Kesä

J. M. Coetzeen romaani Kesä (Otava, 2011; suom. Markku Päkkilä; ISBN 978-951-1-24286-4) riemastutti, vaikka kirja on kaikea muuta kuin kepeä. Lieneekö toista kirjailijan omaan elämään perustuvaa teosta, jossa kirjailijasta itsestään annetaan näin armottoman tyly kuva.

Pakko on sanoa, että Coetzeen vuonna 2003 saama Nobel-palkinto ei ole noussut kirjailijalle hattuun eikä latistanut luomisvoimaa. Tässä vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassa Coetzee kertoo elämästään Etelä-Afrikassa 1970-luvulla, kirjailijanuran alkuvaihessa, ennen läpimurtoa.

Coetzee tuntuu laittavan kuvauksen kohteensa - oman silloisen minänsä - röntgeniin, eikä paljastuva kuva ole lainkaan myötäsukainen, päinvastoin. Kyseessä on taiteilijan muotokuva, mutta ulkopuolelta kuvattuna, katkelmallisina palasina koottuna, sellaisten ihmisten silmin jotka Coetzeen kanssa olivat tekemisissä noina vuosina.

Ja kyseessä on tietenkin kaunokirjallinen fiktio, Coetzee leikittelee elämänkerran tekemisellä ja on tässä kirjassaan laittanut toisen kirjailijan tekemään kohteestaan kuvaa, kirjailijan kuoleman jälkeen.

Coetzee piirtää kuvan sisäänpäin sulkeutuneesta, hyvin varauksellisesta nuoresta miehestä, joka on epäonnistunut lähes kaikessa ja joutunut palaamaan USA:sta Etelä-Afrikkaan jonkinlainen rikollisen maine harteillaan. Hän elää yhdessä isänsä kanssa, pitäen tästä huolta, tehden kaikenlaisia ruumiillisia töitä, muun muassa valamalla betonia talon juurelle kosteusvaurioiden torjumiseksi.

Ihmissuhteet eivät ota syntyäkseen, tai kariutuvat ongelmiin, eikä yksinäisyydelle näytä olevan loppua. Sukulaistensakin keskuudessa Coetzee on outolintu, hyljeksitty, epäonninen.

Näin Coetzee laittaa elämänkertansa fiktiivisen kirjoittajan kertomaan kirjan tavoitteista: "Minua ei tosin edes kiinnosta lopullinen tuomio Coetzeesta. Jätän sen historian huoleksi. Minun tarkoitukseni on kertoa tarina eräästä vaiheesta hänen elämässään, tai jos ei yhtä tarinaa niin monta tarinaa monesta näkökulmasta."

Monet ihmiset pääsevät haastateltaviksi, kertomaan oman käsityksensä Coetzeesta. Ja kuva on armoton, kirjailija litistetään ja latistetaan niin pieneksi, niin mitättömäksi, että sellaiselle ei juuri löydy vertaa.

Mutta juuri tästä armottomuudesta nousee teoksen harvinaislaatuinen huumori, kuten mykän ajan koomikoilla, jotka joutuvat vastoinkäymisestä toiseen - mutta katsojaa, tai tässä tapauksessa lukijaa, ihastuttaa ja riemastuttaa.

Näin eräs kirjan hahmoista kuvaa Johnia, siis Coetzeeta: "John [ei] ollut vahva hahmo. En sano tätä vähätelläkseni. ... [K]oko sinä aikana, minkä hänen kanssaan vietin, minusta ei tuntunut missään vaiheessa, että olin poikkeuksellisen ihmisen kanssa, siis aidosti poikkeuksellisen ihmisen kanssa. Se on julmasti sanottu, tiedän kyllä, mutta valitettavasti se on totta. [...] [H]änellä ei ollut minun nähdäkseni mitään erityistä kykyä tai herkkyyttä, ei uudenlaista näkökulmaa ihmisen osaan. Hän oli vain ihminen, aikansa lapsi, lahjakas, kenties hyvinkin lahjakas, mutta suoraan sanottuna ei mikään jättiläinen. Ikävä tuottaa pettymys."

Samaa kertovat kaikki kirjan haastatellut, yksi toisensa jälkeen: harmaa tyyppi, ei mitenkään erityinen, kovin sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt, ihmisenä vajavainen.

Ja kirjan lukija ei voi muuta kuin ihmetellä tätä kerrontaa, joka kyseenalaistaa itsensä ja samalla saa kysymään, mitä muuta kirjailija on kuin tavallinen ihminen.

Vapaus

Kirjoitin tänne kesällä eräänlaisen kirja-arvion teoksesta - Coetzeen romaanista Elizabeth Costello - jota en ollut lukenut (mutta jonka sittemmin luin), missä kaiketi voin sanoa noudattaneeni - asiaa tietämättäni - Bayardin oppeja.

No, nyt mieltä askarruttaa vähän saman tapainen asia, nimittäin Jonathan Franzenin uusi romaani Freedom. En tunne kirjailijaa enkä romaania, joten voin vapaasti kirjoittaa mitä mieleen tulee.

No, sen verran tiedän, että The New York Times julkaisi vähän aikaa sitten teoksesta kertakaikkisen ylistävän arvion, sellaisen jota harvoin näkee.

Ja sitten samaisen lehden kolumnisti Maureen Dowd kertoi, että kirjakauppakäynnin yhteydessä presidentti Obamalle oli lahjoitettu kyseinen teos, jota Down piti kolumnissaan vertauskuvana koko Amerikasta, häiriintyneestä maasta joka saa hysteriakohtauksia vailla järkeä, esimerkkinä nyt vaikka se että monet uskovat Obaman olevan muslimi.

Dowdin mukaan presidentti Obama on saanut itselleen mahdottoman tehtävän - "rationaalinen mies kaikkein epärationaalisimman valtion ruorissa, älykkö keskellä matalamielistä aikakautta".

Eli kaiketi tästä on syytä vetää johtopäätös että teos on lukemisen arvoinen, kun se kerran otetaan NYT:n kaltaisessa lehdessä vertauskuvaksi kaikkeen siihen mikä maassa on vikana.

Mutta se ongelma tässä on, etten koskaan ole ihmeemmin innostunut amerikkalaisesta "yhteiskunnallisesta" kirjallisuudesta, vaikka paljon sikäläisiä kirjailijoita olenkin lukenut. Monet heistä vain eivät ole pystyneet puhuttelemaan sillä tavalla että teoksesta olisi jäänyt jotain merkittävää havaintoa päänuppiin.

Ennakkoluuloja, ennakkoluuloja...

Kirjallisuuden ymmärtämisestä

Olen viime kuukausina lukenut paljon kirjallisuutta, niin suomalaista kuin ulkomaalaista, pääosin kuitenkin suomen kielellä. Eräänlainen alkusysäys tähän oli Pekka Vartiaisen teos Länsimaisen kirjallisuuden historia, joka ansiokkaasti ja perusteellisesti pohdiskeli kirjallisuuden - ja nimenomaan kaunokirjallisuuden - kehittymistä 1900-luvun puoliväliin asti.

Luin myös Milan Kunderan teoksen Romaanin taide, joka tarjosi kirjailijan omaperäisen näkökulman romaanin kehitykseen taidemuotona. Kunderan mielestä romaani on kriisissä, koska siitä on tullut formaatti, kaavoihinsa kangistunut tuote joka ei enää uudista itseään. Kunderan mukaan romaanin historiasta löytyy kehityspolkuja, jotka olisivat voineet johtaa uudenlaiseen, elävään romaanitaiteeseen, mutta niitä ei lähdetty kulkemaan. Esimerkiksi Kafka tätä yritti, mutta seuraajia ei löytynyt.

Tästä perspektiivistä nähden on mainiota, että sellaisia kirjailijoita kuin Saramago löytyy, jotka tarttuvat romaaniin ja tekevät siitä uuden näköisen piittaamatta formaatin vaatimuksista. Ehkäpä romaanilla on tulevaisuutta. Tosin J. M. Coetzeen romaani Elizabeth Costello antaa ymmärtää, että umpikujaa ei ole olemassa ratkaisua, mutta tästä voi lukija olla toista mieltä.

Vartiaisen ja Kunderan innoittamana olen kesän aikana lukenut kymmeniä kirjoja, useimmat niistä erinomaisia, tosin mukana on ollut muutama pettymyskin. Ja alan vähitellen aavistaa, mitä nykyajan romaanitaide yrittää sanoa, millaisten kysymysten kanssa se painiskelee.

Samalla olen uudestaan havahtunut muun muassa Dostojevskin ja Gogolin teosten merkitykseen, kuten myös suomalaisten klassikoiden ansioihin. Nähdä saa, kuinka pitkälle innostus kirjallisuuteen kestää, mutta hyvällä mielellä on nähtävä tähänastiset lukukokemukset. Kyllä maailmasta - vielä näin kummallisesta kuin nykymaailma - voi kertoa romaanin avulla.

Sain juuri käsiini Pierre Bayardin teoksen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut, joka esittää edellä kirjoittamaani nähden vastakkaista näkemystä. Bayardin mielestä kirjojen lukeminen kokonaan on vaarallista, koska se estää omaa ajattelua. Hänen mielestään kirjoja tulisi pääsääntöisesti vain selailla, ja jättää suurin osa teoksesta lukijan oman mielikuvituksen varaan. Melko provosoiva näkökulma äkkiseltään ajatellen.

Jossain määrin ehkä olen samaa mieltä. Olen ottanut ajattelun haasteen vastaan sillä tavalla, että pyrin kirjoittamaan ajatuksiani auki teoksen luettuani. Silloin tulee käynnistettyä omaakin aivotoimintaa.

Coetzeen "Elizabeth Costello" - millainen kirja sitten olikaan

Kerroin aiemmin vaikutelmista, joita netistä löytyneet arviot latasivat J. M. Coetzeen kirjalle Elizabeth Costello (Otava, 2005). Tuolloin en ollut teosta vielä lukenut.

Etelä-Afrikkalainen Coetzee palkittiin kirjallisuuden Nobelilla vuonna 2003. Odotuksen kirjan suhteen olivat siten luonnostaan suuria.

Kun kirjaa verrataan Dostojevskin mestariteoksiin, täytyy siinä kaiketi jotain olla sisällä. Teos Elizabeth Costello on jaettu kahdeksaan lukuun, "oppituntiin", sekä jälkikirjoitukseen, jotka kytkeytyvät löyhästi toisiinsa. Nimellinen päähenkilö on iäkäs australialainen naiskirjailija, joka kommentoi maailmaa suorasukaiseen tyyliin erilaisissa tilaisuuksissa, jonne hänet syystä tai toisesta on kutsuttu.

Teoksen eläinten oikeuksia käsittelevästä katkelmasta nousi kohu, sillä siinä verrataan natsien keskitysleirejä siihen miten ihmiset kohtelevat eläimiä kaikkialla, koko ajan. Voiko näitä kahta asiaa verrata, on yksi teoksen keskeisistä teemoista.

Mutta mikä on Coetzeen kanta asiaan jää loppujen lopuksi auki, kuten muissakin teoksen esille nostamissa kysymyksissä. Ehkä - kuten on arvioitu - teos loppujen lopuksi on tutkielma romaanin, kaunokirjallisuuden, humanismin tulevaisuudesta - jota ehkä ei ole, ehkä olemme umpikujassa.

Muita teoksen käsittelemiä teemoja ovat uskonnon merkitys ihmisille - kuoleman ja uskonnon. Ja se missä määrin kirjallisuus tekee hyvää - tai pahaa - ja mikä tulisi olla kirjallisuuden tehtävä maailmassa. Mutta kuten yllä mainitsin, tässä Coetzee tuntuu vihjaavan, että kirjallisuudella ei ole annettavaa, että olemme umpikujassa.

Teoksen kuusi ensimmäistä lukua eivät oikein vakuuttaneet: tässäkö tämä on? Sinänsä kyllä sujuvaa tekstiä, mutta ei mitenkään eriskummallisen valaisevaa tai omaperäistä. Mutta kaksi viimeistä lukua, ne tarjosivat mysteerin jota en millään pysty ymmärtämään.

Erityisesti askarrutti viimeinen luku, jossa kirjan päähenkilö joutuu kummallisen - "kafkamaiseen", joku voisi sanoa - kiirastuleen, kirjoittamaan "tunnustusta" siitä mihin uskoo, ja esittämään tämän tunnustuksen koko ajan vaihtuvalle tuomaristolle. Mistä on kyse, mitä kirjailija - siis Coetzee, ei hänen luomansa hahmo - tahtoo tällä sanoa?

Ja mitä tarkoittaa vieläkin omituisempi teoksen jälkikirjoitus, josta en saanut millään otetta, vaikka selvää suomen kieltä (oikeammin: suomennettua) se oli.

Pakko myöntää: tämä kirja jäi askarruttamaan. Mutta onko kirja hyvä, onko siinä syvyyttä, sitä en osaa sanoa. Ehkä tämä jonain päivänä vielä selviää.

Vaikea, ihmeellinen, askarruttava kirja - J. M. Coetzeen "Elizabeth Costello"

Kirjoitin alla olevan ennen kuin olin Coetzeen kirjan lukenut. Palaan aiheeseen tuonnempana ja kerron millaisen vaikutuksen kirja teki lukijaansa. Mutta tässä siis ajatuksia kirjasta ennen siihen perehtymistä.

Tässäpä kirja! Maininta teoksesta löytyi Kari Enqvistin kirjasta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat, ja jäi askarruttamaan. Nettihaku sanoilla "costello coetzee" tuotti melkoisen potin, harvoinpa olen nähnyt näin syvämietteisiä kirja-arvioita yksittäisestä kirjasta.

Niin, se kirja on J. M. Coetzeen Elizabeth Costello (Otava, 2005). Etelä-Afrikkalainen vuonna 1940 syntynyt Coetzee palkittiin kirjallisuuden Nobelilla vuonna 2003. Coetzee luki yliopistossa englantia ja matematiikkaa ja työskenteli tietokoneohjelmoijana. Tinkimättömiä kirjoja on syntynyt niin Nobelin kuin useiden muiden kirjallisuuspalkintojen arvoisesti.

Mutta siihen kirjaan. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että luin Helsingin Sanomien kirja-arvion Elizabeth Costellosta, ainakin nettihaulla löytynyt arvio tuntui tutulta. Irma Stenbäck on sitä mieltä, että tämä olisi se kirja jos autiolle saarelle voisi viedä vain yhden teoksen, edes Dostojevskin Karamazovin veljekset ei pärjää vertailussa: "kristallinkirkas kerronta ja tajuttoman nerokas ihmiskuvaus".

Coetzee pohtii kirjassaan - jota on ilmeisen vaikea kutsua romaaniksi vaikka parempaa sanaakaan ei ole - isoja ja vakavia kysymyksiä, muun muassa eläinten oikeuksia. "Coetzee on vakava kirjailija", sanotaan.

Mutta Coetzee viljelee myös ironiaa, mikä saa lukijan helposti kompastumaan omiin ennakkoluuloihinsa. Mitä kirjailija tarkoittaa, onko Costello kirjailija itse kevyesti naamioituna vai onko kirjailijan ja teoksen päähenkilön suhde monimutkaisempi?

Lainataanpa Hesaria: "Elizabeth on maailmankuulu kirjailija, ehdoton kasvissyöjä ja eläinten oikeustaistelija. Holokaustin hirveydet ja teuraseläinten kiduttamiset, miljoonien ihmisten ja eläinten kuolemat. Elizabethin järki ei tällaisia lukuja käsitä - entä te, kuulijat lihapatojenne ääressä. [...] Harmaahapsinen kirjailijatar kirjoittaa paremmin kuin puhuu, mutta aina hänen sanomansa kohahduttaa länsimaista yleisöä, tekopyhiä rationalisteja. [...] Rapistuva ruumis ja säkenöivä äly, loistava yhdistelmä, tuumaa Elizabeth, paitsi että kulttuurimme palvelee vain miehistä ajattelua."

Koska en ole kirjaa lukenut, on vaikea ottaa kantaa. Mutta sitä ihmeellisemmältä teos tuntuu mitä enemmän siitä kirjoitettuja arvioita lukee.

Helppo teos tämä ei ilmeisestikään ole. Kriittisissä arvioissa pohditaan, onko Coetzee menettänyt uskonsa romaaniin kirjallisuuden muotona, tai ylipäänsä siihen että asioihin voisi jotenkin vaikuttaa. Mutta yhtä lailla monet löytävät teoksesta sanoman - kuten Kari Enqvist - joka tekee mahdottomasta mahdollisen: antaa elämälle merkityksen.

Merkkiteos - jota on melkeinpä vaikea lähteä lukemaan. Voiko teos lunastaa siihen ladatut lupaukset?