Kuulostaako pahalla - ei se suinkaan ole sitä. On totta, että joskus aamuisin töihin lähtiessä väsyttää. Kaarran tielle toisten vielä nukkuessa, usein pienillä, jäisillä teillä ei tule ketään vastaan. Jossain vaiheessa lämpö saa silmät väsymään, mutta siihen on keino. Käännän musiikit täysille ja ajelen kunnon jytkeessä :). Viimeinen valttikortti on pysähtyminen. Annan bassojen jytkiä ja juoksen auton ympäri "vinhaa" vauhtia. Jos siis näet keski-ikäisen, tupsupipoisen äiti-ihmisen koikkelehtimassa musiikkia huutavan auton ympäri - se olen vain minä ;).
Viikonloppuna vierailin Minnan, Uffen, Carinan, Johnnyn sekä Hannun ja Katjan luona. Voitte kuvitella, miten hienoja hetkiä päiviin on mahtunut. Oli superhienoa tavata nämä ihmiset ja avata heidän ovi. Olen etuoikeutettu saadessani jakaa näiden ihmisten tarinat. Matkalla sain varmasti naurunryppyjä melkoisen määrän - tässä iässä ne luetaan keski-ikäisen naisen timanteiksi ;).
Parasta päivissäni on se, ettei koskaan tiedä - mitä ne tuovat tullessaan. Eksyn väistämättä ainakin kerran päivän aikana. Voin hyvin eksyä myös hotelliin. Saattaa myös olla, että hotellihuoneeni avain päätyi tuonne sundomilaisen kalastajan verkkoihin. Vaalealla tukalla ei nyt vain voi aina onnistua ;).
Kaunein hetki tiellä on aamulla hämärän väistyessä ja illalla sinisen valon laskeutuessa metsien ylle. Auton kääntyessä kotikaupunkiin vastaan karauttaa vanha Lada, jolla on yhä joulukuusi katolla. Siitä tietää olevansa kotona. Kadun päässä tuikkivat kodin valot näyttävät aina yhtä hyvälle. Kotona kääriydyn sohvalle omien ihmisteni ja yhden pienen koiran viereen - minun tarinani on tässä. Tänään sujautan päälleni maaliset verkkarit ja lähden touhukkaana raksalle. On aika kirjoittaa oman elämän sivu!
Touhukasta viikkoa teille sinne - ja kiitos viikonlopun ihmiset, oli ihan mahtavaa!
Ilona