Työkirja - ammattilaisen paluu

Keijo Räsänen ja Marja-Liisa Trux ovat kirjoittaneet mainion kirjan työelämän johtamisopeista, kaikesta siitä hypestä joka johtamisen ympärillä kuohuu, sanalla sanoen "johtoismistä". Riemastuttava kirja kerrassaan: Työkirja - ammattilaisen paluu (Kansanvalistusseura, 2012; ISBN 978-951-9140-62-9).

Esipuheessa kerrotaan suoraan, mistä teoksessa on kyse:

Tämä ei siis ole johtamisopas. Paradoksaalisesti työskentely kauppakorkeakoulussa on pakottanut meidät suhtautumaan kriittisesti erilaisiin johtamis- ja pelastusoppeihin.
Tunnemme nämä opit, mutta olemme myös tietoisia niihin uskomisen seurauksista. Näin ollen kyseenalaistamme kaikkialle tunkeutuvaa johtamisideologiaa, mutta tarkoituksemme ei suinkaan ole moittia sen pauloissa työskenteleviä yksilöitä.

Tämä sai käsitykseni kauppakorkeakoulusta nousemaan kertaheitolla: että tämmöistäkin ajattelua sieltä löytyy, hienoa!

Kirjoittajat kyseenalaistavat kaikkialle tunkeutuvan johtamisjargonin, ja aiheesta:

Omaatko ydinosaamista avaintehtävissä? Oletko talentti vai tosiosaaja? Kohdistuvatko kunnianhimoiset urasuunnitelmasi tulevaisuuden erityisasiantuntijuuksiin? Kehitätkö asiakkuuksia? Eikö vain joskus ällötä tämä orwellilainen uuskieli? Meitä ainakin ällöttää. On kerta kaikkiaan helpompi sanoa suoraan, että opetellaan ja osataan, kuka opettelee ja kuka osaa, mitä saadaan tehtyä sekä kenelle myydään ja mitä. Sillä tavalla on helpompi myös ajatella selvästi. Hypetyspuhetta emme tuota lisää. Siitä tulee päähän pöhnäinen olo. Ja sen maailma on valheellinen, vailla nurjaa puolta.

Kirjan teksti on selkeää, mutta asioita ei trivialisoida vaan puhutaan myös hankalasti ymmärrettävistä asioista:

Vaikka tavoitteemme on tehdä mahdolliseksi oman työnteon parempi tiedostaminen, oletamme lähtökohtaisesti, että työelämässä ihmiset toimivat enimmäkseen automaattisesti tai korkeintaan puolitietoisesti. Toiminta on kehollista ja se on vain rajallisessa määrin tiedostettavissa ja hallittavissa. Yksilön ymmärryksen yli kävellään monella tapaa. Työpaikoilla on käytänteitä (practices), jotka vievät meitä pikemminkin kuin me niitä.

Ja sitten päästään itse asiaan, johtamisoppeihin eli johtoismiin:

Yritysjohtaminenkin on työtä, mutta johtamisopit käsittelevät työtä johdon - ja heidän palkkaajiensa - intresseistä käsin ja usein vältellen sanaa työ. Kyse on ensisijaisesti liiketoiminnasta, jossa vain satutaan tarvitsemaan työpanosta ja työvoimaa, ”inhimillisiä resursseja”. Johtamisopeille on tyypillistä työn inhimillisten puolien häivyttäminen ja toimivien, tietoisten subjektien kadottaminen työpaikan näyttämöltä. Asioita vain tapahtuu - prosessit tehostuvat, asiakkuuksia kehitetään, työvoiman määrää sopeutetaan, kilpailukyky heikkenee ja niin edelleen.

Hyvä että on olemassa myös kriittistä liikkeenjohdon tutkimusta! Mielenkiintoinen oli havainto siitä, että niin sanottu "käytännön liiketoiminta" on usein kaikkea muuta, erittäin kaukana käytännöstä:

Tämän kulttuurimuodon kantajien on vaikea havaita, että heidän käytännölliseksi nimeämänsä puhe - liikkeenjohdon hype-puhe - on itse asiassa erittäin abstraktia, jollei merkityksiltään aivan tyhjää. Sen tapahtumapaikat jäävät yleensä määrittelemättä - ollaanhan jossakin ”globaalissa ulottuvuudessa”, tunnistettavat ihmiset loistavat poissaolollaan eikä työn tulosten laadustakaan paljon välitetä. Numeeriset indikaattorit riittävät. Moni opiskelija on palannut turhautuneena haastattelemasta kunnioittamaansa ”käytännön liike-elämän” asiantuntijaa, joka ei puhetulvastaan huolimatta ole saanut kerrottua, mitä hän käytännössä tekee.

Tyhjää täynnä olevaa liturgiaa on maailma nykyään pullollaan, ja otamme sen ikävä kyllä usein todesta, vaikka se on tyhjää täynnä:

Työelämässä monelle lienevät tuttuja ihmiset, jotka omaksuvat johtajien ja asiantuntijoiden puheen, esimerkiksi joustavuuspuheen, niin hyvin, että alkavat määrittää itseään sen kautta: ”Asetan liian tiukkoja ehtoja työlleni, joten minun on opeteltava joustavammaksi; niin sinunkin tulisi tehdä.” Eräs tarpeellista työtä ammattitaidolla tehnyt valtion virkanainen määritteli itsensä kansantalouden loiseksi, kun hän tuli ottaneeksi vakavasti valtionhallinnon tuottavuusohjelman liturgian.

Vuoden - ja ehkä vuosikymmenen - paras johtamiskirja, se on tässä!

Tutkijat kertovat - kymmenen esseetä akateemisesta työstä

Keijo Räsänen on toimittanut monipuolisen kokoelman näkökulmia tutkijan työhön: Tutkijat kertovat - kymmenen esseetä akateemisesta työstä (Aalto-yliopisto, johtamisen ja kansainvälisen liiketoiminnan laitos, 2011; ISBN 978-952-60-4217-6).

Kirjassa on 146 sivua, ja teksti on melko isolla rivinvälillä ladottu, eli mitenkään iso urakka näiden artikkelien lukeminen ei ole. Ja toisaalta kirjoittajilla on sana hyvin hallussaan, ja myös sanottavaa, eli teos oli kaiken kaikkiaan mainio pakkaus luettavaa. Mainittakoon, että aiempi Räsäsen toimittama artikkelikokoelma Joko tunnet tämän tutkijan? - esseitä akateemisesta työstä oli myös varsin onnistunut.

Merkitsin teoksesta muistiin muutamia kiinnostavia huomioita, esimerkkinä Sara Lindström kommentti tietoaineistojen kohtalosta:

[H]uomasin kollegoiden keksineen omia virityksiä ja tallentavan aineistoa omille erillisille kovalevyille yhteisen tietoverkon rajojen tultua nopeasti vastaan. Pitkän ajan kuluessa kerätty materiaali on akateemisessa työssä lähes korvaamatonta, minkä vuosi kummastelen jatkuvasti, miksei yliopisto ota aineistojen säilyttämistä vakavasti.

Jouni K. Juntunen pohtii työn ja kulutuksen välistä yhteyttä suhteessa vapaa-aikaan:

[V]äitän, että kohtuullistettu työ johtaa pienempiin käytettäviin henkilökohtaisiin tuloihin ja vääjäämättä vähenevään kulutukseen. Vapaaehtoinen vaihtokauppa täysipäiväisestä työstä lisääntyneeseen vapaa-aikaan, kuten lyhyempään työviikkoon, edesauttaa siirtymään ekologisempaan elämäntapaan. Vapaa-ajan lisääminen ja kiireen vähentäminen mahdollistaa erilaisen elämäntyylin, jossa esimerkiksi liikutaan hitaammin, tehdään enemmän käsin ja viljellään omaan käyttöön.

Carol Kiriakos puolestaan kirjoittaa runollisesti väitöskirjansa tekemisestä ulkomailla, uudenlaisessa ympäristössä:

Katson alas renessanssikaupunkiin: jos ei täällä, ei sitten missään.

Tutkimukseni kaikuu alamäessä, joka johtaa työhuoneelleni.
Se vinkkaa silmää Cappuccino-kupillisen pohjalta
hehkuu auringon kuumentaman kiviseinän pinnalla
pörisee korkeaa ikkunaa vasten puskevassa kärpäsessä
tuijottaa takaisin huolestuneen professorin silmistä
maistuu heinäkuun helteen ylähuulelle nostamissa hikipisaroissa
takertuu kääntämääni kirjan sivuun
virtaa lävitseni taipuessani joogavenytykseen
tanssii polkkaa valkoisilla näppäimillä
väreilee innostuneen insinöörin puheessa
punottaa poskillani viinilasillisen jälkeen
jähmettyy kurkkuuni isäni haudalla
koputtaa kattoon sateisena päivänä
pakenee kuivuneen kaivon pohjalle
matkan kanssani aiuringon alta toisen luo.

Ja vihdoinkin, kaiken tämän jälkeen, asettuu mukavasti lepäämään virallisten kansien väliin, kaltaistensa keskuuteen.

Hieno kokoelma artikkeleita, esseitä, näkemystä tutkimuksesta.

Joko tunnet tämän tutkijan? - esseitä akateemisesta työstä

Keijo Räsänen on toimittanut mainion artikkelikokoelman tutkijan työstä: Joko tunnet tämän tutkijan? - esseitä akateemisesta työstä (Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu, 2010; ISBN 978-952-60-1026-7).

Teoksessa on 138 sivua, eli luku-urakkana tämä artikkelikokoelma on maltillinen, varsinkin kun teksti on kiinnostavaa ja selkeästi kirjoitettu, myös kielenhuollon näkökulmasta.

Kirjassa puhutaan tutkijana olemisesta, tutkimustyön merkityksestä, yliopistoista, ammatti-identiteetistä ja ajanhallinnasta kiireen keskellä. Lainaanpa tähän Helmet-järjestelmästä löytynyttä teoksen sisällysluetteloa:

Tiittala, Pirjo. Väärä ikä ja sukupuoli akateemiseen työhön?
Schmidt, Tiina. Korkeakoulutuksen tavoitteet ja seuraukset - oma paikkani korkeakoulutuksen historiassa
Aula, Hanna-Mari. Hyveiden jäljillä tutkija-identitettiä etsimässä
Linna, Paula. Oman praksiksen etsintää kirjoittamisen kautta
Brandenburg, Cecilia von. Vierailla mailla - kirjoittamisen tärkeydestä taiteen kentässä
Anttonen, Markku. Projekti tutkijan kotina?
Nummelin, Johanna. Kuka määrittelee mitä tutkija tutkii?
Jalas, Mikko. Refleksiivinen ammattikäytäntö ja poliittinen sitoutuminen
Huovinen, Annamari. Kyllä töitä pian tekis, ajatukset ajan vie - akateemisesta työstä ja ajanhallinnasta
Räsänen, Keijo. Kuka näitä kertomuksia tarvitsee ja kuuntelee?

Hanna-Mari Aula pohtii opiskelijan ja tutkijan rooleja, niiden välistä eroa, erityisesti jatko-opiskelijan näkökulmasta:

Työtehtäväni sinänsä sallisivat minun kehittää vahvaakin tutkijaidentiteettiä, mutta yliopiston hallinnolliset rakenteet, palkkaus ja yliopistoon juurtunut retoriikka kahlitsee minut opiskelijan rooliin. Voidaan toki kysyä, mitä väliä sillä oikeastaan on, koenko itseni jatko-opiskelijaksi vai työtä tekeväksi tutkijaksi? Sillä on kuitenkin väliä minulle, koska se aiheuttaa identiteetti-ristiriitaa ja murtaa minäkuvaani. Sillä on väliä siksi, että työn tekeminen jatko-opiskelijana ei mahdollista minulle tällä hetkellä sellaista ammatti-identiteettiä, johon voisin samaistua.

Cecilia von Brandenburg puolestaan pohtii sellaisia kirjoittamisen muotoja, jotka latistavat oman persoonan, esimerkkinä institutionaalinen kielenkäyttö:

Joudun ylittämään vaarallisen rajan, jossa kirjoittamisen itseyteni kyseenalaistuu. Ministeriöiden ja muiden instituutioiden raporteissa kirjoitukseni kulku muuttuu persoonattomaksi, normitetuksi "jargoniksi". Olen siirtynyt oman kenttäni ulkopuolelle, vieraan maan rajalle, jossa korkeaarvoiset tahot edellyttävät tekstini olevan huomattavasti kankeampaa, normitetumpaa, kuin miten se meidan taidekasvatuksen alamme omassa tutkimuskirjoittamisessa ilmenee.

Erinomainen kokoelma artikkeleita, jokaisella kirjoittajalla on sanottavaa, oman näköisestä näkökulmasta. Kyllä näitä kertomuksia tarvitaan.

Tutkija kirjoittaa - esseitä kirjoittamisesta ja kirjoittajista akateemisessa työssä

Keijo Räsäsen toimittama kirjoituskokoelma Tutkija kirjoittaa - esseitä kirjoittamisesta ja kirjoittajista akateemisessa työssä (Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja, 2009; saatavissa pdf-muodossa) sisältää paljon kiinnostavia näkökulmia akateemiseen kirjoittamiseen, sekä hyvinkin henkilökohtaisesta näkökulmasta että yleisemmästä kirjoituksen laatimisen lähtökohtien pohdinnasta.

Eeva-Lotta Apajalahti kertoo haaveesta hyvään kirjoittamiseen:

Kirjoittaminen on oppimista, syvälle asioihin pääsemistä ja ammattitaidon kehittämistä parhaimmillaan. Ilman kirjoittamista ajatuksemme eivät kehity eteenpäin ja jäämme helposti polkemaan paikallamme. Voisi sanoa, että iman kirjoittamista emme kehity. Kun kirjoittamisen tärkeyden on ymmärtänyt, alkaa itsekriittisyyden kautta epätoivoinen taistelu, jonka voi voittaa ainoastaan kirjoittamalla paljon ja erilaisia tekstejä.

Terävyyttä ja huumoria löytyy Juha Olavan esseestä "Itseanalyysi Bordieun tapaan", jossa hän pohtii ankaran uskonnollista (ja kilpaurheilullista) koulukasvatustaan ja siitä peräisin olevia persoonallisuuden piirteitä, lopettaen esseensä ytimekkäästi: "Minulla on kapinahenkisen konservatiivin haljennut habitus. Se tekee minusta säälimättömän ja dramatiikanhimoisen sosiaalitieteilijän."

Galina Kosonen pohtii kirjoittamiseen liittyviä identiteetin ja genren näkökulmia, sitä missä määrin ne mahdollistavat tai rajaavat asioita, esimerkiksi oppimista: "Genret tarjoavat kirjoittajalle mallin esimerkiksi siihen, miten asioita käsitellään ja järkeistetään, mikä on relevanttia aineistoa, miten dataa ja kokemuksia hyödynnetään, mitä positioita otetaan. Näin ollen tietynlaisia tyylilajeja edustavat keskustelukentät voivat toimia kirjoittajan oman äänen mahdollistajina tai rajoittajina, tukijoina tai sammuttajina."

Susanna Kantelinen pohtii akateemisen kirjoittamisen mielekkyyttä, erityisesti sitä ristiriitaa jonka hän kokee henkilökohtaisen subjektinsa (ja habituksensa) sekä akateemisen yhteisön määrittämien kirjoittamiseen liittyvien sisäisten pelisääntöjen välillä: "Minulle moraali ei ole akateemisen kirjoittamisen sosiaalisessa käytännössä. Minulle moraali on subjektissa. [...] Tämä tarkoittaa sitä, että jos yritän etsiä kirjoittamiseni mieltä kentän käytänteistä, en tule sitä ehkä koskaan löytämään. Kirjoittamisen käytänteissä ja sosiaalisessa käytännössä voi olla mieli, mutta se ei ole minun kirjoittamiseni mieli."

Kirsi Korpiaho esittää keinoja, joilla takkuavaan kirjoitustyöhön voi yrittää saada uutta vauhtia. Yksi tapa on ottaa etäisyyttä asiaan: tyylittele tyylilajeilla, käytä käsitteitä, viitoita viitekehyksillä. Toinen taas on mennä osaksi tekstiä, jopa osaksi tutkimuskohdetta: reflektoi refleksiivisesti, suhteuta subjektiviteetit, avaudu autoetnografialla. Mielenkiintoisia tapoja elävöittää rutiinikirjoittamista!

Terhi Takanen esittää uudenlaisen lähestymistavan kirjoittamiseen: "Etsin kirjoitustyyliä, [jonka] avulla kokija pystyisi kuvailemaan kokemuksellisen tietoisuuden liikettä ja erityisesti transpersoonallista, avointa kokemista." Ydinkysymys on haastava: "miten kirjoittaja voi ilmaista tietoisena olemisen ja erityisesti siihen kuuluvan kokemuksen täyteydestä?" Tällaisen tekstin arviointikohde on se, missä määrin kirjoittaja kykenee "elämään uudelleen" kokemuksensa kirjoittaessaan vai onko kyseessä jälkikäteen tehty tulkinta. Tässä arvioinnissa kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen videolle tallennettua tapahtumaa.

Takasen hahmottelema kirjoittaminen ei ole helppoa: "Vaikeutena on löytää kieltä, joka tavoittaa kokemusten laadun. [...] Kokemuksen luonne ei ole sanallinen, ja tässä mielessä se on esikategorinen. Kun ilmaisussa palataan tähän, se vaatii saman tilan kokemista kuin tuossa hetkessä eli tilan, jonka luonne on avoin ja intuitiivinen."

Marja-Liisa Trux pohtii akateemisen kirjoittamisen rimakauhua, jonka voi tiivistää sanontaan "Publish or perish". Mutta kirjoittamista voi oppia ja raja-aitoja rikkoa: "Kaikki tekstin tuottaminen on luovaa, mutta samalla kaikissa lajityypeissä tarvitaan omaa tekniikkaansa. Kaikenlaista kirjoittamista voi oppia ja opiskella."

Trux esittää, että luovan kirjoittamisen (ja harrastajakynäilijöiden) kursseista voisi olla malliksi kirjoittamisen opetteluun akateemisessa ympäristössä. Mutta akateemisessa ympäristössä on haasteena päästä toisten työhön suuntautuvasta kritiikistä, joskus suoranaisesta ilkeydestä: "Luovan kirjoittamisen ryhmässä teksteistä etsitään hyviä kohtia, ja niistä keskustellaan, kun taas yliopistolla on tapana etsiä virheitä muiden teksteistä." - On aika päästä eroon nerouden haamusta.

Marja-Liisa Niinikoski pohtii akateemisen kirjoittamisen poliittisuutta: "Akateeminen kirjoittaja voi [...] politisoida eli nostaa keskustelun piiriin aiheita niin tiedeyhteisön sisällä kuin yhteiskunnallisestikin. Akateeminen kirjoittaminen ei siis ole luonteeltaan poliittista vain yhteiskunnallisissa keskusteluyhteyksissä."

Kristina Rolin pohtii moraalikysymyksiä: "Akateemisen työn moraalisesta ulottuvuudesta on tärkeä puhua sen vuoksi, että se antaa mielekkyyttä sekä poliittiselle että taktiselle ulottuvuudelle. Kun tutkija on löytänyt mielekkään vastauksen kysymykseen, miksi tutkimustyö on hänelle arvokasta ja tärkeää, hänen on helpompi löytää vastaus kysymykseen, miksi hänen tulisi pelata akateemisilla pelikentillä."

Lopuksi Keijo Räsänen valottaa kirjoituskokoelman tavoitteita ja lähtökohtia, ajatuksena se että tutkijoiden ei tulisi alistua "inhimillisiksi resursseiksi" tiedon tuotannon ja hyväksikäytön koneisiin: "Tutkijan olisi myös otettava vakavasti se, mitä muut tutkijat jo kustakin asiasta ymmärtävät ja mitä he osaavat tehdä." Räsänen viittaa Havukka-ahon ajattelijaan, josta tutkijoiden kannattaisi ottaa oppia.