Kazuo Ishiguro: The buried giant

Kazuo Ishiguro kertoo historiallisesta Britanniasta, sodan jälkeisestä rauhan ajasta, jossa silti muhii koston siemen, vaikka menneet hirveydet ovatkin hiljalleen unohtumassa: The buried giant (Faber & Faber, 2015; ISBN 978-0-571-31503-1).



Romaani kertoo vanhasta miehestä ja naisesta, jotka lähtevät pienestä kyläpahasesta matkalle, jonka tarkempi tarkoitus on hämärän peitossa, kuten päähenkilöiden aiempi elämäkin. Onko kyse vanhuuden muistamattomuudesta, vai jostain muusta, tämä selviää tarinassa vähän kerrallaan, kun menneisyys alkaa tunkeutua nykyisyyteen ja arvoitukset selvitä.

Romaani on suurenmoinen taidonnäyte, ja kummastuttaa vieläkin, sillä vastausta romaani ei lukijalle tarjoa, mutta kysymyksiä ja ihmettelyn aihetta kyllä riittää.

The Romans have long since departed, and Britain is steadily declining into ruin. But at least the wars that once ravaged the country have ceased. The Buried Giant begins as a couple, Axl and Beatrice, set off across a troubled land of mist and rain in the hope of finding a son they have not seen for years.

Yösoittoja

Kazuo Ishiguro on itselleni melko outo nimi, mutta hänen tarinakokoelmaansa on kovasti kehuttu, ja pitihän siihen siis tarttua: Yösoittoja (Tammi, 2011; suom. Helene Bützow; ISBN 978-951-31-4922-2). Kirjassa on viisi pitkähköä novellia, jotka lähestyvät pienoisromaaninkin mittoja, ja niitä yhdistävät irrallisuuden, menestymisen paineen ja elämästä vieraantumisen teemat.

Teoksen novelleissa eletään ikään kuin välitilassa, jostain ollaan tulossa ja tuntematonta odotellaan. Musiikki yhdistää novelleja myös, niissä liikutaan musiikin ja muusikkojen parissa.

Pidin eniten kirjan nimikkonovellista "Yösoittoja", mutta se kyllä kannattaa lukea viimeisenä, kuten se kirjassa onkin. Ishiguron huumori on joissakin novelleissa aika kieroa, paikoitellen hienoviritteistä ja lähes huomaamatonta, välillä melankolista. Isoa draamaa ei novelleissa rakenneta, pikemminkin niissä kuvataan ihmisen olemisen outoutta, sitä miten outo voi äkkiä tuntua aivan luonnolliselta olotilalta.

Ole luonani aina

Kazuo Ishiguron vuonna 2005 julkaistu romaani Ole luonani aina on tinkimätön kuvaus toisaalta siitä, mitä ihmiset ovat valmiita tekemään terveytensä eteen, ja toisaalta siitä, millainen elämä on jos se on etukäteen käsikirjoitettu ja sen vaihteet tiedossa. (Kovin paljon enempää juonta en aio tässä paljastaa, Wikipediasta löytyy lyhyt juonikuvaus.)

Teos on muistelma-näkökulmaa käyttävä perinteinen romaani, joka pohtii bioteknologian mahdollisuuksia. Tieteiskirjallisuudeksi teosta on hiukan hankala luetella, pikemminkin se on yhteiskuntakritiikkiä jossa on luotu jonkin verran meidän tuntemastamme yhteiskunnasta eroava todellisuus.

Tuomalla esiin tieteiskirjallisia elementtejä kirjoittaja valottaa yhteiskunnallisia kehityskulkuja jotka myös meillä ovat näkyvissä, esimerkkinä Ylen uutinen otsikolla Tampereelle halutaan ihmisvaraosayksikkö.

Romaani on julkaistu Tammen laadukkaasta Keltaisessa kirjastossa. Teoksen keskeinen teema ei niinkään rakennu tieteis-elementille vaan ihmisyyden muodostumisen ongelmalle: millainen on ihminen joka kasvatetaan normaalisti poikkeavissa olosuhteissa normaalista poikkeavaa tarkoitusta varten?

Tästä nousee luontevasti kysymys siitä, millaisia ihmisiä me lapsistamme kasvatamme - ja siitä, mitä kaikkea olisimme valmiita tekemään tulevaisuutemme hyväksi.

Ihan ongelmaton teos ei ole - jotkin sen osaset eivät oikein tunnu sopivan kokonaisuuteen, ja kertomisessa on hiukan formaatin vikaa siellä täällä. Mutta kovin pahasti kirjailija ei hakoteille kuitenkaan ajaudu.

Parempi ehkä lopettaa tähän. Teos avasi paljon kysymyksiä joihin ei tunnu löytyvän vastauksia. Mitä on olla ihminen (tai olla jotain muuta kuin ihminen), siinäpä kysymyksiä.