Andrea Camillerin etsivähahmo Salvo Montalbano joutuu selvittelemään köyhän opiskelijatytön katoamista, joka kumma kyllä kääntyy kidnappaukseksi, mutta kenellä on niin paljon rahaa että hän lunnaita lähtisi maksamaan? Hämähäkin kärsivällisyys (WSOY, 2013; suom. Helinä Kangas; ISBN 978-951-0-38867-9).
Jälleen kerran Camilleri kirjoittaa oikein pätevää tarinaa, mutta vaikka edellisestä Montalbano-dekkarista olikin jo aikaa, tuntui silti että tarina muistutti liikaa aiemmin lukemiani. Sisilian poliittinen kähmintä ja valtapeli on jälleen kerran taustalla, ja jälleen kerran Montalbanolla on ongelmia esimiestensä kanssa.
Sitä ei kylläkään voi kieltää, etteikö Cammillerin Sisiliassa olisi oma viehätyksensä, puhumattakaan siitä että Montalbano on monitasoinen hahmo niin ihmissuhteissaan kuin poliisina yrittäessään tehdä niin kuin näkee oikeaksi. Parempi tämä dekkari on kuin kymmenen tusinassa.
torstai 6. maaliskuuta 2014
Andrea Camilleri: Hämähäkin kärsivällisyys
tiistai 5. helmikuuta 2013
Andrea Camilleri: The potter's field
Andrea Camillerin englanniksi käännetty romaani voitti CWA:n International Dagger -palkinnon, ja kieltämättä tämä tarina toimii: The potter's field (Mantle, 2012; translated by Stephen Sartarelli; ISBN 978-1-4472-0329-2).
Sivuja romaanissa on 294, ja näissä puitteissa Camilleri saa komisario Salvo Montalbanon kerta kerran jälkeen hämmennyksiin sisilialaisissa epäilyksen ja koston kuvioissa.
Tässä kirjassa Montalbanon ikääntyminen alkaa olla jo ilmiselvää, eikä esimerkiksi uintiretki meressä ole vailla vaaroja, onneksi sentään paikalla ollut kalastaja noukkii väsähtäneen komisarion merestä.
Kirjan nimi viittaa savenvalajan peltoon. Sieltä löytyy rankkasateen jälkeen ruumis, joka on pilkottu ja ruhjottu tunnistamattomaksi. Kenestä on kyse, ja onko kyseessä rikollisten välienselvittely?
Ja onko löytöpaikalla jotain tekemistä Raamatun Juudas-viittaukseen, Juudaksen petoksestaan palkaksi saamien hopearahojen kohtaloon: 'Niin ylipapit ottivat hopearahat ja sanoivat: "Ei ole luvallista panna näitä temppelirahastoon, koska ne ovat veren hinta". Ja neuvoteltuaan he ostivat niillä savenvalajan pellon muukalaisten hautausmaaksi.'
torstai 29. marraskuuta 2012
Retki Tindariin
Andrea Camilleri tarjoilee kulinaristisen salapoliisitarinan, jossa on mukavasti huumoria ja jännitystä: Retki Tindariin (WSOY, 2008; suom. Helinä Kangas; ISBN 978-951-0-32966-5). Tälläkin kertaa Camilleri tuntui ikään kuin ohimennen tarinoivan mainion kertomuksen, joka pysyy hyvin kasassa ja antaa lukijalle yhtä ja toista ajattelemisen aihetta.
Salvo Montalbano on palannut poliisihommiin oltuaan vähän aikaa hyllytettynä. Kun tapahtuu murha pääsee hän taas tositoimiin, vaikka hänen esimiehensä yrittävätkin suitsia Montalbanon oma-aloitteisuutta minkä osaavat.
Tämänkertainen tarina on kirjoitettu aika ovelasti, nimellisesti tässä selvitellään nuoren miehen murhaa omalla kotiovellaan, sekä samassa kerrostalossa asuneen vanhan pariskunnan katoamista. Pikkuhiljaa alkaa esiin keriytyä tarina, jossa mennään järjestäytyneen rikollisuuden huipulle asti, keskinäisiin valtataisteluihin.
Camilleri hehkuttelee ruokailulla, ja viittaa toiseen dekkaristiin, jonka kirjoissa kulinarismilla on myös keskeinen rooli:
Hän istui verannalla ja nautti pappanozzaa, josta hän oli uneksinut jo kauan. Vaatimaton ruoka koostui pitkään keitetyistä sipuleista, jotka muhennettiin haarukalla ja maustettiin reilusti öljyllä, vahvalla etikalla, vastajauhetulla mustapippurilla ja suolalla. Aterimeksi sopi parhaiten peltihaarukka (komisariolla oli niitä pari kappaletta, ja hän varjeli niitä mustasukkaisesti), ja ruokaa hotkiessaan hän yleensä poltti kielensä ja kitalakensa ja kiroili jokaisella suupalallisella.
Yhdeksän uutislähetyksessä Nicolö Zito teki työtä käskettyä, näytti Griffojen valokuvan ja kertoi heidän poikansa olevan vanhemmistaan huolissaan.
Montalbano sulki television ja päätti ruveta lukemaan Vázquez Montalbánin uusinta romaania, joka sijoittui Buenos Airesiin ja jonka päähenkilönä oli Pepe Carvalho.
No, sanottakoon se vielä, että ihan ilman vastoinkäymisiä rikoksen selvittäminen ei suju, ja käypä tarinassa jopa niin että Montalbano menettää vähäksi aikaa ruokahalunsa, ja se on kova paikka se.
lauantai 20. lokakuuta 2012
Viulun ääni
Andrea Camilleri osaa kirjoittaa napakoita dekkareita, eikä tämä 219-sivuinen tarina ole poikkeus: Viulun ääni (WSOY, 2006; suom. Helinä Kangas; ISBN 951-0-31675-X). Dekkarin sankari on Salvo Montalbano, joka Sisiliassa joutuu murhaa selvitellessään melkoisen poliittisen pelin kiemuroihin.
Camilleri pyörittää henkilögalleriaansa herkullisesti, tosin tässä kirjassa ehkä hiukan vähemmän onnistuneesti kuin sarjan aiemmissa teoksissa. Murhatun naisen salaisuus paljastuu vähän kerrallaan, ja samalla Camilleri luo kuvaa sisilialaisesta yhteiskunnasta, sen pelisäännöistä tai niiden puutteista.
Tällä kertaa Montalbano sotkee asiansa, kun hän murtautuessaan (!) luvatta taloon tulee löytäneeksi murhatun naiseen ruumiin. Niinpä ei auta muuta kuin lavastaa rikos jolla poliisit saadaan paikalle tutkimaan taloa. Varsin herkullinen asetelma, normaaliin poliisidekkariin nähden nurinkurinen lähtökohta.
Kirjan nimessä oleva viulu toimii avaimena murhaan, mutta monen monta kertaa joutuu Montalbano palaamaan lähtöruutuun ennen kuin totuus selviää. Ja siinä sivussa Montalbano junailee poliisilaitoksen valtapeliä mieleiselleen mallille, ei tosin valtaa kahmiakseen vaan työrauhan saadakseen. Melkoinen velikulta tämä Montalbano kyllä on.
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
Veden muoto
Andrea Camilleri kirjoittaa näppäriä dekkareita Sisiliasta, eikä näissä turhaa jaaritella: Veden muoto (WSOY, 2003; suom. Helinä Kangas; ISBN 951-0-26193-9). Tämäkin kirja on alle 200-sivuinen, mutta mukavasti Camilleri saa tarinaansa pyöriteltyä tässäkin sivumäärässä.
Päähenkilönä on Salvo Montalbano, joka joutuu selvittelemään kummallista tunnetun poliitikon kuolemantapausta. Kuolema on luonnollinen - sydän petti - mutta ruumiin löytypaikka tuntuu oudolta. Onko kyse lavastuksesta, vai mitä on taustalla?
Camillerin dekkareissa on ehkä parasta ympäristön kuvaaminen. Toki Sisilia näissä kirjoissa on fiktiivistä, mutta jotain maanläheisen uskottavaa kuvauksessa kuitenkin on.
Ja vaikka Montalbano muistuttaa monia muita dekkareiden poliisihahmoja, on hänessä jotain mainion mutkatonta viehätystä, joka saa hyvälle mielelle. Ja onko dekkarin päähenkilön aina pakko olla elämän päähänpotkima surkimus?
torstai 19. heinäkuuta 2012
Terrakottakoira
Andrea Camillerin dekkari osoittautui maukkaaksi pakkaukseksi: Terrakottakoira (WSOY, 2004; suom. Helinä Kangas; ISBN 951-0-29042-4). Kirjan päähenkilö on poliisi Salvo Montalbano, kohtuullisen omaperäinen tyyppi Sisiliasta. Ja koska Sisiliasta on kyse, mafialla on oma osansa juonessa.
En ole Camilleria ennen tätä dekkaria lukenut, ja sen verran hyvin tarina kulki että lainasin perään heti toisen Montalbano-dekkarin. Toki hahmoissa on kliseisyyttä ja juonikaan ei aina ihan uskottavimmasta päästä ole, mutta jotain mukavan mutkatonta ja elämänmakuista tässä kirjassa oli. Ehkä kyse on myös siitä, että tuntui kuin kirjoittaja olisi nauttinut tarinansa kertomisesta.
No, saa nyt sitten nähdä, onko seuraavana lainaamani dekkari, Veden muoto, yhtään samalla tasolla.