"KAIKKI TÄSSÄ MAAILMASSA ON ENNALTA ANTEEKSIANNETTUA JA SITEN MYÖS KYYNISESTI SALLITTUA."

Milan Kundera:  

Olemisen sietämätön keveys

Tsekinkielinen alkuteos: 

Nesnesitelná lehkost bytí (1983)

WSOY, 1988

390 sivua

Olemisen sietämätön keveys on neljän keskieurooppalaisen sijaansa etsivän ihmisen tarina. Se on myös rakkauskertomus, syvimpiä ja kauneimpia mitä koskaan on kirjoitettu.

   Tomás, prahalainen kirurgi ja naistenmies, rakastuu päätäpahkaa herkkään hauraaseen tarjoilijattareen Terezaan. Hän haluaa tytön mutta myös vapautensa, kaikki hänelle kertyneet ihanat naiset. Heistä tärkein on Sabina, itsellinen taiteilija ja seikkailijatar.

   Vuosi 1968 viskoo ihmiset maailmalle. Genevessä Sabina solmii suhteen Franziin, keski-ikäiseen, osallistuvan polven tiedemieheen, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan. Ihmiskohtalot kutoutuvat romaanissa kuvioksi, jonka moraaliset, intellektuaaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat ovat ainutlaatuiset.

Eipä sitten tälläkään kertaa osattu valita yhtään helppolukuisempaa kirjaa lukupiirimme kanssa. Ensimmäisen parin kappaleen jälkeen teki mieli ehdottaa, että siirrytäänkö vaikka Nalle Puhiin tytöt, jookos. Minusta olemisen sietämätön keveys on hyvä esimerkki todella taitavasta kirjailijasta, joka silti ei saa aikaan eheää lopputulosta. Lukiessa tuntui kokoajan siltä, että tästä pitäisi tykätä, mutta enpäs vain tykännytkään, ainakaan niin kovin paljon. 

Kirja jakaantuu erilaisiin olemassaoloa filosofioiviin pohdintalukuihin, ja toisaalta neljän henkilön elämää seuraaviin katkelmiin. Usein näiden välille on onnistuttu rakentamaan sopivia aasinsiltoja, mutta välillä filosofiakappaleet tuntuvat irrallisilta ja hankalilta. 

Itse henkilöitä on minusta liikaa. Terezan ja Tomásin tarina oli kiinnostava ja heidän merkilliseen, tarpeeseen nojaavan suhteensa kuvaamisen olisi voinut minusta käyttää enemmän sivuja. Sabina ja Franz taas tuntuivat välillä täysin ylimääräisiltä ja tuo neljän henkilön ja usean eri maan rajojen yli pomppiva juoni oli välillä aika kankeaa.

Filosofia tuntuu olevan Kunderan ominta aluetta, ja niihin hän tuntuu vuodattaneen koko sydämensä. Yritin kohteliaasti hänen vuokseen keskittyä niihin kunnolla, vaikka silti odotin malttamasttomasti taas pääsyä itse tarinan pariin. Silti täytyy myöntää, että näissä kohdissa kirjailijan kielellinen lahjakkuus pääsee hyvin oikeuksiinsa; en ole koskaan tavannut kirjailijaa, joka voisi kirjoittaa yhdeksän lukua putkeen paskasta ja sen vastakohtana pitämästään kitchistä ilman että lukijaa alkaa yököttää. Paskastakin siis saa taidetta kun on oikea henkilö asialla. 

Kirjassa oli puolensa, mutta siitä ei saatu rakennettua sellaista yhtenäistä kokonaisuutta, joka mahdollistaisi nautittavan lukukokemuksen. Silti voi olla, että minulla yhtenäisemmässä maailmassa eläneenä lapsena ei ole tarpeeksi tarttumapintaa suljettujen rajojen ja vakoilujen aikaan. 

Olimme tämän kirjan suhteen melko samanlaisissa tunnelmissa. Lähes kaikki olisivat toivoneet lisää painoarvoa Terezan ja Tomásin tarinalle, pitivät filosofiakatkelmia vaikeina ja kiittelivät lukujen lyhykäisyyttä. 

Ehkä kukaan meistä ei ihan lähitulevaisuudessa tule lukemassa lisää Milan Kunderan kirjoja. 

Kuitenkin kaikkien mielestä tässä oli silti aineksia, potentiaalia, kun ne vain sai kaivettua kaikkien vaikeuksien takaa esiin.

Kiitos taas tytöt, Anni, Riina, Sanna ja Tuulia!

"MIKÄ ULJAS KUVA ENGLANNIN LEMPEISTÄ LAEISTA! NE ANTAVAT KUNNANVAIVAISEN NUKAHTAA!"

Charles Dickens: Oliver Twist

Englanninkielinen alkuteos: 

Oliver Twist (1838)

Otava, 2003

367 sivua

Charles Dickens (1812-1870) oli tulisieluinen pienten ihmisten puolestapuhuja. Hän tunsi omakohtaisesti kurjuudessa ja ahdingossa elävän Lontoon, ja varsinkin köyhien lasten kohtalo oli lähellä kirjailijan sydäntä. Lapsen sielunelämän kuvaajana Dickens suorastaan hämmentää uudenaikaisuudellaan. 

   Köyhälistökuvauksissaankin Dickens halusi ennen kaikkea huvittaa lukijoita. Kodittoman orpopojan Oliver Twistin seikkailut tylyssä kaupunkiympäristössä sykähdyttävät yhä hyväntuulisuudellaan, huumorillaan ja optimismillaan. 

 Muistin, että en ollut tätä klassikkoa vielä lukenut, ja siksi sen häpeäntunteen siivittämänä kirjaston hyllystä nappasin. Yllättävän tutulta se alkoi kuitenkin pian vaikuttaa, eli kyllä sen olen tainnut joskus aiemminkin lukea. Siitä oli kuitenkin sen verran aikaa, ettei tapahtumista muistanut mitään. Tuli vain sellainen déjà vu -tunne, "tämän kohdan olen joskus aiemminkin kuullut"...

Oliver Twist oli varmasti ilmestyessään jotain todella uudenaikaista, varsinkin tavassaan kuvata köyhällistön arkea niinkin pisteliään todentuntuisesti. Vaikka muutamassa vuosisadassa sen uudenaikaisuus ja shokeeravuus on karissut, on Twistissä silti edelleen jotain raikasta. Minuun teki vaikutuksen Dickensin silmiinpistävä ironia, erityisesti alkukirjasta kun hän puhuu kunnanvaivaisten "erittäin loistavan hyvistä" olosuhteista, joista ne rontit eivät osaa olla kiitollisia.

Kirjan kertoja on kivalla tavalla kaikkitietävä ja tarinasta irrallinen. Kun kappaleiden alussa on vielä muutamalla sanalla tiivistetty se, mitä seuraavilla sivuilla tulee tapahtumaan, tulee lukijalla olo, kuin hän tietäisi tarinasta enemmän kuin vielä tietääkään. Jotenkin minulle tuli siitä hieman käsikirjoitusmainen olo - johtuen ehkä siitä, miten moneen eri teatterisovitukseen, elokuvaan ja tv-sarjaan Oliverpoika on väännetty.

Hahmoissa on hauskasti potkua ja kipakkuutta, varsinkin taskuvarkaiden joukkiossa ja kunnanvaivaisparkojen hoitaja-diktaattoreissa. Tarinan loppupään "hyvät ihmiset" taas ovat niin ylitsepursuavan hyviä, sydämellisiä ja viattomia, että alkaa jo etoa. He ovat rosvoihin verrattuna kuin yö ja päivä.

Juonessa riitti seikkailua, ja ehkä loppu olikin sitten hieman liian seesteisen onnellinen. Pippuria olisi kaivattu lisää, sitä dickensimäistä huumoria ja ironiaa, mikä teki alkukirjasta niin mieleenpainuvan.

"SIIS JOS NYT OIKEIN YMMÄRRÄN, TE TEETTE, JA TIEDÄTTE MIKSI TEETTE, MUTTA ETTE TIEDÄ MIKSI TIEDÄTTE ETTÄ TIEDÄTTE MITÄ TEETTE."

Umberto Eco: Ruusun nimi

Italiankielinen alkuteos:  

Il nome della rosa (1980)

WSOY, 2009

546 sivua

Englantilainen fransiskaani William Baskerville kutsutaan Italiaan järjestämään sovintoa Paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytetyn munkkiveljeskunnan välille. Mutta ennen kuin neuvottelut ehtivät kunnolla käyntiin, luostarin asukkaat järkyttyvät aina uuden aamun valjetessa löytyneestä ruumiista...

   Ruusun nimi on murhamysteeriä ja skolastiikkaa vaivattomasti yhdistelevä suurromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1300-luvun benediktiiniläisluostariin. Teoksen kuvaamassa uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa ja valtapoliittisessa juonittelussa on nähtävissä yhtymäkohtia meidänkin aikaamme. 

Klassikkohaaste sai sysäyksen eteenpäin. Olipa muuten paras kirja, minkä olen pitkään aikaan lukenut. Uskontotieteen ja taidehistorian opiskelijana kiinnostunut kaikenlaisista luostarikertomuksista ja yleensä kun olen sellaisia lukenut, niin olen saanut osakseni vinoja katseita ja ihmettelyä - lähinnä sitä "nevöhöörd" -fiilistä. Oli hienoa huomata, että kerrankin tällainen kirjallisuus on saanut pukeutua klassikon kansiin..

Ruusun nimi sitoo luostarielämään eskatologiseen murhamysteerin ja kietoo kaiken uskonnollisten kysymysten ja juonittelujen vaippaan. Minulla olisi kiinnostusta riittänyt ilman salapoliisimeininkiäkin, mutta se liimaa lopullisesti kiinni juoneen ja sai lukemaan kirjan lähes yhdeltä istumalta. Tarttuvasta juonesta kertoo sekin, että olin lukenut lähes sata sivua, ennekuin tajusin satunnaisten latinankielisten kohtien suomennosten löytyvän kirjan takaa. Ensin luulin, ettei niitä vain kuulunut ymmärtää.

Monikerroksisen juonen pinnalla näkyvä murhakuvio on sekin jännittävä, ja syyllistä ei hyvän salapoliisiromaanin tapaan pysty heti arvaamaan, vaan lukija harhautuu vääriin johtopäätöksiin - ainakin minä. Murhien keskuspaikkana toimiva salaperäinen kirjastolabyrintti tietysti vetoaa heti kirjafanin luonteeseen, ja muutenkin luostari on paikkana salaperäisen kutsuva. Myös munkit ovat hämmästyttävän erilaisia persoonia samanlaisten kaapujensa alla. Päähenkilönä ja tarkkailijana toimiva Adson jää hiukan silti etäiseksi, tuoden kuitenkin ilmi noviisimaista epävarmuuttaan.

Kaikkein uskomattominta tässä kirjassa on silti minusta sen todenperäisen kiistakapulat. Oikeasti ihmisiä on murhattu, koska ollaan eri mieltä siitä, oliko Jeesus köyhä, tai nauroiko hän koskaan. Taustalla on tietysti paljon muutakin, eikä vähimmässä määrin se, saako itse omistaa tai nauraa. Minä näen aina kauheudestaan huolimatta tahatonta komiikkaa näissä kristinuskon opinkiemuroiden vääntelyissä.

Pikaisesta netinselailusta päätellen tämä kirja jakaa ihmisiä. Vaikka itse kuuluinkin siihen ahmaistaan-lähes-yhdeltä-istumalta -kategoriaan, ymmärrän heitäkin, jotka pitkästyivät ja putosivat matkan varrella pois. Olihan kirjassa kohtia, jotka olisi voinut hieman lyhyemminkin ilmaista ja tehdä lukijalle helpommaksi. Hyvänä esimerkkinä otsikosta löytyvä pohdintalause, josta alkaa kadota punainen lanka,samoin kuin pää ja häntäkin.

"HÄN OLI AALLOSTA SYNTYNYT VENUS, VAIN HIUKSET VERHONAAN."

Emile Zola: Nana

Ranskankielinen alkuteos: Nana (1880)

Tammi, 1984

335 sivua

Nana oli aikansa kohukirja, sen ilmestyminen 1880 herätti valtavaa närkästystä ja sitä myytiin puolessa vuodessa 150 000 kappaletta. Paheellisuuden hohto on ympäröinyt Pariisin bulevardien iloisen puolimaailman ja rikkauteen ja maineeseen nousseen katutytön tarinaa meidän päiviimme saakka. Zola toteutti teoksessa naturalistista ohjelmaansa, ja hän määritteli aikeensa: "Nanan aihe on tämä: Koko seurapiiri lentää pyllylleen. Lauma koiria ajaa takaa narttua joka ei ole kiimainen vaan pitää niitä pilkkanaan. Miehisten halujen runoelma, se 

                                                           suuri vipu joka maailmaa liikuttaa."

"Vietin eilen koko päivän kello yhteentoista illalla lukien Nanaa, en ole nukkunut tänä yönä... Ihmeellisen todellisia henkilöitä... Voi luoja, valtava kirja... Kelpo Zola on nero!!!"

                                                                                                (Gustave Flaubert)

Toinen klassikko lähtee käsittelyyn lähes heti ensimmäisen jälkeen. Jotenkin melkoinen yhteensattuma huomata takakannesta miten Rouva Bovaryn kirjoittaja kehuu Emile Zolan kirjoitustapaa. On tainnut omaksua osan realismintajustaan häneltä. Ja ainakin alun perusteella on näissä kirjoissa tyylillisesti paljon samaa. 

Ehkä sitä samankaltaisuutta oli vähän liiankin paljon näin lyhyellä aikavälillä edelliseen. Tuli jotenkin ähky ja yliannostus kaikkeen siihen dramaattisuuteen. Kuitenkin Nanassa oli paljon mielenkiintoisia aineksia, joista on kehitetty kutkuttava soppa erittäin monine juonenkäänteineen. 

Vaikka Nanassa seikkailee paljon miehiä, on naisilla kuitenkin yleensä se viimeinen sana - vaikka miehet eivät ymmärtäisikään naisten valtaa heihin. Nana on nainen, joka ottaa minkä haluaa, ja menee lopulta solmuun siinä mitä oikeastaan haluaa ja mitä tekee kaikelle haluamalleen. Hän on kadun tyttö, joka omaa maailmannaisen elkeet ja omaksuu oikean miestennielijän maineen - eikä suotta.

Tarina on aikaansanähden mielenkiintoisen ravisuttava. Se kuvaa naisten asemaa eri tavoin kuin silloin oli tapana. Zola antaa romaaninsa naisille älyä, viekkautta ja valtaa, eikä esitä heitä tuomitsevaan sävyyn. Tarina opettaa paitsi sen, ettei raha tuo onnea, myös ajattelemaan naisen ja miehen välistä suhdetta uudella tavalla, tasavertaisemmin. Zolan realismi yltää jopa hienoiseen mieskritiikkiin (ainakin näin naislukijan silmin); lopun dramaattisilla hetkillä miehet lopulta pelkäävät liikaa noustakseen nuo tietyt portaat ylös. Naiset taas uskaltavat, vaikka eivät ehkä rohkeuttaan vaan ylitsepursuavaa uteliaisuuttaan.

Voin kuvitella millaisen haloon Nana on aikoinaan ilmestyessään nostanut, koska vieläkin se osaa hätkähdyttää ja yllättää - suorastaan shokeerata.

KLASSIKKOHAASTE: 2/10

"EPÄJUMALANKUVIA EI PIDÄ KOSKEA: KULTAUS JÄÄ KÄSIIN."

Gustave Flaubert:  

Rouva Bovary

Ranskankielinen alkuteos:

Madame Bovary (1857)

WSOY, 2005

363 sivua

Rouva Bovary on romaanitaiteen suuriin uudistajiin kuuluneen Gustave Flaubertin mestariteos. Se kertoo turhautuneen maalaislääkärin rouvan Emma Bovaryn onnen ja romantiikan tavoittelusta, joka johtaa traagiseen tunteiden kierteeseen. Ilmestyessään teoksen psykologisesti tarkkanäköinen kuvaus naisen intohimosta ja seksuaalisuudesta herätti suuren skandaalin. Rouva Bovary on myös romaani kirjallisuudesta itsestään, täydellisen tyylitaiturin kertomus naisesta, joka lumoutui lukemastaan.

Näin pääsin minäkin alkuun klassikkourakassani. Innoissani käyn tämän kimppuun, jännää nähdä millaisista aineksista aikanaan niin kohuttu ja suuresta arvostuksesta nauttiva kirja koostuu. 

Kun miettii, miten maailma on muuttunut tässä reilun sadanviidenkymmenen vuoden aikana, ei ole ihme, että rouva Bovary nostatti aikanaan niin suuren kohun. Onhan siinä yhteiskunnallisen kriisin ainekset, kun siveänoloinen, kaunis tohtorinrouva ei käyttäydykään totutun kaavan mukaan. Emma viettää aikaansa pääosin lukemalla ja haaveilemalla, ja oman elämän muuttuessa yhä kauemmaksi haavetodellisuudesta hän alkaa masentua ja oikutella. Lopulta Emma ajautuu  yhä kauemmas oman miehensä luota ja rakastuu päätäpahkaa - väärään mieheen.

Romaanin realistinen tyyli huokuu Emman ajatuksissa. Hänen haaveensa kuvataan niinkuin hän itse ne kertoisi, leijuvina ja jatkuvasti muotoaan muuttavina. Kerrontaa ei suodateta moraalisen paheksunnan läpi, vaan annetaan lukijan itse muodostaa mielipiteensä.

En tiedä suhtauduinko tähän kirjaan aivan oikein. Nimittäin sen sijaan, että olisin osannut eläytyä Emman riutuvaan kaipaukseen, minua alkoi pikemminkin naurattaa kaikki se melodramaattisuus. Pienimmässäkin arkipäivän tilanteessa on mukana niin suuria tunteita, että kai siinä vähemmästäkin pakahtuu. En voinut suhtautua kirjaan aivan vakavasti, mutta silti uppouduin siihen aivan päätäpahkaa.

Silti kerronta on sujuvaa, ja pidän siitä, että se keskittyy Emman päänsisäisiin maailmoihin. Hahmot ovat kaikessa draamassaankin melko uskottavia, ja heihin saa tartutuksi kiinni. Erityisesti mieshahmot ovat niin elävästi erilaisia, että heidän piirteitään on helppo verrata omiin mieskokemuksiinsa. Rikas keikaripoika Rodolphe, nuori lakiopiskelija Léon ja huolihtavaisen rakastettava tohtori Bovary  muodostavat erilaisia kiinnekohtia Emman elämään. Kuitenkin kaikissa ääripäissä on hyvät ja huonot puolensa. Ehkä se täydellinen mies olisi loppujenlopuksi ollut sekoitus näistä kaikista kolmesta.

Nautin lukukokemuksesta valtavasti, vaikka en ehkä kirjoittajan aikanaan tarkoittamalla vakavuudella. Johtunee ehkä myös siitä, että nykylukijan silmissä tässä ei kovin suurta shokkiefektiä enää ole - ja jos nykyaikanakin suhtauduttaisiin yhtä suurella dramatiikalla mielenliikutuksiin, ei maailma pysyisi kauaa pystyssä. Tai tiedä häntä, jos hajusuolat ja etikkapyyhkeet otsalla edelleen auttaisivat rakkauskipuihin. 

HAASTAVIA KLASSIKOITA JA AJANPUUTOSTAUTIA

Apua, viikonloppu ilman tietokonetta ja olen niin paljon jäljessä kaikessa kirjoittamisessa. Olisi yksi kirja arvosteltavana, toinen aloitettavana, pieni tarinointi lukupiirimme ensimmäisestä tapaamisesta raapustettavana ynnä muuta - ja löysinpäs kivan haasteenkin tätä vuotta piristämään. Muista tulee sitten omat aiheensa joskus piakkoin, mutta tässä tämä Lumikin blogista löytämäni ihana klassikkokirjahaaste. 

KYMMENEN KLASSIKKOA

Valitsin omaksi klassikkokymmenikökseni teoksia, jotka putkahtivat esille Hesarin klassikkoautomaatista. Ihan ensimmäistä kymmentä kappaletta en valinnut - osan olin jo lukenut, osa oli jollain tapaa muuten liian kyseenalaisia (parhaimpana esimerkkinä Kama Sutra) ja koska ajattelin pitäytyä romaaneissa, hylkäsin mm. Anna Ahmatovan runot. Kriteereinä oli myös se, että olin kyseisestä kirjasta ennenkin kuullut, plus tietysti kiinnostavuus. Osaan kirjoista (kuten Koraani, Gilgamesh, Raamattu...) teen lähempää tuttavuutta osana opiskelua, ja nekin jätin pois listalta.

1. Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä
2. Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa
3. Umberto Eco: Ruusun nimi
4. Gustave Flaubert: Rouva Bovary
5. Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä
6. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
7. George Orwell: Vuonna 1984
8. Patrick Süskind: Parfyymi
9. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
10. Émile Zola: Nana

Näitäpä sitten lähdetään vuoden mittaan metsästämään.

"SYYTTÄJÄ, JOKA TUOMITSI HEIDÄT, EPÄONNISTUI RANGAISTUSYRITYKSESSÄÄN LÄHETTÄESSÄÄN HEIDÄT MATKALLE LOKAAN. LOASTA HE LÖYSIVÄT ONNEN."

Henri Charrière: 
Vanki nimeltä Papillon

Ranskankielinen alkuteos: 
Papillon (1969)
Otava, 1992 
514 sivua

Pirunsaarelta ei ollut kukaan paennut - ei ennen Papillonia. Papillon on käsite ja legenda.

Henri Charrière, joka rikollispiireissa tunnettiin nimellä Papillon, tuomittiin vuonna 1931 elinkautiseen murhasta, jota hän ei ollut tehnyt. Kolmetoista pitkää vuotta mies vietti Pirunsaarella, Ranskan Guayanan pahamaineisessa rangaistussiirtolassa, helvetissä josta kenenkään ei ollut onnistunut paeta. Kirjasta, jossa hän kertoo vankivuosistaan ja paostaan, tuli kaikkien aikojen bestseller. Se on ilmestynyt kymmenillä kielillä ja siitä on tehty menestyselokuva.

Isäni on tätä minulle tyrkyttänyt jo vuosikaudet, mutta en vain jotenkaan saanut aikaiseksi lukea. Kun se tänään katsoi minuun kirjaston hyllystä, niin ajattelin viimeinkin luovuttaa.

Ja enpähän enää ihmettele miksi tästä on kohuttu, oli sen verran mielenkiintoinen lukukokemus. Mielenkiintoinen ei ehkä ole paras mahdollinen sana, koska ei tätä kirjaa oikein voi tiivistää yhdellä adjektiivilla.

Papillon, tai tuttavallisemmin Papi, sai heti ensimetreillä ainakin minun sympatiani puolelleen. Ensimmäisen onnistuneen karkumatkan jälkeen vilkaisin takakantta (ensimmäinen Pirunsaarelta paennut vanki) ja jäljellä olevaa sivumäärää (paljon) ajattelin kauhuissani, että pakkohan herran on vielä uudelleen jäädä kiinni, että hän voi suorittaa tuon maineikkaimman pakonsa. Silti kiinnijääminen nosti palan kurkkuun ja laittoi vauhtia lukemiseen - eihän Papiparkaa voinut jättää noihin kamaliin olosuhteisiin virumaan, eihän?

Vaikka kirja herättikin vastustamattoman halun päästä mahdollisimman pian loppuun ja nähdä omin silmin pako jonka tietää tapahtuvaksi, eivät matkan varrella kuljetut askeleet jää unohduksiin. Niin epäinhimillistä kidutusta, epätoivon hetkiä, kaiken kestävää toveruutta, intohimoa, petturuutta kuin vapauden riemuakin sisältävä matka lokaan ja loasta vapaaksi on koottu yksiin kansiin hämmästyttävän yksityiskohtaisesti. Välillä oikein ihmettelen, miten riittoisa tämä tarina on. Kaikki matkan hetket on kuvattu niin tarkkaan, että lukeminen ei heti lopu. Ainoastaan rundi, eristys, matka pimeyteen, vai miksi ihmisen sullomista vuosiksi pimeään koppiin vailla kontaktia muihin haluaakaan kutsua, etenee armeliaan nopeasti.

Tästä on kuulemma elokuvakin, jota joku jossain joskus kehuikin. Se on kyllä pakko nähdä!