Akvaviitti

Torgny Lindgren kertoo saarnaamisesta, hampaidenpesusta ja viinasta romaanissaan Akvaviitti (Tammi, 2009; suom. Liisa Ryömä; ISBN 978-951-31-4477-7). Lindgrenin erikoislaatuinen huumori kantaa tätä teosta, jossa puhutaan uskosta ja uskosta luopumisesta, ja samalla kasvusta ihmiseksi.

Kirja kertoo 1950-luvulla Ruotsin Länsipohjassa kukoistaneesta herätysliikkeestä ja liikkeen saarnaajasta Olof Helmerssonista, joka palaa seudulle 48 vuotta myöhemmin.

Helmerssonilla on nytkin sanaa levitettävänään, mutta päinvastaista kuin aiemmin: hän haluaa korjata virheensä ja kertoa uskoon tulleille, ettei Jumalaa eikä kuoleman jälkeistä elämää ole olemassa.

Aikoinaan Helmersson pelasti seudulla 416 sielua, jotkut useaan kertaan. Mutta käy ilmi, että kovin moni näistä ihmisistä ei ole enää elossa, ja ne jotka ovat elossa eivät Helmerssonin uutta viestiä tarvitse kuullakseen, he ovat löytäneet oman totuutensa.

Lindgren punoo tarinaansa monenlaisia elämänkohtaloita ja elämänfilosofioita, esimerkiksi taiteen merkityksestä. Ja siitä mitä ihminen elämänsä aikana saa aikaan ja mitä merkitystä sillä on.

Lindgrenin huumoria kuvaa luettelo siitä mitä Eskil Holm oli elämäntyönään kyennyt suorittamaan: "maanviljelyksen joka nyt oli lopetettu, rakentamaan rukoushuoneen joka nyt oli purettu, saamaan valmiiksi nykyisin poistetun tien Kedträskiin, aloittamaan osuuskaupan jota ei enää ollut, elättämään lapset joka nyt olivat hylänneet hänet, olemaan oltermannina kylässä joka nyt oli tyhjentynyt ja autio, perustamaan Kansanpuolueen alueosaston joka nyt oli hajonnut. Hän tunsi ylpeyttä ja kiitollisuutta kun nyt kahdeksantenakymmenentenäseitsemäntenä vuotenaan tarkasteli elämäntyötään."

Mutta luopumisen lisäksi kirjassa on kyse myös elämän löytämisestä, ja rakkaudesta tässä maailmassa. Ja ehkä Helmerssonin sanoma loppujen lopuksi on sanoma pelastuksesta?

Muistissa

Torgny Lindgren kertoo muistelmissaan, ettei muista mitään, mutta sitäkin hienompi on tämä elämänkertaa muistuttava kirja: Muistissa (Tammi, 2012; suom. Liisa Ryömä; ISBN 978-951-31-6195-8). Kirjan kerronta toi mieleeni Saramagon, suuren suosikkini. Tavattoman vaivattomasti punoo Lindgren aineksistaan muistelmat, jotka nimellisessä sepitteellisyydessään tuntuvat tosilta.

Lindgren kertoo omasta kirjailijan ominaislaadustaan muun muassa seuraavasti: "En minä totuutta ole etsimässä, sanoin. Totuuden voi sekä löytää että kadottaa. Jos minä alan tosissani kirjoittaa, niin kyseessä on jokin aivan muu kuin totuus. Kyse on siitä, minä sanoin juhlallisen vakavasti, että täyttää tietoisuuden tyhjät tilat."

Lindgren kertoo suvustaan, jossa oli monenmoista kohtaloa, niin syöpää kuin hulluutta, ja onnettomuuksia. Hänen äitinsä sanelee kuolinvuoteellaan pojalleen uunikuivatun poronlihan reseptin, ja Lindgren tarjoilee lukijalle myös oman reseptinsä.

Löytyykö kirjasta ohjenuoraa elämiseen, tai kirjoittamiseen? Ei, mutta taitava kirjoittaja tässä etsii jotain olennaista, ehkä sitä voisi sanoa turhamaisuuden vastustamiseksi, tai aitoudeksi, jonkinlaiseksi etsinnäksi, vaikka totuutta ei voikaan löytää tai saavuttaa.

Ja vielä, kirjoittamisesta: "Melkein kaiken minkä olen kirjoittanut, olen kirjoittanut hilpeyden vallassa. Joutunut koko ajan tukahduttamaan sitä. Jotta se ei näkyisi. [...] Luulisin, sanon, että hilpeys on raskas synti."

Ulkoisen vaaran uhatessa

Jan Guilloun sankari Carl Hamilton, "Pohjolan James Bond", seikkailee kylmän sodan loppuhetkillä jännärissä Ulkoisen vaaran uhatessa (WSOY, 1992; suom. Liisa Ryömä; ISBN 951-0-17539-0). Glasnost on voimissaan, ja Hamilton joutuu arvioimaan uudelleen käsityksiään Neuvostoliitosta.

Tässäkin kirjassa on jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta ei läheskään niin paljon kuin joissakin myöhemmissä Hamilton-tarinoissa. Bond-tarinoita tässä kopioidaan, mutta melko letkeällä ja omaperäisellä tavalla. Kirja ilmestyi alunperin 1989, ja täytyy myöntää että aika hyvin Guillou oli tuolloin ajan hengessä kiinni.

Kirja koostuu useista agenttitarinoista, jotka liittyvät löyhästi toisiinsa, ja parhaimmillaan Guillou punoo ensiluokkaista jännäriä, jossa on myös erikoislaatuista huumoria, esimerkiksi silloin kun Hamilton, paljastuttuaan julkisuudessa Ruotsin agentiksi, saa komennuksen Moskovaan laivastoattaseana, siis julkisena tiedustelu-upseerina.

Ja Moskovassa Hamilton alkaa ryyppäämään ja muutenkin tuhoamaan terveyttään, mikä saa Neuvostoliiton tiedusteluorganisaatiot ymmälleen: onko kyseessä juoni vai pitäisikö Hamilton yrittää värvätä neuvostoagentiksi?

Ei hassumpi jännäri, ajan patinaa tässä on, mutta kyllä Guillou osaa kirjoittaa, ajoittaisista jaarittelevista saarnoistaan huolimatta.