Ian McEwan: Viaton

Ian McEwanin romaani sijoittuu kylmän sodan aikaiseen Berliiniin, rajavyöhykkeen tuntumaan: Viaton (Otava, 1990; suom. Leevi Lehto; ISBN 951-1-11160-4).



Romaani ilmestyi vuonna 1990, ja suomennettiin tuoreeltaan, ja täytyy myöntää että tiukasti McEwan oli ajan hengessä kiinni, Neuvostoliiton romahtamisen myötä kun katosi se maailma josta romaani kertoo, se ruma ja ilkeä todellisuus jota kylmässä sodassa elettiin.

Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1955-56, ja tarina on siinä määrin kummallinen, että kuvittelin kirjailijan ottaneen sen suhteen melkoisia vapauksia, kunnes netistä löytyi paljonkin tietoa aiheesta, ja kävi ilmi että romaanilla on historiallista taustaa, ja vaikka McEwan sepittää juoneensa aikamoisia tapahtumia, todellisuus saattoi olla tätäkin vielä kummallisempaa.

Romaanin englanninkielinen nimi on The Innocent, ja jostain syystä se tuntuu iskevämmältä kuin suomennos, joka toki tarkoittaa periaatteessa samaa asiaa.

Ian McEwan: Polte

Löysin tämän Ian McEwanin romaanin kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä, ja vasta luettuani teoksen, lähes yhdeltä istumalta, tajusin että teos on suomennettu nimellä Polte. Mutta alkuperäiskielinen versio oli vallan mainiota luettavaa, eikä tehnyt tiukkaakaan tarinan melko karvaasta mausta huolimatta: Solar (Vintage, 2011; ISBN 978-0-099-55534-6).



Kirjassa oli moneen otteeseen sellaisia katkelmia, jo heti romaanin alusta alkaen, että mietin onko McEwan itse kokenut jotain samankaltaista, niin yksityiskohtaisen tarkkaa ja ilkeän osuvaa kerronta on.

Ja teoksen jälkisanoista kävikin ilmi, että McEwan oli todellakin osallistunut arktisissa olosuhteissa järjestettyyn seminaariin, jossa ajeltiin moottorikelkoilla paikasta toiseen ja jääkarhut olivat uhkana.

En aiemmin ole pitänyt McEwania humoristina, mutta tässä teoksessa mustaa huumoria on roppakaupalla, ja se istuu kummallisen hyvin tarinaan Nobelin palkinnon voittaneesta fyysikosta Michael Beardista, jonka ura on sivuraiteella ja tekeillä on avioero viidennestä vaimosta.

Nobelin palkinnon Beard sai keksinnöstään joka tunnetaan nimellä "Beard-Einstein Conflation". Fyysikolle tässä on mainio tilaisuus miettiä tutkimusalan keksintöjen nimeämiskäytäntöjä. (Vrt. Bosen–Einsteinin kondensaatti.) Yllättävän hyvin McEwan fysiikan terminologiaa romaanissaan käyttää, vaikkakaan tieteelliseen uskottavuuteen tässä ei selvästi edes pyritä.

Sitäkin mietin, missä määrin päähenkilön esikuvana voisi olla todellinen henkilö, mutta aika hyvin McEwan on kohteensa häivyttänyt, vaikkakin jälkisanoissa viitataan muun muassa Einsteinin elämänkertaan. No, huippututkijoiden joukosta löytyy riittävästi teräviä kyynärpäitä ja ihmissuhdesotkuja niin että kovin paljon sepittämistä tähän tarinaan ei edes tarvita.

Teoksen päähenkilö Beard on nuorena tutkijana tieteen huipulle pompannut fyysikko. Lyhyt, kalju ja lapsesta asti pyylevä tiedemies hyppäsi nopeasti tieteen huipulle, mutta Nobelin palkinnon jälkeen ura on ollut alamäkeä.

Kun sitten yhteensattumien johdosta käy mahdolliseksi nousta jälleen huipulle, ja siinä samalla ratkaista ihmiskuntaa uhkaavat ilmastonmuutoksen ja energiatalouden haasteet, näyttää tulevaisuus jälleen valoisalta. Beard näkee muun muassa ilmastonmuutoksen pelkästään teknisenä haasteena, ja tämä yksisilmäisyys tuottaa mainioita komediallisia kuvioita kun Beard laitetaan väittelemään tieteestä militanttien naistutkimuksen edustajien kanssa.

Mutta sitä päähenkilömme ei aavista että McEwan pistää huipputiedemiehen varsinaiseen kujanjuoksuun. Se mikä näyttää loistavalta mahdollisuudelta kääntyykin lopulta tuhon kierteeksi, niin että yksityiselämän ongelmat ja uran eri vaiheissa tehdyt kyseenalaiset temput oman menestyksen edistämiseksi lopulta räjähtävät silmille. Eikä keksinnöstä joka periaatteessa mahdollistaisi edullisen energian tuottamisen ihmiskunnalle lopulta jää jäljelle kuin raunioita ja kasa valtavia oikeusjuttuja.

Teos on vallan mainio, vaikkakin melkoisen erilainen kuin kuvittelin sen olevan. Ympäröivän todellisuuden tarkka havainnointi on merkillepantavaa, samaten se miten kirjan kerronta tuntuu hengittävän elettyä elämää.

McEwan kuvaa tarkkasilmäisesti päähenkilöä joka kerta kaikkiaan ei pysty näkemään asioita muuten kuin omasta menestymiselle ahnaasta näkökulmastaan. Aivan erinomainen työnäyte kirjailijalta. Parhaita ellei paras tänä vuonna lukemani romaani.

Ian McEwan: Rannalla

Tämä Ian McEwanin romaani on lyhyt, 183 sivua, ja sen keskeiset tapahtumat sattuvat muutaman tunnin aikana, avioparin hääyönä. Ihan täysosuma romaani ei ole, mutta hienosti tässä kuvataan 1960-luvun Englantia ja sitä miten hauras kahden ihmisen suhde loppujen lopuksi on: Rannalla (Otava, 2011; suom. Juhani Lindholm; ISBN 978-951-1-25937-4).



Kirja kertoo kahden toisensa löytäneen nuoren aikuisen tähänastisesta elämästä ja siitä hetkestä kun he majoittuvat rannalla olevaan hotelliin viettääkseen hääyötään. Odotukset ovat suuria, mutta kumpikaan ei kunnolla pysty puhumaan omista ajatuksistaan, tuskin ymmärtämään niitä itsekään.

Pelot, tuntemattoman kohtaaminen ja yhteiskunnan asettamat odotukset asettavat nuorille paineita ja tuottavat lopulta suuren pettymyksen, mutta samalla tilannetta tarkastellaan myös tulevaisuudesta käsin, pohtien niitä erilaisia elämänkulkuja jotka tästä hetkestä, hääyöstä, olisi voinut näille kahdelle ihmiselle avautua.

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwanin Venetsiaan sijoitettu jännäri yllätti vaikka tiesin odottaa että jokin koukku tähän tarinaan on piilotettuna: Vieraan turva (Otava, 2010; suom. Marja Alopaeus; ISBN 978-951-1-25185-9).



Kirja on lyhyt, enkä ihan tiedä voisiko teosta romaaniksi sanoa, sillä novellinomaista on tämä kerronta jossa lomaa viettävä pariskunta joutuu Venetsiassa houkuteltua erikoislaatuiseen tilanteeseen. Väkivaltaa ja pakkomielteitä nousee esiin päällisin puolin tavanomaisessa ihmisten kohtaamisessa, eikä lopputulosta pysty ennustamaan.

McEwan osaa kuvata ihmishahmojaan tarkasti ja iskevästi, ilman liioittelun makua, mutta kokonaisuudessaan teos tuntui lopulta jäävän hiukan alimittaiseksi. Kelpo työnäyte teos silti on, enkä voi kieltää etteikö tarina olisi tarttunut muistiin tehokkaammin kuin tusina tavanomaista romaania.

Ian McEwan: Lauantai

Ian McEwan kirjoittaa yhdenpäivänromaanissaan ison kaaren, mutta helppo tämä romaani ei ole lukijalle, eikä helppo se varmaan ole ollut myöskään kirjailijalle: Lauantai (Otava, 2013; suom. Juhani Lindholm; ISBN 978-951-1-27432-2).



Romaani on sijoitettu vuoteen 2003, hetkeen ennen Irakin vastaisen sodan käynnistymistä, kun rauhanliike järjesti ison mielenosoituksen ja Englannissa pääministeri vetosi Irakin joukkotuhoaseisiin syynä sotaoperaatioon. Mutta tämä sotaan liittyvä pohdinta on vain taustaa varsinaiselle tarinalle, jossa neurokirurgi Henry Perowne valmistautuu lauantaihin, ensimmäiseen vapaapäiväänsä kiireisen työviikon jälkeen.

Kirjan varsinainen jännitysmomentti lähtee käyntiin vasta romaanin puolivälissä, siihen asti saamme seurata Henryn pohdiskelua elämästään, siitä miten hän elämäänsä ja maailmankuvaansa miettii.

Päällisin puolin Henryllä on kaikki kunnossa, mutta elämän varsinainen sisältö tuntuu olevan jossain määrin hukassa. Työ kiinnostaa ja vie mukanaan, lapset ovat löytämässä oman paikkansa maailmassa - toinen runoilijana ja toinen blues-muusikkona - mutta silti jotain tuntuu puuttuvan.

Neurokirurgin näkökulmasta ihmisen ymmärrys maailmasta on loppujen lopuksi aivojen kudosten toimintaa - tai toimintahäiriöitä - ja Henry pohdiskelee elämänsä tilannetta analyyttisesti, pyrkien palauttamaan huolenaiheensa rationaalisiin argumentteihin, puolesta ja vastaan. Mutta onko elämä loppujen lopuksi rationaalista tai ennustettavaa?

Ian McEwan: Makeannälkä

Tämä Ian McEwanin romaani on saanut niin paljon kehuja, ja niin kirjailijakin ("sukupolvensa paras brittikirjailija"), että oli jonkinlainen rimakauhu tarttua tähän romaaniin kun lopulta sen jonottamisen jälkeen sain lainaan kirjastosta: Makeannälkä (Otava, 2013; suom. Juhani Lindholm; ISBN 978-951-1-26933-5).



Kirja koukutti heti ensi kappaleesta alkaen, tarrasi kiinni siinä määrin että suorastaan ihmettelin mikä tässä nyt niin viehättäää. Nimittäin McEwan kertoo tarinasta kaiken olennaisen jo ensimmäisessä kappaleessa:

NIMENI ON SERENA Frome (lausutaan siten että se rimmaa sanan plume kanssa), ja yli neljäkymmentä vuotta sitten Britannian turvallisuuspalvelu lähetti minut suorittamaan salaista tehtävää. Se ei onnistunut. Palvelukseen astumisestani ei mennyt kuin puolitoista vuotta, kun sain potkut häpäistyäni itseni ja saatettuani rakastajani tuhoon, olkoonkin että hän sai osittain syyttää siitä myös itseään.

Teoksen kertoja kirjoittaa jutustelevaan sävyyn, jossa on sarkasmia tai ironiaa, miten tämä nyt ottaa, kuten kertoessaan isästään joka oli anglikaaninen piispa: "Isämme jumalusko oli hillittyä ja kohtuullista, ei juuri vaikuttanut meidän kummankaan elämään mutta riitti sopivasti edistämään hänen urakehitystään kirkon hierarkiassa [...]"

Serena kertoo yhtä sun toista lapsuudestaan ja erityisesti opiskeluajoistaan. Hän oli intohimoinen kirjojen lukija, mutta hänen äitinsä ei halunnut että tytär opiskelee kirjallisuutta, joten Serana meni yliopistoon lukemaan matematiikkaa, missä hän ei pärjännyt mitenkään hyvin mutta valmistui kuitenkin.

Erikoislaatuisten ihmissuhdekoukeroiden jälkeen Serena tulee palkatuksi konttorityöläiseksi brittien tiedustelupalveluun MI5:een, jossa hän kituuttaa töissä pienellä palkalla asuen soluasunnossa oikeustieteen opiskelijoiden kanssa. Näinä aikoina oli ensimmäistä kertaa mahdollista, että naiset pääsivät tiedustelupalvelussa muihinkin kuin konekirjoitus- ja vastaaviin hommiin, mutta Serenalle urapolku ei tuntunut millään aukeavan.

Lopulta kuitenkin Serena saa tehtävän, joka liittyy länsimaiden haluun tuottaa Neuvostoliiton vastaista propagandaa, kirjallisuutta jossa arvosteltaisiin neuvostosysteemiä ja sen valtakoneistoa. Serenan tehtäväksi tuli rekrytoida palkkalistoille kirjailija, joka kuvittelisi saavansa palkkansa puhtaasti kirjallisten ansioidensa perusteella.

Tässä on todettava, että tämäntyyppisistä koukeroista tiedustelupalvelujen toimista kylmän sodan aikana en tiennyt ennestään juuri mitään, paitsi sen että neuvostoliittolaista "realismia" yritettiin kampittaa tukemalla abstraktia taidetta tekeviä länsimaisia taiteilijoita, mikä kuulostaa aika uskomattomalta kuviolta sekin.

Näin McEwan kuvaa virkamiesten arkipäivää tiedustelupalvelussa:

MAX OLI SANONUT uuden huoneensa olevan pienempi kuin siivouskomero, mutta oli se sentään vähän isompi. Pöydän ja oven väliin olisi mahtunut pystyasennossa toistakymmentä harjaa, ja vielä muutama lisäätuolin ja seinien väliin. Ikkunalle ei sen sijaan ollut tilaa. Huone oli kapean kolmion muotoinen, ja Max oli puristunut sen kärkeen, kun minä taas istuin selkä kolmion kantaan päin. Ovi ei mennyt kunnolla kiinni, joten varsinaista yksityisyyttä ei ollut. Koska ovi aukesi sisäänpäin, minun olisi täytynyt nousta seisomaan ja työntää tuolini pöydän alle, mikäli joku olisi halunnut tulla sisään. Pöydällä oli pino kirjoituspapereita, joihin oli painettu Freedom International -säätiön Upper Regent Streetin osoite sekä picassomainen kuva kyyhkysestä, joka nousee lentoon avoin kirja nokassaan. Meillä oli kummallakin edessämme säätiön esite, jonka kannessa komeili yksinäinen sana ”Freedom” eli ”Vapaus”. Se oli painettu viistoon epätasaisin kirjaimin niin, että syntyi vaikutelma kumileimasimella lyödystä merkistä. Freedom International oli rekisteröity yleishyödyllinen yhteisö, jonka tarkoituksena oli edistää ”korkealaatuista taidetta ja ilmaisuvapautta kaikkialla maailmassa”.

Romaani on harvinaisen kirjallinen, siinä viitataan tuttuihin kirjailijoihin ja kirjailijoihin joista en ollut kuullutkaan, ja lisäksi McEwan kertoo kirjailija Tom Haleyn tuotannosta, tämän romaanin toisesta fiktiivisestä päähenkilöstä, kirjailijasta jonka MI5 halusi saavan rahoitusta tuotannolleen.

Serena ahmii kirjoja hurjaa tahtia, ja pääsee ikään kuin Tomin kirjalliseen valmennukseen, keskustelemaan kirjoista, erityisesti runoudesta, mutta samalla tuntuu siltä että hänen elämänsä ajautuu yhä tiukempaan umpisolmuun, sillä Serenan ja Tomin suhde perustuu valheeseen, jonka myöntäminen käy ajan kuluessa yhä vaikeammaksi.

Kirjassa on monenlaista pohdintaa, ja välillä tuntui että tarina menee jaaritteluksi, mutta teksti veti siitä huolimatta mukaansa. Ja kun kirjan loppu alkaa häämöttää, yllätti McEwan minut pariinkin kertaan, vaikka kuvittelin kyllä tietäväni mistä tässä tarinassa on kyse.

Niin, ja mainittakoon sekin että kirjassa puhutaan myös matematiikasta, hyvinkin osuvasti, erityisesti Monty Hallin ongelmasta, joka loppujen lopuksi tuntuu olevan avain siihen miten tarinan viimeistä käännettä voisi tulkita. Harvoinpa matematiikka avaa kaunokirjallisessa teoksessa oven siihen miten toistensa kanssa limittyvien salaisuuksien viidakosta lopulta löytyy totuus.