Innovaatiokupla: menetettyjen keksintöjen maa - veronmaksajan näkökulma hyvinvointivaltion tuottavuuteen

Marjasinikka Väänänen väittää pamfletissaan, että Suomen innovaatiojärjestelmä on kymmenen kertaa tehottomampi kuin muualla maailmassa: Innovaatiokupla: menetettyjen keksintöjen maa - veronmaksajan näkökulma hyvinvointivaltion tuottavuuteen (Kustannusosuuskunta Sammon Takojat, 2011; ISBN 978-952-67585-0-3). Väänänen kirjoittaa räväkästi, ja materiaalia on paljon, mutta kirjasta paistaa läpi ”yhden asian liikkeen” näkökulma.

Väänänen on tärkeällä asialla, sillä jos todella on niin että innovaatiojärjestelmämme tuottaa tulosta vain kymmenesosan verrokkimaihin verrattuna, huonosti menee. Väänänen esittää, että Suomessa keksijä on aliarvostettu, vaikka hän on työn ja hyvinvoinnin tärkein alkulähde: ”Kirja on syntynyt tarpeesta osoittaa uudistamista ja korjaamista varten puutteelliset, joskus rikolliset menettelytavat ja vääristävät asenteet, jotka hidastavat ja vahingoittavat keksintöjen syntyä ja niiden kehittämistä innovaatioiksi.”

Keksijää potkivat päähän kaikki tahot: julkishallinto, rahoittajat, yritykset ja niin edelleen. Väänänen lainaa Pentti Juhalaa: ”Suomessa tuhlataan kaksi miljardia euroa turhaan tuotekehitykseen ja tutkimukseen vuodessa. Pääsyynä on, että yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa ei anneta keksintöalan koulutusta. Suomi on siis keksintöalan suhteen lukutaidoton maa. Näille ’lukutaidottomille’ keksijöille on annettu auttavia julkisia organisaatioita viisinkertainen määrä enemmän keksijöiden määrään nähden, ja nämä auttajat sekä konsultit käyttävät kaikki varat.”

Hoh-hoijaa, suoraa puhetta.

Mutta vaikka puhe on suoraa, on sen uskottavuus vähäistä, sillä kovat faktat puuttuvat todistusaineistosta, lähinnä viitataan toisiin lähteisiin jotka taas viittaavat jonnekin muualle.

Kirjan keskeisenä argumenttina keksintöjen tarpeelle on talouskasvun ideologia ja globalisaatio: ”Yksinkertaistettuna kyse on siitä, että pysytään kilpailukykyisenä globaalitaloudessa.”

Mutta Väänänen ymmärtää keksinnön ja innovaation kovin kapeasti. Esimerkiksi julkishallinnon innovaatioista kuten suomalainen kouluruokailu tai äitiyspakkaus ei mainita mitään, ja näillä on kuitenkin huomattava merkitys hyvinvoinnissamme.

Kirjassa on muutamien keksijöiden tarinoita, suoraan nimeltä mainiten, ja vaikka nämä sinänsä olivat kiinnostavia, oli niissä kaikissa läpitunkevana sävynä jatkuva valittaminen. Nämä olivat sankaritarinoita, joissa pientä keksijää sorretaan milloin milläkin tavalla.

Esimerkiksi kun Aino Heikkisen laastitehdas paloi, spekuloidaan asiasta näin: ”Noista yrityksen kannalta hyvistä uutisista ja suunnitelmistako kilpailijat tai muut kateelliset saivat yllykkeen tehtaan tuhoamiseen? Päättivätkö silloin, että heidän markkinaosuuksiaan et ainakaan vie?”

Biohit Oyj:n toimitusjohtajasta Osmo Suovaniemestä saadaan melkoinen tarina aikaiseksi, väliotsikoista jo selviää jutun juoni: ”Kasinopelin ensimmäinen uhri”, ”Vedätysten kulku”, ”Kuin julkisesti hyväksytty maanpetos” ja niin edelleen. Erityisesti Skopin toimintaa arvostellaan: ”Pankin menettely aiheutti samalla korvaamatonta vahinkoa suomalaiselle korkean teknologian ja biotekniikan teollisuudelle. Mikäli Skop apulaisineen ei olisi ryhtynyt vuonna 1986 riistämään ja tuhoamaan Suovaniemen kehittämiä yrityksiä, Labsystemsiä ja Eflabia, niin yritykset olisivat todennäköisesti pitäneet vuoteen 1986 mennessä hankkimansa kasvun.”

Melkoinen pamfletti tämä kirja on, mutta en kyllä jaksanut lukea kirjaa yli puoleenväliin, alkoi väsyttää.

Elinvoimaa suomalaisille

Olin eilen seminaarissa, jossa puhui Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen, aiheena "Arvoton yhteiskunta on armoton". Esitys keskusteluineen ja kommentteineen kesti reilun tunnin, ja osui nappiin. Vaativasta aiheesta on vaikea saada selkeää kiteytystä, mutta ainakin puhe antoi suuren määrän ajattelemisen aihetta: Millainen on "Suomen tarina"? Mitä maapalloistuminen meille on merkinnyt ja tulee merkitsemään? Millä eväillä meidän tulisi selvitä tulevaisuudessa?

Ruokanen viittasi puheessaan pariin otteeseen Suomen elinvoiman lähteet -kehitysohjelmaan sekä tähän liittyvää vaikuttajafoorumiin. Suomi tarvitsee uudenlaista tekemisen meininkiä, jossa puhutaan ihmisten välisestä toiminnasta sekä uudenlaisista tavoista tuottaa ymmärrystä ja lisäarvoa yhteiskuntaan.

Kehitysohjelman loppuraportti on löydettävissä hankkeen www-sivuilta, ei hassumpi dokumentti. Toisaalta tuntuu, että näistä asioista on jo paljon kirjoitettu, mikä tässä oikein on uutta? Mutta ihan hyvä asioiden kiteytys raportti joka tapauksessa on, oikein suositeltavaa luettavaa.

Olennainen raportin lähtökohta on tämä: "olemme siirtymässä nopeasti vanhan teollisen ajan aikakauden ajattelu- ja toimintamalleista kohti ihmis- ja ratkaisukeskeistä palvelutalouden paradigmaa".

Yksi keskeisistä johtopäätöksistä on seuraava:

Tulevaisuuden uudet innovaatiot syntyvät luovassa vuorovaikutteisessa prosessissa ilman, että tehdään etukäteen ”valmiita” tuotteita ja ”konseptoituja” palveluja. Kun tarve- ja käyttäjälähtöisyys yhdistetään avoimeen tietoon, jatkuvaan merkitykselliseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen, luodaan samalla uusia innovaatio- ja palvelu- ja vaihdantavirtoja. Siksi julkishallinnolla olevan tiedon ja datan avaaminen ja maksuton käyttö on tärkeää.

Tiedon ja datan avaaminen ja hyödyntäminen jos mikään on haastava ongelma, mutta samalla elintärkeää Suomelle ja Euroopalle. Meillä ei todellakaan ole varaa jäädä siiloihin makaamaan vaan tieto ja data on saatava koko yhteiskunnan käyttöön. On tietysti huomioitava olennaiset yksityisyyden ja luottamuksellisuuden näkökulmat, mutta tällaiset tekijät tulee ottaa huomioon osana kokonaisuutta, yhteiskunnan kannalta parasta ratkaisua.

Ruokanen nosti esityksessään keskiöön uudenlaisen johtajuuden. Sitran raportissa asiasta kirjoitetaan seuraavasti:

Muutos vaatii vahvaa mutta erilaista johtajuutta [...] Kun monimutkaisuus ja ennustamattomuus lisääntyvät, johtaja ei voi enää seistä hierarkiansa huipulla. Hänen tulee palvella ja tukea monimuotoista sekä vuorovaikutuksissa rikasta sosiaalista verkostoa. Ilman tämänkaltaista uutta johtamista ei yhteiskuntamme dynamiikka muutu eikä muutosta tapahdu. Johtajan on tehtävä työtään ihmisenä, joka on omalla persoonallaan läsnä. Verkostoja on johdettava omalla esimerkillä. Uuden vuorovaikutuksen ajan johtajuus vaatii herkkyyttä ja läsnäoloa. Asiakkaat, omat työntekijät ja kumppanit kohdataan ihmisinä ja tasavertaisina. Näin toimivan johtajan organisaatiossa olevat työntekijät jaksavat työssään paremmin ja pidempään. Vuorovaikutuksen ajan johtajan organisaatioissa työntekijät uskaltavat ottaa riskejä, innovoida ja luoda uutta.

Tässä pedataan melkoisia odotuksia johtajuudelle. Miten välttää kontrolloiva johtamismalli ja rakentaa luottamukseen perustuvan johtamisen kulttuuri? Helppoa se ei tule olemaan, varsinkaan maailmassa joka tuntuu olevan "mustia joutsenia" täynnä, esimerkkeinä finanssikriisi, Meksikonlahden öljyturma ja niin edelleen.

Millaista "tekemisen meiningin" siis pitäisi olla? Ruokanen mainitsi, että suomalaisille tuntuu ominaiselta lähteä riskien ja uhkien pohjalta ja reagoida vahvasti niihin. Tässä olemme hyviä ja tästä voisimme ponnistaa. Mistä tuleekin mieleen, että riskejä ja uhkia on nyt yllin kyllin, eli suomalaiselle lähestymistavalle luulisi olevan kysyntää.

Ajatellaan nyt vaikkapa Meksikonlahden öljyturmaa. Tuntuu siltä, että siellä päin maailmaa ollaan kyllä hyviä "shown" pyörittämisessä, mutta kun pitäisi reagoida jämäkästi ja luovasti kriisitilanteeseen, homma on toimikaan.

Miten suljetaan kilometrin syvyydessä merenpohjassa oleva öljyvuoto? Tilanne on uusi ja vaatii uutta ajattelua.

Tässä jos jossain tarvittaisiin innovatiivisia tiimejä, parasta tutkimusosaamista, ammattimaista otetta ratkaisun hakemiseen. Mutta mitä sen sijaan tapahtuu? Toimijat hakevat syyllisiä ja syyttelevät yhä kovenevilla äänenpainoilla toisiaan.

Tästä voisi lähteä pohdiskelemaan eteenpäin Suomen mahdollisuuksia. Esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa siirtymisen uudenlaiseen energiatalouteen, josta usein käytetään termiä "low carbon economy". Kyseessä on maailmanlaajuinen mullistus, jossa ei ole kyse vain aurinkopaneeleista tai tuulivoimaloista tai polttokennoista vaan koko yhteiskunnallisen infrastruktuurin kehittämisestä ja osin vaihtamisesta toisenlaiseen - ajattelutavan muutoksesta.

Me suomalaiset voisimme olla maailman huippua tässä, siirtymisessä uuteen energiatalouteen ja auttamassa muita yhteiskuntia tässä siirtymässä. Energiajärjestelmät on suunniteltava uusiksi kunnallisella, alueellisella, kansallisella ja monikansallisella tasolla. Tämä on valtava haaste, mutta myös valtava tilaisuus. Verrattuna esimerkiksi muutaman ydinvoimalan rakentamiseen tämä haaste on aivan toista suuruusluokkaa.

Ja jos siirtymistä uuteen energiatalouteen haluaa katsoa bisnesmahdollisuutena... Onko tämän suurempaa mahdollisuutta Suomelle koskaan tarjottu?

Jääkö tutkijalle aikaa tehdä tutkimusta?

Olen aika ajoin mietiskellyt tutkimuksen tehokkuuden teemaa, mutta en ole kunnolla saanut asiaa itselleni selvitettyä. Löysin aiheeseen liittyvän viime kesäisen kirjoitelman sähköpostieni uumenista ja editoin sitä selkeämmäksi. Ehkäpä tässä jotain järkeä on.

Ajatuksia herätti kesällä Jyrki Kontion kirjoitus (Helsingin Sanomat 12.6.2009) innovaatioyliopiston johtamisesta: "Resurssit tulisi kohdistaa professoreille, joilla on todelliset edellytykset viedä Aalto-yliopisto maailman huipulle."

Parhaisiin kykyihin panostaminen on tärkeää. Mutta samalla täytyy taata se, että tutkijalle jää riittävästi aikaa tehdä tutkimusta.

Jotta tutkimus olisi tuloksekasta, pitää tekijöille antaa vapaus keksiä, löytää ja luoda. Uskon, että tulevaisuudessa vahvoja ovat yhteiskunnat, joissa panostetaan aikaan. Osaajien tulee voida keskittyä varsinaiseen tekemiseen nyky-yhteiskunnassa yhä tyypillisemmän näennäistekemisen sijaan.

* * *

Nopeassa maailmassa on mahdotonta ennustaa tulevaisuuden innovaatioita. Jos tutkimus ja tuotekehitys yritetään kahlita ennalta määriteltyihin siiloihin, suljetaan ovet nopeilta poikkitieteellisiltä oivalluksilta.

Tieteellisen tutkimuksen pohjalta voi syntyä se osaaminen ja ymmärrys, jota tarvitaan yrityksissä ja julkisessa hallinnossa kehitettäviin innovaatioihin ja merkittäviin uudistuksiin.

Suomalaista tutkimusjärjestelmää leimaa lokeroituminen. Toiminta on pirstoutunut irrallisiin pesäkkeisiin, jotka eivät hyödynnä toistensa osaamista. Meillä on rakennettu siiloja monella eri tasolla, tiede- ja tutkimusalojen lisäksi muun muassa sektoritutkimusjärjestelmässä.

Tutkimusjärjestelmässä tulisi päästä irti uoma-ajattelusta. Tulevaisuudessa toimitaan avoimessa innovaatiojärjestelmässä, jossa oivallusten tielle ei ole pystytetty karsinoita.

Asiaa on käsitellyt oivaltavasti Henry Chesbrough teoksessa "Open Innovation" (Harvard Business School Press, 2003). Esimerkiksi Nokia on lähtenyt hyödyntämään avoimen innovaation mahdollisuuksia.

* * *

Innovaation merkki on se, ettei sitä voi etukäteen ennustaa. Toimenpiteet joilla pyritään etukäteen tunnistamaan läpimurtosovellukset ovat vanhentuneita ennen käynnistymistään. Jos läpimurtoja tulee, ne tulevat usein kehitystyön ennalta arvaamattomista sivupoluista.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tutkimusalueita tulisi kannustaa yhteistyöhön keräämällä niiden tietopääomaa hyödynnettäväksi koko yhteiskunnassa. Osaamista ja tutkimustietoa tulisi tarjota avoimesti hyödynnettäväksi päätöksentekijöille, tutkijoille, suurelle yleisölle ja yrityksille.

Selvitysmies Jorma Rantanen ehdottaa sektoritutkimuksen rakenneuudistuksista 20.5.2009 julkistetussa väliraportissa seuraavaa: "Tehostetaan kansallisten tietovarantojen talteenottoa, organisointia ja käytettävyyttä siten, että aineistoja voidaan toisten sektoreiden ja yliopistojen toimesta tutkia myös etäkäyttöisesti."

Ehdotuksen toteuttaminen onnistuu avoimen tietoteknisen infrastruktuurin avulla. Tietotekniikka nostaa tutkimuksen tuottavuutta ja poistaa raja-aitoja tutkimusalueiden väliltä. Yhteinen tietotekninen infrastruktuuri mahdollistaa osaamisen kumuloimisen, hyödyntämisen ja yhteensovittamisen.

* * *

Pääsy tutkimusaineistoihin on nykyään hankalaa, jopa mahdotonta. Kahlitsevan sektori- ja arvoketjuajattelun sijaan julkisen tutkimuksen tulosten tulisi olla avoimesti kaikkien hyödynnettävissä.

Fiksusti tietotekniikkaa soveltamalla päästään parempaan tuottavuuteen ja luovaan ajatteluun. Esimerkkejä paremmasta on nähtävissä, muun muassa karttatiedon avaamisessa kaikkien kansalaisten käyttöön.

Ollakseen houkutteleva tutkimuskumppani Suomen on avattava osaamistaan ja purettava nurkkakuntaisuuttaan, muun muassa eurooppalaisen INSPIRE-direktiivin toteuttamiseksi. Tarttumalla toimeen meillä on mahdollisuus merkittävästi parantaa kansallisen osaamispääomamme arvoa.

* * *

Avoimeen innovaatiojärjestelmään on vielä pitkä matka. Emme saa kahlita innovaatiota edeltä käsin määriteltyihin uomiin. Meidän tulee panostaa avoimeen yhteistyöhön ja raja-aitojen rikkomiseen. Toimeen on tartuttava heti.