Tehtävänä kuvata kylmyys

On totta, että rymyän kuvaamassa hankien keskellä,  siellä missä tiirikoidaan jäinen huussin ovi auki. Kameran akku hujahtaa kireillä pakkasilla hetkessä ja vilkkainkin muistikortti hidastuu vauhdissa.  Silti on ihan huippua nostaa kasvot viimaa kohti - pakkasessa on hieno taika. Joskus jopa haaveilen pohjoiseen muuttamisesta. En ehkä ikuisiksi ajoiksi, mutta vuodeksi.

Ensimmäistä kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin emmin tehtävää, jossa pitäisi uhmata oikein tosissaan kylmyyttä. Se ei suinkaan tarkoittanut normaalia hankihyppelyä tai neljän tunnin pakkasen kestoa ;). Destination tuntematon vaatii kuukauden treenaamisen. Vain sen avulla voi olla varma, että selviän patikoinnista keskellä nietoksia. Treeni alkaa mahdollisimman aikaisin - luetaan kovimmalla mahdollisella pakkasella. Viimeisenä selkään lisätään rinkka.  Ripset jäässä, hiukset kuurasta harmaana ja tuiskun tuivertamana miettii joskus - olisiko ollut parempi jäädä takkatulen ääreen. Toisaalta taas jännittävä matka voi alkaa vain, jos pääsen läpi pakkasen. Silloin voi kameraan tallentua kuva kylmyydestä, joka on hurjan kaunis.

Tänään kuvataan kuitenkin sisustusta, siis lämpimiä tunnelmia teille sinne, Ilona

Visuaalinen luonnonlapsi

Ensimmäinen ajatus nähdessäni otsikon oli - minäkö? Hassua, miten oudolle tuntuu lukea juttua itsestään - tuntuuko teistäkin sille kirjoittaessani teistä? Luen teille ääneen lainauksia lehden sivuilta, jotka varmasti ovat tulleet suustani ;)

"Pienen tehdaskaupungin kaduilla ja rannoilla Ilona juoksi muiden ikäistensä kanssa leikkien milloin kuralätäköissä, milloin laitureilta hyppien."

Pienellä Ilonalla oli omien sanojensa mukaan isot silmät ja kumpparit väärissä jaloissa.

"Minä työnsin kielen kaiteeseen pakkasella, olin äidin tyttö ja annoin veljeni leikata etuhiukseni pois."

"Joskus et tiedä edes minne olet menossa, eikä sinne vie edes tietä, vaan sinut tullaan hakemaan mönkijällä hakemaan tienposkesta."

Rakastaa: Jannea, Pietua ja Neilikkaa

Inhoaa: eläimiin kohdistuvaa väärinkäyttöä

Henkilö: Janne

Paikka: koti

Eläin: koira, Neilikka

Ruoka:lehtipihvi

Juoma: maito

Elokuva:rakkaushömppä

Motto:Höyhenet pölisten kohti uusia munauksia.

Ilona Pietiläinen s.11.8.1975 Äänekoskella

-on ammatiltaan kirjailija ja valokuvaaja-

Viikko on hurahtanut Raumalla ja kotikaupungin lehtisateissa. Tänään olen jutellut ihanan taiteilijan kanssa, jonka tapasin viime talvena. Yllätyksiä luvassa tähän liittyen. Hurjaa, miten voikaan toisen upeaa työtä arvostaa niin paljon.

Touhukasta torstaita täältä sinne, Ilona

Ps. joskun minulla on yhä kumpparit väärissä jaloissa ;)

Kun askel painaa jo

Ihan jokainen aamu otan punaiset valjaat ja sujautan ne Neilikan ylle. Tämäkään ei ole yksinkertaista, sillä punatukkainen koirani on päättänyt sen olevan leikki. Tarkoittaa sitä, että jahtaan punaturkkia ympäri taloa, että saisin sujautettua ne valjaat ylle. Vihdoin tehtävästä suoriuduttuani voi aamulenkki alkaa. Kyllä me haistellaan antaumuksella uutta kotia ympäröivillä teillä. Lenkki kiertää järven, joten jokaisena aamuna Neilikka ui. Kuralammikon sattuessa reitin varrelle siihen on päästävä tanssimaan.

Lenkin jälkeen yleensä hiivitään hetkeksi salaa sänkyyn, ihan mahtavaa - jos sattuu olemaan valkoiset lakanat (mielellään pellavaa ;). Ulos minun vanhukseni karkaa aina, ei suinkaan mennäkseen kauas  - vaan läheiseen hiekkakasaan. Nakkia oven raosta heiluttamalla eläkeläisen saa hiipimään nöyränä takaisin.

Huomaan Neilikan askeleen painavan jo enemmän kuin ennen. Kuulo on hävinnyt iän myötä ja meillä ollaan opeteltu viittomakieltä. Kaikesta huolimatta koira elää parasta aikaansa. Perheen jokainen käsi hellii vanhusta ohi kulkiessaan. Koira on meille perheenjäsen aina. Annan siis Neilikan kiivetä sänkyyn, pyöriä hiekkakasassa ja tanssia kuralammikossa. Voisiko olla niin, että meidän kaikkien pitäisi joskus tehdä niin ;).

Nyt menen ja aloitan perinteiset valjasleikit, jotta punatukkainen ystäväni pääsee aamuinnille.

Aurinkoa, Ilona

Arkinen kaaos!

 

Oikeasti meidän kotiviikko on ihan kaaos. Kotona odottaa pyykkivuori, eteisessä kenkäkaaos ja yläkerrassa musiikki raikaa. Meillä syödään einesruokaa ainakin kaksi kertaa viikossa - en siis saa superäiti titteliä tänäänkään ;). Olen miettinyt asiaa monta kertaa ja aina tullut samaan tulokseen - en kuluta aikaa yhtään enempää siivotakseni aina tai ottamalla huonoa omaatuntoa kodinhengettären kadotessa arkena.

 

Lapsi on jo niin iso, että kasvaa aivan juuri pääni yläpuolelle - pipo päässä on jo sitä. Varastan siis hetken hänen elämästään aina kun se vain on mahdollista - sipaisen hänen olkapäätä aina ohi mennessäni. Nauru tarttuu ihan väkisin tämän kolmikon puuhia seuratessa - antaa siis pyykkivuoren kasvaa rauhassa!

 

-Ilona-
Ps. meillä ei siivota siis tänäänkään ;)