Ann Leckie: Ancillary Justice

Ann Leckie teki melkoisen tempun tällä esikoisteoksellaan, avaruusoopperalla joka jo lähtökohtaisesti edustaa tieteiskirjallisuuden sitä lajia joka nykyisellään ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta tämä tarrasi kiinni siinä määrin että laitoin heti varaukseen kirjasarjan seuraavan osan. Yleensä harmittelen kirjojen paisuneita sivumääriä, mutta tätä tarinaa olisin voinut lukea saman tien toisen mokoman lisää: Ancillary Justice (Orbit, 2014; ISBN 978-0-356-50240-3).



Jäi vielä mainitsematta, että teos tuli saman tien palkituksi jotakuinkin kaikilla tieteiskirjallisuuden palkinnoilla joilla on merkitystä: Arthur C. Clarke -palkinto, 2014; BSFA palkinto, 2013; Nebula-palkinto, 2014; Locus-palkinto (paras esikoisteos), 2014; Hugo-palkinto, 2014.

Oikeastaan... tarvitsisiko tästä edes kirja-arviota kirjoittaa, niin kovatasoinen romaani on kyseessä. Lainaan tähän kuitenkin teoksen esittelytekstiä:

Ancillary Justice is the story of a warship trapped in a human body and her search for revenge. ... The colossal warship called The Justice of Toren has been destroyed - but one ship-possessed soldier has escaped the devastation. Used to controlling thousands of hands, thousands of mouths, The Justice now has only two hands, and one mouth with which to tell her tale. But one fragile, human body might just be enough to take revenge against those who destroyed her.

Kirja kertoo Breq-nimisestä sotilaasta, joka aiemmin oli taistelulaivaa ohjannut tekoäly mutta petoksen seurauksena tekoälyllä on jäljellä tuhansista sotilaistaan vain yksi ainoa, mutta se saattaa silti riittää kostamiseen. Kirjan kuluessa selviää yhtä ja toista yhteiskunnasta, jossa tekoälyillä, itsensä kloonanneilla ihmisillä ja muilla sivilisaatioilla on käynnissä monimutkainen valtapeli, jossa petos seuraa toistaan.

Saa nähdä onko jatko-osa yhtään samalla tasolla kuin tämä esikoisteos, mutta jos on niin täytyy kyllä ihmetellä Leckien kykyä kirjoittaa. Ihan vailla puutteita tämä esikoisteos ei ole, mutta puutteineenkin romaani edustaa tieteiskirjallisuuden ehdotonta huippua.

Alexandro Jodorowsky ja Juan Gimenez: The Metabarons - ultimate collection

Nyt kun olen kirjaston sarjakuvahyllyllä säännöllisesti vieraillut, alan ymmärtää miten vähän sarjakuvista tiedänkään. Tätäkään sarjakuvaa en tuntenut ennen kuin sen sain käsiini massiivisena 534-sivuisena kokoomateoksena: The Metabarons - ultimate collection (Humanoids, 2012; ISBN 978-1-59465-014-7). Tarinoiden kirjoittajana on Alexandro Jodorowsky ja Juan Gimenez. Sarjakuvan hahmojen luojina ovat Moebius and Jodorowsky.



Metabaronien maailma on massiivista avaruusoopperaa, jossa sivilisaatiot ottavat mittaa toisistaan ja hahmot ovat kyvyiltään ylivertaisia.

Tämmöistä yliampuvaa tulitusta ei näin massiivisessa mittakaavassa pysty kunnolla sulattamaan, varsinkaan kun huumoria on hyvin vähän ja koko kerronta tuntuu vakavamieliseltä, ikään kuin tekijät eivät olisi tajunneet miten naurettavaa tällainen tarinointi loppujen lopuksi on.



No, kyllähän tämän sarjakuvan sai luettua, hyppimällä tylsimmät taistelukohtaukset yli, mutta kovin paljon tästä ei jäänyt mieleen, liikaa samaa mättöä.

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Wattsin tieteisromaani tarttui mukaan kirjastosta ilman sen kummempia ennakko-odotuksia, ja osoittautui varsin kelvolliseksi tarinaksi kontaktista vieraaseen sivilisaatioon: Sokeanäkö (Gummerus, 2013; suom. J. Pekka Mäkelä; ISBN 978-951-20-9137-9).



Helmet-järjestelmässä joku oli antanut romaanille viisi tähteä, mikä on pikkuisen yläkanttiin. Ottaen huomioon että kirjan voi sanoa kuuluvan spekulatiivisen avaruus-scifin genreen jota nykyisin vähän vierastan, täytyy myöntää että lukukokemus oli oikein onnistunut, ehkä sen takia että iso osa tapahtumista on sijoitettu avaruusalukseen joka on lähestymässä muukalaisten avaruuteen piilottamaa tukikohtaa.

Kirja kertoo muukalaisten lisäksi myös ihmisistä, geneettisen muuntelun myötä syntyneistä ihmislajin kummajaisista, jotka joiltakin osin tuntuvat yhtä vierailta kuin kontaktia ottava vieras sivilisaatio.

Entä mistä kirjassa on loppujen lopuksi kyse? Ehkäpä ihmisen ymmärryksestä omasta olemuksestaan, siitä illuusiosta jonka ansiosta kuvittelemme olevamme olemassa. Onko se välttämätön osa rationaalista suhtautumista maailmaan, vai voisiko olla olemassa aivan toisenlaisia, ja menestyksekkäämpiä, tapoja elää maailmankaikkeudessa?

J. Pekka Mäkelä: Alas

J. Pekka Mäkelä tarjoilee pätevän ja uskottavan tieteistarinan tulevaisuudesta, maailmasta jossa ihmisten sivilisaatio törmää niin sisäisiin ristiriitoihin kuin yllättävään ulkopuoliseen toimijaan: Alas (Like, 2013; ISBN 978-952-01-0948-6).



En ole Mäkelän Alshain-planeetalle sijoitettuja tarinoita aiemmin lukenut, joten tämä romaani tuli kohdalle ilman sen kummempia odotuksia. Ja mainiosti tarina on rakennettu, hyödyntäen näkökulmatekniikkaa jossa tapahtumien luonne valkenee lukijalle pikku hiljaa, samalla kun käy ilmi miten eri osapuolten ymmärrys tilanteesta on vaillinnaista ja keskenään ristiriitaista.

Muodollisesti kyse on avaruushississä tapahtuvasta onnettomuudesta, jonka takia hissi romahtaa alas planeetalle, mutta samalla pohditaan yhteiskunnan rakenteita ja sivilisaation olemassaolon tarkoitusta ja oikeutusta. Terrorismiinkin romaanissa viitataan, mutta enemmänkin tässä on kyse yksittäisten ihmisten ja heidän muodostamansa yhteisön kyvystä toimia järkevällä tavalla.

Gary Gibson: The thousand emperors

Olen lukenut aiemmin Gary Gibsonin tieteisromaanin Stealing light, ja silloin totesin, että se saattaa jäädä viimeiseksi. No, tartuin toiseenkiin romaaniin, mutta en päässyt tässä juuri sataa sivua pidemmälle: The thousand emperors (Tor, 2012; ISBN 978-0-230-74878-1).

Kirja on tähtienvälistä avaruusoopperaa, jossa "tuhanneksi keisariksi" kutsuttuja vallankäyttäjiä vainoaa vastarintaliike (ja terroristiorganisaatioksi väitetty) "Musta Lotus". Kirjan alussa sankarimme Luc Gabion saavuttaa vihdoin elinikäisen tavoitteensa eli saa kiinni Mustan Lotuksen johtajan Winchell Antonovin.

Tästä alkaa tapahtumien ketju, jota Gibson purkaa usealla rintamalla. Mikä tässä tarinassa häiritsee on se miten ilmiselvästi Gibson rakentaa palasista koneistoa, joka lopussa sitten nytkähtää käyntiin suureksi välienselvittelyksi, ja tässä koneistossa ihmiset ovat vain juonen hammasrattaita.

Niin, vilkaisin kirjan lopusta loppuratkaisun, ja siihen loppui into lukea kirjaa. Ei tässä nyt sentään niin käynyt, että Gibson olisi tuonut tarinaan kokonaan yllättävää tekniikkaa Deus ex machina -käänteenä, sillä lopun yllätyksen elementit olivat esillä jo kirjan alkupuolella, mutta silti, vähän tällainen "rakentamalla rakennettu" fiilis teoksesta tuli.

Barbary

Luin e-kirjana tämän Vonda N. McIntyren alunperin vuonna 1986 ilmestyneen tieteisromaanin: Barbary (Book View Cafe eBook, 2011; ISBN 978-1-61138-082-8). Kirja on joiltakin osin vanhentunut, esimerkkinä lentokenttien turvatarkastusten koventuminen, mikä saa juonen tuntumaan nykypäivänä epäuskottavalta.

Mutta toisaalta joitakin osin kirja on hämmentävän todentuntuinen, esimerkiksi sen suhteen miltä avaruusasemalla pyörimällä aikaansaatu keinotekoinen "painovoima" todellisuudessa tuntuu, ja miten se eroaa gravitaatiosta maapallolla.

Kirjan kohdeyleisönä lienee tieteiskirjallisuudesta kiinnostunut nuoriso, sillä päähenkilö on avaruusasemalle matkustava tyttö ja hänen kissansa. Vanhemmalle lukijalle tarina ei ehkä tarjoa aivan yhtä paljon, mutta luin kyllä kirjan alusta loppuun, välillä muutaman sivun harppoen.

Kirjan juoni on melko tuttu tieteiskirjallisuudesta, ensikohtaaminen toisten älyllisten rotujen kanssa, mutta mitään isoa avaruusoopperaa tässä ei rakenneta, vaan tarina liikkuu päähenkilön, hänen perheensä ja lemmikkinsä ympärillä. Aikuisten maailma on jonkin verran taustalle häivytettynä, mikä tyylilajiin hyvin sopii.

Hull zero three

Greg Bearin tieteisromaani Hull zero three (Gollancz, 2011; ISBN 978-0-575-10096-1) kertoo tähtienvälisestä matkailusta. Spekulatiivisia tieteiskirjallisuuden elementtejä on käytössä kohtuullisen vähän.

Monia avaruusseikkailun kliseitä tässä tarinassa on, mutta kokonaisuus pysyy silti kasassa realismin ansiosta. Esimerkiksi keinotekoisella painovoimalla ei temppuilla vaan keskipakoisvoima saa hoitaa tämmöiset kysymykset. Ja valoa nopeammalla matkustamisella ei edes spekuloida.

Bear saa lukijasta tuntumaan siltä, että kovin pitkälle ei tarvitse harpata nykyisestä tieteen ja tekniikan tasosta jotta jotain tämän kaltaista tähtien välistä matkailua voisi ajatella tapahtuvan.

Mikä tekee kirjasta kiinnostavan on sen keskittyminen pieniin teemoihin, yksittäisiin ihmisiin isojen voimien puristuksessa. Samalla lukijaan kylvetään epäily siitä, onko henkilöiden käsitys itsestään ja koetusta maailmasta todenmukainen.

Olennainen kysymys kuuluu: onko ihmiskunnalla oikeus valloittaa toisia planeettoja omaan käyttöönsä keinolla millä hyvänsä?

Ihmisten vieminen ja asuttaminen toisiin aurinkokuntiin on avaruudessa kulkevan aluksen tehtävä, siihen miehistö on valmistautunut. Mutta jotain on hullusti. Planeetalle laskeutumista varten kasvatettu Teacher, opettaja, herää alukseen jossa vallitsee kaaos.

Käy ilmi, että Teacherin kopioita on herätetty toimintaan kerta toisensa jälkeen, mutta aiemmat versiot ovat epäonnistuneet tehtävässään, mikä se sitten onkaan. Aluksessa on liikkeella outoja hirviöitä, joita Teacher joutuu pakenemaan. Ja kun hän törmää toisiin ihmisiin on epäselvää, voiko heihin luottaa sen enempää.

Mainio kertomus, ajatuksia herättävä tarina niistä rajoista joita älykkäällä sivilisaatiolla maailmankaikkeudessa on kohdattavanaan.