Puhuva jumala

Tony Hillerman kirjoittaa hyviä dekkareita, mutta tällä kertaa mukana on ehkä turhankin paljon toimintaa: Puhuva jumala (Otava, 1998; suom. Jyri Raivio; ISBN 951-1-15390-0). Nyt ollaan tekemisissä sekä intiaanien luurankojen että vanhojen museoesineiden kanssa. Ja ehkä jotain muutakin kummaa on tekeillä.

Ihan taitavasti Hillerman tarinaansa punoo auki. Tälläkin kertaa kahdesta suunnasta, sillä poliisit John Leaphorn ja Jim Chee selvittelevät kumpikin omalla tahollaan rikoksia, tai sellaisen epäilyjä. Lopulta polut vievät yhteen ja poliisit ihmettelevät, mistä oikein onkaan kyse.

Navajokulttuurista kerrotaan tässä kirjassa vähemmän kuin aiemmin lukemissani Hillermanin dekkareissa, tosin kyllä tässäkin siitä saa makupaloja. Mutta pääosin nyt ollaan valtakulttuurin parissa ja navajojen kulttuuri on vain lähtökohta mysteerin selvittelyllä. Ei hassumpi dekkari, mutta ei mielestäni Hillermanin parhaimpia.

A visit from the Goon Squad

Jennifer Egan sai lukemaan, yhdeltä istumalta - tai ainakin yhdessä illassa - koko romaanin: A visit from the Goon Squad (Corsair, 2011; ISBN 978-1-84901-033-7). Kirja voitti kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinnon vuonna 2011, ja sitä hehkutettiin amerikkalaisessa lehdistössä lähes kautta linjan.

Jostain syystä kirja toi mieleeni David Nichollsin romaanin Sinä päivänä, vaikka kerrontateknisesti kirjoissa ei juuri ole yhtymäkohtia. Mutta ehkä tarinan ihmiskohtalot, tai ihmisten suhtautuminen elämään, kaikenlainen oman paikkansa hakeminen maailmassa, oli samankaltaista.

Ja samaan tapaan kuin Nichollsin romaani, jätti Eganin teos myös jälkeensä vähän tyhjän vaikutelman. Ihmiset jäivät hiukan pinnallisiksi, ja aistin tarinassa myös tietynlaista laskelmointia, lukijan kosiskelua.

Ja nimenomaan amerikkalaisen lukijan. Joissain kohdin tarinaa olin aistivinani teemoja, jotka eivät itseäni puhuttele, mutta amerikkalaisen tavarataivaan keskellä eläville ne voivat olla hyvinkin koskettavia.

Sanottakoon vielä se - tästä kirjasta kirjoitettaessa asiaa ei kai voi olla nostamatta esiin - että yksi kirjan luku on kirjoitettu PowerPoint-ohjelmistolla, siis se koostuu joukosta esityskalvoja. Ja vaikka aluksi epäilin, että onko tässä järkeä, hyvin Egan sai kalvoesityksensä toimimaan tarinan osana.

Oikeastaan romaanin olisi voinut lopettaa kalvoesitykseen. Kirjan loppu oli jonkinlainen antikliimaksi, en siitä erityisemmin välittänyt.

Musta tuuli

Tony Hillerman vie navajopoliisi Jim Cheen tällä kertaa huumerikollisuuden pariin dekkarissa Musta tuuli (Otava, 1991; suom. Jyri Raivio; ISBN 951-1-11908-7). Huumeiden salakuljettajien lentokone putoaa, mutta huumelasti katoaa jäljettömiin.

Samaan aikaan Chee tutkii myös veden pumpaamiseen tarkoitetun tuulimyllyn vandalisointia ja hopi-intiaanien mailta löytynyttä tunnistamatonta ruumista. Jollain tavalla tapahtumilla tuntuu olevan yhteyttä, mutta kerta kerran jälkeen edessä on umpikuja.

Hillerman kirjoittaa uskottavasti niin navajo- kuin hopi-intiaaninen kulttuureista, siitä millaista on elää kuivuuden riivaamassa maassa, jossa sateen tuloa odotetaan epätoivoisesti. Vanhat tavat elävät yhä, vaikka valtakulttuuri yhä enemmän tunkeutuu ihmisten arkeen.

Ja ehkä avain mysteeriin löytyy tällä kertaa noituudesta, tai pikemminkin taikuudesta, tosin eri tavalla mitä alunperin voisi ajatella. Mainio dekkari jälleen kerran.

The cove

Ron Rashia verrataan milloin mihinkin kirjailijaan: Faulkneriin, Steinbeckiin, ... Mutta ihan omanlaisensa hän on. Ja tämä romaani on hieno, vaikka jätinkin sen lukemisen kesken: The cove (Canongate, 2012; ISBN 978-0-85786-261-7).

Tämä on romaani, josta ei pitäisi tietää mitään etukäteen. Varsinkaan ei pitäisi lukea kirjan lopusta viimeisiä sivuja, mikä on oma paha tapani. Mutta sen tein, ja sitäpaitsi olin lukenut jo aiemmin tätä romaania koskevia kehuja, jotka paljastivat juonesta yhtä ja toista.

Olin jo jättää kirjan kesken alkumetreillä näistä syistä johtuen, mutta Rashin kaunis, konkreettinen kieli, joka kaikessa arkipäiväisyydessään on tavattoman runollista, sai jatkamaan. Luin luvun, luin toisen, jatkoin kielen ja kertomuksen innostamana eteenpäin.

Mutta koko ajan vaivasi se, että tiesin miten tarinassa lopulta käy. Ja kyllähän siitä annettiin koko ajan runsaasti vinkkejä. Rankka kirja, rankasta aiheesta, karhealla tavalla kuvattuna, ei romanttisesti mutta jollain lailla ihmisyyden katoavaisuutta koskettaen.

Jokin kirjassa kantoi, mutta ei kuitenkaan yli puolenvälin. Jos tämän kirjan lainaat, älä lue kansitekstejä, älä kirja-arvioita, äläkä lunttaa lopusta miten tarinassa käy.

Burning bright

Löysin Ron Rashin novellikokoelman kirjaston Just returned -vaunusta, ja se teki melkoisen vaikutuksen. Kirjan kannessa Rashia verrattiin Carveriin and Faulkneriin, mikä mielestäni on turhaa, Rash seisoo ihan omilla jaloillaan, niin hyvä tämä kirja on: Burning bright (Canongate Books, 2011; ISBN 978-0-85786-115-3).

Kirjassa on tusinan verran novelleja, jotka sijoittuvat Appapakkien seudulle Yhdysvaltoihin. Teos voitti novellistiikan isoimman palkinnon vuonna 2010: Frank O'Connor International Short Story Award, ja ansaitusti.

Jotain erikoista Rashin kyvyssä kirjoittaa on, hän saa kuvaamansa paikan elämään ja hengittämään ikään kuin henkilöhahmon, ja hänen ihmisissään on syvää aitoutta, vaikka hän pitääkin jonkinlaista etäisyyttä kohteisiinsa.

Kirjassa kerrotaan vaikeista ajoista, olkoon sitten kyse Yhdysvaltojen sisällissodan ajoista, 1900-luvun alun lamakaudesta tai nykyajan narkomaanien lohduttomasta maailmasta.

Mutta jotain kummallisen runollista Rashin tarinoissa on ankeimmillaankin. Ehkä kyse on siitä, että Rash näyttää kohteensa lukijalle siten että lukija tuntee ymmärtävänsä toisia kohtaloita, tuntee kokevansa ihmisyyttä lohduttomimmissakin tilanteissa.

Hienoa novellistiikkaa, mainio löytö, ja kirjailija joka on syytä pitää mielessä.

Mitä finanssikriisissä todella tapahtui?

Wikipedia kertoo vuosien 2007-2009 finanssikriisistä seuraavasti: "Kriisi alkoi Yhdysvalloista, jossa syynä olivat keskuspankin pitkään ylläpitämä matala korkotaso, maksukyvyttömien asiakkaiden holtiton asuntoluototus liittovaltion painostuksesta, asuntolainoille vuonna 1997 säädetyt veroedut, rahoituslaitosten valtava riskihalukkuus ja monikymmenkertaisella velkavivulla sijoittaminen, laajaksi paisuneen johdannaiskaupan läpinäkymättömyys, pankkivalvonnan vakavat puutteet ja lainsäädännön porsaanreiät."

Mutta oliko tosiaan näin? - Vai olivatko finanssikriisin syyt todellisuudessa paljon syvemmällä? Ja vieläpä niin että vaikka "syyllisiä" on "rangaistu" niin todelliset finanssikriisiin johtaneet tekijät ovat edelleen tallella? - Ja valmiina tuottamaan lisää ongelmia!

Aiheesta löytyy syvällinen analyysi Raghuram G. Rajanin palkitusta kirjasta Fault Lines: How Hidden Fractures Still Threaten the World Economy (Princeton University Press, 2010). Rajan osoittaa, että maailmaa hätkähdyttänyt finanssikriisi ei johtunut ahneiden pankkiirien tai muutamien poliitikkojen virheistä, vaan taustalla on USA:n järjestelmässä vallitseva perustava ongelma.

Suurella osalla USA:n väestöstä ei ole mahdollisuuksia parantaa omia elinolosuhteitaan. Merkittävin tekijä tässä on koulutusjärjestelmän toimimattomuus. Peruskoulu ja lukio antavat vajavaiset valmiudet edetä koulutuksessa. Tämän lisäksi koulutuksen kustannukset ovat räjähtäneet. Edes keskiluokan ihmisillä ei ole enää varaa tarjota lapsilleen sellaista korkeakoulutason koulutusta, joka auttaisi etenemään elämässä.

Tätä ongelmaa yrittivät poliitikot peitellä avaamalla rahahanoja muuten luottokelvottomille asuntojen ostajille - ja lasku tuli yhteiskunnan maksettavaksi korkojen kera, todellakin. Ja pelottavaa on se, että päättäjät eivät ehkä edes tienneet (tai välittäneet) siitä, mitä vaikutuksia toimenpiteillä tulee olemaan.

Sen sijaan, että korjattaisiin ensisijainen ongelma (koulutusjärjestelmä) käytettiin pikakorjausta joka ajoi koko talousjärjestelmän sekasortoon. Eikä tämä ole varmaankaan viimeinen kerta kun näin tulee maailmantaloudelle tapahtumaan...