David Abrams: Fobbit

David Abramsin sotaromaanin yhteydessä viitataan Joseph Hellerin klassikkoteokseen Me sotasankarit (engl. Catch-22), mutta lähellekään esikuvaansa romaani ei nouse, vaikka onkin omakohtaiselta ja uskottavalta tuntuva kuvaus modernin sodankäynnin helvetillisestä todellisuudesta: Fobbit (Harvill Secker, 2013; ISBN 978-1-84655-721-7).



Romaanin nimi Fobbit viittaa amerikkalaisten Irakiin sijoitettujen sotilaiden joukossa käytettyyn haukkumasanaan. Fobbit tarkoittaa toimistotehtäviä hoitavia sotilaita, jotka pysyttelevät tukikohdassa eivätkä joudu tositilanteisiin kentällä.

Romaani kertoo siitä, miten PowerPointit, lehdistötiedotteet ja tilastot kaatuneista amerikkalaissotilaista limittyvät armeijan hierarkkiseen organisaatiokulttuuriin, jossa pätevyydellä tai epäpätevyydellä ei ole samaa merkitystä kuin sillä missä asemassa satut olemaan.

Lähestulkoon uskomaton todellisuus muuttuu arkitodellisuudeksi, mutta samalla ihmisen sietokyky alkaa hiljalleen joutua yhä kovemmalle, kuin kumilenkki jota venytetään kohti katkeamispistettä. Ja katkeamispisteestä tässä romaanissa on kyse, siitä miten ihmisen pyyke lopulta murtuu, ja siitä mitä tästä murtumasta voi seurata.

Huumoria tässä romaanissa on, mutta sellaista huumoria josta ei kovin paljon voi nauttia, sillä huumori kertoo ihmisistä jotka toteuttavat tehtävää jossa loppujen lopuksi ei tunnu olevan mitään järkeä.

Adam Baker: Juggernaut

Adam Baker kirjoittaa vaihtoehtoista historiaa maailmalle, vuoden 2005 tietämissä Irakin maisemissa. Mukana on sotilaita, salaisia bioaseprojekteja ja verenhimoisia zombeja, ja soppahan tästä syntyy: Juggernaut (Hodder &​ Stoughton, 2012; ISBN 978-1-444-70907-0).



Kirjan päähenkilönä on muutamasta kovaonnisesta freelance-palkkasoturista koostuva ryhmä, jota vetää Lucy, entinen armeijan erityisyksikön sotilas. Naisnäkökulmaa siis on, mutta enemmänkin tämä on perinteistä seikkailukirjallisuutta, jossa etsitään aarretta keskellä sotatoimia ja suurvaltojen tiedusteluoperaatioita.

Teoksessa on 403 sivua, ja vähän reilut puolet tästä jaksoin lukea, hyppien pitkiäkin pätkiä yli. Ei Baker huonosti kirjoita, mutta tämän tyyppistä tarinaa on vain niin paljon että lopulta kirja ei jaksanut kiinnostaa.

Entä miten loppujen lopuksi käykään? Alussa tavanomainen "etsitään Saddamin kulta-aarre" -tarina muuttuu vähän kerrallaan kauhuelokuvista tutuksi taisteluksi sitkeitä ja ihmislihaa himoavia zombeja vastaan, ja samalla käy ilmi paljastuksia siitä millaisia bioaseita suurvaltojen salaisissa laboratorioissa on kehitelty. Ja kun tarina on lopussa, ei maapallolla juuri ole elämää, siinä muodossa kuin sen tunnemme.