Juhani Suomi: Toisinajattelevan tasavaltaa

Juhani Suomi sivaltaa Suomen poliittista johtoa niin oikealle kuin vasemmalle. Käytännössä mikään hallituspuolueista ei säästy sanan säilältä. Ministeriöistä useimmat saavat myös osumia tässä poleemisessa tykistökeskityksessä: Toisinajattelevan tasavaltaa (Tammi, 2013; ISBN 978-951-31-7532-0).



Kevään 2013 tapahtumia kommentoivat päiväkirjanomaiset merkinnät ovat menettäneet osan terävimmästä kärjestään, mutta ei maailma vuodessa nyt niin hirveästi ole muuttunut. Kieltämättä on paikka paikoin nautinto lukea kirjaa, jossa ei vältellä henkilöön meneviä taklauksia, mutta hiukan vaivaantunut olo lukemisesta silti tulee.

Joissain asioissa Suomi tuntuu tulkitsevan historiaa uusiksi, esimerkiksi kun hän vyöryttää yliopistouudistuksen kritiikin nykyisten hallituskumppanien niskoille, kun tosiasiassa uudistukset käynnistettiin keskustapuolueen ollessa hallitusvastuussa. Merkille pantavaa onkin, miten keskusta säästyy kritiikiltä kokonaan, ja perussuomalaisetkin tuntuvat saavat myötätuntoa kirjoittajalta.

Suomen terävä kritiikki menettää osan tehostaan siinä, ettei hän näe hallituspuolueiden toiminnassa kerrassaan mitään hyvää, jolloin on vaikea luottaa kirjoittajan kykyyn hahmottaa asioita kokonaisuuksina huomioiden erilaiset näkökulmat.

Poliittisena pamflettina teos toimii toki mallikkaasti, harmi että Suomessa vähemmän ilmestyy tämän tyylistä reipaasti tuulettavaa kritiikkiä.

Entä tähtein täällä puolen?

Juhani Suomi tölväisee monen montaa suomalaista poliitikkoa kirjassaan Entä tähtein täällä puolen? (Siltala, 2011; ISBN 9789522340856). Mutta toisaalta kirja on herkkä ja hienotunteinen, ja kertoo vaikeista hetkistä elämän varrella, lapsuudesta aikuisuuteen. Mitä tästä pitäisi ajatella?

No, ainakin on syytä nauttia Suomen kyvystä käyttää kieltä. Nämä sanat vain osuvat toisiinsa kuin olisivat aina olleet näin. Selkeää, iskevää kerrontaa, mutta toisaalta myös sopivalla tavalla jutustelevaa, polveilevaakin paikka paikoin.

Kirjan luvut lähtevät liikkeelle jostain nurkasta, esimerkiksi jouluaatosta perheen parissa, yön hiljaisista hetkistä, ja siitä alkavat muistikuvat edetä, vyöryä, monenlaisiin suuntiin. Mutta aina tuntuu siltä, että ohjakset ovat kirjoittajalla hallussa, tarina etenee kohti sitä oivallusta, välähdystä menneestä tai nykyisestä, jota hakemassa ollaan.

Jännää kyllä, Suomi aikoinaan mietti laulajaksi ryhtymistä, mutta lopulta heittäytymiseen ei riittänyt rohkeutta ja äänen harjoittaminen jäi.

Presidentti Ahtisaaresta Suomella on käsitys, joka kohdettaan ei mairittele, ja ilmeisesti asiaan ollaan vielä palaamassa myöhemmin, sillä Suomi lupaa kertoa miten Nobelin rauhapalkinto oikein Ahtisaarelle järjestyikään.

Mutta rahan perässä juoksemisesta Suomi jo tässä kirjassa Ahtisaarta kurittaa: "[H]armiton ja leppoisa ulkokuori kätki taakseen vahvasti omanarvontuntoisen ja samalla laiskanpulskean egon, jonka suurin intohimo kohdistui omista taloudellisista eduista huolehtimiseen ja niiden maksimoimiseen."

Toinen yllätys oli Suomen innostus Lappiin - kovin kokeneelta eränkävijältä hän ei vaikuta, mutta Lappi selvästi kiehtoo, sinne tekee mieli.

Kiinnostava kirja, ja toivoa sopii että jatkoa piisaa: näitä on mukava lukea. Harvoin saa näin suorasta sanomisesta Suomessa nauttia.

Vorraaja

Juhani Suomen kirja Vorraaja (Otava, 2010; ISBN 9789511238690) tarjosi hienon lukukokemuksen: kipeitä säröjä ja teräviä huomioita. Historiantutkija kertoo omasta ja perheensä elämästä, lämpimistä ja kipeistä muistoista.

Samalla Suomi valottaa aiempien kirjojensa taustoja ja erityisesti niihin kohdistuneen ankarankin kritiikin herättämiä tuntoja. Eikä sovi unohtaa värikkäistä kuvauksia ministeriöiden ja ulkopolitiikan maailmasta, jossa oli jos jonkinmoista toimijaa, osa sellaisia että kummastuttaa hämmästyttää heidän saavuttamansa asema.

Suomi mainitsee monia ihmisiä nimeltä, ja joihinkin hän kohdistaa hyvinkin kovaa arvostelua; takinkääntö on pienemmästä päästä kritiikkiä.

Ja saapa maan nykyinenkin johto melkoisen ripityksen, erityisesti ulkopolitiikka, jossa Suomi ei malta olla suomimatta Stubbia melkein olan takaa. Tulee melkein sääli, mutta toisaalta kyllä asetelma myös hykerryttää: kaiken kokenut konkari ripittää uutta tulokasta.

Ja kaiken tämän ohessa Suomi malttaa kertoa pienistä henkilökohtaisista asioista, lapsuudesta, vanhemmistaan, tyttärestään ja siitä millaista oli se elämä joka muokkasi kirjoittajasta sellaisen kuin hän on. Vorraaja - Suomen löytämä mainio murretermi - tarkoittaa murehtijaa, jollaisena hän itseään pitää.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, etten koskaan Kainuussa päin vorraaja-sanaan ole törmännyt, mikä ei tarkoita etteikö sitä siellä jossain olisi käytetty. Tai ehkä sana on jotain muuta perua - esimerkiksi Urho Kekkoselta?

No, joka tapauksessa Vorraaja on hieno kirja, parhaita viime aikoina lukemiani, eikä se kovin murehtivainen ole, jonkinlainen optimismi kaiken keskeltä välittyy.