Lee Child: Teksas palaa

Lee Child vie Jack Reacherin tällä kertaa Teksasiin, jossa suurella maatilalla kärjistyvät niin perhesuhteet kuin meksikolaisten ja tilanomistajien väliset suhteet. Ja sopassa on mukana yksityisetsiviä ja palkkamurhaajia sekä tietenkin jokapaikan yleistyökalu Reacher, joka tappaa niin talossa kuin puutarhassa: Teksas palaa (Karisto, 2006; suom. Tero Kuittinen; ISBN 951-23-4761-X).

Luin teoksen englanninkielisenä nimellä Echo burning, mutta suomennettunakin se on tarjolla nimellä Teksas palaa. Sivumäärä on samaa luokkaa kuin melkein kaikissa Reacher-kirjoissa, 480 sivua, ja juonenkäänteet ovat melko tavanomaisia, alussa on lämmittelykohtaus jossa tutustutaan hädänalaisiin ja heidän vainoojiinsa, ja tästä alkaa piirileikki Reacherin ja pahisten välillä.

Tässä on lainaus englanninkielisen romaanin esittelytekstistä:

Jack Reacher, adrift in the hellish heat of a Texas summer.

Looking for a lift through the vast empty landscape. A woman stops, and offers a ride. She is young, rich and beautiful.

But her husband's in jail. When he comes out, he's going to kill her.

Her family's hostile, she can't trust the cops, and the lawyers won't help. She is entangled in a web of lies and prejudice, hatred and murder.

Jack Reacher never could resist a lady in distress.

Kirjasta löytyy perheenäiti joka pelkää joutuvansa tapetuksi kun hänen miehensä pääsee vankilasta, lapsi jota käytetään valtapelin välikappaleena sekä joukko ammattimaisia pahiksia jotka vaanivat ympärillä. Ihan taitavasti Child punoo tarinaansa, jonka teho perustuu pitkälti epävarmuuteen siitä mikä on totta ja mikä sepitettä, sekä tietenkin siihen että lukija luottaa Reacherin kykyyn selviytyä tilanteesta kuin tilanteesta.

Näiden Reacher-kirjojen lukija on "vakavasti otettavan kirjallisuuden" osalta jännässä tilanteessa, vähän kuin fennovegaani joka sattuu kehumaan kobehärkäpihviä, eli toisaalta on ilmiselvää että Reacher-kirjat ovat tusinaviihdettä mutta toisaalta ei voi myöskään kieltää sitä että kohtuullista mielihyvää näiden teosten lukeminen tuottaa, ainakin sellaisessa tilanteessa jossa jokin vakavammin otettava kirja ei millään jaksa innostaa ja jotain silti haluaisi lukea.

Lee Child: Tappaja

Kun Jack Reacher -elokuva valloittaa valkokankaat, antaa se varmasti potkua myös Reacher-kirjoille, jos se nyt on tarpeenkaan. Luin Lee Childin jännärin One Shot englanniksi, mutta teos on myös suomennettu: Tappaja (Karisto, 2008; suom. Tero Kuittinen; ISBN 978-951-23-4975-3).

Tappaja-romaanista tehdyn elokuvan pääosaa esittää Tom Cruise. Tom Cruise?! - No, ehkä tämä toimii elokuvassa, kirjoissahan Reacher on raameiltaan varsinainen jättiläinen, eli isoihin saappaisiin Cruise astuu.

Mutta tavallaan Cruisen valinta elokuvan pääosaan on täysin luontevaa, sillä Reacher-jännärit ovat olleet kirjalistojen kärjessä saman tapaan kuin Cruise on ollut valkokankaan kestotähti.

Kirjassa on 432 sivua, ja juoni on tyypillinen Reacher-tarina, jossa koston, omankädenoikeuden ja väkivallan kierre pyörii Reacherin ympärillä, ja sankarimme tekee kerta toisensa jälkeen tyhjäksi roistojen aikeet. Mainittakoon, että elokuvassa juonia punovaa rikollista näyttelee saksalainen elokuvaohjaaja Werner Herzog.

Tässä kirjassa on sinänsä varsin mielenkiintoinen asetelma. Entinen armeijan tarkka-ampuja ampuu neljä ihmistä aukiolle, ja todisteet ampujaa vastaan ovat kiistattomia. Mutta ampuja ei suostu sanomaan muuta kuin että haluaa Reacherin paikalle.

Childin romaanit ovat pikalukuista aivot narikkaan -viihdettä, eikä niiden väkivallan ihannointi ole ongelmatonta.

Mutta toisaalta kirjoja pystyy lukemaan toisellakin tasolla, kriittisempänä kuvauksena amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa Reacher ikään kuin edustaa eräänlaista amerikkalaista ihannetta ihmisestä joka kostaa vääryydet olkoon niihin syyllistynyt kuinka vahvassa asemassa tahansa.

Olen lukenut melkein kaikki Reacher-kirjat, paljastettakoon se tässä, mutta mitenkään erityisen ylpeä en tästä "saavutuksesta" ole. Child osaa kirjoittaa näitä Reacher-tarinoita, tapahtumien virta jyrää ensimmäisestä lauseesta lähtien, ja ehkä on hyväkin aika ajoin nollata tajunta tämän tyyppisellä jännärillä. Tässä vielä näyte englanninkielisen romaanin alusta:

Friday. Five o'clock in the afternoon. Maybe the hardest time to move unobserved through a city. Or, maybe the easiest. Because at five o'clock on a Friday nobody pays attention to anything. Except the road ahead.

The man with the rifle drove north. Not fast, not slow. Not drawing attention. Not standing out. He was in a light-coloured minivan that had seen better days. He was alone behind the wheel. He was wearing a light-coloured raincoat and the kind of shapeless light-coloured beanie hat that old guys wear on the golf course when the sun is out or the rain is falling. The hat had a two-tone red band all round it. It was pulled down low. The coat was buttoned up high. The man was wearing sunglasses, even though the van had dark windows and the sky was cloudy. And he was wearing gloves, even though winter was three months away and the weather wasn't cold.

Kylmää kyytiä

Kuvittelin, että T. Jefferson Parker olisi kirjoittanut kokonaisen sarjan dekkareita joiden päähenkilö on poliisi Tom McMichael, mutta tämä onkin ainoa laatuaan: Kylmää kyytiä (Karisto, 2004; suom. Tero Kuittinen; ISBN 951-23-4547-1). Parker on kylläkin tuottelias kirjailija, mutta moni hänen teoksensa on yksittäiskappale, toisin kuin monilla muilla dekkareiden kirjoittajilla.

Parker maalailee kiinnostavasti San Diegon maisemia ja tunnelmia, ja McMichael on varsin kiinnostava hahmo poliisiksi. Teoksen keskeinen teema on irlantilaisen ja portugalilaisen suvun pitkään jatkunut vihanpito, joka leimahtaa uudelleen kun Braga-suvun päämies Pete Braga murhataan julmasti. McMichael saa tapauksen selvitettäväkseen, vaikka hän on sukunsa takia osittain jäävi asiassa.

Kirja on hitusen liian pitkä, siinä on ajoittaista tyhjäkäyntiä, mutta Parker pystyy luomaan kirjansa hahmoihin kiinnostavuutta ja elävyyttä, ja juonikin on hyvin rakennettu, vaikka enemmän tässä on kyse ihmisistä kuin tarkalleen rakennetusta juonesta. Tosin romaanin loppuun on rakennettu toimintaelokuvaa muistuttava kohtaus, joka tuntui lähestulkoon päälleliimatulta. Olisi tarinan huipennuksen voinut muutenkin hoitaa.

Sen verran hyvin Parker kirjoitti, että lienee syytä lainata lisää Parkerin dekkareita. Tosin tässä kirjassa oli aika paljon samoja teemoja kuin dekkarissa Vaitelias Joe, vaikkakaan ei häiritsevässä määrin.

Vaitelias Joe

T. Jefferson Parker ei ole erityisen tunnettu dekkarikirjailija, ehkä siitä syystä että monet hänen kirjansa ovat yksittäiskappaleita, siis eivät osia sarjasta. Mutta Parker osaa kirjoittaa, sen osoittaa Edgar-palkittu romaani Vaitelias Joe (Karisto, 2003; suom. Tero Kuittinen; ISBN 951-23-4440-8).

Kirjan Joe on ottolapsi, jonka kasvoille isä heitti happoa viisivuotiaana, ja joka tämän tähden kärsii pahoista fyysisistä ja psyykkisistä kivuista. Mutta hänen ottovanhempansa ovat onnistuneet kasvatustyössään. Joesta on kasvanut hiljainen ja vetäytyvä mutta tarvittaessa toimeen tarttuva 24-vuotias mies, joka työskentelee vanginvartijana ja haluaa poliisiksi.

Kun Joen ottoisä surmataan Joen silmien edessä, päättää Joe ottaa selville syyllisen keinolla millä tahansa. Parker kutoo syyllisen etsimisestä monipolvisen tarinan, jossa sukelletaan keskelle Kalifornian Orange Countyn poliittisia juonitteluja, salaliittoja ja jengejä. Tarinan ytimessä on rakkaus, erityisesti äidinrakkaus tai sen puute.

Aika ajoin Parker kirjoittaa niin tavattoman selkeästi, turhia alleviivailematta, että mieleen tulee Hemingway, tai ehkä Chandler, ja sivu sivulta Joesta rakentuu sekä sankari että antisankari, joka yrittää löytää paikkaansa maailmassa siitä huolimatta että juuri kukaan ei pysty hänen kasvoihinsa katsomaan niiden kolkon rumuuden takia:

Mitä voi sanoa, jos on minun kaltaiseni kalmakasvo, jolla on ihmishenkiä tilillään ja joka kiihkeän sydämensä ohjailemana syttyy välillä rakastamaan ja tulistuu välillä niin että tappaa? Mitä silloin voi sanoa vieressään olevalle ihmiselle?

Katso minua. Koska minäkin katson sinua.

Joe selvisi lapsuudestaan, lastenkodista, ja hänen lämmin suhteensa ottovanhempiin saa myös ristiriitaisia sävyjä, kun vähitellen selviää millaisia keinotteluja, juonitteluja ja kepulikonsteja hänen ottoisänsä oli käyttänyt omia päämääriään edistääkseen. Samalla Joe joutuu palamaan menneeseen, kohtaamaan oman kauhean taustansa, ja ehkä sitä kautta löytämään selvyyttä siihen kuka hän oikeastaan on.

Parker kirjoittaa sankaritarinaa, mutta rosoista sellaista, sillä päähenkilö on vammainen, eikä vähiten henkisellä puolella, mutta kumma kyllä tästä kaikesta tulee jotenkin valoisa olo: jos Joe elämästä selviää, niin miksei kuka tahansa?

Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, ja tämä toimii: "Ammuttuani purin aseet ja puhdistin ne. Öljysin ne kevyesti. Käytin Hoppen aseöljyä, joka tuoksuu ihanalta. Vasen käteni oli kipeytynyt ja sitä kihelmöi, ja molemmat käteni haisivat ruudilta."

Mutta aseiden lisäksi Joe löytää rakkauden: "Hänellä oli antamani rannerengas ja rubiinikorvakorut. Levitimme nurmikolle huovan, kävimme makuulle ja suutelimme kerran. Suudelma kesti suunnilleen 45 minuuttia. Vasen käsivarteni puutui, ja lopulta kierähdin selälleni."

Kirjassa on Se Jokin, Parkerin teksti tasapainottelee kauneuden ja rumuuden, hyvän ja pahan välillä, ja tarjoaa jotain sellaista joka pitää otteessaan. Tämän dekkarin voisi lukea joskus vielä uudestaan, niin hyvä se oli.