Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitre osaa kirjoittaa, ja vaikka tämä romaani ei ole hänen parhaansa, peittoaa se jotakuinkin kaikki viime vuosina suomeksi ilmestyneet jännärit: Silmukka (Minerva, 2017; ISBN 978-952-312-523-0).



Kirjan tarinassa ei ole mitään kovin ihmeellistä, itse asiassa kaikki olennainen on kerrottu romaanin esittelytekstissä. Mutta se miten kirjailija tarinaansa kuljettaa, se on jo toinen juttu. Ja ehkä ihan kaikkea ei tuossa esittelytekstissä sittenkään ole sanottu, ei tosiaankaan, ihmisen kohtalo kun on monella tavalla kummiin muotoihin taipuvainen.

Tarkkanäköinen ja taitavasti kirjoitettu psykologinen trilleri useaan kertaan palkitulta jännityksen mestarilta. Tarina imaisee nopeasti mukaansa niin, ettei kirjaa voi jättää käsistään.

Pari päivää ennen joulua ranskalaisessa Beauvalin pikkukylässä 12-vuotias Antoine tappaa hetken raivokohtauksen vallassa tarkoittamattaan naapurin 6-vuotiaan Rémin. Hän iskee poikaa kepillä päähän, ja tämä kuolee. Kauhuissaan Antoine miettii, mitä nyt pitää tehdä, ja päätyy kätkemään uhrinsa läheiseen metsään.

Kuin ihmeen kaupalla lapsuuden rikos jää piiloon. Paljastuminen kuitenkin uhkaa kerta toisensa jälkeen, kun elämä heittää Antoinen odottamattomiin tilanteisiin. Antoine ei kuitenkaan ole salaisuutensa kanssa niin yksin kuin luulee.

Kirjallisesti ansiokas teos kietoo niin päähenkilönsä kuin lukijansa silmukkaan, joka hellittää otteensa vasta yllättävässä loppunäytöksessä.

Pierre Lemaitre (s. 1956) on Ranskan suosituin ja arvostetuin dekkarikirjailija, jonka rikosromaaneja on myyty yli 20 maahan. Kansainvälinen Crime Writers' Association on palkinnut Pierre Lemaitren International Dagger -palkinnolla vuoden parhaasta rikosromaanista peräti kolme kertaa: vuonna 2013 Alexista, vuonna 2015 Camillesta ja vastikään vuonna 2016 Näkemiin taivaassa -romaanista, joka sai ilmestymisvuonnaan myös Ranskan arvostetuimman kirjallisuuden alan tunnustuksen, Goncourt-palkinnon. Näiden lisäksi Lemaitrelta on ilmestynyt suomeksi rikosromaanit Irène ja Rosie.

Pierre Lemaitre: Camille

Pierre Lemaitre päättää Verhoeven-jännäritrilogiansa romaaniin Camille (Minerva, 2016; suom. Sirkka Aulanko; ISBN 978-952-312-270-3).



Trilogian kahdessa edellisessä osassa on melkolailla samoja teemoja kuin tässä trilogian päätösosassa, mutta mainiosti Lemaitre löytää uutta kerrottavaa ja kuvattavaa, ja pitää tarinan taitavasti hengissä. Ylikomisario Verhoeven tekee paljon sellaista, jota poliisin ei odottaisi tekevän, mutta silti ei tunnu että kuvaus olisi yliampuvaa tai juonenkäänteet mahdottomia.

Anne Forestier osuu keskelle aseellista ryöstöä Champs-Elysées’n koruliikkeessä. Hänet ruhjotaan lähes hengiltä, mutta se on vasta alkua hänen koettelemuksilleen.

Avuttomana sairaalasängyssä viruva Anne on hengenvaarassa, sillä hänen pahoinpitelijänsä on edelleen vapaalla jalalla. Kaikesta päätellen tämä haluaa päästä lopullisesti eroon koruryöstön silminnäkijästä.

Annen ainoa turva on ylikomisario Camille Verhoeven, joka on valmis luopumaan kaikista periaatteistaan suojellakseen naista, johon hän on rakastunut.

Camille ottaa johdettavakseen tutkinnan tapauksessa, johon hän on poliisijohdon tietämättä henkilökohtaisesti sidoksissa. Tilanne on niin tulenarka, ettei hän voi paljastaa tutkimukseen liittyviä yksityiskohtia edes lähimmälle työtoverilleen. Kaikkia mahdollisia säännöksiä rikkoen Camille käy yksin kamppailuun pirullista vihollistaan vastaan.

Vaan kuka on tuo nainen, jonka vuoksi Camille on valmis uhraamaan koko poliisiuransa?

Vuoden 2015 International Dagger -palkinnon voittaja! Kansainvälinen Crime Writers' Association palkitsi Pierre Lemaitren jo toistamiseen vuoden parhaasta rikosromaanista. Edellinen International Dagger -palkinto tuli Lemaitren mestarillisesta dekkarista Alex, joka on myynyt yksistään Ranskassa yli 175 000 kappaletta.

Camille kuuluu samaan rikosromaanisarjaan kuin Alex, jossa särmikäs ja tunteellinen ylikomisario Camille Verhoeven selvitti arvoituksellista sieppaustapausta.

Pierre Lemaitre: Alex

Pierre Lemaitre jatkaa Verhoeven-dekkaritrilogiaansa romaanilla, jossa tulee pohdittavaksi kuka oikeastaan on rikollinen: Alex (Minerva, 2015; suom. Sirkka Aulanko; ISBN 978-952-312-167-6).



Teoksen kuvailuteksteissä annetaan jo ymmärtää aika paljon teoksen juonesta, mutta annettakoon se anteeksi, varsinkin kun itselläni on paha tapa luntata teoksen lopusta loppuratkaisu, mihin tälläkin kerralla sorruin. Mutta lukuintoa tämä ei vähentänyt, oikeastaan päinvastoin, siinä määrin merkillepantavan taitavasti Lemaitre romaaniaan rakentaa ja ihmishahmojaan kuvaa.

Ranskan suosituimman dekkaristin, Pierre Lemaitren, huikea trilleri Alex palkittiin ilmestymisvuonnaan 2013 The International Dagger -palkinnolla vuoden parhaana rikosromaanina. Palkinnon myöntää Crime Writers Association. Kirjan oikeudet on ostettu yli 20 maahan, ja sitä on myyty yksin Ranskassa 250 000 kpl.

Alex, 35-vuotias viettelevän kaunis nainen, kidnapataan ja ripustetaan ahtaaseen häkkiin sullottuna riippumaan tyhjän varastorakennuksen katosta. Hänet jätetään kitumaan kuoliaaksi ahneiden rottien odottaessa uhrin viimeisten voimien hiipumista. Sieppauksesta vihjeen saanut poliisi on avuton. Lunnaita ei pyydetä, uhria ei tunneta, johtolankoja ei ole. Kun poliisi lopulta löytää kiduttajan piilopaikan, on tyttö kadonnut. Kukaan ei tunnu edes tietävän kuka hän on.

Poliisi on koko ajan askelen jäljessä, kun sieppaajaltaan karannut Alex toteuttaa omaa suunnitelmaansa, jossa anteeksiannolla ei ole sijaa. Poliisipäällikkö Camille Verhoeven saa panna peliin kaikki vaistonsa ja intuitionsa selvittääkseen nuoren naisen todellisen identiteetin. Mitä pidemmälle tutkimukset edistyvät, sitä synkempänä piirtyy Alexin menneisyys - ja tulevaisuus.

Lemaitre eksyttää lukijan labyrinttiin, jossa uhri ja pyöveli vaihtavat paikkaa tämän tästä. Näkökulmien vaihdokset ja juonenkäänteet pitävät otteessaan täydellisen nerokkaaseen loppuratkaisuun saakka. Amerikkalainen tuotantoyhtiö Elberon Entertainment kuvaa teoksen pohjalta parhaillaan elokuvaa, jonka käsikirjoituksesta vastaa Pierre Lemaitre itse.

Pierre Lemaitre: Irène

Tämä romaani on kolmas Pierre Lemaitren teos jonka lainasin kirjastosta, ja aloittaa jännäritrilogian, päähenkilönä ylikomisario Camille Verhoeven jolla on monenlaista murhetta taakkanaan: Irène (Minerva, 2016; suom. Sirkka Aulanko; ISBN 978-952-312-357-1).



Teosta voisi verrata esimerkiksi norjalaisen Jo Nesbøn dekkareihin, vaikka ihan yhtä yliampuvia juonikuvioita Lemaitre ei harrasta. Toinen vertauskohta voisi olla Fred Vargas, jonka komisario Adamsberg -teoksissa on samankaltaista paikoin viipyilevää tunnelmaa.

Kirja on melkoisen taitavasti kirjoitettu, ja paikoitellen teksti tuntuu kuin lukisi elokuvakäsikirjoitusta, mutta mukana on myös teoksen hahmojen välisiä ihmissuhteita pohtivaa tekstiä, tai oikeastaan pikemminkin voisi sanoa että eräänlaisesta pohdinnan hakemisesta on kyse, sillä kaikkea ihmisen elämässä ei sanoiksi voi pukea.

Tätä kirja-arviota kirjoittaessa olen lukenut myös trilogian kaksi seuraavaa osaa, ja todettava on että ansiokas kokonaisuus tässä on tarjolla, harvinaista herkkua dekkarien ystäville.

Irène on kirjallinen palapeli, jota kootessa niin lukija kuin ylikomisario Camille Verhoeven joutuvat todistamaan rikoskirjallisuuden klassikoista inspiroituvan sarjamurhaajan aikaansaannoksia. Camille Verhoevenin onnellinen elämä raskaana olevan Irène-vaimon rinnalla keskeytyy, kun Pariisin lähistöllä sijaitsevasta varastohallista löytyy kaksi paloittelumurhan uhriksi joutunutta naista. Murhaaja on yksityiskohtia myöten rekonstruoinut kohtauksen Bret Easton Ellisin kirjasta Amerikan Psyko. Vähitellen selviää, ettei veriteko suinkaan ole ensimmäinen laatuaan: sitä on edeltänyt peräti neljä murhaa, jotka on tehty tunnettuja rikosromaaneja jäljitellen. Ranskalainen lehdistö seuraa tiiviisti Kirjailijaksi kutsumansa tappajan tapausta, ja Verhoeven joutuu tahtomattaankin mediahuomion keskipisteeseen. Tuntemattoman rikollisen jahdista tulee Verhoevenille henkilökohtainen kamppailu, jossa vastassa on rikollinen, joka ei tunne onnellisia loppuja. Irène kuuluu samaan Camille Verhoeven -sarjaan, josta aiemmin on julkaistu suomeksi osat Alex ja Camille.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre kuvaa sodan raakuutta ja toisen maailmansodan jälkeisen ajan itsekkyyttä palkitussa romaanissa Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; suom. Sirkka Aulanko; ISBN 978-952-312-028-0).



Tinkimättömän tarkasti kirjailija kuvaa sodan leimaamien ihmisten rikkinäisyyttä, samalla kuvaten yhteiskuntaa jota leimaa luokkiin jakautuminen sekä unohdetuksi jääneiden katkeruus.

Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, Prix Goncourtilla vuonna 2013 palkittu teos on unohtumaton kuvaus sodan raakuudesta, ihmisluonnosta, toveruudesta ja perhesiteiden voimasta.

Ranskalaiset sotilaat Albert Maillard ja Edouard Péricoult ovat käyneet yhdessä läpi ensimmäisen maailmansodan helvetin. Aivan sodan loppuvaiheessa Albert näkee, miten luutnantti Henri dAulnay-Pradelle surmaa omia miehiä. Albert joutuu siksi lähes elävältä haudatuksi, mutta Edouard pelastaa hänet. Samalla kranaatinsirpale murskaa puolet Edouardin kasvoista.

Tapahtuma liittää kolme erilaista kohtaloa toisiinsa. Albert on vaatimaton pankin juoksupoika, Edouard taas vauraan porvarissuvun taiteellisesti lahjakas poika, joka onnettomuutensa jälkeen pahasti vammautuneena haluaa kadota maailmalta ja perheeltään. Aivan toisenlaista elämää elää epärehellinen ja kova upseeri Henri dAulnay-Pradelle. Hän nai Edouardin rikkaan sisaren ja tekee mitä vain saadakseen täyden taloudellisen hyödyn sodanjälkeisestä tilanteesta.

Teos piirtää tarkan kuvan ranskalaisesta luokkayhteiskunnasta ja sodanjälkeisestä todellisuudesta. Sota haluaa voittajia, vammautuneet siivotaan pois silmistä ja unohdetaan. Kansakunta kiirehtää eteenpäin, jälleenrakennus tarjoaa äkkirikastumisen ja välistävedon mahdollisuuksia. Turhaan käydyn sodan aiheuttama katkeruus antaa tilaa myös kostolle.

Dekkarimaisen jännittävä historiallinen romaani, jonka rikas juonikuvio ja taidokas kerronta pitävät otteessaan viimeisille sivuille saakka.

Pierre Lemaitre: Rosie

Nolottaa myöntää että moneen kertaan palkittu kirjailija Pierre Lemaitre on jäänyt kokonaan huomiotta, kunnes huomasin tämän teoksen ja sen lopulta - pitkään jonotettuani - sain kirjastosta luettavakseni: Rosie (Minerva, 2017; suom. Susanna Hirvikorpi; ISBN 978-952-312-419-6).



Kirja on lyhyt, enemmänkin pienoisromaanin kuin romaanin mittainen, mutta varsin vaikuttavalla tavalla Lemaitre päähenkilöitään käsittelee, ja teksti soljuu kuin unelma, virtuoosimaisesti. Kyllä nyt on todettava että paljosta olen jäänyt paitsi kun en ole kirjailijaan aiemmin tutustunut.

Uusi dekkari jo kolmesti maailman parhaana rikoskirjailijana palkitulta Lemaitrelta.

Pommi toimi juuri niin kuin pitikin. Aivan suunnitelman mukaan. Haavoittuneita autetaan parhaillaan ulos. Jean livahtaa vaivihkaa paikalta. Hän ei auta ketään. Hän on pommin asentaja. Jean Garnierilla ei ole enää mitään menetettävää. Hänen äitinsä, Rosie, on vankilassa, tyttöystävä murhattu, työpaikka mennyttä.

Tämän arvaamattoman miehen kanssa ylikomisario Camille Verhoevenin on toimittava varovaisemmin kuin koskaan. Onko Jean todellinen uhka koko maan turvallisuudelle vai ainoastaan suuruudenhullu luuseri?

Pierre Lemaitre kuljettaa lukijansa taidokkaasti hiuksia nostattavaan tilanteeseen, jossa jokainen kuluva minuutti voi maksaa satojen ihmisten hengen. Mikä lopulta on äidin rakkauden hinta ja kuka sen joutuu maksamaan?