Anne Helttunen, Sari Hyytiänen, Ulla Koivukangas ja Liisa Virtanen (toim.): Nuoruuden ääni - ylioppilasaineiden valioita

Anne Helttunen, Sari Hyytiänen, Ulla Koivukangas ja Liisa Virtanen ovat toimittaneet mielenkiintoisen kokoelman ylioppilasaineista: Nuoruuden ääni - ylioppilasaineiden valioita (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2018; ISBN 978-952-222-966-3).



Kirja toi muistoja mieleen, mutta sai toisaalta miettimään missä määrin ylioppilaskirjoitusten ikäinen ihminen voi maailmasta ja tulevasta kohtalostaan mitään tietää.

Kokoelmasta löytyvän Paavo Haavikon ylioppilasaineen luin lukiossa, äidinkielen opettajan inspiroimana, muodollisesti varoittavana esimerkkinä siitä että novellia ei pidä yrittää asia-aineena tarjota.

Inspiraatio oli siinä määrin suurta, että kirjoitin kuin kirjoitinkin ensimmäisenä ylioppilasaineenani novellin. Toisena aineena kirjoitin tavanomaisemman tekstin, tosin siinäkin oli novellin tyyliä mukana. Äidinkielen opettaja laittoi novellin paremmaksi arvioituna eteenpäin, mutta tutkintolautakunta käänsi järjestyksen, mikä ei sinänsä ollut mikään yllätys. Tämä teksti julkaistiin Suomen Kuvalehdessä ja Valioaineissa vuonna 1984.

Tapasin äidinkielen opettajani muutama vuosi lukiosta lähdön jälkeen. Kun kerroin, että opiskelin teknillistä fysiikkaa TKK:lla, hän purskahti nauramaan, siinä määrin erilaista (kuvataiteisiin ja kirjallisuuteen suuntautuvaa) oli ajatteluni ollut lukiossa. Mutta elämä tuo mukanaan yllätyksiä, sille ei voi mitään.

Ylioppilasaineen kirjoittaminen on jokaista lukion käynyttä ikäluokkaa yhdistävä kokemus. Abivuonna kirjoitetuissa aineissa kaikuu ajaton nuoruuden ääni - palava intohimo elämään sekä usko tulevaisuuteen.

Nuoruuden ääni -kirjaan on koottu tunnettujen suomalaisten ylioppilasaineita vuosien varrelta. Teos sisältää muun muassa Paavo Haavikon, Karo Hämäläisen, Juha Itkosen, Eino Leinon ja Sofi Oksasen ylioppilasaineet. Mitä he ovat ajatelleet ja kirjoittaneet omana abivuonnaan?

Leino, Eino.
Haavikko, Paavo.
Rydman, Kari.
Tarkiainen, Kari.
Helakisa, Kaarina.
Siltala, Touko.
Järvelä, Jari.
Leppä, Perttu.
Lietzén, Mika.
Itkonen, Juha.
Itäranta, Emmi.
Hämäläinen, Karo.
Oksanen, Sofi.
Rajaniemi, Hannu.
Liikanen, Veli.
Kortesmäki, Joona.
Heikkinen, Antti.
Elfving, Ville.

Uudisasukas ja muita lastuja

Juhani Ahon tuotannosta toimitettu kokoelma Uudisasukas ja muita lastuja (SKS, 2011) palautti mieleen, miksi Aho on niin arvostettu kirjailija: hän osaa kirjoittaa. Kokoelman toimittaneet Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila ovat tehneet hyviä valintoja, ottaneet mukaan aikaa kestäneitä lastuja, kirjallisia merkkiteoksia.

Ahoa lienee jokainen jo koulussa saanut (tai joutunut) lukemaan, joten tässä kirjassa saattaa olla tuttuja tekstejä mukana. Mutta kokoelma tuo esille Ahon skaalan lyhytproosan taitajana, erityisesti tunnelman kuvaajana ja ihmistyyppien, muun muassa itsenäisten naisten, taitavana hahmottajana.

Lastu "Wilhelmiina Wäisänen" on mainio, sijoittuen nimellisesti junamatkan kestoiseen ihmistyypin havainnointiin, mutta Aho laajentaa kertomustaan taitavasti yhteiskuntaan yleisemminkin päteväksi, kertoen maalta kaupunkiin muuttaneesta naisesta, joka muiden lapsia ja taloutta hoitamalla on päässyt itselliseen asemaan, siis varsin pitkälle vaatimattomista lähtökohdista. Ja kotiseudulle matkatessaan on kullakin mukaan otetulla tavaralla - joita riittää kunnioitettava määrä - oma sanansa sanottavana tässä elämäntarinassa.

Aho nimitti lyhytproosaansa lastuiksi novellien sijaan, tavallaan vähätellen tuotantoaan, mutta tässä kokoelmassa on kyllä mukana tekstejä jotka ovat merkkiteoksia myös novellistiikan mittapuilla. Aholla oli kuitenkin hiukan toisenlaiset tavoitteet kuin tiiviiseen ja jännitteiseen kerrontaa usein pyrkivällä novellilla; Aho kuvasi tilannetta ja tunnelmaa pikemminkin kuin jännitettä.

Mielenkiintoista ja hauskaa on se, miten vähän monet asiat ovat muuttuneet - ja toiset taas paljonkin.

Asioiden samana pysymisestä sopii esimerkiksi Ahon kirjoitus polkupyöräilyyn hurahtaneesta miehestä. Tässä katkelma tunnelmoinnista: "Varmaankin tulette hänet vielä näkemään, milloin siellä, milloin täällä. Jos tyynenä kesäisenä yönä käyskelette maantien viertä ja kuuntelette käen kukuntaa tai lahorastaan laulua... jos korvaanne sattuu sähisevä ääni... jos sieltä karkaa esiin, sieraimet suurina, suu auki, silmät kuin vihasta verenpunaisina joku outo olento... vapistaa häntä, varokaa itseänne, hypätkää ravin taa, se on hän... hän voi purra teitä ohi mennessänne... hänen raivonsa voi tarttua teihinkin!"

Asioiden muuttumisesta sopii esimerkiksi se, miten Aho käsittelee luokkaeroja maanomistajien ja heillä vuokralla tai työssä olevien kesken. Monessa kohdin aavistelee niitä tekstejä joita Väinö Linna aiheesta kirjoitti puoli vuosisataa myöhemmin.

Tässä tulee miettineeksi sitä suomalaisen yhteiskunnan kehitystä joka varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla sai aikaan ennennäkemättömän liikkuvuuden yhteiskuntaluokkien välillä. Tästä on kiittäminen mahdollisuutta opiskeluun, joka avasi monelle tien aivan uudenlaiseen paikkaan yhteiskunnassa.

Hiukan ikävää on se, että se miten Aho kirjoitti ihmisten välisistä eroista alkaa tänä päivänä kuultaa läpi jälleen kerran suomalaisessa yhteiskunnassa, se että ihmisen arvo määritellään hänen omistustensa perusteella. Tästäkin syystä Aho on ajankohtainen myös tänä päivänä - mutta ennen kaikkea siksi, että hän todella osasi kirjoittaa.

Avainnovelleja 1900-luvulta

Parhaita novelleja? Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilan toimittama kokoelma Avainnovelleja 1900-luvulta (WSOY, 2000) on aivan erinomainen, vaikkakaan ei ehkä tarjoa mitään mullistavan uusia tuttavuuksia.

Kokoelma rajoittuu länsimaiseen novellistiikkaan: muut kulttuurit vaatisivat aivan omat kokoelmansa. Toimittajat ovat myös onnistuneet saamaan novelleihin ikään kuin juonen. Peräkkäiset novellit kommentoivat tai jatkavat samaa teemaa.

Mukana on sekä kansainvälisiä kirjoittajia että kotimaisia. Kirjoittajat toteavat: "Kiinnostavaa on huomata myös se, että omasta kirjallisuudestamme on helpompi löytää tasokkaita naiskirjailijoiden tekstejä kuin muusta eurooppalaisesta tai amerikkalaisesta kirjallisuudesta."

Riemastuttava oli Heinrich Böllin novelli "Tehdään, tehdään!" (suom. Kristiina Kivivuori). Novellin alaotsikkona oli "Toiminnallinen kertomus" ja se kommentoi jatkuvaa suorittamisen noidankehää: "Wunsiedelin sijaisena toimi Broschek-niminen mies, joka puolestaan oli saavuttanut tiettyä mainetta sillä, että oli ylioppilaana elättänyt yötyöllä seitsemän lasta ja halvaantuneen vaimon, samalla hoitanut menestyksekkäästi neljää kauppaedustusta ja silti suorittanut kahdessa vuodessa kaksi virkatutkintoa erinomaisin arvosanoin."

Raija Siekkisen novelli "Nälkä" jäi askarruttamaan; tämä on sen kaltainen teksti josta on vaikea poimia yhtä katkelmaa, mutta ehkä tämä lopusta kuvaa tunnelmaa: "Tämän kaiken näin, katselin, sitten nousin ja menin takaisin vuoteeseen. Aamulla heräsin niinkuin kaikki muutkin ihmiset."

Mukana on Antti Hyryn novelli "Kivi auringon paisteessa" jonka muistan lukeneeni lukioikäisenä, ja vaikutuksen se teki jo silloin. Maarit Verrosen "Kivenhalaaja" oli mainio uusi tuttavuus, erinomaista pohdintaa asioiden tärkeydestä ja pysyvyydestä.

Yhteenveto: Avainnovelleja, tosiaan - kirja josta pääsee modernin novellitaiteen sydämeen: "Nykynovelli ei osoittele, ei syyllistä eikä anna valmiita vastauksia. Sen sijaan se toteaa: tällaista on elämä, jokainen tehköön omat valintansa."

Maailma on teonsana - Suomalaisia runoja

Anne Helttusen ja Annamari Sauren toimittama runokokoelma on kelpo katsaus suomalaiseen runouteen 1800-luvulta nykypäiviin: Maailma on teonsana - Suomalaisia runoja (WSOY, 1999). Paljon on tuttua mukana, siis palaamista kerran koettuun, mutta paljon on myös uutta, tai ehkä unohdettua.

Tässä ote Pentti Saarikoskelta:

...
en iltaan mennessä koskaan
ole pääsevä perille
ja yöllä, nukkuessa,
tulen alkuuni takaisin.

Ja entä sitten Kari Hotakaisen proosaruno "Möröt":

Me ollaan mörköjä. Meillä on sydän puuta ja jalat kartonkia. Kä-
det meillä on kuin lapiot ja silminä savikiekot. Meitä pelkää kaik-
ki katupojista katuporiin, teiltä me otetaan luulot ja puista lehdet,
...

Ja - tähän kokoelman olennaista merkitystä pohtivana ajatuksena - voi nostaa esille Riina Katajavuoren runon "Päivän kysymykset", joissa sanotaan: "Miksi totuuslamppu on suunnattava omiin silmiin?"

Ilpo Tiihonen on parhaillaan ajankohtainen runoilija, sillä on on 35. Kajaanin runoviikolla "Suven Runoilija". Häneltä on kokoelmassa useita runoja, esimerkiksi "Unilelu":

Meidän isi on johtaja,
se johtaa toisia.
Meidän isi syö lohta ja
ei pysty goisia.
...

Ja otetaan tasapainon vuoksi toinenkin runo Tiihoselta, "Suomen äideille":

Oi äidit, helkimmät sielut!
Kuinka lakastaa teitä liittävästi?
Keltovatko punaluusut talpeeksi?
Hella nähköön, palastanne aina
olette ylittäneet!
...

Kyllä, tämä on erinomainen kokoelma suomalaista runoa.