Tara Westover: Opintiellä - muistelma

Tara Westover kertoo tarinan elämästä jollaista ei toivoisi kenenkään kohdalle osuvan: Opintiellä - muistelma (Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2018; suom. Tero Valkonen; ISBN 978-951-31-9283-9).



Kirja kertoo Idahon vuorilla asuvasta perheestä, joka on yhteiskunnasta irrallaan ja elää perheenisän kummallisten uskomusten ja harhojen värittämässä maailmassa. Koulua ei käydä, ja maailmanloppu on koko ajan tulossa.

"Ymmärsin että tämä yksi asia, enemmän kuin mikään toinen, erotti minun perheeni muista: me emme käyneet koulua."

Tara Westoverin Opintiellä on uskomaton selviytymistarina syrjäytymisestä ja koulutuksen voimasta. Sitä verrataan Villiin vaellukseen, Seitsemännen portaan enkeliin ja muihin suurmenestyksiin.

Totuus on tarua ihmeellisempi, näin voi todella sanoa Tara Westoverin elämästä. Hän kasvoi Idahon vuorilla perheessä, joka odotti maailmanloppua ja vihasi yhteiskuntaa, koulutusta ja lääketiedettä. Isän valta oli ehdoton hulluuden rajoille asti. Tara oppi keräämään yrttejä ja työskentelemään romuttamossa, mutta luokkahuoneeseen hän astui ensi kerran vasta aikuisuuden kynnyksellä. Saadakseen koulutuksen Taran oli jätettävä entinen elämänsä ja otettava petturin rooli perheessään, eikä opintie ollut helppo: millaista on astua yliopistoon täysin itseoppineena ja takametsistä tulleena, vailla mitään sosiaalisia tietoja ja taitoja? Opintiellä kertoo huikean tarinan rakkaudesta ja julmuudesta perheen sisällä, suuresta lahjakkuudesta ja sisäisestä palosta, jotka johdattavat nuoren tytön kohti mahdottomalta tuntuvaa päämäärää.

"Vaikuttavin mahdollinen tarina koulutuksen mullistavasta voimasta." The Bookseller

"Huikea kertomus syrjäytymisestä, sekasorrosta, epätietoisuudesta ja menestyksestä." Kirkus Reviews

"Isku sisimpään, hitaasti palava liekki, kiihkeä syytös, rakkauskirje." Kirjailija Claire Dederer

"Ihmeellinen. Uskomaton lahjakkuus, täysin kukkaan puhjenneena. Ei ole sen veroista." Stephen Fry

Tara Westover (s. 1986) kasvoi Idahossa eikä saanut lainkaan opetusta ennen yliopistoa. Hän valmistui Brigham Young Universitysta vuonna 2008 ja sai stipendin Cambridgeen. Jatko-opintojensa aikana hän vietti vuoden vierailevana tutkijana Harvardissa ja väitteli Cambridgessa tohtoriksi historian oppiaineesta vuonna 2014. Opintiellä on hänen ensimmäinen kirjansa.

Olavi Heikkinen: Ortotopologi Aapo Heikkilä - Varjotutkija ja tähtiluennoitsija

Olavi Heikkinen kertoo eriskummallisen elämäntarinan huijarista ja yliopiston eräänlaisesta maskotista, joka elätti itseään keräämällä rahaa yliopiston opiskelijoilta ja henkilöstöltä: Ortotopologi Aapo Heikkilä - Varjotutkija ja tähtiluennoitsija (Oulun yliopisto, Oulun yliopistoseura ja Oulun yliopiston ylioppilaskunta, 2012; ISBN 978-952-42-9831-8).

Oulun yliopiston yhteisöön Heikkilä ilmaantui heti yliopiston (perustettu 1958) alkuvaiheissa. Hän osallistui erityisesti fysiikan, kemian ja matematiikan luennoille ja alkoi vähin erin kehittää omaa "tieteenalaansa" ortotopologiaa. Aapoon suhtauduttiin yhteisössä suopeasti ja hänelle annettiin työhuone, joka virallisesti oli fysiikan laitoksen siivouskomero. Heikkilä vilahti jopa yliopistoa esittelevässä multivisiossa 1990-luvun alussa. Hän oli suosittu "varjoluennoitsija", joka piti luentojaan muutaman kerran vuodessa täysille saleille. Kuten vanhan ajan yksityisdosentit, "dosentti" Heikkiläkin hankki tuloja suoraan yleisöltään, eli luentojen yhteydessä järjestettiin aina rahankeräys. Luentoihin osallistuminen ilman ennakkotietoa niiden luonteesta saattoi kuulua uusien opiskelijoiden perehdyttämisrituaaleihin.

(Lähde: Wikipedia)

Lucinda Clare: An English Psychic in Hollywood

Kirjaston kierrätyshyllystä löytyy melkomoisia kummallisuuksia, esimerkkinä Lucinda Claren teos jota en aluksi edes tajunnut niin pähkähulluksi kuin se tosiasiassa on: An English Psychic in Hollywood (Ebury Press, 2007; ISBN 9780091917890).



Luulin että kirja on fiktiivinen romaani, ja fiktiivinen se tietysti onkin, mutta samalla teos on olevinaan kirjoittajan "omaelämänkerrallinen" kuvaus siitä miten hän muutti Englannista Amerikkaan ja elätti itsensä Hollywoodissa selvännäkijänä. Huuhaa-hommia siis riittää, ja lisäksi tietysti mukana on paljon sellaista ihmissuhdehömppää jota kioskikirjallisuudesta odottaisikin. Huh-huh, kylläpäs oli kirja. Ja nyt kaduttaa että vein kirjan takaisin kierrätyshyllyyn, olisi sen voinut toisella tavallakin kierrättää.

Sparklingly original and hugely entertaining, An English Psychic in Hollywood is the magical tale of Lucinda Clare's personal experiences as an actress and psychic among the stars of Hollywood. A cross between Jackie Collins and Bridget Jones, there is glitz and glamour mixed with dating dilemas and wardrobe malfunctions.

Originally coming to LA to land her dream acting job, Lucinda soon discovers that it is her psychic abilities that make her stand out amongst the wannabe actresses. As soon as she says the magic words, 'I'm psychic!' everyone wants to talk to her, from publicists to agents, A-list film stars to borderline psychotics.

Accompanied by new best friend crazy Astrid, she gradually settles in. She talks Hindu with her hairdresser, does readings for everyone from screenwriters to sex slaves and finds herself falling for the archetypal tall, dark, handsome stranger.

But is he the soulmate that is meant to be in her future? Only time, some crazy pool parties and successfully predicting everyone else's happy endings will tell.

Laura Paloheimo: Puppiduu

Laura Paloheimon chick lit -romaanin nimi on hämmentävä, mutta vielä hämmentävämpää on romaanin sisältö, jossa monenlaiseen koheltamiseen on sekoitettu isohko annos huuhaa-uskomuksia: Puppiduu (Otava, 2016; ISBN 978-951-1-29707-9).



Jaksoin lukea romaania muutama kymmenen sivua, mitä pidin melkoisena sinnikkyyden osoituksena, mutta sitten täytyi kerta kaikkiaan lopettaa, kun päätä ja häntää alkoi löytyä niin ylimaallisista suunnista että kestokykyni vajosi pohjamutiin. En ole tämän romaanin kohderyhmää.

Hulvattomassa chiclit-romaanissa sisustussuunnittelija Jane saa unelmien urakan: ränsistynyt rantahotelli idyllisellä Enkeltensaarella on tarkoitus nostaa uuteen kukoistukseen. Jane on vuosikausia loihtinut työkseen baarikonsepteja bilekansalle. Menetettyään elämänsä rakkauden hän ei kuitenkaan ole jaksanut tehdä työtään sydämellä. Mutta tänä kesänä lähtevät liikkeelle uudenlaiset energiat - niin Janen elämässä kuin koko saarella, missä asustaa niin enkelibongareita ja sokerileipureita kuin eräs epäilyttävän vilkkusilmäinen munkki. Ja kun hotellin avajaisten aika koittaa, joukkoon liittyy vielä peräti kolme Marilyn Monroeta. Aurinkoinen chicklit-paketti pursuaa hyväntuulista kesäromantiikkaa.

Perttu Häkkinen ja Vesa Iitti: Valonkantajat - välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä

Perttu Häkkinen ja Vesa Iitti ovat kirjoittaneet suositun kirjan niistä monenmoisista kummallisuuksista ja huuhaa-ilmiöistä mitä Suomessa aikojen kuluessa on esiintynyt: Valonkantajat - välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä (Like, 2015; ISBN 978-952-01-1158-8).



Kirja on suosittu, sillä tätä kirjoittaessa siitä on Helmetissä 271 varausta. Kirjan teksti on jossain määrin erikoista, sillä sitä voi lukea kahdesta lähtökohdasta, joko ilmiöihin "uskovaisen" näkövinkkelistä tai sitten löytäen rivien välistä kuvauksen kohteisiin suunnattua ironiaa.

Teosta voi pitää jonkinlaisena popularistisena lähdeteoksena monenkarvaisiin kummallisuuksiin, muun muassa erikoisiin uskonnollisiin liikkeisiin, ihmeparantajiin ja paranormaaleihin kyvykkyyksiin. Alla on Helmetistä poimittuna teoksen henkilöluetteloa:

Ervast, Pekka
Gurdjieff, G. I.
Kassinen, Aino
Siitoin, Pekka
Wettenhovi-Aspa, Sigurd
Jalkanen, Esko
Grönhagen, Yrjö von
Kuisma, Väinö
Fahler, Jarl
Hakasalo, Olavi
Kampman, Reima
Elovaara, Jorma
Nieminen, Kauko
Bock, Ior
Saarinen, Reima
Rauhala, Hannu
Kotkavuori, Tapio

Keittikö valtakunnanjohtaja kissan saatanallisessa rituaalissa? Kanavoitiinko "Jäähyväiset aseille" -kappaleen sanat avaruusolioilta? Paljastivatko Mustan raamatun jumalat isännöitsijän viinanhakuretken? Onko Vesa-Matti Loiri selvänäkijä?

Suomen itsenäisyyden ajan historiasta on kirjoitettu kasapäin opuksia, mutta tuskin yhtäkään näin outoa. Valonkantajat on hämmästyttävä, ja lajissaan ensimmäinen, populaarihistoriallinen syväsukellus maamme rikkaaseen esoteeriseseen hengenelämään. Lönnrotmaisin vedoin se maalaa elävän kuvan suomalaisen tajunnan mystisestä yöpuolesta, jonka ylisillä seikkailevat niin ruumiinsilpojat, natsit, teosofit ja joogit kuin meediot, ufokontaktihenkilöt ja perkeleenpalvojatkin. Luettuasi tämän teoksen kotimaasi näyttäytyy sinulle täysin uudessa valossa.

Vakavasti otettavaa huuhaata - kurkistuksia historiankirjoituksen marginaaliin ja rivinväleihin

Pekka Kilpinen kertoo haudasta nousseista verenhimoisista ruumiista, kullan valmistamisesta viisasten kivellä ja muista hullutuksista, jotka aikoinaan ovat ihmisiä riivanneet: Vakavasti otettavaa huuhaata - kurkistuksia historiankirjoituksen marginaaliin ja rivinväleihin (Yliopistopaino, 1998; ISBN 951-570-365-4).

Kirja on napakka, 154 sivua, ja kustakin aiheesta Kilpinen on löytänyt paljon sellaista josta en ollut yhtään tietoinen. Aiheita on runsaasti: salaseurat (Ruusu-risti), alkemia, eunukit, vampyyrit, pyövelit, luddiitit, kaksintaistelut ja niin edelleen.

Ja vaikka tänä päivänä päivittelemme näitä aikansa hullutuksia on syytä muistaa, miten vakavasti niihin aikoinaan suhtauduttiin - yhtä lailla vakavasti kuin tänä päivänä suhtaudumme yhteen jos toiseen hullutukseen (joista historia on meitä myöhemmin oikaiseva).

Kilpisen teksti on mainiota, ehkä tehokkaimmillaan silloin kun hän toteaa sen kummemmin paisuttelematta asiaan liittyviä faktoja. Näin hän kertoo vampyyreistä:

Lauantai on paras päivä vampyyrien tuhoamiseen. Koko Balkanille levinneen käsityksen mukaan vampyyrin on pysyttävä lauantaina haudassaan. Tappamismenetelmissä on jonkin verran vaihtelua. Kaikki slaavit tuntevat seivästämisen, mutta erityisen suosittu
menetelmä se on eteläslaavien alueella. Balkanilainen vampyyrintapposeiväs tehdään orapihlajasta, mutta Ukrainassa suositaan saarnia. Kreikkalaiset yleensä polttavat vampyyrinsä, kun taas länsislaavit iskevät omilta verenimijöiltään pään irti. Polttaminen on kaikkein tehokkain tappokeino, ja sitä käytetään usein täydentämään muiden menetelmien vaikutusta.

Tästä tuleekin mieleen Fred Vargasin mainio dekkari Jalattomat, elottomat, jossa myös (aika erikoisella tavalla) jahdataan vampyyrejä. Vargasin kertomukset serbialaisista vampyyritarinoista ja Kilpisen kirjan kuvaukset osuvat kyllä yksiin. Vargas tekee vampyyreistä mustaa komediaa (pitäen kuitenkin faktat kohdallaan), ja Kilpisen kirjassa on hiukan samanlaista otetta, vaikka asiatekstistä onkin kyse.

Kilpinen pohtii myös rankaisemista itsemurhasta (tai sen yrittämisestä). Lähiomaiset ja suku sai kärsiä kun kirkko ei suostunut hautaamaan itsemurhan tehneitä normaaliin tapaan hautausmaille. Oli oikeastaan kummallista, että kirkko, jonka alkuaikoina marttyyrikuolemaa ihannoitiin (ja sehän on eräänlainen itsemurha) suhtautui myöhemmin niin äärimmäisen kielteisesti itsemurhiin.

Tästä ilmeisesti johtui osin se, että itsemurhan tekeminen kierrettiin tekemällä rikos, josta oli rangaistuksena kuolemanrangaistus. Esimerkiksi murha tai eläimiin sekaantuminen olivat keinoja epäsuoraan itsemurhaan.

Aikoinaan väitettiin, että katoliset olisivat vähemmän taipuvaisia itsemurhiin, mutta tässäkin saattoi olla kyse harhasta: '[K]atolisten kuolinsyiksi ilmoitettiin tilastoissa omituisen usein onnettomuus, ”äkkikuolema” tai vain "kuolinsyy tuntematon". Katolisuus näytti kyllä suojelevan itsemurhilta mutta altistavan jostain syystä hengenvaarallisille onnettomuuksille... Dayn tulkinta oli, että katolinen kirkko vaati tuohon aikaan paljon protestanttisia kirkkoja ankarammin itsemurhantekijöiden hautaamista kirkkomaan ulkopuolelle. Välttääkseen kiusallisia tilanteita omaiset ja viranomaiset rekisteröivät tosiasiallisia itsemurhia mahdollisimman usein onnettomuuksiksi tai ”äkkikuolemiksi”.'

Mitenkään kevyttä lukemista tämä kirja ei tarjoa, vakavuus tarkoittaa tässä usein hengenvakavaa asiaa, mutta jollain kummallisella tavalla nämä artikkelit ovat lohduttavia. Ehkä ne auttavat suhteuttamaan nykyajan murheita sellaisiin murheisiin joiden kanssa esi-isämme joutuivat painimaan.

Ja kyllä vakava huuhaa edelleenkin on elossa ja voi hyvin. Riittää seurata amerikkalaisten johtavien republikaanipoliitikkojen lausumia esimerkiksi ilmastonmuutoksesta tai Raamatun tulkinnoista, unohtamatta kaikkia niitä jotka ovat hurahtaneet johtoismin hypetykseen ja alkaneet uskoa siihen tosissaan.

Aika nyrjähtäneitä me ihmiset loppujen lopuksi olemme teknisestä sivistyksestämme huolimatta.