Aino Kivi Maailman kaunein tyttö ja Laura Gustafsson Korpisoturi

Aino Kivi Maailman kaunein tyttö
Into 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Aino Kivi on 30-vuotias teatteriohjaaja. Hän on kirjoittanut näytelmiä ja tehnyt dramatisointeja. Kivi on valmistunut Teatterikorkeakoulun lisäksi teatteritieteestä Helsingin yliopistosta ja Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalta. Maailman kaunein tyttö kisaa HS:n esikoiskirjallisuuspalkinnosta, jonka voittaja julkistetaan 16. marraskuuta. Olen lukenut vain kaksi kotimaista esikoiskirjaa, jotka ovat mukana tavoittelemassa tuota palkintoa. Kiven lisäksi olen lukenut Johannes Ekholmin teoksen Rakkaus niinku. Ja Hanna Weseliuksen teoksen Alma! haluaisin vielä lukea. 

Äiti halusi neljä tytärtä. Siitä hän aina puhui.

Maailman kaunein tyttö on perhetarina ja sisarustarina. Neljä tytärtä, jotka pääsivät tanssitunneille ja soittotunneille ja parhaisiin kouluihin ja parhaimpiin työpaikkoihin ja ihan minne tahansa. Teos on intohimoinen romaani sisaruudesta ja symbioottisesta rakkaudesta. Se seuraa neljää sisarta kolmella vuosikymmenellä. Täydellisen perheen neljä kaunista tytärtä ovat Aliisa, Ada, Alma ja Anni.

Äiti puhuu siitä illalla, kun koko perhe istuu ruokapöydän ääressä, tummilla tuoleilla kaikki kuusi: neljä äidin tytärtä ja äiti ja isä. Se on kuin muotokuva. Täydellinen potretti täydellisestä perheestä. Keskellä istuu äiti. Hänellä on pyöreä salaperäinen ilme. Äidin oikealla puolen istuu Aliisa, neljätoista vuotta. Maailman kaunein tyttö.

Kesän puolivälissä me lähdemme saareen.

Tarina alkaa vuodesta 1994, jolloin grungepioneeri Kurt Cobain kuolee oman kätensä kautta toivonsa menettäneenä narkomaanina. Cobain kulkee läpi tarinan. Kesän puolivälissä täydellisen onnellinen perhe viettää kesälomaa saaressa, kun isän kesäloma alkaa juhannuksena. 14-vuotias Aliisa on maailman kaunein tyttö.  Ada on pian kolmetoista, Anni viisivuotias ja Alma vuoden.  Toiset matkaavat Espanjaan tai mökille Keski-Suomeen, mutta tämä perhe ei.

Merkillistä, miten hän ehtii moneen. Minun sisareni Aliisa Amanda. Sillä vaikka hän on maannut koko päivän laiturinnokassa ottamassa aurinkoa, joku on käynyt vuoraamassa mökkihuoneemme seinät Kurt Cobainin kuvilla.

Me vaan puhuttiin, hän sanoo. Me vain puhuttiin, äiti kiltti.

Vuotta nuorempi sisko Ada vihaa sisartaan sydämensä pohjasta. Aliisan keho on valmiimpi kadehdittavaksi, hänen laiturilla makaava kuparinruskeaksi paahtuva keho ärsyttää, nukkumaan mennessä  Adan oma keho ujostuttaa. Perhe viettää yhteistä aikaa, pelataan seurapelejä, ongitaan ja ollaan yhdessä. Tukahduttavaa.  Naapurin opettajaperheen piipahdukset kylään tuovat vaihtelua. Aliisan syntymäpäivä on kohokohta.  Jotain kesässä sattuu.

Ja sitten koittaa se päivä. Viimeinen päivä saaressa. Sen jälkeen me emme saareen mene, vaikka isä käykin hakemassa mökistä tavarat ennen kuin kaupungin miehet tekevät kuntotarkastuksen ja vuokraavat sen eteenpäin. Silloin on jo tosin seuraava kevät, helmikuun alku, ja isä kulkee jäätä pitkin mökille, vaikka on pyhästi luvannut hoitaa asian ennen lumen tuloa.

Kun ihmiset vanhenee, ne unohtaa millaista on olla tällainen.

Kahdeksan vuotta myöhemmin perheen kolmas lapsi, Anni Irina Katariina, tulee murrosikään ja on valmis tekemään melkein mitä tahansa tullakseen näkyväksi.  Hän kirjoittaa päiväkirjaa, havainnoi itseään ja haaveitaan. Ja on Susannan seuraa, jonka kanssa kuljetaan Helsingissä ja kokeillaan kaikkea. Lojutaan Alppipuiston kalliolla, makaillaan Josafatinkadun talon katolla ja eksytään Nuuksiossa kommuuniin.

Minulle annettiin mahtipontinen nimi Alma Marina.

Vuonna 2014 perheen nuorin tytär, Alma, on jo aikuinen, hän syntyi kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Eloonjääneistä siskoksista Anni asuu New Yorkissa ja kirjoittaa romaaniaan. Hän voitti kirjoituskilpailun ja käytti rahat matkaan. Rakastui kaupunkiin ja jäi sille tielle. Alma tapaa sisartaan usein, sillä Ada on käytännönläheinen ja onnellinen. Alma opiskelee kirjallisuuden historiaa ja kirjallisuustiedettä. Aliisa sairastui aikuisiän kynnyksellä skitsofreniaan. Aliisa oli laitoshoidossa melkein kaiken aikaa ja kotona ollessaan pysytteli huoneessaan. 

Vähitellen me unohdimme Aliisan ja totuimme elämään, jonka kulkua hänen lomansa eivät rytmittäneet. Mutta Aliisa ei unohtanut meitä. Hän kulkee mukanani vaativampana kuin kumpikaan elossa olevista siskoistani.

Almalla on vain vähän muistoja Aliisasta. Alma on opiskellut viisi vuotta humanistisessa ja tehnyt kandidaatintutkielman Sylvia Plathin romanista Lasikellon alla. Hän osallistui graduseminaariin, mutta lopulta se johti umpikujaan aiheen valinnan tullessa ajankohtaiseksi.

Onnellisimpia ovat ihmiset, jotka eivät mieti liikoja. He täyttävät elämänsä Hyvätuulisella krääsällä, pienellä puuhastelulla. Minulla on vai rutiini. Ne pitävät minut pinnalla. Aliisa on maannut jo yhden kevään mullan alla.

Sisarukset eivät vapaudu sisarestaan. Aliisa ei unohda sisariaan. Hän kulkee mukana vaativampana kuin elossa olevat sisaret.  Alma kyselee Adalta, millainen sisar oli ennen sairastumistaan. Elokuun lopulla Anni palaa New Yorkista ja sisarukset menevät Adan tila-autolla Annia vastaan.

Ada kysyy yllättäen:

Tiedätkö, miksi minusta tuli lääkäri.

Et ole kertonut, vastasin.

Halusin selvittää, mistä siinä oli kyse, hän sanoi.

Missä niin, kysyin.

Aliisassa, Ada vastasi. Sinä taidat vielä miettiä häntä, eikö vaan?

Maailman kaunein tyttö on tyttöyden kehitystarina. Se säkenöi nuoruutta, nuoruuden energiaa ja vimmaa niin, että teosta on verrattu Jack Kerouacin ja J.D. Salingerin teoksiin. Tarinasta ei voi oikeastaan kertoa enempää. Voin vain kehottaa lukemaan tämän intensiivisen ja hehkuvan kirjan. Kirjaa lukiessani mieleeni tulvi Jeffrey Eugenideksen kirja Virgin suicides –Kauniina kuolleet sekä sama Virgin suicides elokuvana.

Laura Gustafsson Korpisoturi
Into 2016. Kustantajalta.

Laura Gustafssonin (s. 1983) esikoisromaani Huorasatu julkaistiin 2011. Korpisoturi on kertomus, yksilöstä yhteisön jäsenenä ja selviytymisstrategioista tiukan paikan tullen.

Musta varjo kallioiden ja kivikkojen kyljessä.

Korpisoturi tarkastelee suomalaisen yhteiskunnan nykytilaa.  Ahma on erämaan eläjä, tiettömien taipaleiden kävijä. Hän muuttaa itärajalle omavaraiseksi erakoksi, mutta jonkin verran kontakteja ilmaantuu silti hänen reviirille. Ahma elää ilman mukavuuksia, viljelee vanhoja suomalaisia hyötykasveja, härkäpapua, spelttivehnää ja lanttua, kerää marjoja ja sieniä varmuusvarastoksi. Läheinen järvi on sikafarmarin pilaama. Vietin itse lapsuuden kesät hämäläisessä kylässä ja olen nähnyt järven umpeenkasvun, kun sikatilallinen laski kaiken suruitta pieneen järveen.

Ei Ahma tietenkään olisi tässä, omalla maallaan, ilman rahaa. Mummu kuoli, perintö jaettiin. Ahma lunasti vapautensa. Kun tonttikauppa oli selvä, nimet paperissa ja kuvitteelliset numerot avaruudessa siirtyneet toisen hallintaan, tuntui keveys, selkään kasvoi siivet. Hän lakkasi pitämästä yhteyttä työttömyyskassaan ja Kelaan.

 Ahma varautuu maailmanloppuun, mutta kaikki muuttuu todemmaksi nopeammin kuin mies osaakaan arvioida. Ahma puntaroi ihmisen luontosuhdetta ja varustautuu omavaraiseksi keräämällä varmuusvarastoa. Yhteiskunnanrakenteiden pettäminen ja sähköverkon romahdus katkaisee yhteydet, jonka jälkeen yhteys on vain toiseen ihmiseen. Kirjassa uhka tulee osin idästä ja osin EU-rakenteista.

Ahma ei kaivannut maailmaa eikä maailma häntä.

Itsenäinen Ahma viihtyy omissa oloissaan, sillä hän ei kaipaa seuraa tai seuranpitäjiä. Tahtomattaan hän ajautuu pienen lauman jäseneksi. Rautakaupan kassalla Ahma tutustuu Pamsuun.  Linnea auttelee hevosensa Pollen kanssa. Villiintynyt sikakin ottaa hänet omakseen, tosin lanttusatoa verottaen.

Tähän korkeaan havumetsään on joku joskus raivannut puuttoman puolikkaan hehtaarin. Tai silloin aukiota ympäröi eri metsä, yksikään pihaa varioivista männyistä ei vielä ollut olemassa. Näiden puiden keskeen Ahma teki pesänsä. Osti tontin muuttotappioiden kunnan perukoilta, kaukana palveluista, olemattomien liikenneyhteyksien päästä.

Sähköverkon kaatuessa yhteydet kaatuvat, tavarat loppuvat, pakasteet sulavat ja logistiikkaongelmien takia kaikesta on pulaa. Ei ole netin keskusteluryhmiä, mutta pattereilla toimiva radio välittää informaatiota. Kansalaisia kehotetaan käyttämään jokamiehenoikeutta. Se on tietenkin työläämpää kuin leipäjonoissa seisoskelu. Pakolaisten tulon rajoitukset johtavat EU:n kauppasaartoon.   Ahman luo hakeutuu myös Lynx, keskustelupalstan nimimerkki, joten ehkä se siitä, elämäkin. Jollain tavoin nämä naiset ja lastensaannit tuntuvat ylimääräisille kiviriipoille Ahmaan keskittymisen sijaan.

Siistiä talousmetsää, noista männyistä hän kuori nilat ja jälsit. Voisi pyrkiä siihen, ettei tarvitsisi puita syödä. Vaikka mitä oudompaa siinä on kuin eläinten syömisessä. Ehkä se, että puut jäävät seisomaan pystyyn, muistuttavat tehdystä rikoksesta. Eläimet katoavat. Kulkevat ruoansulatuselimistön läpi ja muuttuvat maaksi.

Elämä on oikeastaan vahinko tai onnekas sattuma. Jos sen siten haluaa ajatella, onnekkaana.

 Maailmanlopuista erotan kaksi erillistä linjaa, sillä dystopinen materiaali maistuu, mutta kulttiryhmien uskonnolliset maailmanloput jäävät lukematta. Parhaat lukemani apokalyptiset romaanit ovat olleet Neil Shuten Viimeisellä rannalla ja Walter M. Millerin Viimeinen kiitoshymni.  P. C. Jersildin teoksen Vedenpaisumuksen jälkeen lukemista olen harkinnut. Olenkin leikitellyt myös ajatuksella, että lukisin kertauksena Shuten blogiini, mutta en vain omista tuota kirjaa.

Korpisoturi on tärkeä ja ajankohtainen kirja, joka tuskin saa ansaitsemaansa huomiota. Itselleni kirjoissa kieli on merkityksellinen ja Korpisoturin realistinen ilmaisu ei viehätä minua. Uskoisin, että Korpisoturi on helpompi ohittaa kuin paneutua sen sanomaan. Olen viettänyt ehkä liian paljon eräelämää, että kuvaus jaksaisi innostaa minua ja kuitenkin selviäisin keskivertoa ihmistä paremmin luonnonantimilla. Kirjan ekologinen ja yhteiskunnallinen kritiikki ansaitsee kuitenkin huomiota.

Blogeissa toisaalla: Kanavaklassikko, Eniten minua kiinnosta tie, Tekstiluola, Kirja vieköön!, Pihi nainen.

Tuula-Liina Varis Huvila

Tuula-Liina Varis Huvila

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Ilostuin huomatessani, että Tuula-Liina Varikselta ilmestyy uusi kirja.  Olen pitänyt monista hänen teoksista, kuten Naisen paras ystävä, Että tuntisin eläväni, Irma, Rakas ja Muotokuvamaalarin tytär.

Hänestä tulisi suuren taitelijan vaimo ja muusa. Niin kuin Rembrandtin Saskia.

Huvila kertoo moniäänisen perhetarinan, perheen tyttären Raakelin tarinan ja äänen saavat myös Selma-piika ja Raakelin tytär Leea. Raakel on kiltti perhetyttö, joka haluaa saada elämältään jotain muuta kuin vanhapiian lehtoraatin.  Tarinan ajankuva on 1920-luvulta sotaan ja tarinan miljöönä Turku ja maalla mahtipontinen hirsilinna. 

Raakelia kylmää tulevaisuus kuihtuneena ikäneitona, tytönkamarinsa iankaikkisena asukkaana.

Variksen tarina on armoton ja surullinen. Raakel tekee typerimmät virheensä elämänjanossaan. Hän pääsee opiskelemaan Turun yliopistoon, joka on yhtä huono valinta kuin Helsinki olisi helsinkiläiselle. Raakel on jäämässä loukkuun, johon läheisriippuvuus ja irtautumattomuus johtavat, eivät ainakaan kohti omaa elämää. Äiti säätää kesäohjelman ja pitää tytön lieassa. Serkkunsa Juhanin myötävaikutuksella Raakel tutustuu taiteilija Aksel Korkeakorpeen, vaikka tuona aikana nuorten tutustumiset olivat vaikeampia. Aksel pyytää perinteitä vaalien Raakelin isältä tytärtä ja kaikki sujuu hyvien tapojen mukaisesti. Kautta tarinan Huvila kietoo sisäänsä yhteiskunnan rakenteen, ajankuvan, pörssiromahduksen, sodan uhrit, Hitlerin Saksan ja kotirintaman.

Tuomiokirkon käytävä on pitkä. Se on satametrinen, pitempi kuin mikään kirkonkäytävä maailmassa. Sillä matkalla on vielä aikaa harkita, sanovat turkulaiset, väitetään, että jotkut ovat harkinneetkin ja kääntyneet puolessavälissä takaisin.

Akselia ei kuvata millään tavoin miellyttäväksi mieheksi. Hän kulkee omien halujensa mukaisesti ja luo uraansa, mutta taide ei vaan myy, mutta aatteiden palo on vankka. Aksel tekee Helsingin reissuja, istuu Esplanadin kuppilassa ja Eurooppa siintää mielessä. 

Mikset sanonut sitä Marrakeshissa? Minä ajattelin… En tiedä,  mitä minä ajattelin. Että sinä suutut. Kun minä muutenkin hermostutin sinua vaivoillani ja vaikka millä. Minä en viihtynyt siellä, siellä haisi pahalle, se meteli on sietämätöntä, mutta se johtui tilastani.

Sitten tapahtuu jotain ja sota alkoi tehdä tuloaan.  Aksel saa paikan Saksasta, mutta vaimossa on tahra, Aksel itse on siittänyt tahran, johon Raakelin äiti on syypää. Aksel on valmis hoitamaan kuukausittaisen avustuksen, mutta maksun edellytyksenä on, että vaimo ei pidä minkäänlaista yhteyttä puolisoonsa.

Kun jäimme kolmistaan, rouva halusi olla minulle Raakel, ei rouva. Silti hän joskus oli niin rouvaa, niin rouvaa. Ei meistä tasa-arvoisia tullut, vaikka elimme kuin kolme nunnaa luostarissa, minun piti käsittää paikkani, ei piian pidä ruveta huushollia johtamaan vaikka huushollin hoitaisikin.

Elämä ei ole sellaista kuin nuorena luulee, mutta en ole Korpilinnaan tuloani katunut.

 Raakel elää tyttärensä ja palvelija Selman kanssa mahtipontisessa Korpivillan hirsihuvilassa isännän lähtiessä. Ateljee saa aikanaan väliaikaiset asukkaat evakoista.  Tarinan lopussa Raakel saa viimeisen iskun vastoin kasvojaan.  Raakelin kuvittelema todellisuus onkin vain varjo Aleksin elämässä.

Miksi ne, jotka eivät ole aiheuttaneet mitään, kärsivät enemmän kuin ne, jotka olivat aatteita julistaneet, sotaa halunneet, sodan aiheuttaneet ja sen aloittaneet, tehneet kaukana taistelupaikoista päätöksiä, jotka ratkaisivat sodan kulun?

Ne tapattivat miljoonia ihmisiä kaikkialla maailmassa, mutta eivät itse saaneet naarmuakaan.

 Variksen Huvila on ajalleen perinteinen tarina, mutta Variksen kertomana tarina on jopa hieman pisteliäs ja ennen kaikkea ajankohtainen, liiankin. Miltään osin tarina ei ole kepeä. Näin on saattanut käydä monta kertaa eri versioin, mutta harvoin se on kerrottu näin vakuuttavasti.  Huvila on jopa pelottava, sillä Variksen näkökulma luotaa menneestä tähän hetkeen hyvin olennaisin näkökulmin.

Blogeissa toisaalla: Kirja vieköön!

Linn Ullmann Rauhattomat

Linn Ullmann Rauhattomat

Alkuteos: De urolige (2015)

Suomentanut: Kristiina Huttunen

LIKE 2016. Kotikirjasto. Lokakuun uutuusostos.

Äitini ja isäni eivät olleet koskaan olleet naimisissa, äitini tuli neljännen ja viidennen vaimon väliin, mutta he olivat olleet elinikäisiä ystäviä, työtovereita, ja kerran isä sanoi äidille että he olivat tuskallisesti kiinni toisissaan.

Linn Ullmann on norjalainen kirjailija ja kriitikko. Hän on naimisissa kirjailija Niels Frederick Dahlin kanssa. Olen lukenut Ullmannin suomennetut teokset: Ennen unta, Kun olen luonasi, Armo, Siunattu lapsi ennen blogia ja blogiaikana teoksen Aarteemme kallis. 

Halusin  lukea Linn Ullmannin uusimman teoksen. Sitä on kehuttu hänen parhaimmaksi maailmalla. Haluaisin sanoa, että hahmota kirjan teemat ja lue, jos ne kiinnostavat. En voinut ajatella lainaavani tätä kirjastosta, sillä haluan merkitä kohtia myöhemmin löydettäviksi. Alusta lähtien tämän lukeminen kävi voimille niin kuin se käy, kun lukee koskettavaa kirjaa. Korostaisin tässä tekstissä lainauksiani.

Äiti ja isä ja minä. Sitä asetelmaa ei ole olemassa.

Olin isäni lapsi ja äitini lapsi, mutta en ollut heidän yhteinen lapsensa, meitä kolmea ei ollut olemassa; kun selaan valokuvapinoa joka on pöydällä edessäni, en löydä yhtään valokuvaa, jossa olisimme me kaikki kolme.

Linn Ullmann on isänsä tytär ja äitinsä tytär. Tytär on kuuluisan isän ja kuuluisan äidin tytär. Ullmann kertoo tarinansa hyvin suorasukaisesti. Hän kutsuu isää isäkseen ja sen voi kokea lähestyväksi, mutta yhtä hyvin etäännyttäväksi. Kummin vain lukija haluaa. Ilman nimeä hän on vain isä. Ulkopuolisin silmin nähtynä häntä nimitetään Mestariksi. Isällä on yhdeksän lasta kuuden eri naisen kanssa.  Linn oli yhdeksäs, ja hän syntyi 1966 avioliiton ulkopuolella. Ajankuva ei muutu, vaan pysyy tuona samana, vaikka me luemme tekstiä tässä ajassa. Ei sillä ole merkitystä, miten tämä aika suhtautuu exiin, nyksiin ja uusioperheisiin. Edes kaikki papit eivät olleet valmiita kastamaan aviotonta lasta.

Tyttö kastettiin kaksivuotiaana, ja hän käveli itse kirkon lattiaa pitkin.

Kirjan teemat käsittelevät ihmissuhteita, läsnäoloa, muistoja, perhettä. Ullmannin kirja on helppolukuinen, sillä numerot ovat niin tunnistettavia. Isä oli neljänkymmenenkahdeksan tyttären syntyessä ja äiti kahdenkymmenenseitsemän.  Isä tuli Fårön saaren Hammarsin tilalle vuonna 1965 päättäen rakentaa talon sinne. Tyttö sai nimekseen Karin Beate, jota hän ei aina tunnista omakseen, toisen valitsi isä ja toisen äiti. Virallisessa arjessa avioliittoa solmittaessa tai avioeroa haettaessa tuo nimi aktivoituu.

Kun äiti ja minä asuimme USA:ssa ensimmäisen kerran, olin viisivuotias. Muutimme isoon taloon filmitähtien kaupunkiin, ja siellä minut opetti uimaan vartaloltaan vaijerimainen nainen jolla oli pitkä nenä ja uimalakki. Hän ei hymyillyt koskaan mutta antoi minulle jäätelötikun jokaisen uimatunnin jälkeen.

 Äiti panee minut asumaan isoon keltaiseen taloon joka on pienessä kaupungissa lähes kahden tunnin ajomatkan päässä New Yorkista. Pienessä kaupungissa on paljon puita. En tiedä mitä puita ne ovat. Isoja taloja, korkeita puita ja tummanvihreää ruohoa. Minulle selviää että äiti ei aio asettua asumaan kanssani samaan taloon, hän käy päivittäin töissä New Yorkissa tai yöpyy siellä, kun taas minun oli tarkoitus asua pikkukaupungissa puiden luona.

Tyttären on aikomus kirjoittaa kirja vanhenemisesta isän kanssa. Isä on kahdeksankymmentäseitsemän saadessaan ajatuksen kirjasta. "Lopputulos" on käsissäni, sillä aikaa ei ollutkaan yllin kyllin, joten syntyikin toinen kirja. Tarina muodostuu tyttären kertomuksesta ja osin tyttären ja isän äänitetyistä keskusteluista ja muistoista. Isän kunnon takia keskustelut ovat fragmentaarisia ja hauraita. 

Linn Ullmannin teos on hyvin vaikuttava kuvaus isän hiipumisesta. Ullmann rakentaa teoksen muistoista, kuulluista tarinoista ja kerrotuista hetkistä. Tämä tarina tulee hyvin liki lukijaa koskettaen. Tarina on myös tytön kehityskertomus kohti aikuisuutta. Ullmann kirjoittaa vanhemmistaan eli sitä hän ei salaa.  Toisaalta minäkertoja ei nimeä itseään, eikä vanhempiaan. Hän kirjoittaa omaelämäkerrallista fiktiota siten, että se koskettaa ketä tahansa. Missä on fiktion ja toden raja?  

Kaikesta huolimatta Ullman kertoo siitä kuinka elämä repii meitä eri suuntiin, mutta kuinka pohjimmiltaan kaipaamme  juuriamme. Pelkistetty kuvaus tytöstä, isästä ja äidistä tulee näin parhaiten esiin. Kertoja ei pidä vanhempiaan jalustoilla, vaan kirjoittaa niin hyvistä kuin huonoista muistoista. Hän kertoo sen käsityksen, joka hänellä on. Mitä muuta hän voisi edes tehdä? Minkä verran me tiedämme toisesta ihmisestä ja hänen tuntemuksistaan?  

Tämä on ihana lahjakirja ja ainakin itselleni täydellinen kirja. Kirjoitin tarkoituksella tekstini anonyymisti, sillä tarina on paljaampi näin. Tästä tarinasta löytyy useampia kirjoja eri laidalta katsottuna.

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä

Alkuperäisteos: In Certain Circles, 2014

Suomentaja: Laura Vesanto

Fabriikki kustannus 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

 

Elizabeth Harrowerin (s. 1928) teos Tietyissä piireissä valmistui vuonna 1971, mutta kirjailija veti teoksen pois vain muutamaa kuukautta ennen sovittua julkaisuajankohtaa.  Australialainen Text Publishing löysi teoksen vuonna 2014 ja sai Harrowerin myöntymään teoksensa julkaisuun. Totta kai lukija innostuu tuollaisesta kirjan taustasta. Havahduin Fabriikki kustannuksen olemassaoloon keväällä Deborah Levyn kirjan Uiden kotiin myötä. Luin sen varhain toukokuussa ensimmäisten joukossa, joten sain lähteä varsin puhtaalta pöydältä. Sen takia osasin olla valpas myös tämän uudemman kohdalla.

Elizabeth Harrower ei antanut minkäänlaista selitystä teoksen aiemmalle poisvedolle.  Lukijan on vaikea arvailla siihen johtaneita syitä. Ihminen tarvitsee joskus etäisyyttä tekstiinsä erilaisten syiden takia. Oman tekstinsä voi vetää pois, jos kirjailija ei pysty tuomaan esiin etuoikeuttaan tekstiin, sillä nopea syö hitaan. Mietin tietenkin, onko kirjailija muuttanut tekstiään vuosien saatossa vai onko käsikirjoitus alkuperäisen kaltainen.  Eihän tuollakaan ole merkitystä. Toisaalta uusiutuakseen ihmisen on joskus luotava teksti uudestaan itsestään riippumattomista syistä huolimatta ja se vie aikansa. Toisaalta tietynlaiset määräajat ja deadlinet tekstin synnyttämiseen voivat olla tuskallisia.

Tietyissä piireissä on psykologinen perheromaani ja ihmissuhteiden kuvaelma, jossa on voimakkaasti esillä ihmisen lähtökohdat ja yhteiskunnan luokka-asteisuus. Teoksessa kuvataan kahden perheen elämää 1940–60-lukujen Australiassa.  Teoksen keskiössä on Howardin perheen isä Clive Howard ja äiti Alice Howard sekä perheen lapset Zoe ja Russell, jotka asuvat jykevässä kivitalossa Sydneyn sataman pohjoispuolella. Perheen vanhemmat ovat biologeja ja yhteisönsä vakavaraisia ja merkittäviä jäseniä.

Jumaloivaksikin vanhempien välistä suhdetta saattoi tietysti kuvailla. Jumaloiva. Zoe oli hyväksynyt, että hänen oma elämänsä oli harmonista osittain juuri sen vuoksi, mutta vanhempien liian lämmin ja tiivis kiinnostus hänen tulevaa rakastajan rooliaan kohtaan oli aiheuttanut hänelle paineita ja useamman vuoden ajan.

Tarinan ensimmäisessä osiossa Russell on palannut sodasta toisin kuin monet tämän ystävät. Äiti on suorastaan ahdistunut, mutta Zoe ei jaksa paljon puntaroida asiaa, sillä lukion kaikki historian kurssit suorittaneena hän tietää varsin hyvin, että kautta aikojen miehiä on palannut sodista. Hänen mielestään paluusta tulisi riemuita. Veli ei palaa kuitenkaan yksin, vaan hänen myötä perheeseen liittyy orvot Qualeyt, Stephen ja hänen pikkusisarensa Anna.

 Zoe on 17-vuotias ja hyvin ehdoton, toisaalta karismaattinen ja avoin, jolla on mahdollisuuksien täyttämä maailma edessään. Pala palalta tarinassa rakentuu se, miten paljon taustat muokkaavat ihmisen kehittymistä ja tulevaisuutta.  Ihmisen vapaa tahto ei ole saavutettavissa, kun Stephen taistelee menneisyyden piinojen kanssa. Aikanaan Zoen tie vie Pariisiin.

Toinen osio käynnistyy joitakin vuosia myöhemmin, kun Alice Howardin menehtyminen tuo Zoen kotiin Euroopasta, tosin päivän liian myöhään hyvästejä ajatellen. Pian äidin jäljet katoaisivat kaikista kirjoista, kaikista huonekaluista ja oven kahvoista, kaikesta kaikkialta, eivätkä koskaan ilmestyisi uudestaan, vaikka tämä vasta muutama tunti sitten oli vielä hengittänyt tässä huoneessa. Palattuaan Zoe kohtaa Stephenin uudelleen. Zoe tekee myös ratkaisuja tulevaisuutensa suhteen.  Anna on jäänyt leskeksi lyhyen avioliiton jälkeen nuoren muusikkoaviomiehen menehtyessä. He ehtivät olla naimisissa vain puolitoista vuotta. Davidin kuoltua Anne menee töihin pieneen galleriaan.  Russellin elämä on jatkunut Lilyn ja suloisten kaksosten kanssa.

”Miten Zo kehtasi olla ottamatta kuvia tytöistä?” Lilyn tyttäret olivat saaneet balettistipendit ja aikoivat lähteä Lontooseen. Sen jälkeen kun tytöt olivat ilmoittaneet asiasta, talo oli kevätsiivottu kahdesti ja Lily, joka ei koskaan tehnyt kotitöitä, oli puurtanut kuin riivattu rouva Gladin rinnalla. Hän nousi päivänkoiton aikaan. Nyt hän järjesteli liinavaatekaappia, pinosi valkoisia ja värillisiä lakanasoikioita torneiksi.

Viimeisessä osiossa aika on kiitänyt eteenpäin. Russelin ja Lilyn tytöt ovat lähtemässä balettistipendin turvin Lontooseen.  Zoe yrittää tehdä Stephenin onnelliseksi. Lily on uhrannut oman akateemisen uransa perheelleen. Russell ei välttämättä havainnoi tunteita, joiden kohteena hän on. Kukin henkilöistä on elämänsä risteyskohdassa, jossa helppoja valintoja ei ole.

Menin naimisiin hänen neuroosiensa kanssa, Zoe ajatteli kiihkottomasti. Hänen omalaatuinen mielensä veti minua puoleensa niin kuin kiinnostava tapaus ja psykiatria. Hän kaipasi omaa psykoanalyytikkoa. Eikä meistä kumpikaan ymmärtänyt.

Tietyissä piireissä on lukemisen arvoinen. Väsyin hieman dialogien määrään, sillä ne korostivat tekstin katkelmallisuutta. Uiden kotiin ihastutti minua keväällä. Tietyissä piireissä jätti minut miedomman lukujäljen, mutta pidin teoksesta. 

Blogeissa toisaalla: Krista