Tiedon valtakunnassa: Helsingin yliopiston kirjasto - Kansalliskirjasto 1640-2010

Rainer Knapas on kirjoittanut vaikuttavan historiikin, josta kirjojen, kirjastojen tai tieteen ystävä löytää varsinaisen aarreaitan: Tiedon valtakunnassa: Helsingin yliopiston kirjasto - Kansalliskirjasto 1640-2010 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012; ISBN 978-952-222-272-5). Teoksen on käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Suvikumpu.

Minulle kävi kirjan kanssa nolosti, sillä kirjastosta lainattuna se odotti lukemista, kunnes eräpäivä oli ovella; joku oli kirjan itselleen varannut ja palauttaa se piti vaikka teki kipeää.

No, ehdin kirjaa jonkin verran sentään lukea, ja vaikutuksen se teki. Sivumäärä on 461, mutta kokonsa ja paksun paperinsa vuoksi kirja tuntuu massiiviselta tietopaketilta.

Sekin olisi pitänyt tietää, mutta en vain tiennyt, että aikoinaan kirjat olivat (tietysti!) haluttua sotasaalista, ja sellainen on myös nykyisen Kansalliskirjaston lähtökohta:

Turun kymnaasista siirrettiin sen koko kirjakokoelma, 21 volyymia, uuteen akatemian kirjastoon 1640. Ensimmäinen merkittävä kirjalahjoitus akatemian kirjastoon saatiin kenraali Torsten Stålhandsken leskeltä Christina Hornilta. Kyseessä oli noin 1000 niteen sotasaaliskirjasto, jonka kenraali oli ryöstänyt Tanskasta Århusin piispa Morten Madsenilta (lat. Martinus Matthiae). Stålhandske oli itse kuollut Tanskassa 1644 ja oli ilmaissut toiveen, että koko kirjakokoelma, joka piispallisen alkuperänsä vuoksi käsitti lähinnä teologiaa, sijoitettaisiin uuteen Turun akatemiaan.

Vuonna 1648 kuningatar Kristiina muisti akatemiaa 87 volyymin lahjoituksella, jonka teokset olivat peräisin Kuninkaallisen kirjaston kaksoiskappalekokoelmasta ja Määrin kirjallisesta sotasaaliista. Osa näistä teoksista tuli alun perin Olmüzin jesuiittakollegiosta, jonka ruotsalaiset olivat valloittaneet 1642, osa oli anastettu 1645 Dietrichsteinin kirjastosta Nikolsburgista. Kuninkaallinen kirjasto lahjoitti lisäksi 295 teosta, jotka oli sidottu 315 volyymiksi.

Mielenkiintoista oli myös se missä määrin arkkitehtuuri määritti kirjastojen olemusta. Varsinkin kansalliskirjastot olivat kansallisvaltion merkittäviä symboleja, ja tämä näkyi vaikuttavassa ja tarkkaan harkitussa arkkitehtuurissa.

Toivotan onnellisia lukuhetkiä kirjan seuraaville lukijoille - kirjaston kautta tämäkin kirja löytyy.

Sotakaupunki - Helsingin Vanhankaupungin historia 1550-1639

Seppo Aalto on tehnyt komean ja perinpohjaisen kirjan Helsingin kaupunkihistoriasta 1500- ja 1600-luvuilla: Sotakaupunki - Helsingin Vanhankaupungin historia 1550-1639 (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26234-3). Kirja on isokokoinen, sivuja on 424, ja lukemiseen tarvitaan pöytä jossa on riittävästi tilaa kirjan aukaisemiseen.

Kirja kertoo kaupunkiin vaikuttaneista tekijöistä, erityisesti aikakautensa kauppa- ja suurvaltapolitiikan näkökulmista, mutta samalla se myös konkretisoi tuon aikaista melko vaatimatonta elämää Helsingin alueella.

Helsinki kehittyi kuin kehittyikin Ruotsin vallan aikana, ei tosin mitenkään dramaattisesti, mutta vaikka aika ajoin Helsingin tilalle pohdittiin jotain toista, paremmin sopivaa paikkaa, säilyi Helsingillä kuitenkin vetovoimaa.

Ja sitten oli terva, se vähän mysteeriksikin sanottava asia että Helsingistä jostain syystä tuli Suomen ensimmäinen varsinainen tervakaupunki:

Helsinki oli Suomen ensimmäinen tervakaupunki. Turun 1550-luvun alun vuosittainen 200-500 tervatynnyrin suuruinen vienti tyrehtyi mitättömäksi. Helsingissä suunta oli nouseva. Helsingin tervanvienti ylitti 1556 Turun vientiluvut noin sadalla tynnyrillä, mutta 1558 ulkomaille laivattiin tervaa jo 1 749 tynnyriä. Helsingin tervan vienti oli aikaansa suhteutettuna suurta, ja pohjan sille tarjosi kysynnän kasvu laivanrakennuksen lisääntyessä ja metsien vähetessä Euroopassa. Vielä terva ei kuitenkaan ollut Pohjolan "mustaa kultaa”, mutta verrattuna muihin Suomen ja Ruotsin kaupunkeihin sillä oli aikaisessa vaiheessa Helsingissä porvareille huomattava taloudellinen merkitys.

Hieno kirja, näin maallikon silmin vaikuttavaa työtä, ja koska Helsingin historiaan en ole koskaan erityisemmin perehtynyt, tämä oli hyödyllinen kirja, nopeasti selattuna, makupaloja sieltä täältä poimien.

20+12 muotoilutarinaa Helsingistä

En osannut päättää, pitäisikö tästä kirjasta pitää: 20+12 muotoilutarinaa Helsingistä (WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-38136-6). Markkinointitempaukselta tämä vaikuttaa. Kirjassa kuvaillaan Helsinkiä myötävalossa, ja jos ei nyt täysin sisäsiistinä paikkana niin ei ainakaan erityisen rosoisena.

Kirjan kannessa on tekijöiksi mainittu Katja Hagelstam, Piëtke Visser ja Eva Lamppu. Hagelstam on ottanut valokuvat, Visser hoitanut graafisen suunnittelun ja Lamppu haastattelut ja kirjan toimittamisen. Kirjassa on iso rooli valokuvilla, joten siinä mielessä tekijöiden järjestys on perusteltu.

Tekstiä on vähän, ja osa siitä on pelkkiä trivialiteetteja, ei edes naistenlehtitasoa. Hoh-hoijaa.

Samalla tulee mieleen, että muotoilu ja muotoilun ammattilaiset on tänä päivänä vähän samaa kuin runoilijat ja säveltäjät aikoinaan, mesenaattien palveluksessa. Mutta nyt ei palvella ruhtinaita vaan liikemaailmaa.

Toisaalta kirjassa on sitten muutamia osuuksia, joissa muotoilun kanssa tekemisissä olevat ihmiset ovat oikeasti pysähtyneet ajattelemaan tekemisiään. Ja tällaisessa yhteydessä valokuvat osuvat kyllä nappiin, vähän sekavasta taitosta huolimatta.

Ja sekin on mukavana rosona mainittava, että eräässä kirjan kommentissa sanottiin jotain sellaista Helsingistä, että sitä ei voi valokuviin tallentaa, se on koettava. Näinhän se on.

Kirja on osa World Design Capital Helsinki 2012 -ohjelmaa, mikä selittää markkinahenkisyyttä. Ja ehkä ei ole ajateltukaan että kovin moni kirjaa todella rupeaisi lukemaan. Tämmöinen kirja pitää olla, se on tehty, ja siinä se.

Mutta olisi voinut olla enemmänkin.