".)

Journalistit haluavat tuottaa materiaalia, joka tuottaa henkistä tyydytystä, mutta lukijat valitsevat materiaalinsa sen kiinnostavuuden perusteella. Seuraavassa on pitkähkö lainaus artikkelista:

As the noted sociologist and former journalist Robert Park wrote many decades ago, “The things which most of us would like to publish are not the things that most of us want to read. We may be eager to get into print what is, or seems to be, edifying, but we want to read what is interesting.” But the strong market position of these elite media meant that because advertisers had to go through them to reach potential consumers, journalists could get away with fulfilling their sense of civic duty by disseminating “edifying” news despite their limited appeal among the general public.

But in the highly competitive contemporary media environment, few news organizations enjoy the kind of natural monopoly or oligopoly position that newspapers and television networks had in the past. Perhaps, none do. Of all media markets, the Web is the most competitive one because of low geographic and distribution barriers and the very high number of players.

In addition, the Web enables organizations to automatically track the number of clicks garnered by each story. This has meant that personnel at elite online news sites are deeply aware of the extent to which supply and demand don’t meet. They must confront the dilemma introduced at the beginning of this column on a daily basis.

Mitä johtopäätöksiä tästä pitäisi tehdä? Ainakin se, että nettiuutisten maailmassa sellaiset aihepiirit kuten politiikka, talouselämä ja kansainväliset asiat eivät saa lukijoita. Sen sijaan urheilu, sää, viihde ja rikosuutiset vetävät lukijoita.

Tämän näkee käytännössä esimerkiksi Ampparit.com-palvelun uutisten suosituimmuustietoina. Riittää verrata Suosituimmat-kategorian sisältöä kategorioihin Pääuutiset, Talous tai Tiede ja tutkimus niin ero on selvä: juoruilu kiinnostaa, ei harkittu tieto.

Onko tässä nähtävissä tyhmentymisen kierre, joka jatkuu jatkumistaan niin ettei kohta kukaan enää pysty keskustelemaan oikeasti tärkeistä ja ihmisten elämään vaikuttavista asioista? Pintapuolinen kiinnostavuus jyrää, henkinen uteliaisuus ja halu ymmärtää jää jälkijunaan.