Susan Wiggs: Table for five

Susan Wiggsin rakkausromaani löytyi Helmetin e-kirjojen kokoelmasta, suosituimpien teosten listalta: Table for five (Mira Books, 2012; ISBN 978-1-4592-2031-7).



E-kirjojen kätevä puoli on se, että tulee tarttuneeksi kirjaan joka muuten todennäköisesti jäisi lainaamatta, saatika edes huomaamatta. En odottanut kirjalta paljoakaan, mutta teos olikin sujuvasti kirjoitettu kertomus orpoudesta ja sijaisvanhemmuudesta, romantiikalla kuorrutettuna.



Mitään erityisen syvällistä tässä kirjassa ei ole tarjolla, ja stereotypioita miesten ja naisten rooleista on riittämiin, mutta toisaalta tekstissä on paikoitellen aitoa kertomisen iloa ja raikkautta. Ja kuvaus golfammattilaisen elämästä oli paikka paikoin iskevää.

Lily Robinson and Sean McGuire have nothing in common. She guards her independent lifestyle with a ferocity that hides a fear of love and the pain it can bring. He’s always been a rolling stone, making his own way. But with the sudden deaths of a couple close to them both, the two become joined in grief and a knowledge that they must step up and care for the three orphaned children. With little more than hope and dedication, these five embark on a cross-country road trip filled with the ups and downs, the joys and frustrations that make up a family. Along the way, Lily and Sean and these troubled children will discover that even when you’ve lost everything, love still remains.

P. G. Wodehouse: Kuolemattomia golftarinoita

P. G. Wodehousen golf-aiheiset kirjoitukset olivat itselleni vallan tuntemattomia, mutta jotenkin vain tämä kirja tarttui kirjastosta mukaani: Kuolemattomia golftarinoita (Viestintä Tarmio, 1990; suom. Janne Tarmio; ISBN 951-95803-1-X). Kirjan piirrokset ovat peräisin Punch-lehdestä, ja hyvin ne näihin tarinoihin sopivat.



En ole golfia koskaan pelannut, en lyönnin lyöntiä, ellei minigolfia sitten lasketa; siitä lasketaanko minigolf kokemukseksi voinevat golf-harrastajat minua valistaa. Mutta vaikka golfista ei mitään tietäisi mukavasti tarinat silti lukijalle avautuvat ja saavat hymyn naamalle.

Golf on näissä tarinoissa eräänlainen vertauskuva itse elämälle, tai sanoisiko että näissä tarinoissa ei elämäkään ole golfia tärkeämpää. Ja mainiosti Wodehouse on jälleen keksinyt keinon punoa tarinansa yhtenäiseen kuosiin, laittamalla tarinoiden kertojaksi lempituolissaan golfklubin kuistilla istuvan Vanhimman Jäsenen.

Näin Vanhin Jäsen kertoo siitä, mitä merkitystä uusilla golfhousuilla voi olla pelin kannalta:

Kuten jo aikaisemmin olen sanonut, ja uskon että olet samaa mieltä kuultuasi mitä myöhemmin tapahtui, kyseessä oli luultavimmin itsesuggestio. Ei ole toista alaa, jolla uskolla omaan itseen olisi niin välittömät vaikutukset kuin golfissa. Ja Wallace, saatuaan itseluottamusta, lisäsi taitojaan aste asteelta. Vajaassa viikossa hän oli raivannut tiensä ulos Toivottomista Tapauksista - luokasta, josta Peter Willard oli paras esimerkki - ja haastoi jo kavereita, jotka onnistuivat pitämään kolme lyöntiä viidestä jossakin päin fairwaytä. Kuukauden kuluttua hän piti pintansa tasoituksella kymmenen pelaavien kanssa. Ja keskikesällä hän oli päässyt niin pitkälle, että hänen nimensä putkahti silloin tällöin esiin keskusteluissa, joissa spekuloinnin kohteena oli heinäkuun lyöntipelikilpailu. Olisi ollut anteeksi annettavaa olettaa, että Wallace Chesneyn asiat olivat niin hyvin kuin ne suinkin voivat olla.

Ja silti –