Yasushi Inoue Äitini tarina

Yasushi Inoue Äitini tarina

Englanninkielinen teos Chronicle of My Mother (1982)

Suomennettu englannista Jarkko Laine.

Otava 1986. Kotikirjasto

Yasushi Inoue (1907-1991) oli arvostettu japanilainen kirjailija. Hän valmistui Kioton yliopistosta ja työskenteli sanomalehtimiehenä. Kirjailijalta on suomennettu Erään väärentäjän elämä ja Metsästyskivääri. 

Äitini tarina on ensimmäinen lukemani kirja New To You Reading Challenge -lukuhaasteeseeni. Tarina on autobiografinen ja kieli runollisen kaunista. Kirjan alussa minäkertoja tutustuttaa lukijan perheeseensä. Tämäkin kirja vahvistaa käsitystäni japanilaisesta kirjallisuudesta. Kirjan teemoja ovat muistaminen, vanheneminen, ihmissuhteet, vastuuntunto, perhe ja identiteetti. Olen lukenut aiheesta enemmänkin, mutta mainitsen nyt vain John Bayleyn Elegia Irikselle ja Lisa Genovan Edelleen Alice. Näitä kolmea kirjaa yhdistää muistisairauden tematiikka, mutta näistä on tehty myös elokuva.

Tarinan alussa Inoue kuvaa suhdetta isäänsä.  Isä eläköityi 48-vuotiaana, heti lääkintäkenraalimajuriksi ylentämisen jälkeen. Hän vetäytyi ja eristäytyi vaimonsa kanssa kotikyläänsä Izun niemelle.  Siellä hän viljeli yli kolmenkymmenen vuoden ajan pientä maapalstaa talon takana. Hän ei poistunut kotoaan, mutta otti tulijan vastaan. Kertoja elää ajoittain etäällä perheestään jo lapsena, mutta hän ei tunne katkeruutta.

Isän kuoltua rupesin kuvittelemaan mielessäni, että oma kuolemani ei ollut ehkä kovinkaan kaukainen tapahtuma. Mutta koska äiti oli yhä terveenä, kuoleman meri näyttäytyi minulle puoleksi verhottuna ja hyvin erilaisena kuin tänään. Äiti on isää viisi vuotta nuorempi ja tällä hetkellä samanikäinen kuin tämä oli kuollessaan. Toisin sanoen hän täyttää kahdeksankymmentä tänä vuonna.

Äitiä kuvatessaan Inoue kertoo myös lasten elämästä ja heidän keskinäisistä suhteista. Isän kuoltua vuonna 1959 äidin arki maatalossa muodostui ongelmaksi. Hänen neljästä lapsesta yksi tytär asui Mishimassa, ja nuorempi poika, nuorempi tytär ja kertoja asuivat Tokiossa. Äiti oli asunut kolmenkymmenen vuoden ajan maatalossa eli isän eläkeiän. Vuoden verran äiti jatkoi maatalossa elämistä palvelustytön turvin. Vastentahtoisesti äiti suostui muuttamaan tyttärensä Sokon luo Tokioon, mutta hänen ehtonsa oli, että hän saa asua tyttärensä kanssa, eikä poikiensa ja miniöidensä keskuudessa. Jo ennen isän kuolemaa äidin muisti oli alkanut pettää, sillä arjessa tapahtui pieniä unohtelemisia ja asioiden toistoja.

”Tietenkin mummi on kymmenvuotias”, nuorempi tyttäremme sanoi. ”Se merkitsee että hän elää ajassa, joka oli ennen kuin hän meni naimisiin isoisän kanssa, ja on vain luonnollista ettei hän tiedä mitään isoisästä. Sehän johtuu siitä ettei hän ole vielä tavannut isoisää.”

Vähitellen asiat muuttuvat ja muistivaikeudet pahenevat, kun nuorena menetetty rakas korvaa aviomiehen.  Tiettyjä osia hänen menneisyydestään katoaa täydellisesti. Äiti tuntuu kadottaneensa kaikki elämän onnelliset muistot, kun taas tuskallisimmat tuntuvat taltioituneen mieleen pysyvästi. Äidin täyttäessä kahdeksankymmentäviisi hän on elänyt jo viisi vuotta puolisoaan vanhemmaksi ja jo kymmenen vuotta ilman miestään tämän kuoltua vuonna 1959.

Täytettyään kahdeksankymmentä tapahtui jälleen muutoksia. Sokon voimat alkavat ehtyä äidin hoitamiseen. Tokion saasteet ja liikenne voimistuvat, joten äidin kannalta paikka ei ole hyvä. Shikakon perhe päättää muuttaa Izun kylään, kun Shikakon puoliso saa sieltä töitä. joten äiti muuttaa heidän perheeseen. Shikako tuntee hyväksi sen, että hän huolehtisi äidistä tämän viimeiset vuodet. Äidillä on halu palata kylään, sillä siellä hänellä on ystäviä. Myönteisessä elämänmuutoksessa ilmenee tyypillinen voimien palautumisen muutos, joka on havaittu elämän kehitystehtäviä tutkittaessa. Toisaalta kirjasta välittyy hyvin omaisten jaksamisen rajallisuus muistisairaan hoitajana.

                            

Äiti oli seurannut lääkäri-isääni Tokioon, Kanazawaan, Hirosakiin ja Taipeihin, ja asunut kussakin sotilastukikohdassa muutaman vuoden ajan, mutta nyttemmin hän oli unohtanut miltei täydellisesti senaikaiset tapahtumat ja paikat. Hän ei koskaan oma-aloitteisesti maininnut niistä mitään, joten oli pakko olettaa tuon elämänvaiheen kadonneen olemattomiin.

Inoue kuvaa niin dementoituvaa äitiä kuin aikuisten lasten elämää. Äitini tarina on surullinen ja mykistävän rehellinen kuvaus ihmisen vanhenemisesta ja yksinäisyydestä. Lukija jää miettimään, mitä ihminen haluaa muistaa, miten vähän muistettavaa lopulta jää ja miten muistot valikoituvat mieleen. Vuosikymmeniä kestänyt avioliitto, rakastettu aviomies ja lapset haihtuvat mielestä elämänkaaren lopussa. Inoue kuvaa sisarusten välit lämpimiksi ja välittäviksi, sillä he pyrkivät huolehtimaan vastuuntuntoisesti äidin hyvinvoinnista.  Länsimaalainen lukija voi kokea jopa vierautta, valitettavasti. Hautajaisvalmistelut, buddhalaispapin seremonia ja ennen kaikkea krematorio-osuudessa korostuva osallisuus   hämmentää kauneudellaan lukijan. Yiyun Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa hurmasi minut tarinansa aloituksella, ja senkin miljöö oli samankaltainen. 

Blogeissa toisaalla: Hyönteisdokumentti

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen.

Merete Mazzarella Aurinkokissan vuosi ja Torsti Lehtinen Multaisen kerho

Merete Mazzarella (1945) on suomenruotsalainen kirjailija, kolumnisti ja kriitikko, pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita. Merete Mazzarella on julkaissut tieteellisten teosten lisäksi muistelmia, esseekokoelmia ja kaksi romaania (Pääsiäinen ja Marraskuu).

Aurinkokissan vuosi pohtii vanhenemista, rakkauden olemusta ja ikääntyvien oikeutta rakkauteen. Teoksessa Mazzarella kuvaa ajatuksiaan ja tuntemuksiaan ennen kuin hän täytti 70 vuotta. Mikä on sattuman rooli rakkaudessa? Mikä johdatti hänet tiettyyn paikkaan kohdatakseen puolisonsa? Voiko välttää ammutuksi tulemisensa ja pelastaa myös lähimmäisensä valitsemalla toisin? Ihmisiin tunnutaan luovan pelkoa välttää julkisia paikkoja sekä rauhan tyyssijoina pidettyjä museoita ja näyttelyitä.

Myöhäisen iän rakkaus näyttää muun maailman silmissä somalta, kun kaksi yksinäistä löytää toisensa. Mieluiten kaksi leskeä, mutta somaa on kaiketi myös, jos joku ikänsä naimattomana elänyt lopulta löytää onnen. Sydänystävissä tarjottiin jopa muutamalle eronneelle mahdollisuutta päästä puhaltamaan saippuakuplia. Itse olin kuitenkin naimisissa siinä vaiheessa, kun rakastuin nykyiseen mieheeni,

Mazzarella miettii miten kävi sille kahdeksankymppiselle naiselle ja tämän tukholmalaiselle rakkaalleen, kun he eivät enää jaksaneet matkustaa? Miten ylipäätään käy vanhoille ihmisille, jotka ovat päättäneet elää erillään, mutta eivät enää jaksa kulkea toistensa luokse? Mazzarellan kysymykset ovat aiheellisia. Entäs, jos omat voimat pelaavat vielä, kuinka suuri vastuu on jaksettava kantaa toisesta? Tai salliiko edes yhteiskunta vanhusten yhdessäelon? Yhteisissä muistoissa säilyy myös entinen aika, jota toiset eivät tunne enää. Koetut idyllit eivät muutu mielessä.

Tuota Porvoota ei enää ole, mutta meidän sängyssämme Vänrikki Stoolin kadulla Töölössä se on herännyt henkiin uudestaan.

Mazzarella pitää yhteyttä entiseen kumppaniinsa Ruotsissa ja käy tapaamassa tätä Uppsalassa. Hän kuvaa kauniita toiveita ja käytöstapoja, mutta harvempi ihminen niitä kohtaa todellisuudessa. Eiköhän se elämä yleensä tahdo mennä niin että that's it?

Simone de Beauvoir vakuutti, että kuusikymmentäviisivuotiaana on helpompaa kuin viisikymppisenä, ja mina puolestani vakuutan, että on helpompaa olla melkein seitsemänkymmentä. Englantilainen kirjailija Virginia Woolf kirjoitti: ”Minä en vanhene, minä vain seuraan aurinkoa.” Tämä kuulostaa kauniilta, suorastaan suvereenilta, mutta Virginia Woolf riisti hengen itseltään ennen kuin ehti täyttää kuusikymmentä, hän asteli talosta alas joelle ja hukuttautui. Vakuuttamalla, ettei vanhentunut, hän siis ehkä pikimminkin yritti torjua ahdistusta.

Ensimmäinen lukemani Mazzarella oli Juhlista kotiin sen ilmestyessä. Itselleni läheisimpiä Mazzarellan teoksia ovat muun muassa Illalla pelataan Afrikan tähteä, Tähtien väliset viivat, Kun kesä kääntyy, Elämä sanoiksi,  sekä Hyvä kosketus. Aurinkokissan vuosi on hyvä kirja, mutta en suosittelisi sitä aloituksena kirjailijan tuotantoon. En osaisi kuvitella, että itse lukisin esimerkiksi sen enempää Paulo Coelhon kuin Henning Mankellin elämäkertaa tuntematta kirjailijan tuotantoa. Mazzarellan kirjat ovat omaelämäkerrallisia tekstejä, joten on hyvä tuntea kirjoittajan taustaa, elämänvaiheita, henkilöiden rooleja hänen elämässään.

Vuosina 2012 avioitui runsaat kolmesataa yli kuusikymmentäviisivuotiasta naista ja runsaat viisisataa miestä. Luvut osoittavat – ei mitenkään yllättäen – että moni mies meni naimisiin itseään nuoremman naisen kanssa. On toki mahdollista, että jotkut menivät naimisiin kuusikymmentäneljävuotiaiden kanssa, mutta moni vei varmasti vihille naisen, joka oli paljon häntä itseään nuorempi.

Mazzarella kirjoittaa Aurinkokissan vuodessa ajatuksiaan ikäihmisten rakkaudesta, erosta vanhoilla päivillä, suhteestaan poikaansa, lapsenlapsiin, vanhuuden vaivoihin, unettomuuteen sekä menetyksiin. Tämä kirja on aiempia enemmän ikäpainotteisempi, vanhuutta enemmän korostavampi kuin aiemmat. Mazzarellan kirjoja lukee nuorempikin, sillä hän kirjoittaa viisaasti, kuvaa uusioperheiden rooleja yhteisissä joulunvietoissa, suhdettan aikuiseen lapseensa ja tämän perheeseen vuosikymmenien aikana. Korostan ennen kaikkea Mazzarellan elämänviisautta, valtavaa kirjallisuuden tuntemusta ja uskallusta puhua tärkeistä asioista.

Merete Mazzarella Aurinkokissan vuosi
Alkuteos Solkattens år
Suomentaja Raija Rintamäki.
Tammi 2015. Lokakuun uutuusostos.



Torsti Lehtinen Multaisen iän kerho 

Torsti Vihtori Lehtinen (s. 25. heinäkuuta 1942 Helsinki) on suomalainen kirjailija, kääntäjä ja filosofi, joka opettaa myös luovaa kirjoittamista. Olen lukenut aiemmin kirjan Sallimuksia, jonka ajatelmat Torsti Lehtinen on konnut  Hilkka Olkinuoran tuotannosta, mutta Lehtisen omia kirjoja en ole lukenut.

Johdannossa kirjailija kertoo kiertäneensä eri puolilla maatamme puhumassa filosofiasta ja kirjallisuudesta. Lehtisen elämänkokemus, josta hän ammentaa, on kerätty sieltä täältä niin Helsingin yliopistosta kuin Kallion kaduilta kuin maailman mailta. Lehtisen kieli ja käyttämät nimet Kallion kulmakunnilta ovat tuttuja, sillä kävin lukion Kalliossa. En ole koskaan kokenut omakseni muuta kuin ydinkeskustan, eteläisen Helsingin, Kampin ja Ruoholahden sekä Kallion kouluympäristönä.

Ihminen on kulkija, ei perillä oleva. Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä. Hän ei sanonut olevansa talo tai linna. Moni kaipaa talon jykevää vakautta. Talossa on turvallista elää; lukot ja varmuusketjut torjuvat ikävät yllätykset. Ihanteena pidetään elämän hallintaa. Halutaan säädellä sekä nykyisiä että tulevia tapahtumia.

Lehtinen on elänyt ulkomailla ja ammentaa niistäkin vuosista. Hänen kirjallisuuden harrastamisensa elää sivuilla, sillä niin hän viskoo kirjallisia viittauksia essee-teksteissään. Niin Camus, Kierkegaard, Dostojevski, Colliander, Salama, Böll, Juice Leskinen, Edith Södergran, Leino, Jeesus Nasaretilainen kuin Sartre vilahtelevat sivuilla. Kun Lehtinen palasi Suomeen ja Helsinkiin, niin hän palasi nimenomaan Kallioon, sillä jossain vaiheessa kulkurillekin tulee tarve olla kotoisin jostain.

Elämä on kuljettanut minua niin kotimaassa kuin ulkomailla. Olen asunut yli neljälläkymmenellä paikkakunnalla. Monet maailmankolkat koluttuani väsyin kiertolaisen elämään ja muutin takaisin Kallioon. Palasin nimenomaan Kallioon, en Helsinkiin.

Multaisen iän kerho on kuin tilkkutäkki, joka on koottu sieltä täältä. Mikä on elämän tarkoitus ja yksilön  merkitys? Minkälainen on hyvä elämä? Mitä on vapaus? Lehtinen pohtii elämänjanoa, oman tien etsimistä. Esseet käsittelevät elämäntarkoitusta, vanhenemista, kaipuuta, yksinäisyyttä ja kuolemaa. Aiheiden vakavuudesta huolimatta teksteistä pursuaa elämänilo, leikittelevyys ja humoristisuus.

Vapautta ihannoidaan, mutta yksinäisyyden pelosta se jää toteuttamatta. Työyhteisöissä yksinäisyyttä aiheuttaa valehtelemisen velvollisuus: täytyy teeskennellä olevansa kiinnostuneempi yrityksen asioista kuin omistaan ja ostaa firman koko arvopaketti. Jos käyttäytyy yhdessä asiassa poikkeavasti, tulee leimatuksi poikkeavaksi kaikessa muussakin.

Lehtinen puhuu elämän tarkoituksesta, johon toisen puolesta ei voi vastata. Toisen puolesta ei voi määrittää hyvää elämää. Tarkoitetaanko yhteisöllistä vain yksilöllistä hyvää? Niiden yhteen sovittaminen voi osoittautua hankalaksi. Minkälaista on hyvä elämä kullekin ihmiselle? Kysymys onkin vaikea, sillä toiselle toisen taivas on toisen helvetti. ”Helvetti, se on toiset ihmiset”, väittää Sartre. Tarkoitetaanko moraalista hyvää vai hyvää oloa, hyvää mieltä, elämäniloa ja nautintoa? Ne eivät ole sama asia. Moraalisesti hyvä elämä edellyttää usein luopumista välittömään nautintoon ja elämäniloon tähtäävistä pyrkimyksistä. Miten vapaa on sanonnan taivaan lintu?

Varsin lohduttava on ajatus: Elämä on lyhyt; emme ehdi tehdä kaikkia virheitä, jotka haluaisimme.

Torsti Lehtinen Multaisen iän kerho
Basam Books 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Jean Carper 100 yksinkertaista tapaa torjua Alzheimerin tautia ja vanhenemiseen liittyvää muistin heikkenemistä
Alkuteos 100 simple thing you can do to prevent Alzheimer’s and age-related memory loss (2010)

Suomentanut Marja Luoma

Art House 2010. Kustantajalta. Kiitoksin.


Jean Carper asuu Washington DC:ssä ja Floridassa. Hän on valmistunut Wesleyanin yliopistosta Ohiossa ja hän on tunnettu, ravitsemusasioihin erikoistunut journalisti. Hän on tätä ennen kirjoittanut 23 kirjaa. Hän kirjoittaa säännöllisesti aikakauslehtiin ja toimii vapaana lääketieteeseen erikoistuneena toimittajana CNN-televisiokanavalla

Alzheimerin tauti on pelätyin ikääntymiseen liittyvä sairaus. Tämä kirja tarjoaa sata tieteellistä tukea saanutta tapaa tehdä aivoista vastustuskykyisemmät Alzheimerin taudille. Jean Carper on toimittaja, joka on kirjoittanut lääketieteestä ja erityisesti ravitsemuksesta 23 kirjaa.

Alzheimerin tauti on yleisin dementian (joka tulee latinasta ja tarkoittaa järjen katomista) muoto; kaikista dementiatapauksista 60-80 % luokitellaan Alzheimerin taudiksi. Tiukan tieteellisen määritelmän mukaan Alzheimerin taudilla tarkoitetaan hitaasti ja vähitellen etenevää aivojen kutistumista ja rappeutumista ja siitä seuraavaa dementiaa.

Voi kulua kaksi- tai kolmekymmentä vuotta, joiden aikana hermosolut rappeutuvat hitaasti, ennen kuin Alzheimerin oireet tulevat näkyviin. Alzheimer iskee aivojen kognitiivisista toiminnoista vastaaviin osiin kuten otsalohkoon ja hippokampukseen, joissa hermosolut kutistuvat ja kuolevat heikentäen aivotoimintaa.

Carper listaa sata tapaa torjua Alzheimeria kuten:

- käytä alkoholia kohtuullisesti

- syö antioksidanttipitoista ravintoa

- juo omenamehua

- varo huonoja rasvoja

- syö marjoja joka päivä

- pidä verenpaine kurissa

- älä pelkää kofeiinia

- hemmottele itseäsi suklaalla

- hanki korkeakoulututkinto

- Googleta

- kävele luonnossa

- juo viiniä, mieluiten punaista

Carper esittelee lopuksi neljä elämän aluetta, joilla on mahdollista saavuttaa eniten hyötyä kognitiivisten taitojen säilyttämiseksi ja Alzheimerin taudin lykkäämiseksi: Aivojen on saatava ajatella ja oppia uusia asioita, kohtuullinen liikunta, oikeat ruoka-aineet ja ravintolisät sekä pidä huolta itsestäsi.

Seija Ahava Eksyneen muistikirja

         Seija Ahava kuvaa Eksyneen muistikirjassa Annaa, joka elää muistisairauden takia monessa ajassa samanaikaisesti läsnä olevana ja kuvitelmissa eli tapahtumattomissa tapahtumisissa. Annan muistisairautta ei nimetä, ei hänen ikääkään.

Olen lukenut aiemmin saman aihepiirin kirjoja, kuten Lisa Genovan Edelleen Alice, John Bayleyn Elegia Irikselle, Anneli Kannon Pala palalta pois.  Eksyneen muistikirja  kuvaa sairautta päähenkilön näkökulmasta Genovan tavoin, mutta Bayley kirjoittaa elämänkumppaninsa tarinan. Kanto jakaa kertomuksen useampaan osaan, jossa äidin kertomus on lopussa. Brittiläinen kirjallisuuden professori John Bayley kuvaa Iris Murdochin elämänkaarta, avioparin yhteistä taivalta 1950-luvulta lähtien. Bayleyn kirjassa on vanhanaikaisuutta, oxfordimaisuutta ja nostalgiaa. Hän katsoo tapahtumia osin liiaksi omasta näkökulmastaan. Kirjaa on hyvin vaikea asettaa edellisten rinnalle, koska Bayley puhuu eläneestä ihmisestä. Bayley nostaa lukijan riman korkealle kertoessaan Iriksestä, sillä hän kertoo todella arvostetusta kirjailijasta. Murdochin kirjat ovat vallanneet omassa kirjahyllyssäni yhtä valtavan tilan kuin Simone de Beauvoir, Margaret Atwood tai Virginia Woolf. Tätä taustaa vasten Ahavan Eksyneen muistikirja joutuu kovaan joukkoon esikoiskirjana. Genovan ja Bayleyn kirjat peilautuvat enemmän yhteen esitystavaltaan. Eksyneen muistikirja on Kannon kirjaa yhtenäisempi ja nivoutuneempi kertomus. Ahavan kirja on edellisiä kaunokirjallisempi, rakenteeltaan kokeilevampi, mutta onnistunut.

Anhava saavuttaa tekstissä taianomaisen sävyn, hän pystyy näyttämään, kuinka hassunkurinen muistisairaan maailma on, ja hän luo paikoin hieman kujeilevan ilmapiirin. Kirjassa lomittuvat nykyhetki ja kuvitelma kuljettavat tarinaa.

Aika oli hajonnut Annan käsiin. Se levisi kuin tilkkupeitto polvilla, kaikki palaset samankokoisina ja yhtä etäällä toisistaan. Niitä palasia Anna sitten ihmetellen katseli, pystymättä löytämään mitään suurempaa logiikkaa.

Saari ja meri ovat hänelle tutuinta maisemaa. Siihen maisemaan kuuluu myös Antti, oli kuulunut kauan jo kansakoulusta asti. Miehen äkillinen kuolema kolarissa seiskatielle vei miehen. Poliisi toi sanan saareen, lukitsi mökin vajan, laski viirin ja toi Annan kaupunkiin. Lapsettomuus on muovautunut mielessä kokemukseksi, jota Anne käsittelee elämänsä tragediana, menehtyneinä lapsina. Anna yrittää asettua Lontooseen. Hetken aikaa suurkaupunki antaakin vierauden tunteelle tilaa. Toisaalta villiys on poissa, puutkin mahtuivat aidattuihin jonkun omistamiin puistoihin. Anna tekee parhaansa jotta muistaisi, mistä hänen elämänsä koostuu. Ajoittain hän käy keskusteluja ymmärtäväisen Jumalan kanssa, kun toisinaan karhuperhe puuroineen häärii mukana. Mutta ajoittain hän ei kerta kaikkiaan pysty pitämään palapelin osia kasassa. Silloin hän katoaa itseltään ja pakenee.

Toisinaan Anna kirjoitti listoja paperille. Hänellä oli tähän tarkoitukseen varattu oma muistikirja. Myöhemmin, kun muistamisesta alkoi tulla ongelma, Anna huomasi, että listan kirjoittaminen oli hyvä tapa pysähtyä ja kerätä itsensä. Jos ihmisiltä alkoivat kadota kasvot, päiviltä nimet tai huoneista huonekalut, jos neljä tuntia hävisi noin vain, Anna otti muistikirjan esiin ja keskittyi tosiasioihin.

Traagiset elämänkokemukset ovat ehkä käynnistäneet Annan omat muistiongelmat. Ne jopa pelottavat häntä. Toisaalta vertaiskavereiden muistiongelmat huvittavat. Anna kokee häpeää, muistamattomuus heikentää minäkuvaa ja alentaa itseluottamusta ja toimintakykyä. Urheasti Anna kurkottaa kohti omaa olemustaan ja ihmisyyttään. Muistikirja ja muistilaput ovat avun ankkureita todellisuuteen.

Miksi jotkut hetket jäivät mieleen ja toiset katosivat? Oliko mieleenjäänneissä jotain erityistä, vai katosiko juuri unohdukseen jotain, mikä olisi ehkä ratkaissut kaiken? Joskus Anna hämmästeli millaisia asioita hän saattoi unohtaa. Toisinaan taas kaikkea sitä, minkä hän muisti.

Anna kysyy edellä oivallisesti, miksi jotkut asiat muistaa ja toisia ei. Itse en ikinä joutunut siihen tilanteeseen, että minua ei olisi muistettu. Toisaalta mietin, miksi palmusunnuntai muodostui ihmismielessä muistamisen arvoiseksi tai jokin paikannimi piirtyi lähtemättömästi mieleen Kilparistin tavoin. Ensimmäiseen en keksinyt ratkaisua, mutta jälkimmäisen tulkitsin, että kaunis ja harvinainen kukka on ollut niin voimakas elämys, että se on iskostunut mielen syvimpiin sopukoihin pysyvästi.

Joku saattaa vierastaa aihepiiriä sen raadollisuuden takia. Omasta kokemuksestani tiedän, että olisin käsitellyt nämä asiat mieluummin etukäteen, jos olisin voinut valita. Kun elää keskellä kieputusta, niin siinä ei ole enää välttämättä voimia tiedonhakuun. Omainen on se, joka eniten välittää. Hän tarvitsisi joskus teräviäkin ilmaisuja. Hänelle ei ole sarjatuotantona äitejä tai isiä, hänelle lähiomainen ei muutu nelosen kakkoseksi. Omat asenteet voivat toimia portinvartijoina itseä vastaan suojellen raadollisuuden kohtaamista. Asioita sisäistäneenä ihminen toimii osaavammin. Ainakin jälkeen päin ajateltuna.

Seija Ahava Eksyneen muistikirja 
Kotikirjasto.