Patrick Modiano Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Olen lukenut jonkin verran Patrick Modianon kirjoja. Eniten olen pitänyt Kadonneesta korttelista ja Hämärien puotien kujasta ja vähiten Villa Tristesta.  Villa Triste oli minusta liian saganimainen, vaikka pidänkin Saganin kirjoista.  Sen sijaan Kadonnut kortteli sisälsi upeita kohtauksia, ja se oli hallittu alusta loppuun.  Modianon tyyli vaatii lukijalta keskittymistä, kiireettömyyttä.

Luin jokin aika sitten kirjan, joka tarjosi yhden hassuimmista lukukokemuksistani tänä keväänä.  Antoine Laurainin Punaisen muistikirjan nainen on chick-litia, mutta jokin siinä vain kiinnosti. Ihan vakavissani ehdotan sen lukemista. Kirja on romanttinen rakkaustarina, mutta siinä kulkee Modiano  ”omana itsenään” mukana, niin aitona, että kukaan ei voisi kirjoittaa hänen osuuttaan siihen niin hyvin ilman, ellei hän hallitsi Modianon tuotantoa. Löydät blogitekstini täältä.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla on uusinta modianoa. Viime vuonna Nobel-palkittu Modiano johdattaa tässä kirjassa lukijan menneisyyteen, joka piirtyy kirjan sivuille epämääräisenä, unenomaisena ja fragmentaarisena muistojen labyrinttina. Modianon perusteemoina ovat yleensäkin muistot, muistaminen ja etsiminen.  Hänestä on joskus sanottu, että hän ikään kuin kirjoittaa yhtä ja samaa tarinaa yhä uudestaan.  Jos olet lukenut Joel Haahtelaa, niin ymmärrät yhteyden menneisyyteen. Eletty aika ja menneisyys ovat unohtuneet, kadonneet tai haihtuneet jollain tavalla tavoittamattomiin. Menneisyyden ihmisetkin ovat liuenneet jonnekin pois. Modianon tuotannossa Pariisilla on keskeinen rooli, aivan kuten tässäkin romaanissa.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla "juoni" on hyvin nopeasti kerrottu. Kirjailija Jean Daragne elää yksin ja puhelinkin häiriköi harvoin häntä. Jean Daragne on kadottanut (?...) vanhan osoitekirjan ja miltei unohtanutkin sen. Edellisviikolla hän oli yrittänyt muistella siinä olleita nimiä, mutta havainnut niiden olevan tarpeettomia tai vanhentuneita. Yllättäen hän saa puhelun muistikirjan löytäneeltä muukalaiselta.  

Löysin osoitekirjan, jossa on teidän nimenne. Kirjan harmaassa kannessa luki: jos löydätte

tämän osoitekirjan, lähettäkää se seuraavalle henkilölle. Daragane oli joskus enempiä

ajattelematta kirjoittanut siihen nimensä, osoitteensa ja puhelinnumeronsa.

Tuon sen teille kotiin. Sanokaa vain päivä ja kellonaika.

Gilles Ottolini ehdottaa tapaamista. Daragne ei ole kovinkaan innostunut tapaamisesta. Ottolini tuo yhteydenottoihin tuppautumisellaan salaperäisyyttä, painostavuutta ja jopa jännärimäisiä elementtejä. Osoitekirja on kuitenkin vain irtonainen juoni. Muukalainen on löytänyt muistikirjasta itselleen tutun henkilön nimen ja haluaa tietää Daragnen yhteyden tähän. Tapaamiseen Ottolini tuo mukanaan myös seuralaisensa Chantal Grippayn.

Osoitekirjassa oli erään miehen nimen. Haluaisin, että kertoisitte minulle hänestä.

Sävy oli nyt nöyrempi.

Suokaa anteeksi tällainen utelu.

Kenestä?  kysyi Daragane vastahakoisesti.

Yhtäkkiä hän olisi halunnut nousta ja harppoa boulevard Haussmannin puoleiselle avoimelle ovelle. Ja hengittää ulkoilmaa.

Eräästä Guy Torstelista.

Daragne  tunnustaa, että ei muista henkilöä kolmekymmenen vuoden takaa. Daragne nousee ja hyvästelee.  Puiston penkillä hän selaa osoitekirjaansa. Hän katselee, kuinka kaupunki näyttäytyy niin vieraana, kuinka hän oli katkaissut siihen kaikki siteensä ja kuinka kaupunki oli puolestaan sysännyt hänet irti.  Hän havaitsee, että kirjassa ei ole ketään, kenelle hän haluaisi soittaa. Ja toisaalta puuttuvissa parissa kolmessa numerossa, joilla oli ollut merkitystä, ei enää vastattaisi. Näin Modiano sukeltaa nykyhetkestä menneisyyteen, menneisyyden tapahtumiin, toiseen aikakauteen ja kolmanteenkin. Kirjailija Jean Daragnen lapsuus Ranskan saksalaismiehityksen aikana on tapahtumien näyttämönä. Osoitekirjassa on naisen nimi, joka liittyy Daragnen menneisyyteen. Annie Astrand hoiti Jeania tämän lapsuudessa äidin sijaan. Daragne tajuaa, kuinka vaikea omista muistoista on rakentaa oman elämänsä kertomusta. Menneisyys on kadonnut iäksi, muistamme vain palasia, tuokiokuvia joko itse koettuina tai kerrottuina, muistomme ovat valikoituneet. Daragne ei pääse kuitenkaan eroon Ottolinista, sillä toimittajan sitkeydellä tämä kertoo, että kirjailija on käyttänyt tuota nimeä teoksessaan Kesän pimeys.

Miksi joillakin ihmisillä, joista emme tiedä mitään, jotka tapaamme vain kerran ja joita emme sen jälkeen enää näe, on kulisseissa niin tärkeä merkitys elämässämme? Sen tyypin ansiosta olin löytänyt Annien. Hän olisi halunnut kiittää Torstelia.

Ehkä Modiano kiteyttää seuraavassa, sen miksi on helpompaa unohtaa kuin muistaa: Loppujen lopuksi me unohdamme sellaiset elämämme yksityiskohdat, jotka häiritsevät meitä tai ovat meille liian tuskallisia.

… Jotta et eksyisi näillä kulmilla…  Jean matkaa Annien kanssa junalla Rivieralle.  Aamulla Jean herää yksin. Tyhjästä talosta isä hakee Jeanin kotiin Pariisiin tai paremminkin sisäoppilaitoksen  monituisiin vuosiin.

Alkuperäisteos Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier ilmestyi vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen. Kirjan sanotaan olevan autobiografisin kirjailijan tuotannossa. Pidin kirjasta tavattoman paljon. Luin kirjan muutamaan kertaan ja kertailin eri kohtien paloja jatkumoksi. Kirjan sivumäärä on 136, mutta ... se ei välttämättä ole verrannollinen lukunopeuteen.

Patrick Modiano Jotta et eksyisi näillä kulmilla

WSOY 204. Kustantajalta. Kiitoksin.

Patrick Modiano Villa Triste & 14 Nobelistia

Patrick Modiano sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna. Tämä on nyt kolmas lukemani Modiano. Olen lukenut aiemmin Hämärien puotien kujan sekä Kadonneen korttelin.

Villa Triste oli tämän ranskalaisen kirjailijan toinen suomennettu romaani, josta hän sai Ranskan kirjakauppiaiden palkinnon. Ranskankielinen alkuteos Villa Triste ilmestyi vuonna 1975. Kirjan on suomentanut Jorma Kapari. Tämäkin Modianon kirja ilmestyi WSOY:n Aikamme kertojia –sarjassa. Teoksessa on Tuukka Kangasluoman esipuhe.


Villa Tristen tapahtumat sijoittuvat pieneen ranskalaiseen kylpyläkaupunkiin Sveitsin rajan läheisyyteen. Ajallisesti tapahtumissa eletään 1960-luvun alkua. Taustalla häilyy käydyt sodat ja Algerian sodan uhka. Pelokkaan ja ahdistuneen oloinen kahdeksantoistavuotias nuorimies saapuu tuonne Pariisista. Modianolla menneisyys on aina verhottu, Hämärien puotien kujassa Guy Rolandin muisti oli poissa Kadonneessa korttelissa Ambroise Guise palaa nuoruutensa Pariisiin ja vanhaan nimeensä. Kehäbulevardissa isä ei tunne poikaansa. Ihmisten henkilöllisyys ja taustat eivät ole pysyviä Modianon teoksissa.


Kaksitoista vuotta myöhemmin nuori mies muistelee tuota kesää. Hän palauttaa mieleensä tuon lomakauden häilyviä muistoja, kasvoja ja ilmapiiriä. Hän muistelee kaunista naistaan, jonka kanssa vietti aikaansa. Ihmettelen usein mihin hän lopulta päätyi. Hän ei tietenkään ole enää sama ja minun on katsottava valokuvia muistaakseni tarkkaan minkä näköinen hän oli siihen aikaan.


Villa Tristen Victor Chmaran kätkeytyy vieraan nimen ja menneisyyden taakse. Kreivi Victor Chmaran ei tee mitään tai työskentelee kirjojen parissa myyden bibliofiileille arvottomia arvokirjoja tai esiintyen kirjailijana, joka kirjoittaa salapoliisiromaania. Enemmänkin nuo identiteetit ovat kuhunkin hetkeen sopivia rooleja. Yvette on nuori, aloitteleva näyttelijätär. Arvoituksellinen tohtori Meinthe on myös osa seuruetta. Ihmiset lyöttäytyvät sattumanvaraisesti toistensa seuraan ja kuluttavat aikaa oleillen yhdessä. Näitä ihmisiä luonnehtii joutilaisuus, päämäärättömyys ja ikävystyminen. Kukin heistä pakenee jotakin, eikä vähiten edes itseään ja todellisuutta. Jatkumoa korvaavat tuokiokuvat ja hetket. Asiat eivät sulkeudu, toisaalta tapahtumat eivät myöskään palaudu. Minä yritin turhaan, vuosia myöhemmin nähdä Liebesbriefe aus den Bergen -filmin. Ihmiset, joilta kysyin siitä, sanoivat, ettei sellaista filmiä ole.

Sillä vaikka vietimmekin päiviä ja öitä suloisen raukeuden vallassa, se ei estänyt minua ajattelemasta tulevaisuuttamme jonka värit näin yhä selvempinä.

Tämä on kolmas lukemani Modiano. Petyin tähän hieman, sillä tämä ei sytyttänyt minua kahden edellisen tavoin. Pidin tästä, mutta kaksi edellistä ovat erinomaisia. En suosittelisi tätä kirjailijan tuotantoon tutustumisen aloitukseksi. Tämä muistutti minua tunnelmaltaan enemmän Françoise Saganin kirjaa Tervetuloa ikävä.

Patrick Modiano Villa Triste
WSOY 1977. Kotikirjasto

Osallistun tällä Jokken kirjanurkassa 14 nobelistin lukuhaasteeseen, joka myös samalle tulee valmiiksi

14 nobelia eli 14 nobelistin teosta. Jokken kirjanurkka.
Lähdin suorittamaan tätä kirjahaastetta. Ajattelin lukevani muutaman kirjan. En olisi ikinä uskonut lukevani näin monta nobelkirjaa. Kirjasähkökäyrän Mai päivitti eilen oman urakkansa ja innostuin tarkistamaan oman tilanteeni. En ikinä olisi uskonut yltäväni täyteen määrään. Olisin voinut lukea muutaman naisnobelistin enemmän. Tämä kirjallinen matka oli hauska tehdä. Kiitos Jokke innoituksesta!

Nobel-listani 2014

1. Alice Munro Kallis elämä
2. Hermann Hesse Kulkija
3. F. E. Sillanpää Elokuu
4. F. E. Sillanpää Ihmiset suviyössä
5. Thomas Mann Kuolema Venetsiassa
6. Mauriac Pyhä suudelma
7. John Galsworthy Omenapuu
8. Doris Lessing Erittäin kissamaista
9. Hermann Hesse Matka aamun maahan
10. Andre Gide Pastoraalisinfonia
11. Mario Vargas Llosa Tuhma tyttö
12. Patrick Modiano Villa Triste
13. Patrick Modiano Hämärien puotien kuja
14. Patrick Modiano Kadonnut kortteli 

Michèle Lesbre Punainen sohva

Michèle Lesbre on ranskalainen nykykirjailija, joka on julkaissut kymmenen teosta.  Punainen sohva on pienoisromaani ja kirjailijan ensimmäinen suomennettu romaani. Alkuperäinen teos Le Canape rouge ilmestyi vuonna 2007. Kirjan myyttinen matkateema kulkee Pariisista Moskovaan ja sitten Siperiaan kiskoja pitkin. En avaa tarinaa, mitä on matkan määränpäässä tai paluussa. Teos kertoo suuresta rakkaudesta, kohtaamisesta, matkustamisesta ja illuusioista. Lukija kulkee kohtaamisesta toiseen, kohtaamiset tapahtuvat eri tasoilla. Ne voidaan hyväksyä jälkikäteenkin. Hajanaiset tarinat punoutuvat ehjäksi kokonaisuudeksi. Tähän sivumäärään mahtuu syvälle pureutuva kertomus rakkaudesta. Olisin halunnut matkata sata sivua enemmän Siperian rataa, olisin halunnut lukea Pariisista saman verran lisää.

 Ranskalainen Anne  matkustaa Transiberian junalla Moskovasta Irkutskiin rakastettunsa perässä seuranaan Jankélévitch ja Dostojevski.  Miehen perässä, jonka hän kadotti elämästään. Matkatessaan hän taltioi ikkunan läpi tuokiokuvia niin näkemästään kuin kohtaamistaan ihmisistä, aivan kuten hän taltioi mieleensä miehen sytyttämässä tupakkaa. Vaihtuvia maisemia, asemia: Kirov, Jekaterinburg, Novosibirsk, hylättyjä tehtaita, identtisiä datshoja, baabuska matkalla jonnekin. Anne muistelee miestään, kuinka Gyl lähti ilman häntä Baikal-järven rannalle tehdäkseen teatteria yhteisten vuosien jälkeen. Anne muistelee, kuinka eräänä marraskuun aamuna kolmekymmentä vuotta aiemmin Gyl oli saattanut hänet sairaalaan. Kuuden kuukauden ajan kulkivat kirjeet ja sitten lakkasivat. Ja nyt hän kuiskaa, sellainen mies hän on. Punainen sova on matkakirja, mutta lukija ei odota mitään perillä.

 En suinkaan juossut pelkästään vanhan rakkauden perässä, vaan tunsin, että tuo rakkaus edusti kaikkia niitä rakkauksia, niin kuin se sisältäisi ne kaikki, monikossa ja yksikössä yhtä aikaa.

 Anne matkustaa fyysisesti itään, mutta ajatuksissaan hän palaa kotitalonsa portaikkoon, naapurinsa luo. Clémence Barrot on naapurin vanha rouva ja ystävä, jonka luona Anne käy kertomassa historian rohkeista naisista ja lukemassa kirjoja. Clémence Barrot on kuvaus vanhenemisesta ja elämän odotuksesta. Anne muistaa vanhan rouvan istumassa punaisella sohvalla valokuva vieressään. Valokuva on kätketty sohvan istuimen ja selkänojan väliin. Paulin ja Clémencen valokuva on otettu eräänä sunnuntaina Seinen rantakadulla, Bourbonin rantalaiturilla vuonna 1943. Kymmenen päivää myöhemmin Paul teloitettiin. Clémence  koki Stalinin koskeneen hänen elämäänsä. Tuo valokuva oli kätketty vain todellisuudessa ja todellisuus on merkityksetön. Todellisuutta ovat muistot, haalenevat muistot. Kuka Paul? Vanheneva muisti on unohtava ja armollinen tai sitten ei.

 Kaupungissa tapahtuvat myllerrykset eivät näyttäneet vaikuttavan häneen, eihän hän edes nähnyt niitä, koska ei enää tehnyt kävelyretkiään, eikä myöskään tuntunut välittävän mitä hänelle niistä kerrottiin. Hänen todellinen Pariisinsa oli se, minkä hän oli kokenut nuoruudessaan, eikä mikään voinut sitä tuhota.

Junassa Anne kohtaa Igorin, muukalaisen tämän asettautuessa vastapäiselle makuupaikalle. Hän kohtasi Igorin käytävässä tämän tuijottamassa yötä. Anne saa elekielin viestittynä keiton lahjana pöytäänsä. Kun ei ole sanoja. Viimeisenä yönä juna pysähtyy ja Igor katoaa kokin kera. Koska olemme Siperian radalla, jää vain kysymyksiä, kuka katoaa mihinkin, kaikki eivät kulje huvimatkalaisina.

 Oliko hän edes käynyt Moskovassa? Oliko hän ylittänyt Punaisen torin? Kuinka jakaa mitään hänen kanssaan, kun minä olin vain läpikulkumatkalla ja hän kantoi ruumiissaan koko maansa historiaa.

...

Vielä ajattelen, että hän todella oli minulle opas, vaitelias enkeli. Ettekö tekin ole joskus  törmännyt ihmisiin, jotka tuntuvat eksyneen teidän elämänreitillenne niin tyrmistyttävän ilmeisesti, että koko olemassaolonne järkkyy?

Ajatuksissaan Anne palaa Camille Claudelin elämään ohittaessaan rakennuksen Quai de Bourbonilla, jossa tämä oli asunut. Claudelin elämään mahtui liikaa tuskaa ja yksinäisyyttä.

Tämä on yksi elämäni hienoimpia lukukokemuksia..
Michèle Lesbre Punainen sohva
Lurra Editions 2014. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Tutustuin Muriel Barberyn kirjoittamaan Siilin eleganssiin löytäessäni kirjan pokkaritarjouksena. Lukukokemuksen jälkeen tiesin valintani epäonnistuneeksi. Tämä kirja olisi pitänyt ehdottomasti ostaa kovakantisena ja pysyväksi.

Luin Siilin eleganssin sana sanalta, lause lauseelta. 

Vähän väliä piti hengähtää, miettiä lukemaansa ja viivyttää etenemistä. Pitkästä aikaa löysin lukunautinnon. Joku näkee kertomuksen kahden kerroksen väen näkökulmasta. Katson mieluummin kirjaa ulkopuolisuuden tai sivullisuuden teeman kontekstissa. En näe katkeruutta. Renée kysyy lukijalta, mikä elämässä on tärkeää?

Renée Michel on toiminut 27 vuotta pariisilaisen hienostokerrostalon portinvartijana. Lyhyt ja pyylevä leskinainen elää kissansa Leon (Tolstoin mukaan) kanssa. Renée luo mielikuvaa näkymättömästä ja tyhmästä portinvartijasta. Tätä omakuvaa hän esittelee julkisesti, mutta kulissien takana hän hykertelee sille ironisesti. 

Talossa asuu varakkaan perheen Paloma Josse, joka on kaksitoistavuotias pohdiskelija. Hän on päättänyt väistää tyhjänpäiväisen porvarillisen kultakalamaljaan johtavan kohtalonsa. Paloma päättää tehdä itsemurhan kouluvuoden lopussa ennen seuraavaa syntymäpäivää. Kahden erakon elämä muuttuu japanilaisen herra Kakuro Ozun muuton myötä. Ozun kissojen nimet ovat Kitty ja Levin (Tolstoin mukaan).

Pelkistetty kerronta kuljettaa tarinan vahvana loppuun asti. Alusta lähtien tiesin löytäneeni helmen. Tarinaa kertoi niin  Renée kuin Paloma. Paloman loppuratkaisu yllättää. Loppuun jää tavaton haikeus. Pidin kirjasta alusta lähtien.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Gummerus 2013 Suomalaisen pokkariale