Alistair MacLean: Kaappaus San Franciscossa

Nuorempana tuli luettua iso nippu Alistair MacLeanin jännäreitä, ja kun sellainen osui silmiin kirjaston kierrätyshyllyssä, tuli mieleen tarkistaa miltä teksti näin aikuisempana vaikuttaa: Kaappaus San Franciscossa (Suuri suomalainen kirjakerho, 1976; suom. Hilkka Pekkanen; ISBN 951-643-099-6).



Pakko on myöntää, että teksti tuntui takkuiselta ja sotkuiselta, ikään kuin kirjoittaja ei jaksaisi pitää ajatuksen päästä kiinni. Jonkinlainen juoni tarinassa kyllä on, mutta henkilöhahmot eivät kiinnostaneet, enkä jaksanut jännäriä lukea pariakymmentä sivua pitemmälle. Minkähän takia nämä romaanit alle kaksikymppisenä kiinnostivat?

Alistair MacLean ja Alastair MacNeill: Yövartio

Alistair MacLean ja Alastair MacNeill on laitettu tekijöiksi tässä jännärissä, jossa luodaan seikkailukertomusta jonkinlaisesta YK:n alaisesta tiedustelu- ja poliisielimestä. MacLean ei erityisemmin osannut kirjoittaa, mitä nyt muutama poikkeus hänen tuotannostaan löytyy, ja MacNeillistä minulla ei ole todistusaineistoa kuin tämä harvinaisen ontuvasti kirjoitettu kirja: Yövartio (WSOY, 1989; käsikirjoituksesta suomentanut Irmeli Ruuska; ISBN 951-0-15890-9).



Kirjan selässä on teksti "Alistair MacLeanin yövartio", joka voisi tarkoittaa sitä että MacLean on tarjonnut teokselle oman brändinsä ja varsinaisen tekstinikkaroinnin on tehnyt MacNeill.

No, jonkinlaista monimutkaista kansainvälisten rikosten ketjua tässä ratkotaan, mutta suoraan sanoen into lukea romaania lopahti hyvin äkkiä siihen, että kerronta oli tavattoman ontuvaa.

Erityisesti on noteerattava se, miten huonosti kirjoittajat osaavat viedä juonta eteenpäin. Tekstissä on samaa heikkoutta kuin myöhemmässä bestseller-tehtailijassa Dan Brownissa, joka kertoo laveasti asiasta jos toisestakin niin että lukija ihmettelee mistä oikein on kyse. Ja kaiken lisäksi kirjoittavat laittavat pitkät rimpsut selityksiä dialogiin joka kuuulostaa Wikipedia-artikkelilta (ja teen tässä hallaa Wikipedialle).



Enkä mielelläni ottaisi ollenkaan kantaa henkilöhahmojen uskottavuuteen, esimerkiksi siihen että kansainvälinen huippumalli on värvätty CIA:n agentiksi. Hoh-hoijaa.

Alistair MacLean: Pako yli Jaavan meren

Alistair MacLean on tässä romaanissa lähestulkoon romanttisella tuulella, mikä oli hänelle hyvin poikkeuksellista, siinä määrin maskuliinisessa maailmassa hänen kirjoissaan toimitaan. Mutta tämä sotaromaani on jonkinlainen erikoistapaus: Pako yli Jaavan meren (WSOY, 1958; suom. Aaro Vuoristo; ISBN 951-0-00179-1).

Kirja kertoo Singaporesta vuonna 1942, kun Japani on valloittamassa saaren toisensa jälkeen, ja eloonjääneiden on joko paettava tai antauduttava japanilaisten armoille. MacLean kuvaa japanilaisia hirvittäviksi raakalaisiksi ja englantilaiset (sekä tietenkin skotit) ovat rohkeita ja ritarillisia sankareita.

Kirjassa on jonkin verran myös vakoojaromaanien tunnelmaa, sillä japanilaisten suunnitelmista valloittaa Australia on saatu dokumentteja, jotka pitäisi saada toimitettua länsimaiden käyttöön.

Pakoa meren yli yrittää sekalainen kokoelma ihmisiä, haavoittuneita sotilaita, muutama sairaanhoitaja, pieni sodan jalkoihin joutunut lapsi ja vangiksi otettu rosvojoukko joka on harrastanut ties millaista salakuljetusta. Merellä välillä myrskyää ja välillä ollaan tyvenessä odottamassa sitä milloin japanilaiset huomaavat karkulaiset.

MacLean osaa hyvin pitää lukijaa otteessaan, ja vaikka romantiikkaa onkin vain nimeksi, sopii se hyvin tarinaan, jossa sekä paetaan että yritetään pitää toisista huolta ankarissa olosuhteissa meren ja sodan armoilla.

MacLeanin romaaneista muistan teini-ikäisenä lukeneeni ainakin romaanin Katkuinen kuoleman tie, joka oli varsin suoraviivainen jännäri jossa sankari paljastaa roistojen katalat aikeet. Vaikka tätä Pako yli Jaavan meren -romaania ei nyt erityisen syvälliseksi voi kehua, oli se kuitenkin kiehtovampi ja monitulkintaisempi kuin se mielikuva joka minulla MacLeanista aiemmin oli.

Ian Stuart: Taivaan nuoli

Ian Stuart oli Alistair MacLeanin salanimi, ja kovin tutulta tämän kirjan kerronta ja asetelmat tuntuvat: Taivaan nuoli (WSOY, 1961; suom. Aaro Vuoristo). Alkuteos on nimeltään The Dark Crusader.

Kirja kertoo John Bentallista, joka saa salaisen tehtävän "nuhruiselta pieneltä mieheltä nuhruisessa pienessä huoneessa". Lehdissä on tarjottu työpaikkoja teknisen alan asiantuntijoille Australiasta ja Uudesta-Seelannista, ja monet asiantuntijat ovat lähteneet Englannista ja kadonneet tietymättömiin.

John Bentall lähtee selvittämään tapauksia, sillä hänen taustansa oli polttoainetekniikan asiantuntija ennen tiedustelutehtäviin siirtymistä. Kumppaniksi hän saa salaisen palvelun agentin Marie Hopemanin, joka esittää Bentallin vaimon osaa.

MacLeanin teoksissa ei voi sanoa olevan enemmälti romantiikkaa, eikä tässäkään sitä kovin paljon ole, mutta Bentallin ja Hopemanin välinen yhteispeli on romaanin ytimessä, se missä määrin kiintymys toiseen ihmiseen voi saada tekemään asioita - tai saada jättämään tekemättä.

Käy ilmi, että Bentall on joutunut suurisuuntaisen juonittelun pelinappulaksi, ja tavoitteena ei ole sen vähäisempi kuin horjuttaa ydinasevaltioiden kahdenvälistä kauhun tasapainoa. Ei tämä hassumpi romaani ollut, tosin paikka paikoin teksti tuntui vähän kankealta, ja eräällä sivulla oli sama identtinen tekstikappale kaksi kertaa peräkkäin.

Alistair MacLean: Merinoita

Alistair MacLean kirjoitti paljon, mutta osasiko hän kirjoittaa? Kesälomamökin hyllystä löytyi tämmöinen klassikko, joka oli ihan pakko ottaa käteen ja tarkistaa, millaista tekstiä MacLean oikein kirjoittikaan: Merinoita (WSOY, 1977; suom. Matti Kannosto; ISBN 951-0-08152-3).



En tiedä kannattaako kirjan juonesta sanoa paljoakaan, lähinnä ehkä se että sankareina on kovaotteinen mieskaksikko, entisiä poliiseja jotka pistävät konnat kuriin keinolla millä hyvänsä.

Ja häivähdys romantiikkaakin tässä kirjassa on olevinaan, tai en tiedä onko tämä romantiikkaa, enemmänkin voisi puhua tämmöisten kovaotteisten kirjojen tarpeesta selittää sankarien erityislaatuisia tarpeita toimia oman päänsä mukaan ja itse valitsemillaan keinoilla ilman että naiset ovat häiriöksi.



Kyllä lomamökillä voi tämmöistäkin lueskella, mutta ei kovin mielellään. Sen kyllä muistan, että teini-ikäisenä tuntui siltä että MacLean osasi kirjoittaa vetävästi, mutta enää nämä tekstit eivät pure.