Di Morrissey: The winter sea

Di Morrisseyn historiallinen romaani kertoo siirtolaisuudesta, limittäen toisiinsa vuosisadan mittaisia tapahtumia vuodesta 1906 vuoteen 2011: The winter sea (Pan Books, 2015; ISBN 978-1-4472-8323-2).



Romaanissa on dekkarinkin tuntua, kun selvitellään vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Kaikilta osin romaani ei ihan pysy kasassa, mutta melko näppärästi kirjoittaja maalailee sukukronikkaansa, polveilevia tapahtumia, jotka vaikuttavat nykypäivään saakka.

Discovering her dreams would come at a price. Escaping to the country from her unhappy city life, Cassie Holloway moves to the little town of Whitby Point. Here she meets the Aquino family, whose fishing business was founded by their ancestor, Giuseppe, an immigrant Italian, some ninety years before. Life for Cassie on the south coast is sweet as she sets up a successful restaurant and falls in love with Giuseppe's great-grandson Michael. But when the family patriarch dies, a devastating family secret is revealed which threatens to destroy her dreams. Cassie's future happiness now rests on her quest for the truth. A novel about finding your true place in world.

Gianrico Carofiglio: Silmät ummessa

Olen lukenut Gianrico Carofiglion dekkarin jo aiemmin, mutta niin vain tulin lainanneeksi sen uudestaan: Silmät ummessa (Moreeni, 2012; suom. Lena Talvio; ISBN 978-952-254-100-0).



Carofiglio on yksi suosikeistani johtuen vähäeleisen selkeästä tekstistä, jossa asiat tapahtuvat ikään kuin vääjäämättä, liioittelematta tai temppuilematta.

En muistanut romaanista juuri mitään, eli lukemisen ilo oli samaa luokkaa kuin jos olisin avannut romaanin ensimmäistä kertaa. Ja jälleen kerran teksti vei mukanaan, jotakuinkin yhdellä istumalla kirja tuli luettua. Harvoinpa näin mukavasti käy.

Sandrone Dazieri: In a heartbeat

Sandrone Dazieri tarjoilee Milanoon sijoitetun jännärin, jossa päähenkilön muistinmenetys saa maailman näyttämään perinjuurin kummalliselta: In a heartbeat (Hersilia Press, 2012; käännös englanniksi A. Turner Mojica; ISBN 978-0-9563796-6-5).



Kirjan kannessa kysytään, mitä tekisit jos elämäsi viimeiset neljätoista vuotta katoaisivat muististasi? Romaanin päähenkilölle Santolle käy juuri näin, ja hän palaa vuosien takaiseen maailmaan jossa asiat olivat aivan toisin. Tuolloin hän eli pikkurikollisen elämää, nyt hän mitä ilmeisimmin on menestynyt mainostoimiston johtaja jolla pitäisi olla kaikki asiat kunnossa.

Romaani ei ollut ollenkaan hassumpi vaikka alkuasetelma onkin jo moneen kertaan jännityskirjallisuudessa käytetty.

Muistin ja muistamisen ongelmat limittyvät mainiosti nykymaailman kummallisuuksiin, joita pidämme itsestään selvinä mutta jotka päähenkilö joutuu opettelemaan alusta alkaen uudestaan. Oikeastaan harmittaa ettei kirjastosta löydy muita Dazierin romaaneja lainattavaksi.

Teoksen esittelytekstissä kerrotaan seuraavaa:

Santo wakes up in one of the toilets of La Scala in Milan after being electrocuted by a faulty light switch. Santo is a successful manager, and has built his fortune on a mixture of personal ruthlessness and political skill, but he doesn't remember any of it: his memory of the previous twenty years of his life has disappeared. Now someone is trying to kill him, and the police are accusing him of a murder he doesn't know he committed.

A. ja L. Giussani: Diabolik

Kirjaston sarjakuvahyllystä löytyy kaikenlaista, ja meinasin tässä käyttää sanaa "aarteita", mutta enpä tiedä päteekö se tähän teokseen, mustanpuhuvaan italialaiseen jännäriin jonka tekijöinä ovat A. ja L. Giussani: Diabolik (Like, 2014; ISBN 978-952-01-1163-2).



Kirja päähenkiö on varas, joka kerta toisensa jälkeen saa vedettyä poliiseja nenästä, eikä tämä varas ole mikään sankarihahmo vaan paatunut rikollinen joka ei häikäile käyttää kovia otteita.

Poliisin ja roiston kilpajuoksu pitää näitä tarinoita hengissä, ja kieltämättä tämä antisankarin kujanjuoksu toimii sarjakuvana, mustanpuhuva tarina mustanpuhuvana kerrontana.

Jari Järvelä: Zombie

Luen Jari Järvelän romaaneja harvakseltaan, mutta sitä maukkaampia kokemuksia ne ovat, niin kuin tämä romaani jossa liikutaan kahden kulttuurin välillä: Zombie (Tammi, 2010; ISBN 978-951-31-5658-9).



Lainaanpa tähän teoksen esittelytekstiä:

Zombie on kertomus toimittajasta, joka kotimaassaan sotkeutuu vääriin piireihin. Kostoksi hänet lähetetään sohjoiseen maahan urheilutoimittajaksi, vaikkei hän edes erota ottelussa jalkapalloa lumen seasta. Hän päätyy töihin paikalliseen pizzeriaan, löytää sieltä hiljaisen naisen ja päättää palata monen mutkan kautta takaisin kotimaahansa. Jari Järvelän romaani on rosoinen kertomus kylmän ja kuuman maan eroista, auringosta ja sen puuttumisesta. Se nuorallakävelee elämän ja kuoleman välimaastossa, aseiden, rakkauden ja pizzojen mäiskeessä jossakin välillä Italia-Inkeroinen.

Se miten uskottavasti suomalainen kirjailija pystyy italiaisesta mafiasta kirjoittamaan, siihen on vaikea ottaa kantaa, mutta varsin mainiosti tarina eteenpäin rullaa, sen kummemmin kompastumatta stereotypioihin.

Suomalainen pizzayrittäjä ja italialainen toimittaja ovat mainio lähtökohta kolmiodraamalle, jossa pohditaan elämisen tapoja ja erityisesti kunniakäsityksen merkitystä, sitä missä määrin ihminen voi olla oma itsensä vieraassa ympäristössä.

Gigi Simeoni: Katse pimeydestä

Gigi Simeoni on kirjoittanut ja kuvittanut tämän 1910-luvun Milanoon sijoitetun jännityssarjakuvan: Katse pimeydestä (Egmont, 2012; suom. Ville Mäkelä; ISBN 978-952-233-534-0).



Kirja kertoo sarjamurhaajan ja häntä jäljittävän poliisin välisestä kilpajuoksusta, ja melkoisen kovaksikeitetty tämä tarina on. Sivumäärältään sarjakuva tuntuu melkoisen pitkitetyltä, voisi jopa ajatella että tässä mässäillään sarjamurhaajan tekosilla.

Lainaan tähän otteen teoksen esittelytekstistä:

Alessandro Simonetti on nuori maalari, jota odottavat lupaava ura sekä avioliitto kauniin Luisan kanssa. Mutta tuhoisa onnettomuus suistaa Alessandron elämän raiteiltaan ja iskostaa häneen kohtalokkaan pakkomielteen, joka johtaa veriseen leikkiin virkavallan ja kohtalon kanssa. Mitä tapahtuu kuolevan ihmisen silmissä? Moni viaton saa kohdata loppunsa, ennen kuin Alessandroa piinaava mysteeri ratkeaa.

Carlo Lucarelli: Almost blue

Carlo Lucarelli kertoo Italiaan 1990-luvulle sijoitetun sarjamurhaajatarinan tässä kohtalaisen omaperäisessä dekkarissa, jossa toinen rikosmysteeriä ratkovista päähenkilöistä on sokea: Almost blue (Otava, 2008; suom. Tapani Kilpeläinen; ISBN 978-951-1-19786-7).



Jännäreissä on toki käytetty sokean "silminnäkijän" kikkaa aiemminkin, mutta Lucarelli onnistuu aika hyvin tuomaan juonenkäänteisiin tuoreutta, sillä syntymästään sokea mies, Simone Martini, kuuntelee huoneessaan radiotaajuuksilla käytäviä keskusteluja ja huomaa näissä keskusteluissa jotain outoa ja epäilyttävää.

Poliisivoimissa taas saa Grazia Negro ratkaistavakseen murhien sarjan, ja kummallista näissä väkivallanteoissa on että edellisen rikoksen uhri näyttää tehneen - kuolemansa jälkeen - sarjan seuraavan murhatyön.

Juoni oli sen verran omaperäinen että useammankin kerran Lucarelli onnistui yllättämään, mutta loppua kohden tarinan vetovoima alkoi hiipua. Varsin pätevä dekkari tämä joka tapauksessa on, ja voisihan sitä toisen kerran tarttua Lucarellin teoksiin.

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwanin Venetsiaan sijoitettu jännäri yllätti vaikka tiesin odottaa että jokin koukku tähän tarinaan on piilotettuna: Vieraan turva (Otava, 2010; suom. Marja Alopaeus; ISBN 978-951-1-25185-9).



Kirja on lyhyt, enkä ihan tiedä voisiko teosta romaaniksi sanoa, sillä novellinomaista on tämä kerronta jossa lomaa viettävä pariskunta joutuu Venetsiassa houkuteltua erikoislaatuiseen tilanteeseen. Väkivaltaa ja pakkomielteitä nousee esiin päällisin puolin tavanomaisessa ihmisten kohtaamisessa, eikä lopputulosta pysty ennustamaan.

McEwan osaa kuvata ihmishahmojaan tarkasti ja iskevästi, ilman liioittelun makua, mutta kokonaisuudessaan teos tuntui lopulta jäävän hiukan alimittaiseksi. Kelpo työnäyte teos silti on, enkä voi kieltää etteikö tarina olisi tarttunut muistiin tehokkaammin kuin tusina tavanomaista romaania.

Gianrico Carofiglio: Perusteltuja epäilyksiä

Tämä on kolmas teos asianajaja Guido Guerrinista kertovassa sarjassa, ja olen lukenut kaikki nämä Gianrico Carofiglion kirjoittamat romaanit. Ja lukisin enemmänkin, niin hyvä tämä on: Perusteltuja epäilyksiä (Moreeni, 2012; suom. Lena Talvio; ISBN 978-952-254-121-5).



Jotain erikoista on siinä tavassa jolla Carofiglio kirjoittaa dekkareitaan, jonkinlainen pohjoismainen melankolia tulee näistä tarinoista mieleen. Mitenkään täydellinen tämä romaani ei ole, esimerkiksi asianajajien pitkät puheenvuorot eivät tunnu istuvan tarinaan saumattomasti, mutta tämä muu kerronta, kaikessa yksinkertaisuudessaan, tuntuu suorastaan nerokkaalta.

Ikään kuin kaiken jo soittanut mestaripianisti istuisi tavallisen pianon ääreen soittamaan tuttua, moneen kertaan soitettua ja kuultua sävelmää, ja yhtäkkiä kuulija tajuaa että tässä soittavat tätä sävelmää kaikki pianistit jotka sitä koskaan ovat soittaneet, tässä on tämä musiikki niin soitettuna kuin sen vain voi soittaa mestari.

Tosin ei Carofiglio täydellinen mestari ole, mutta aika ajoin hän pystyy antamaan vakuuttavan vaikutelman siitä että olisi, dekkarin ja lakimiestrillerin lajityypissä. Vaikka ei pitäisikään oikeudenkäyntiromaaneista, tämä tarina on erinomaista työtä, eikä suomenkielinen käännös jätä juuri toivomisen varaa.

Gianrico Carofiglio: Silmät ummessa

Gianrico Carofiglion dekkari oli nopealukuinen, mutta pidin hänen tavastaan kirjoittaa, se on kepeää ja ikään kuin sivumennen asioista jutustelevaa, mutta teemat ovat mitä tärkeimpiä: Silmät ummessa (Moreeni, 2012; suom. Lena Talvio; ISBN 978-952-254-100-0).



Kirjan esittelytekstissä kerrotaan dekkarista näin:

Guido Guerrierin toimistoon ilmestyy salaperäinen sisar Claudia, naisten turvakodin johtaja. Claudia tarvitsee asianajajaa yhdelle suojateistaan, Martinalle, jota entinen miesystävä on toistuvasti pahoinpidellyt ja edelleen ahdistelee. Vaikka miehellä on vaikutusvaltaisia suojelijoita, joita vastaan nouseminen tuntuu olevan sulaa hulluutta, Guerrieri ottaa tehtävän vastaan. Kun alkaa näyttää siltä, ettei oikeudenkäynnin lopputulos sittenkään ole ennalta määrätty, tapahtumat saavat dramaattisen käänteen. Tarinan keskiössä on Claudia, outoudessaan kiehtova nainen, joka vähitellen avaa karua kohtaloaan Guerrierille. Päällisin puolin heillä ei ole mitään yhteistä. Yhteys löytyykin syvemmältä tasolta, valinnoista, joita kumpikin on tehnyt oman itsensä ja syyttömien puolustamiseksi - tarvittaessa vaikka nyrkein.

Olen lukenut asianajaja Guido Guerrierista aiemmin yhden dekkarin, sarjan ensimmäinen, ja tämä on sarjassa seuraavaksi ilmestynyt. Sivujakaan ei ole kuin 232, mikä myös selittää nopealukuisuutta. Ehkä kirjaa pitäisi nimittää pikemminkin oikeudenkäyntiromaaniksi, mutta kyllä tässä on myös rikoksen selvittelyyn liittyvää kerrontaa.

Eikä hassumpi ole tämä Guerrierin hahmokaan, hänessä on jotain samankaltaista kuin Donna Leonin dekkareiden Guido Brunettissa tai Andrea Camillerin sankarissa Salvo Montalbanossa.

Gianrico Carofiglio: Todennäköinen syyllinen

Gianrico Carofiglio kirjoittaa surullisen hahmon oikeussalidraamaa, jossa avioeroon ajautunut lakimies puolustaa väkivaltarikoksesta syytettyä mustaihoista miestä italialaisessa oikeusistuimessa: Todennäköinen syyllinen (Moreeni, 2011; suom. Lena Talvio; ISBN 978-952-254-083-6).



Teos on ensimmäinen teos asianajaja Guido Guerrinista kertovassa romaanisarjassa. Tarina on kovin kliseinen, eikä itseään surkutteleva lakimieshahmo ole mikään omaperäinen keksintö, mutta jotenkin Carofiglio onnistuu sieppaamaan mukaansa kirjan ensi riveiltä lähtien.

Italialaisen elämäntavan todenmakuinen kuvaus sai tarinasta kiinnostumaan, tai sitten se miten Carofiglio pystyy tekemään Guerrinista monista kliseistä - tupakointi, alkoholinkäyttö, ihmissuhdeongelmat - huolimatta todenmakuisen hahmon, joka yrittää avata oman elämänsä umpisolmuja samalla kun puolustaa asiakastaan oikeudessa.

Teos kertoo monenlaisista ennakkoluuloista, muukalaisuudesta, eroon kasvamisesta, vieraudesta elämässä. Kai näistä aineksista on kirjoitettu parempiakin romaaneja, mutta joka tapauksessa nautin lukemisesta suuresti, ja laitoin sarjan seuraavan romaanin varaukseen Helmetissä.

Kuolema oopperassa

Donna Leon aloitti Guido Brunetti -dekkarisarjan romaanilla Kuolema oopperassa (Otava, 2001; suom. Titia Schuurman; ISBN 951-1-17403-7). Brunetti on selkeästi tutunoloinen hahmo tässä kirjassa, aivan samanlainen kuin lasinvalmistusta käsitelleessä dekkarissa Haurasta lasia, joka oli ensikosketukseni Leonin kirjoihin.

Kirjassa tunnelmoidaan menemättä kuitenkaan makeiluun, varsin realistisella tavalla Leon kuvaa Venetsiaansa:

Brunetti päätti kävellä kotiin voidakseen nauttia tähtikirkkaasta taivaasta ja autioista kaduista. Hän pysähtyi hotellin edessä ja mietti matkan pituutta. Kaikkien venetsialaisten mieleen painunut kaupungin kartta kertoi hänelle, että lyhin tie kulki Rialton Sillan kautta. Hän oikaisi Campo San Fantinin poikki ja jatkoi kapeiden katujen labyrinttiin, joka jatkui sillalle päin. [...] Sitten hän oli veden äärellä, silta oikealla puolellaan. Miten tyypillisen venetsialainen se olikaan: kaukaa se näytti ylhäiseltä ja eteeriseltä, mutta lähempää katsottuna se seisoi tukevasti kaupungin mudassa."

Ei ollenkaan hassumpaa, kyllä tämmöisiä dekkareita kelpaa lukea. Ja oopperan ystäville on tällä dekkarilla tavanomaista enemmän tarjottavaa, kun tunnetun kapellimestarin syanidimyrkytyksen syyllistä yritetään löytää. Dramatiikkaa ja jännitteitä tietysti löytyy kohtuullisessa määrin musiikkimaailmasta, mutta mihinkään ylitseampuvaan maalailuun Leon ei tältäkään osin syyllisty.

Leon kuvailee kirjan ihmisiä mukavan maanläheisellä tavalla, tuoden esille sen miltä kuvailun kohde näyttää kulloisestakin näkökulmasta. Brunettin vanhin poika esitellään näin:

[Raffaele] ... oli viidentoista, pitkä ikäisekseen ja muistutti Brunettia ulkonäöltään ja eleiltään. Missään muussa suhteessa hän ei muistuttanut ketään perheenjäsentä ja olisi varmasti kieltänyt sen mahdollisuuden, että hänen käytöksensä muistuttaisi kenenkään elävän tai kuolleen ihmisen käytöstä. Hän oli aivan omin päin saanut selville, että maailma on mätä ja systeemi epäoikeudenmukainen ja että vallanpitäjät ovat kiinnostuneet yksinomaan vallasta. Koska hän oli ensimmäinen, joka oli koskaan tajunnut tämän niin voimakkaasti ja puhtaasti, hän halusi välttämättä tuoda esille laajan halveksuntansa kaikkia niitä kohtaan, joita ei ollut vielä siunattu hänen selkeällä näkemyksellään.

Oopperasta Leon tarjoaa monenlaisia näkemyksiä, esimerkiksi tämän selityksen sille miksi Wagnerista niin pidetään:

»Hän piti kaikesta mistä se toinenkin», signora Santina sanoi avoimen halveksivasti. »Mutta kyllä hän muutenkin piti Wagnerista. Kaikki he pitävät. Se johtuu siitä synkkyydestä ja tuskasta. Siitä he pitävät. Luulen että he pitävät kärsimyksestä. Omastaan tai toisten.»

Septimi - nuorta suomalaista runoa = la giovane poesia finlandese

Mistähän oikein sain päähäni lainata tämän runokokoelman? No, kun en italiaa osaa, niin käännökset suomesta italiaan eivät paljon tarjonneet, vaikka vähän tutkailinkin että miltä teksti näyttää käännettynä. Mielenkiintoinen kokoelma tämä kyllä on: Septimi - nuorta suomalaista runoa = la giovane poesia finlandese Kirja kerrallaan, 2011; italiaksi kääntänyt Antonie Parente; ISBN 978-952-480-286-4).

Kirjassa on seitsemän suomalaisen runoilijan runoja, eikä kovin paljon keneltäkään johtuen vähäisestä sivumäärästä. Kovin suuresti en tästä kokoelmasta kostunut, en kai ole riittävän postmoderni.

Mutta Miki Liukkosen nimi pitää kyllä laittaa muistiin, hänen runossaan ”Matematiikan ulkopuolisia yhtälöitä” oli riemastuttavia rinnastuksia, esimerkiksi tämä:

Liukastuminen on enkeleille golfia.
Se on myös muistutus maan vetovoimasta.

Haurasta lasia - komisario Guido Brunettin tutkimuksia

Donna Leonin dekkari oli saanut vain kolme tähteä Helmet-järjestelmässä (20 arviota), mutta ei tämä hassumpi ollut: Haurasta lasia - komisario Guido Brunettin tutkimuksia (Otava, 2008; suom. Kristiina Rikman; ISBN 978-951-1-22452-5).

Voi olla, että olen jonkin Leonin dekkarin aikoja sitten lukenut, mutta siitä en muistanut mitään, komisario Guido Brunetti tuntui ihan tuoreelta tuttavuudelta.

Osasyynä dekkariin tarttumiseen oli Markus Springin julkaisema valokuvasarja Venetsiasta. Ja kirja osoittautui kiinnostavaksi, siinä selvitettiin henkirikoksen lisäksi myös Venetsian poliittista kähmintää ja ympäristörikoksia, erityisesti vesien saastumista.

Leon kirjoittaa Venetsiasta uskottavasti, siitä Venetsian todellisuudesta joka jää turisteilta näkemättä ja kokematta. Ehkä kirjassa oli jonkin verran väsähtäneisyyttä, mutta toisaalta suhteellisen verkkainen tahti tuntui oikein mukavalta, miksi dekkarissa pitäisi koko ajan tapahtua jotain järisyttävää.


Sekin oli mukavaa, että kirjassa kerrotiin lasinteosta perinteisin menetelmin, sillä juuri vastikään tuli käytyä Iittalan lasimuseossa ihailemassa lasiesineitä ja katsomassa lasinteon välineistöä.

Ei hassumpi kirja, vähän pikaruokaahan tämä oli mutta ei liian pöhötyttävää. Voisi Leonin dekkareihin palata ehkä toistekin.

Veden muoto

Andrea Camilleri kirjoittaa näppäriä dekkareita Sisiliasta, eikä näissä turhaa jaaritella: Veden muoto (WSOY, 2003; suom. Helinä Kangas; ISBN 951-0-26193-9). Tämäkin kirja on alle 200-sivuinen, mutta mukavasti Camilleri saa tarinaansa pyöriteltyä tässäkin sivumäärässä.

Päähenkilönä on Salvo Montalbano, joka joutuu selvittelemään kummallista tunnetun poliitikon kuolemantapausta. Kuolema on luonnollinen - sydän petti - mutta ruumiin löytypaikka tuntuu oudolta. Onko kyse lavastuksesta, vai mitä on taustalla?

Camillerin dekkareissa on ehkä parasta ympäristön kuvaaminen. Toki Sisilia näissä kirjoissa on fiktiivistä, mutta jotain maanläheisen uskottavaa kuvauksessa kuitenkin on.

Ja vaikka Montalbano muistuttaa monia muita dekkareiden poliisihahmoja, on hänessä jotain mainion mutkatonta viehätystä, joka saa hyvälle mielelle. Ja onko dekkarin päähenkilön aina pakko olla elämän päähänpotkima surkimus?

Terrakottakoira

Andrea Camillerin dekkari osoittautui maukkaaksi pakkaukseksi: Terrakottakoira (WSOY, 2004; suom. Helinä Kangas; ISBN 951-0-29042-4). Kirjan päähenkilö on poliisi Salvo Montalbano, kohtuullisen omaperäinen tyyppi Sisiliasta. Ja koska Sisiliasta on kyse, mafialla on oma osansa juonessa.

En ole Camilleria ennen tätä dekkaria lukenut, ja sen verran hyvin tarina kulki että lainasin perään heti toisen Montalbano-dekkarin. Toki hahmoissa on kliseisyyttä ja juonikaan ei aina ihan uskottavimmasta päästä ole, mutta jotain mukavan mutkatonta ja elämänmakuista tässä kirjassa oli. Ehkä kyse on myös siitä, että tuntui kuin kirjoittaja olisi nauttinut tarinansa kertomisesta.

No, saa nyt sitten nähdä, onko seuraavana lainaamani dekkari, Veden muoto, yhtään samalla tasolla.