Tsvetajeva Ylistys, hiljaa! Lea Kalenius Rouva on Kadonnut ja Leena Kulmala Hopeakolikot laulurastaiden kurkuissa

Marina Tsvetajeva Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912 –1939

Suomentaja Marja-Leena Mikkola

Siltala 2017. Kustantajalta. Kiitoksin.

Marja-Leena Mikkola on liittänyt alkuun tietoja Marina Tsvetajevan elämästä ja runoudesta. Itselleni tämä on hyvin olennaista, koska vasta tutustun Tsvetajevan tuotantoon. Olen noviisi myös Anna Ahmatovan kanssa. Minulla venäläinen kirjallisuus on klassikkojen avulla paremmin hallinnassa kuin runouden osalta.  Marina Tsvetajevan suhteen olen vasta alussa.

Marina Tsvetajeva syntyi 26.9.1892 Moskovassa. Ivan Tsvetajev (1847–1913), Marina Tsvetajevan isä, oli köyhän maalaispapin poika, joka vaatimattomasta syntyperästään huolimatta kohosi Venäjän arvostetuimpien tiedemiesten kastiin. Hän perusti 1912 Moskovaan Venäjän ensimmäisen julkisen taidemuseon, jonka alkuperäinen nimi oli Aleksanteri III:n museo ja joka nykyisin tunnetaan Puškin-museona. Luen runoja harvakseltaan, mutta nyt olen panostanut niihin vuoden alusta.

Marina oli tuohon aikaan ”kiihkeän onnellinen, kaunis, kultakiharainen”. Marina Tsvetajeva ja Sergei Efron menivät naimisiin tammikuussa 1912. Nuori pariskunta lähti häämatkalle Sisiliaan ja palasi Moskovaan Pariisin kautta.

Samana vuonna ilmestyi Tsvetajevan toinen kokoelma Volšebnyj fonar (Taikalyhty), joka oli omistettu Sergei Efronille. Kritiikki suhtautui kokoelmaan melko välinpitämättömästi, sitä pidettiin entisen toistona, ja runoilijalta oli selvästi odotettu enemmän.

Esikoistytär syntyi 12 syyskuussa 1912. Nuori äiti halusi ristiä lapsen Ariadnaksi, sen ”romanttisena ja ylpeyden vuoksi, joka johtaa koko elämääni!”

Vuosina 1913-1915 kirjoitetut runot on myöhemmin kerätty kokoelmaksi Junošeskie stihi (Nuoruuden runoja). Se todistaa huomattavasta muutoksesta Tsvetajevan tekniikassa ja näkemyksissä verrattuna varhaisen kauden lyriikkaan. Runoilija pyrkii kohti kypsyyttä, karuutta, ankaruutta, joka eroaa kahden ensimmäisen kokoelman romanttisesta tyylistä.

Vuoden 1916 aikana syntyneet runot julkaistiin sotien ja vallankumousten vuoksi vasta vuoden 1922 lopussa kokoelmassa Vjorsty (Virstanpylväitä). Ne todistavat valtavasta hyppäyksestä nuoruudenrunoista kohti myöhempää mestaruutta. Kokoelmassa on idullaan se teemojen, muotojen tyylien, metriikan, rytmien ja riimien moninaisuus, joka oli tekevä niiden kirjoittajasta yhden aikakautensa rohkeimmista ja omaperäisimmistä runoilijoista.

Mitä runossa puhuva ääni, runoilija itse, on saanut aikaan? Myyttisten äänien kuoro on jo tukahduttanut hänen oman äänensä, eikä sähkösanoman vastaanottaja enää erota sitä joukosta.

Runojen otteita:

Koittaa päivä - murheellinen, sanotaan! -

kun valta loppuu, itku sammuu, vaietaan,

kun silmieni vilkas liekki kylmenee,

- vieraat kolikot luomilleni painetaan.

Ja kuin veli kaksoisveljen vainuten

piirteeni kihoavat läpi kasvojen. 

Susi

Ensin ystävyys, nyt vain velvollisuus.

Herra kanssasi, veljeni susi!

Ystävyytemme tekee kuolemaa -

olin lahjasi – kiusaksi muutuin.

Anna virstanpylväiden ahmia

virsta virstalta jälkesi!

Myötäkarvaan sinua silitin –

tyhjän tapasi ikäväsi!

Praha

Sekaisin päivät, talo ilmassa

- eikä sisällä kukaan valveilla!

Kerron sinulle, kuinka mahtaillen

Lehten kaupungissa elelen.

Kerron kaupungista, joka nukkuu

heräämättä – ja yhä jatkuu raukeus;

jossa opaalin ja levän keskellä

päivä iloitsee kuin neito silloilla.

Kaipaus kotimaahan

Kaipaus kotimaahan! Jo kauan

paljaana näkynyt vaivani!

On täysin yhdentekevää, missä

oleilen täysin yksinäni.

millaista katukäytävää pitkin

taivallan torikasseineni.

kuin sairaalaan tai kasarmille

- en taloa tunne omakseni.

Runot, jotka kirjoitin niin varhain,

etten tiennyt vielä olevani runoilija,

ryöpsähtivät kuin raketista kipinät,

kuin vedenpärskeet suihkulähteestä,

syöksyivät kuin pienet paholaiset

keskelle pyhäinkuvain unta, suitsutusta,

runoni – tyystin vailla lukijoita! –

runoni nuoruudesta, kuolemasta.

Ne runot siroteltiin kirjakauppoihin,

ne jäivät pölyisille hyllyille.

Mutta vielä koittaa niiden aika

kuin kallisarvoisille viineille.

Lea Kalenius Rouva on Kadonnut

Aviador 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Nuori Voima -lehti valitsi Lea Kaleniuksen (s. 1979) vuoden 2014 runoilijadebytantiksi. Hänen runojaan on julkaistu mm. Lumooja sekä Tuli & Savu -lehdissä. Kalenius on kirjallisuustieteen maisteri ja toiminut myös teatteriohjaajana, joka ilmenee hänen runoissaankin.

Kustantaja Aviador kuvaa teosta, että kohtauksittain etenevää näytelmää mukailevat runot leikittelevät laajassa tunne- ja tyylirekisterissä.

viimeisessä kuvassa naiset rantahuvilan ikkunassa kiharrus ohimoilla aukovat seittisuut minua pelottaa kirjoittaa vain palvelija ampuu mutta he eivät kuole koska ovat jo

Runoissa on aistittavissa paikoin absurdien sävyt, joiden alla väreilee tumma pohjavirta. Runoilija tarjoilee lukijalle hienovaraisen arvoituksen: kuka näytelmän henkilöistä lopulta on kuka?

Naakka odotti minua iloisen poissaolevana, vapautetun täytelinnun ymmällyksellä. Meidän sisäinen kriik. Kiruimme samaa hetkeä, mitättömät koivet vienossa väpätyksessä. Se kaivoi nokallaan syyspuvun alta, kellahti ja palasi takaisin asentoon. Tässä vaan au- kjaar aurinkoa katsellaan siivet selän takana. Se kuvitteli olevansa paratiisirannoilla, mutta löytyikin pohjoisesta, hylätyn koulun pihalta. Ei halunnut tunnustaa: jotain oli vialla.

Naakat ovat erityisen rakkaita minulle, sillä keskiaikaiset kivikirkot ja naakat kuuluvat yhteen. Et osaa kuvitella, kuinka moneen kellotapuliin olen kiivennyt naakkoja kuvaamaan. Naakkaperinne on laaja. Naakka on monien uskomusten lintu. Siksi tässäkin kokoelmassa nostin esiin juuri naakan. Kellotapuleihin kiipeämiseen pitää tietenkin anoa kuvauslupa yksitellen.

Leena Kulmala Hopeakolikot laulurastaiden kurkuissa

Palladium Kirjat 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

Leena Kulmala on Ruovedeltä kotoisin oleva duunari, joka töiden vuoksi asuu kahdella eri paikkakunnalla.  Ensin hän alkoi kirjoittaa lastenkirjaa, mutta runo vei hänet mennessään. Hän ottaa kantaa, mutta toisin hetkin hän etenee surrealistisin ottein.

Leena Kulmalan runoissa raskas ja kevyt, itku ja nauru kulkevat suloisesti rinnakkain, Hopeakolikot laulurastaiden kurkuissa avautuu lukijalle yllättävän helposti verrattuna Kaleniuksen runokokoelman Rouva on kadonnut.  Kalenius jätti minuun epäröinnin, että ymmärsinkö hänen kieltään. Tunsin jääväni ulkopuoliseksi. Hopeakolikot laulurastaiden kurkuissa on läsnä luonto ja luontosuhde. Ne puhuttelevat lukijaa ja aihe on minulle läheinen.

Minä ripustan märkää paitaa narulle,

hämärä roiskuu pilvistä pää alaspäin,

se on ilta, ilta se on, kärpässienen.

kuhiseva piiri koivun ympärillä,

korppi raakaisee pellon halki.

 Me kuljemme, kuljemme muisto kerrallaan

Tulee vuosia, kesiä, kesä, kankaita. joiden kaltaisia emme koskaan toiste löydä.

Tulee ihmisiä, pilvien lailla etääntyviä.

poisvaeltavia.

Puiden tavoin me juurrumme kokemuksiimme, ajan pimeisiin öihin

unohdamme meille merkityksettömän.

Tartu hetkeen!

huutaa tämä kilisevä aika

me menetämme vapautemme

kuolemalle.

Syksy. Yksin syksy.

Tässä pimeässä yksin

minä ajattelen sinua

yksin sinua.

Kaipauksella sanoja suruun, Sanoja suruun ja ikävään - ja Kuolinsiivous

Luen runoja melko vähän. Kirjasähkökäyrä sai minut lainaaman esittelemänsä kirjan Anna-Mari Kaskisen runokirjan Sanoja suruun ja ikävään. Tartuin myös  myös Eila Kilven  Kuolinsiivoukseen. Ihastuin myös Pia Perkiön kirjoihin.

Uutuuksista esittelen Kirjapajaan uutuuden Pia Perkiön Kaipauksella sanoja suruun. Runoja on tulossa enemmänkin nyt alkuvuodesta. Aion  tuoda Ahmatovaa  muutaman runokokoelman  mm. Fontakan tullessa ja varsin muhkean Olen äänenne ja Siltalan uutuuden Marina Tsvetajeva: Ylistys, hiljaa!  Eeva Kilpeä olen lukenut lukiosta lähtien. Hän on minulle tärkeä monin tavoin niin prosaistina kuin runoilijana.

Aloitetaan Kirjapajan kustantamalla teoksella eli Pia Perkiön Kaipauksella sanoja suruun. Teoksen herkkä kasviaiheinen kuvitus on Minna L. Immosen.

 

Tuttujen asioiden ketju katosi, 

suru ympäröi minut

kuin sakea sumu.

Tiesin. että näin käy.

silti tuntuu, etten jaksa.

Tulisitte , enkelit! Kantaisitte vähän matkaa.

 

Kun aikamme päättyy.

palaamme valoon. valosta lähteeet

varjoissa vaeltajat.

Jätämme kivut ja kysymykset, aikeet ja unelmat.

Emme tarvitse niitä enää 

emme ikävoi mitään.

 

Emme tiedä päiviemme määrää,

emme matkan pituutta, tien kovuutta, tuulien voimaa.

Mutta ensi henkäyksestä viimeiseen,

yön syvyydessäkin loistaa toivon tähti.

 

Kirjasähkökäyrältä keksin kirjan Anna-Mari Kaskisen runokirjan Sanoja suruun ja ikävään - On toinen maa.

 

Tahtoisin olla lähellä,

istua kuunnellen.

Hiljalleen itku ja ikävä

saava on merkityksen.

Tahtoisin sinulle kertoa: 

olethan rakas niin.

Tahtoisin kanssasi uskoa

aamuun ja enkeliin.

 

Hautasin unelmani

puutarhaan salaiseen.

Mielessä usein sinne

hiljaista matkaa teen.

Siellä ne lepäävät kaikki,

 jokainen paikallaan.

Kipu niiin syvä ja rakas

hälvenee aikanaan.

Hautasin unelmani.

Vaan mitä näen nyt?

Joku on huomaamatta

kuitenkin täyttynyt.

 

Kerran on luovuttava

kuitenkin kaikesta,

voimista, terveydestä,

muistoista rakkaista.

Kerran on luovuttava. 

Aloitan syksyllä.

Katselen nurmikolla

lehtien leikkiä.

Järvi ja joutsen ja pelto

jokainen yksin jää.

Jokaista luotua täällä

kaipaus yhdistää.

 

Jos näkisin yhden kevään,

kuiskasi hiljaa hän.

Jos näkisin vielä kerran 

puutarhan heräävän.

Näkisin lumikellot,

krookukset, tulppaanit,

tuntisin kuinka jälleen

tuoksuvat narsissit.

Näkisin jostain kaukaa 

peipposten saapuvan

kuulisin kiurun laulun,

purojen kuohunnan.

Jos näkisin yhden kevään,

vuokkojen kauneuden.

Sitten hän silmänsä sulki

ja nähdä sai kaiken sen.

 

Eeva Kilpi Kuolinsiivous

 

Eeva Kilven teos muodostuu niin päiväkirjamerkinnöistä kuin runoista. Arjen huolet ja askareet ovat osa tekstiä. Kotikin on siivottava kuolemaa varten. Humori on läsnä koko kirjan. Kuolinsiivous on vahva tilitys vanhenemisesta ja luopumisesta. Olen keskittynyt tässä pelkästään runo-osuuteen.

Maaliskuusta Kilpi kirjoitta:

Kun olen kuollut

palata kerran vielä

kenenkään huomaamatta tänne mun suo

omalle paikalle

keittiön pöydän ääreen

äitini vanhan keittokirjan luo.

Tahtoisin vielä viimeiset hyvästit heittää

rakkaille resepteille joita en enää nää,

lehteillä sivuja joita siirappitahrat peittää

ja joilta muskotintuoksua leviää.

Tahtoisin vielä hiljaa lukea läpi

kaikki ne reseptit joita

en koskaan toteuttaneeksi tullut

kun turhat ja hullut

toiveet ja päähänpistot

minulta veivät

ajan ja voimat,

ne eivät.     

 

Elokuusta:

 Täytyy olla elossa,

täytyy olla terve ja tajuissaan

että me voimme kohdata,

että sinä osaat tänne

ja että sinä osaat täältä pois.

Ja että siinä välissä

löydät minut pimeässä.