Ian McEwan: Viaton

Ian McEwanin romaani sijoittuu kylmän sodan aikaiseen Berliiniin, rajavyöhykkeen tuntumaan: Viaton (Otava, 1990; suom. Leevi Lehto; ISBN 951-1-11160-4).



Romaani ilmestyi vuonna 1990, ja suomennettiin tuoreeltaan, ja täytyy myöntää että tiukasti McEwan oli ajan hengessä kiinni, Neuvostoliiton romahtamisen myötä kun katosi se maailma josta romaani kertoo, se ruma ja ilkeä todellisuus jota kylmässä sodassa elettiin.

Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1955-56, ja tarina on siinä määrin kummallinen, että kuvittelin kirjailijan ottaneen sen suhteen melkoisia vapauksia, kunnes netistä löytyi paljonkin tietoa aiheesta, ja kävi ilmi että romaanilla on historiallista taustaa, ja vaikka McEwan sepittää juoneensa aikamoisia tapahtumia, todellisuus saattoi olla tätäkin vielä kummallisempaa.

Romaanin englanninkielinen nimi on The Innocent, ja jostain syystä se tuntuu iskevämmältä kuin suomennos, joka toki tarkoittaa periaatteessa samaa asiaa.

Jyrki Pellinen: Kuuskajaskari

Sain tuplaten sen mitä odotin kun lainasin tämän runokirjan, sillä Jyrki Pellisen alkuperäisten runojen lisäksi tässä oli Leevi Lehtolta runojen englanninkieliset käännökset ja jälkisanat: Kuuskajaskari (ntamo, 2007; ISBN 978-952-215-010-3).



Runot on taitettu sivulle samalla tavalla kuin alkuperäisteoksessa, ja englanninkieliset versiot pyrkivät noudattamaan samaa tyyliä, mukaan lukien tavutus ja muut typografiset keinot runoissa. Sivuja on 145, ei mikään ihan ohut runokirja, kaksikielisyydestä johtuen.

Osa runoista on proosarunoja, osa vapaamittaista, osa jotakin siltä väliltä. Runojen lukeminen oli haastavaa, näiden kanssa joutui painimaan, helpolla ei pääse, mutta toisaalta tuntui että tässä on kerta kaikkiaan omaperäinen runoilijan ääni. Ja vielä on muistettava, että teos ilmestyi vuonna 1964, ja siitä lähtien Pellinen on moneen kertaan palkittu ja huomioitu, ja epäilemättä täysin ansaitusti.

Englanninkieliset käännökset tuntuivat luontevilta, vaikka toisaalta en kyllä runoja osaa lukea englanniksi yhtä lailla kuin suomeksi, jokin kuilu siinä on, varsinkin tämäntyyppisen tuoreesti kieltä käyttävän taiturin ollessa kyseessä, runo ei vain ole sama käännettynä.



Mutta mistä sitten johtuu etten Pellisen runoja ole koskaan aiemmin lukenut? En tiedä, mutta tämä puute on välittömästi korjattava. Ikävä kyllä Helmet-kirjaston kerrallaan voimassa olevien varausten maksimimäärä (30 kpl) meni umpeen, mutta mahtui sinne yksi Pellisen teos vielä, Sadevesirakkaus, ja siitä sitten pitää jatkaa eteenpäin.

Otetaan vielä näyte runosta, en tiedä onko tämä epätyypillinen tästä kokoelmasta poimittavaksi, mutta jotenkin tämä vain tuntui hyvältä tavalta päättää kirja-arvio:

Ensin oli hiljaista. Luonnonkaltaiset 
näyt ja kalliot.
Ensin oli hiljaista.
Meren läheisyyteen kertyi muistoja menneestä ajasta. 
Tasaisesti parveilivat päivät keskenään.
Tasaisesti ilmaantui tämä päivä pyöreä ja vastasyntynyt päivä.
Muistan hiljaisen tuulen
aurinko on matalalla ja tähän näkyy talo joka on rakennettu kallion päälle. 
Minä seison tai istun lähempänä muistoja ja merta.
Aurinko on matalalla, on aamu.

Valoisa huone

Ranskalainen sosiologi Roland Barthes julkaisi teoksen La Chambre Claire vuonna 1980, ja sen suomensivat Martti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto vuonna 1985 nimellä Valoisa huone (Kansankulttuuri Oy). Teos lienee tunnetuin englanninkieliseltä nimeltään, Camera Lucida.

Barthesin Valoisa huone pohtii valokuvaa sen kohteen ja sen katselijan näkökulmasta, ei valokuvaajan. Tämä pieni kirjanen on kiehtova johdatus omaperäiseen tapaan katsoa ja kokea valokuvia, ehkäpä sellaiseen tapaan joka visuaalisen informaation kyllästämässä yhteiskunnassa on käymässä yhä harvinaisemmaksi - pohdiskelevaan, mietiskelevään, persoonalliseen lähestymistapaan.

Barthesin mukaan valokuvan katsomiseen liittyy kahdenlaista motivaatiota: studium, yleinen kiinnostus vailla erityistä akuuttisuutta, ja punctum, valokuvan se sattuma joka pistää katsojaa, siis pysäyttää ja pakottaa katsomaan kuvaa intensiivisemmin.

Barthes toteaa, että monet valokuvat jäävät katseen edessä elottomiksi, ne herättävät vain yleistä, kohteliasta kiinnostusta. Barthes toteaa, että pohjimmiltaan valokuvaus on kumouksellista "silloin kun se on ajatuksiinsa vaipunutta, ajattelevaa".

Mutta punctum, se on vaikeasti selitettävää: "Punctumin havaitsemisessa ei ole apua minkäänlaisesta analyysistä [...] riittää että se on siinä sivulla ja näen sen." Usein kyseessä on kuvan yksityiskohta, mutta sillä on laajentumiskykyä, tai se voi "yksityiskohtana" pysyen täyttää koko kuvan.

Barthes vertaa piston aiheuttavia valokuvia haikuun: "Sillä haikun merkkikieltä ei liioin voi kehittää; siinä on jo kaikki, eikä se luo halua tai edes mahdollisuutta retoriseen kehittelyyn."

Yhteenveto: Erinomainen, omaperäinen, pysähdyttävä puheenvuoro valokuvan perimmäisestä merkityksestä. Teos ei helposti avaudu, ja vaatii luultavasti useita lukukertoja.