Uuno Kailas: Palava laulu - valitut runot

Uuno Kailas (29.3.1901-21.3.1933) kirjoitti runoja vain vähän reilun vuosikymmenen ajan, mutta hänen tuotantonsa on jäänyt elämään, merkittäväksi osaksi suomalaisen runouden kaanonia. Tähän kirjaan on koottu vaikuttava valikoima runoja: Palava laulu - valitut runot (WSOY, 2000; ISBN 951-0-24385-X).

Teoksen esipuheessa Pertti Lassila pohtii runoilijan elämää ja tuotantoa, niin hänen nuoruuden kokemuksiaan Aunuksen sotaretkellä kuin elämän loppupuolen sairautta, skitsofreniaa ja keuhkotautia, johon Kailas kuoli.

Teoksen kuvitus sisältää tulenkantaja-taiteilijoiden töitä, Uuno Kailaan aikalaisista siis on kyse.

Kailaan viimeinen kokoelma oli Uni ja kuolema, jonka synnystä ja merkityksestä Lassila kertoo seuraavasti:

Vuosi 1931 oli kohtalokas. Kailaassa todettiin pitkälle kehittynyt keuhkotuberkuloosi. Viljo Kajava on kertonut Kailaan silloin tokaisseen: "Nyt olen vihdoinkin saanut taudin, joka pitää ajatukseni loitolla mielisairaudesta."

Kailas käytti mielisairaus- ja sairaalakokemuksiaan Uni ja kuolema -kokoelman materiaalina. [...]

[... ] Uni ja kuolema tähtää tulevaisuuteen, viittaa kohti tasapainoa ja vapautta, joka ei ole pelon saartama.

Mielisairauden tuottamaa materiaalia Kailas työsti erityisesti kokoelman ensimmäisessä osastossa, jonka monissa runoissa hän saavuttaa sanomattoman, kielentakaisen kokemuksen ilmaisemisessa tuloksia, joita suomalainen lyriikka ei koskaan hänen jälkeensä ole ylittänyt.

Lassila nostaa esille runon Partaalla, ja tämä runo totisesti teki vaikutuksen mielisairauden kuvauksena, ja samalla myös kuvauksena ihmisen elämästä ja peloista:

Minä pelkään huoneessani.
Minä pelkään ikkunaa
ja ihmisvarjoja, joita 
kuin liskoja, matelijoita 
se seiniin heijastaa.

Minä pelkään katsoa oveen.
Ovi aukee pimeään —
ripa kääntyä vois ja tulla 
ne joilla ei nimiä mulla, 
ne joita ma unissa nään...

Ja myöskin seiniä pelkään. 
Näen äkkiä vavahtain: 
nehän mitään eivät kestä, 
nehän ketään eivät estä —
ovat himmeä seitti vain.
[...]

Kailas ei minulle ollut mitenkään erityisen tuttu, muutamaa runoa lukuunottamatta, mutta nämä runot todistavat Kailaan kyvyistä, ne kestävät aikaa, ja jotenkin lohdullisesti ne myös auttavat näkemään pelkojen tuonne puolen, aikaan jolloin pelko hellittää.

Metsän autuus - luonto suomalaisessa kirjallisuudessa 1700-1950

Pertti Lassila pohdiskelee kirjallisuuden luontosuhdetta napakassa kirjassa Metsän autuus - luonto suomalaisessa kirjallisuudessa 1700-1950 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011; ISBN 978-952-222-322-7). Luonto kirjallisuudessa tuntuu kovin häilyväiseltä teemalta, mutta Lassila saa aiheesta irti paljon, huolimatta määritelmien vaikeudesta tai puuttumisesta.

Kiinnostavaa oli muun muassa tarkasteluaikavälin päättäminen vuoteen 1950. Lassilan mukaan luonto on menettänyt uskottavuutensa ihmisen ja kulttuurin vastavoimana: "Luonto menetti maailmankuvassa aseman, joka sillä vuosisatoja oli ollut. [...] Luonnolla ei [...] ole enää uskottavaa merkitystä kulttuurin tasaveroisena suvereenina vastavoimana tai vaihtoehtona. [...] Luonnosta on tullut kaupallista kulttuuria, ajanvietettä, seikkailua ja kulutusta. Se on kirjallisuudessakin menettänyt eksistentiaalisen ja aatteellisen painokkuutensa."

Lassilan kuvaukset eri aikakausien luontosuhteesta ovat valaisevia, esimerkiksi rokokoon käsityksestä luonnosta ikään kuin idyllisenä kulissina, ja muutokset siitä eteenpäin: "1700-luvun lopulla luontokuvaus alkaa irtautua arkadisesta ja idyllisestä perinteestä. Luonto tai maisema eivät ole vain yleisiä kirjallisia konventioita, vaan ne kytketään olemassaolevaan paikallisuuteen. [...] Maantieteellinen paikallisuus saa esteettistä arvoa ja sitä pidetään kiinnostavana juuri omalaatuisuutensa, ei yleisyytensä ansiosta. [...] Sen ansiosta vähäpätöiset ja tuntemattomat paikallisuudet ja paikannimet tulevat kirjallisuuteen."

Tätäkään muutosta en tämmöisenä ole tajunnut hahmottaa, mutta selväähän se on kun asian nyt ymmärtää.

Kirja tarjoaa hienoja oivalluksia, mukaan lukien kirjan lukujen otsikoinnit: "Luonnon pyhä kirja", "Luonto ja isänmaa", "Satumetsän lumous", Luonto ihmisessä, ihminen luonnossa" ja "Luonnon loppu".

Runebergista Lassila kirjoittaa: "Kun idea luonnon pyhyydestä, jonka jokainen voi tajuta, Runebergin patrioottisissa runoissa yhdistyi suomalaiseen maisemaan, syntyi uskonnollisesti perusteltu ja helppotajuinen maisemaisänmaallisuus." Mainiosti tiivistetty!

Mutta entä Aleksis Kivi: "Seitsemässä veljeksessä suuresta seikkailusta tulee uudisraivaajien raadantaa, ääretön, salaisuuksien metsä kasketaan ja siitä tulee viljelysmaata. [...] Veljekset joutuvat huomaamaan, että luonnon armoilla elävän ihmisen vapaus on vähäisempi kuin sellaisen, joka alkaa hallita luontoa raivaamalla ja viljelemällä sitä."

Mutta lopulta, Aaro Hellaakosken ja Helvi Juvosen jälkeen, suomalaisen kirjallisuuden luonnonkuvauksen suuri perinne päättyy: "Kulttuuri-ihmisellä ei ole metafyysisesti myönteistä yhteyttä luontoon. Luonnosta tai luontoelämyksestä tulee nautintoainetta, joka täyttää tehtävänsä ohimenevän tyydytyksen lähteenä mutta ei enää kelpaa toivon tai uskon perustaksi. [...] [Luonto] ei ole avoin, käyttämätön mahdollisuus vaan siitä on tullut suojelun kohde. Se on jäänyt kulttuurin vangiksi."

Kirja antoi pohdittavaa myös kuvataiteiden, tai ainakin valokuvauksen näkökulmasta, ja kirjoitin tästä postauksen Light Scrape -blogiini.