Omenankukkien aika ja salaisuuksia

 Mikä voisi olla kauniinpaa, kuin tämä aika alla kukkivien puiden. Päivät täyttyvät kuvauksista ihan hurjan sukkelasti. Miltei en pysy enää perässä. Tällä viikolla tuli ihania korttikuvauksia lisää. Piipahdin Karton korttitehtaalla juttelemassa tulevista ja menneistäkin. Ajattele, olen kuvannut heille jo yli kolme vuotta. Aika iloinen olen seuraavista kolmesta vuodesta. 

Eläinkorttisarja on ollut haaveeni kai aina. Istuessani tukevasti tuolillani meinasin silti pudota siltä - en ehkä kuullut oikein tai sille minusta tuntui. Nyt haave on kuitenkin toteutumassa ja ihan huimaa olla siinä mukana. Niin jo odotan korttien ilmettä ja eläimiä, jotka niissä ilostuttavat.

Huomenna karautan Vaasaan kameran kanssa - tulossa kesäinen sisustuspäivä taitavien taitajien seurassa. 

Lämpöä viikonloppuun, tanssitaan terälehtisateessa ja nautitaan, Ilona

 

Päivä valokuvaajan kyydissä

 

Aamulla kello soi viideltä, on aika herätä ja lähteä. Mies on pakannut keittotermoksen valmiiksi mandariinien viereen. Lämmin läikähdys tuntuu aina toisen noustessa kukonlaulun aikaan vain siksi, että hän pakkaa eväät minulle. Tänään, kuten usein muinakin päivinä auto kääntyy kohti Pohjanmaata. Toisinaan se kääntyy itään, pohjoiseen tai etelään. Vaasan suuntaa vievä tie on kovin tuttu, jäinen ja pimeä. Rekat antavat ohitusmerkin, minä kiitän ja hän kuittaa. Joskus tien päällä mietin, miten teiden ritareita onkaan paljon.

Pysähdyn usein Kyyjärvellä, siellä pyydän teen lisäksi sympatiaa - aikaiset aamulaiset huikkaavat lopuksi turvallisia kilometrejä. Vielä silloinkin on pimeää, mutta lupaus valosta kajastaa pian. Jos valoa riittää kuvaan aina saman ladon ohittaessani sen. Siitä on tullut tapa - olipa kesä tai talvi. Auton saavuttaessa Ylistaron pysähdyn kirkolla, siitäkin on tullut tapa. Kirkko on mielestäni yksi kauneimpia rakennuksia. Aamuisin kirkon piha on usein tyhjä - vain minä, kamera ja hiljaisuus.

Tiet eivät aina kanna tai auton ei vain suostu kulkemaan niitä pitkin. Auton jäädessä kiinni hankeen on ensimmäinen apulainen 70-vuotias tyttönen, joka on päättänyt auton siirtää tahdon voimalla. Pian työntäjiä on kaksi. Auto ei siitä piittaa, eikä renkaiden alle levitetystä havupedistäkään. Vasta kolmen miehen ja kahden naisen voimat yhdistämällä auto liikkuu. Ihan hetken ennätin miettiä, miten ihmeessä pääsen pois kilometrien ja kilometrien päässä olevalta pikkutieltä. 

Valon saavuttaessa on aika kuvata sisustusunelmia. Aina päästessäni perille on ihana tavata kodin tai mökin ihmiset. Miten hienoa onkaan, ettei me tunneta tullessani ja lähtiessäni me ollaan tuttuja, kavereita - usein ystäviäkin vuosien jälkeen. Päivä on iso tarina, sellainen - joka ei unohdu. Kuvat jäävät elämään muistona siitä. Hienoja hetkiä on vuosien varrella ollut niin monta, ettei niistä kertomaan riittäisi sanat.

Painan kodin oven kiinni - ennen sitä huikataan perään turvallista matkaa. Lakeuksilla puhaltaa peltojen yli tuuli, joka on varmasti kylmin mahdollinen. Se tuiskuttaa ajoväylät näkymättömiin. Aurauskepit antavat oikean suunnan. 

Hämärä laskee peltojen ylle, on aika sinisen hetken. Sen jälkeen taivas sytyttelee tähtensä ja napsauttaa kuun päälle. Alkaa matka kotia kohti - on jälleen tuttu pimeys. Musiikin ääni nousee tässä kohti, väsymys ei tunnu sen avulla. Kotipihassa hymyilen, oli mahtava päivä. Usein sen mitta on pitkä, mutta ilman matkaa eivät tarinat syntyisi. Aamulla käännän auton, on aika herätä ja lähteä.

Työviikon jälkeen miettii, miten kaunis, kaunis onkaan Suomi, Ilona

Ps. kurkatkaa lehtihyllyllä Meidän Mökki - lehteä  - keiton lämmittäjän löytää sieltä ;)

Voisikohan näihin päiviin jäädä asumaan

  Joskus kiivetessä ihan ylös, sinne huipulle saakka miettii - voisiko jäädä tähän. Voisiko vain ihailla maisemaa, hörppiä kahvia ja antaa hiljaisuuden kietoutua ympärille. Luulen, että juuri se on retkissä parasta. Hetki siellä, missä ei ole melua, ei kiirettä, eikä hätäilyä. 

Tänä syksynä matkat ovat hiljenneet täällä on aika kirjoitella. Toisaalta rakastan tätä aikaa, toisaalta kaipaan retkiä eri puolille kaunista Suomea. Heti lumen saapuessa on aika taas mennä, ihastua paikkoihin ja erilaisiin ihmisiin. Luulen, että olen unelmien ammatissani. Kirjoitusaika tarkoittaa myös kuvausaikaa lapsille, vauvoille, asunnoille ja ihan kaikelle maan ja taivaan väliltä. Tällä viikolla kameran takana on hiippaillut yksivuotiaita ja rippikoululaisia. Ensi viikolla olen asuntokuvauksilla ja innostun taas. Joulukorttikuvauksiin on tulossa ihan huimaa joukkoa, niissä vilistää karvakuonoja ja perheitä. Minusta on aina hienoa kuvata sinut - olit sinä sitten isolla kuonolla tai suurilla silmillä varustettu. Samoin ajattelen kirjoittaessani tarinasi, viimeisellä rivillä on hienoa huomata sen muotoutuneen kokonaiseksi.

Ennen seuraavaa innostumistani kiipeän kotikaupungin korkeimmalle huipulle Myrskyn kanssa. Jään hetkeksi hänen kanssaan kuuntelemaan hiljaisuutta ja ihastelemaan maisemia. Ei ole kiirettä, ei melua, eikä hätäilyä. 

Kiireettömän kauniita syyspäiviä sinne, Ilona

Tavallaan kuvassa on kaikki

On aika, jolloin halusin palavasti olla floristi. Kukkien hipistely on ehkä hienointa rentoutumista. Niin kauan, kuin jaksan muistaa on ympärilläni ollut kasa kukkia. Niiden sidonnasta jääneen sotkun keskellä istun onnellisena hymyilemässä. Nykyisin istun lasikuistilla, silloinkin - kun minun pitäisi tehdä töitä. Lasken kuitenkin niin, että inspiroidun näiden kanssa. Samalla tavoin kamera vaikuttaa minuun, saatan vain jäädä kuvaamaan. 

Ihaninta kaikessa on se, että tänään voin tehdä työkseni kukkien hipistelyä ja kuvaamista. Kuinka mahtavaa onkaan asella hääkimpun kukkaset kuvaksi ja tehdä ne kodin seinälle tauluksi. Tunnustan muuten, että minulla on kukkia odottamassa huomista. Aion jälleen karata työpisteeltä ja hymyillä kuistin lattialla auringossa ;).

Riemukasta viikonloppua täältä sinne, Ilona

Tehtävänä kuvata kylmyys

On totta, että rymyän kuvaamassa hankien keskellä,  siellä missä tiirikoidaan jäinen huussin ovi auki. Kameran akku hujahtaa kireillä pakkasilla hetkessä ja vilkkainkin muistikortti hidastuu vauhdissa.  Silti on ihan huippua nostaa kasvot viimaa kohti - pakkasessa on hieno taika. Joskus jopa haaveilen pohjoiseen muuttamisesta. En ehkä ikuisiksi ajoiksi, mutta vuodeksi.

Ensimmäistä kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin emmin tehtävää, jossa pitäisi uhmata oikein tosissaan kylmyyttä. Se ei suinkaan tarkoittanut normaalia hankihyppelyä tai neljän tunnin pakkasen kestoa ;). Destination tuntematon vaatii kuukauden treenaamisen. Vain sen avulla voi olla varma, että selviän patikoinnista keskellä nietoksia. Treeni alkaa mahdollisimman aikaisin - luetaan kovimmalla mahdollisella pakkasella. Viimeisenä selkään lisätään rinkka.  Ripset jäässä, hiukset kuurasta harmaana ja tuiskun tuivertamana miettii joskus - olisiko ollut parempi jäädä takkatulen ääreen. Toisaalta taas jännittävä matka voi alkaa vain, jos pääsen läpi pakkasen. Silloin voi kameraan tallentua kuva kylmyydestä, joka on hurjan kaunis.

Tänään kuvataan kuitenkin sisustusta, siis lämpimiä tunnelmia teille sinne, Ilona

Jouluviikko, vuoden paras viikko 💗

                           💗💗💗💗💗💗

Viime viikko oli täynnä yllätyksiä, pieniä ja suuria. Yritin aluksi pysyä kelkassa mukana, mutta parempi, ettei ehkä yritä lainkaan. Roikkuu vain takarivassa kiinni ja antaa vauhdin kiihtyä 😊. Työpäivät venyvät, mutta sitä ei tiedättekö huomaan. En koskaan mieti, että en tahtoisi lähteä töihin. Toki on ihana palata kotiin, mutta niin hienoa myös tavata uusia ihmisiä.

Viikonloppuna meillä vietettiin pikkujouluja, vanhat ystävät saavat aina hymyilemään. Samalla aaltopituudella on hienoa heitellä suunnitelmia yhteisiin seikkailuihin. Huomasinkin löytäneeni kalenteriini aikaa ihan vain muutaman sanan johdattelemana. Korpielämä kutsuu tätä  ja ystävän perhettä hetken päästä.

Tuleva vuosi on aivan hurjan jännä, ihan jännitän jo valmiiksi. Juuri valmistelen joulusaunakuvauksia ja hurautan heti tapaninpäivänä kohti Sotkamon talvimökin tunnelmaa. Tosin välissä piipahdan Tuusulassa, jossa joulustellaan jo perjantaina. Oma koti täyttyy aattona rakkaimmista, uusista ihmisistäkin - mutta olen luvannut tilaa löytyvän jokaiselle.

Loppuvuosi on jotenkin hieno, silloin saa päätökseen asioita - joita on tehnyt tovin. Tällä viikolla julkaistiin oman kotikaupungin Visit Äänekoski - sivut. Äärimmäisen upeaa oli sujauttaa omia kuvia mukaan sivujen tunnelmiin.

Nyt tiedättekö suuhun sujahtaa suklaata, se  on varma 😘

Ilona

Se tunne - kun pakahtuu ihastuksesta ;)

Välillä poden huonoa omaatuntoa siitä, että en ennätä käydä täällä juttelemassa teille kuulumisia riittävän usein - mitä ikinä ne ovatkaan ;). Myönnän sujauttavani kuvia päivän varrelta usein tänne ja tänne.  Mielessä olette kuitenkin kovin usein. 

Tällä viikolla meillä kotona kävi toimittaja, joten jäin pohtimaan vastauksia hänen kysymyksiinsä. Onhan se tavallaan jännittävää, miten joskus onkin itse vastaajan paikalla.  Kiltisti kerroin pakahtuvani syysaamujen kauneudesta, meidän lintulaudan vieraista, kukista ja ihmisistä joiden luona olen vieraillut. Kerroin myös isäni ajaneen kirjastonautoa - ja senkin, että häntä kutsuttiin Aapiskukoksi ;). Tunnustin olevani karjakko ensimmäiseltä ammatiltani. Paljastin myös  tavanneeni mieheni muutaman kymmenen vuotta sitten Tennan takapihalla, jossa hän leveästi lupasi elättää minut.

Kerroin paljon muutakin, sillä elämä on ollut hurjan jännää - ja tulee sitä varmasti olemaan.

Tänään fiilistelen Minnan ja Uffen kodin tarinalla, joka on ihan hurjan upea. Yhden upean päivän vietin heidän vieraanaan. On niin hienoa nähdä se tunnelma kuvina ja teksteinä. Kiitos Minna ja Uffe - ikimuistoinen päivä!

Minnan ja Uffen ihanainen koti löytyy lehden sivuilta ja täältä

Ilona