Niina Hakalahti Lumilinna

Niina Hakalahti Lumilinna

Karisto 2016. Arvostelukappale kustantajalta. Kiitoksin.

Niina Hakalahti (s. 1966) on tamperelainen kirjailija ja kirjallisuuden sekatyönainen. Hän opiskeli pääaineenaan kirjallisuutta ja sivuaineina Rooman kirjallisuutta sekä aate- ja oppihistoriaa ja valmistui ja filosofian maisteriksi Oulun yliopistosta 1996. (Jännä olen opiskelllut ja valmistunut vuotta aiemmin samasta opinajosta kirjailijan kanssa).  Hakalahti on kirjoittanut niin runoja kuin proosaakin. Lumilinna on hänen 13. kaunokirjallinen teoksensa.

Olen lukenut aiemmin Niina Hakalahdelta Sydänystävän. Pidin kirjailijan tarkasta ihmissuhdekuvauksesta. Sydänystävän näkökulma on naisten välisessä ystävyydessä. Lukija lähes ärsyyntyi toisen kiltteydestä. Lumilinnassa on samanlaisia kismittäviä elementtejä.

Lumilinna elää tässä ja nyt, meidän ajassa. Ehkä tähän saisi väkisin vedettyä moninaistuvan Suomenkin mukaan, jos se olisi tarpeen lukijalle. Todellisuudessa kirjan päähenkilö on 27-vuotias Sami Sumijoki, yksi meistä. Sami on kotonaan mainostoimisto Mementomorissa ja kotonaan Kalliossa. Kallio on vain nimi, joka ei rakennu sen enempää tarinaan. Tokihan minua kiinnosti juuri tuo sana ja Helsinki. Sami on rakastunut maailmanparantajanaiseen, Veeraan, jonka elämän täyttää graduseminaari. 

Samilla on tarjota vain itsensä, ei menneisyyttä. Hän on koulukotilapsi, joka varttui ja kävi lukion Vaasassa. Vanhemmat menehtyivät tulipalossa. Ei muistoja, ei menneisyyttä, ei valokuvia. Sami on vapaa, mutta Veeran into painaa päälle ahdistaen lukijaakin. Veera on junantuoma opiskelijatyttö, joka on kotoisin Kemistä, niin ydinperheen lapsi kuin vain voi olla. Veeran sisko tulee Helsingin vierailulle lasten kanssa. Hän tuo murteen mukanaan, joka olisi sopinut Veerankin suuhun, sillä kerronta on kovin helsinkiä puhekielen osuuksissa.

Sami ei ollut tiennyt, että elämän sisällä on elämiä. Että maatuska-nuken tavoin elämästä paljastui toisia.

Tarinassa Sami piipahtaa Ruotsissa, nykyhetkessä sekin. Veeran kanssa Sami matkaa joulunviettoon pohjoisen perhejouluun. Toisaalta Bagdad tunkee päälle samoin kuin Facebook ja tuntemattoman numeron puhelut. Samilla on myös toinen maailma, toiset tavat ja toiseus.  Valveilla Sami pystyy hukkamaan sen, mikä unissa kulkee vieri vieressä antamatta vapautusta. 

Jossain vaiheessa Sami nukahti, peittona pelkkä lakana ja menneiden paino.

Lumilinnan teemoina ovat identiteetti ja minuus, mutta yhtä hyvin sivullisuus ja irrallisuus. Sami on jättänyt osan minuudestaan taakseen. Veera löytää Samin passin, jossa syntymäpaikka on Bagdad, mutta nimenä Sami Sumijoki, ei Saami Shummari. Kuwaitin projektissa hän pystyy sanomaan arabiankielisen fraasin, jonka hän selittää sillä, että oli lapsena muutaman vuoden Irakissa vanhempien työn takia. 

"Sun passi oli pöydällä.

Niin se on siellä vieläkin, Se on ihan laillinen Suomen passi.

Mikset ole kertonut, että sun syntymäpaikka on Bagdad? Veera kysyi ja räpytteli silmiään kiihtyneesti."

Samin tie vie lyhyelle vierailulle Ruotsiin. Hän seuraa sinne itseään vanhempaa ihmistä, verisukulaistaan, jota hän ei ole tavannut 24 vuoteen. Ibrahim tekee muuttoaan ja näyttäytyy ehdottomana  ja fundamentalistisena. Sami  käy hyvästelemässä ihmisen ja kohtaa toisenkin, jolle häntä ei enää ole edes samassa huoneessa olevana. Hyvästeltävän kasvojen hymy tulee syvältä yhtä syvältä kuin toisen viha.

Kaikesta huolimatta ja jostakin käsittämättömästä syystä Sami käveli veljensä perässä keskellä kerrostaloautiomaata. Hän olisi voinut juosta pois, sanoa haista vittu ja kadota, jatkaa elämäänsä Helsingissä aivan samaan tapaan kuin ennen veljen ovikellon soittoa. Hän olisi voinut  coolisti tilata taksin, ja astua siihen, palata elämään, joka oli hänen, copyright Sami Sumijoki.

Lumilinna on luettava yhteen menoon. Tarinassa on  hienokseltaan trillerin sävyjä, sillä salaisuudet ja muunnellut totuudet pyrkivät esiin. Minä pidin tarinasta, pidin myös huomattavasti enemmän Samista kuin Veerasta. Voi, miten ilahduin tästä kirjasta. Tässä tarinassa ei ollut sivuakaan liikaa tai liian vähän.

Klas Östergren Twist

Klas Östergren Twist

Ruotsinkielinen alkuteos Twist (2014)
Suomentanut Hanna Tarkka
Siltala 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Klas Östergren (s. 1955 Tukholmassa) on Ruotsin maineikkaimpia kirjailijoita. Hänen esikoisromaaninsa Attila ilmestyi jo vuonna 1975. Sen jälkeen hän on kirjoittanut parikymmentä romaania sekä novelleja ja lukuisia elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Vuonna 1980 julkaistu Gentlemen oli kirjailijan läpimurto. Sain Östegrenin kirjan tuolloin, mutta luin sen vasta vuosia myöhemmin suomeksi.  Siltalan katalogissa Twistin esittely herätti heti tunteen, että tuon kirjan haluan lukea, sillä tuohon saamaani kirjaan liittyy monia hauraita muistoja.

Twist and Shout

Herrasmiesten lukemisesta on  ikuisuus, joten minulla ei ollut selvää kuvaa, mihin Östergren vie minut mukanaan. Twist alkaa Anne-Marien hautajaisista. Twist on tarina Anne-Mariesta ja hänen lähipiirin ihmisistä. Tai kaikille hän ei ollut Anne-Marie eli Twist on tarina naisesta sillä nimellä, millä kukin hänet tunsi.  Anne-Mariella oli useampi suhde, myös kertojan kanssa ja vastaavasti kertojalla ei ollut suhteista pulaa. Alkaako tarina sinä kesäisenä aurinkoisena iltapäivänä saaristossa, kun kalakaverit, tyttö ja poika, kohtaavat ja Twist and Shout soi? Tuosta hetkestä muistotilaisuuteen kulkee vuosikymmenten aikajana.

Kukaan ei ollut ikinä kuullut vastaavaa. Velipoika sai kääntää volyymia aina vain suuremmalle, jotta jokainen tajuaisi, että siltä kuulosti musiikki eikä radio, jonka antenneissa olisi muka vikaa. Laulaja, rytmi ja sanat saivat koko olemassaolon keinumaan, svengaamaan, lähtemään liikkeelle nyrjähdyksellä, joka oli elämän oma, nuoren, uuden ja villin elämän, joka muuttaisi maailmaa pysyvästi, niin vahvalla ja mahtavalla voimalla, että kaikki vastarinta meni nurin.

Twist oli toisenlaista kuin mikään tanssi. Siinä ei ollut askelia, vartalo vääntyili ja taipuili kuin koukussa kiemurteleva mato, ja kun kappale loppui, oltiin hiestä märkiä ja täysin tyhjiä ilman että oli oikeastaan edes liikuttu minnekään.

Miehemme

Klas Östergrenin romaani kertoo miehen tarinan kuljettaen lukijaa 60-luvulta nykyaikaan. Kirjailija vie lukijaa niin ajallisesti kuin paikallisesti pitkän matkan tehden harppauksia sinne tänne rönsyillen. Käytän itselleni tuttua ilmaisua miehemme, koska muutakaan minulla ei ole. Mutta eniten rakastamani mieskirjailija on opettanut minut käyttämään tuota sanaa sujuvasti. Kukaan meistä ei ole vapaa ja ihmisen vapaa tahto on harhaa. Kaikki pyristelevät samassa petoksen verkossa: kuka vastahakoisesti, kuka tietämättään, kuka vapaaehtoisesti.

Siksi haluan muistaa jälleennäkemisemme niin, että se oli sattuma. Joskushan sen piti tapahtua, että tiemme risteäisivät uudelleen. Tukholma ei ole kauhean iso.

Kokonainen elämä ja ohikiitävä hetki

 Muistotilaisuudesta lukija siirtyy sisäkertomuksena Karlskronan hotelliin lokakuisena maanantaina vuonna 2011, sillä miehemme on matkustanut tehdäkseen tutkimusta ruotsalaisesta näyttelijästä Johan Peter Lewenhagenista (1770-1832). Karlskronassa on menneisyys läsnä ja myös vanhat tutut Tommy ja hänen vaimonsa Nina, joiden seuraan miehemme hakeutuu. Pari on yhä naimisissa, vaikka Tommy asuukin kaupungin ulkopuolella mökillä. Tommyn myötä miehemme tutustuu venäläiseen liikemieheen Jevgeniin, jonka kutsumanimi on liennytetysti Jeff. Myös Anne-Marien isä Sigge Backlund on tarinan keskeinen hahmo.

Vaikka en edes halunnut tietää kaikesta siitä, jos hänen kertomansa tiedot täyttivätkin tyhjän tilan, olin jo kauan sitten oppinut elämään sen kanssa. Ami oli kuollut ja haudattu, hänen muistonsa eläisi säätiössä, joka rahoitti hädässä olevien naisten turvakodin.

Tyyliniekka

Östergren on taitava tarinakertoja.  Hän kirjoittaa proosaa omalla tyylillään ja jäljittelemättä. Minuun vetoaa tekstin selkeys ja sen näennäinen yksinkertaisuus. Jos sanoisin lempikirjailijoikseni Per Pettersenin, Joel Haahtelan ja Johan Bargumin, niin Östergren edustaa tyylillisesti aivan jotain muuta. Vertaisin Östergreniä mieluiten  Asko Sahlbergiin. Twist on ihanan kaunis ja samalla surullinen rakkaustarina, hyvin maskuliinisin vedoin, nostalgiaa lietsoen, mutta ilman hempeilyä. Otetaan kuitenkin hieman takapakkia, sillä vaikka sanon Östegrenin kirjoittavan selkeästi, niin en tarkoitakaan sanomaani kirjaimellisesti. Twist vaatii keskittymistä ja tekstiin syventymistä. Jos saat kiinni ajatukseni lemppareistani, niin ymmärrät tämänkin, kuinka teksti voi olla selkeää, mutta silti haastavaa.

Väkivalta oli kuin saariston kavala kari, näkymätön, pinnan alla pimeässä piilevä suuren vedenalaisen vuoriketjun huippu. Uhkaava. Hengenvaarallinen. Joskus, veden ollessa matalalla, se pisti pinnasta esiin, tuli päivänvaloon ja paljastui kuin korostaakseen itseään, muistuttaakseen olemassaolostaan, siitä että on siellä eikä koskaan katoa. Se pitää vain oppia tuntemaan. Silti pitää vain varoa.

Lahjuksista rakenteisiin

Twist vetelee esiin monia teemoja ja ahtaa mukaan rutkasti juonenkäänteitä tarjoten hetkisen tunnelmia rakkaudesta trilleriin. Taustalla ovat niin jälleenrakentaminen, hyvinvointiyhteiskunta, lahjonta, kaasuputki, Beatlesin musiikki kuin kylmän sodan piina.  Eletyt vuodet hupenevat, joten niistä ei kannata tehdä tilinpäätöstä. Kuka hyötyy kenestäkin ja kuka maksaa pienemmän tai suuremman hinnan. Viehätyin kerrontaan ja sen tempoiluun yrittäessäni pysyä tarinassa mukana. Joskus kirjan luettuaan tietää, että se tarvitsee uudemman lukukerran ja niin tunsin tämän kanssa. Jotkut kohdat luinkin jo kertauksena, sillä ihastuin tekstiin.

Blogeissa toisaalla:  Kulttuuri kukoistaa

Kazuo Ishiguro Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro Haudattu jättiläinen

Alkuteos The Buried Giant

 Suomentaja Helene Bützow.

Tammi. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kazuo Ishiguro (1954) syntyi Nagasakissa, mutta on asunut vuodesta 1960 lähtien englannissa.  Haudattu jättiläinen on kirjailijan seitsemäs suomennettu teos. 

 Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta ovat hienoja. Olen nähnyt kummankin elokuvana ja en ole ollenkaan vakuuttunut, että Ole luonani aina elokuvana olisi kirjaa huonompi, yhtä hienoja kumpainenkin.  Ishiguro ei asetu tiettyyn muotiin, sillä hän on kameleontti, joka vaihtaa tyylistä toiseen.  Ole luonani aina on scifi, dystopia ja silti niin tässä hetkessä, että tulevaisuuteen suuntautuminen ajoittain unohtuu. Silti lukija havahtuu puntaroimaan, miksi ihmiset alistuvat määräyksiin.  Pitkän päivän ilta nähdään luokkayhteiskunnan kautta ja Menneen maailman maalarin kuvaisin japanilaiseksi, hienovireiseksi kertomukseksi.

Ishiguron Haudattu jättiläinen jännitti minua hieman, sillä sen aihe ei ole minulle niitä läheisimpiä. Tartuin kirjaan kirjailijan takia, sillä en halua sivuuttaa hänen harvoin ilmestyviä teoksia.  Olen odottanut jo liian monta vuotta uutta teosta. Teosta kuvataan lauseella Tarunhohtoinen vaellus Kuningas Arthurin valtakunnassa. Kuningas Arthur sai minut huolestumaan. Thomas Maloryn Pyöreän pöydän ritarit –kirja pyrkii välittömästi ajatuksiini. Tällä hetkellä luen mieluiten ankaraa, realistista tekstiä ja toisaalta kaipailen kunnon puistattavaa dekkaria. Ja siitäkin huolimatta koin, että Haudattu jättiläinen sopi tilaani odotettua paremmin. Ishiguron runollisuus ja maagisuus ovat harhaa, joka kätkee menneen myyttisyyteen tämän päivän. 

 Haudattu jättiläinen kertoo kadonneista muistoista, rakkaudesta, kostosta ja sodasta. Tarinan keskiössä on vanha, kelttipariskunta, jotka elävät agraarisessa kyläyhteisössä. Tarinan miljöönä on muinaiset Britteinsaaret. Roomalaiset ovat kauan sitten lähteneet ja suurin osa roomalaisten rakentamista teistä oli muuttunut kulkukelvottomiksi tai kasvanut umpeen. Britannia on hitaasti raunioitumassa.  Vanha pariskunta vietti eristäynyttä elämää. Saadakseen lämpöä ja suojaa kyläläiset  asuivat kukkuloiden kupeeseen kaivetuissa majoissa, joita yhdisti tunnelit. Matkalainen saattoi kohdata vanhusten asuttamien kaltaisia yhdyskuntia siellä täällä, mutta linnoja ja luostareita vain harvakseltaan, vaikka olisi liikkunut vahvalla hevosella hyvässä säässä. Maata repineet kelttien ja saksien väliset sodat ovat viimein ohi.

Jokien ja marskimaiden yllä leijui jäinen sumu, ja se sopi erinomaisen hyvin jättiläisille joita alueella vielä silloin asui. Seudun ihmiset – on kysyttävä, mikä oli saanut heidät asettumaan niin synkkään kolkkaan – saattoivat hyvinkin pelätä noita olentoja, joiden puuskuttava hengitys kuului kauan  ennen kuin niiden epämuodostunut hahmo tuli sumusta näkyviin.

Ishiguro johdattaa lukijan tapahtumien keskelle, esittelee kaikkitietävän kertojan avulla vanhan pariskunnan yhteisön laitamilta. Lukija saa jonkinlaisen kehyksen ajasta ja paikasta. Axl ja Beatrice ovat unohtaneet paljon, mutta he päättävät korjata virheensä ja lähtevät etsimään poikaansa. Pojan nimikin on unohtunut aikojen saatossa.  Menneisyys oli tavallaan kadonnut sellaiseen sakeaan sumuun kuin usva marskimaiden yllä.

Tarinassa on muitakin keskeisiä elementtejä, joista maagisuuden sumu on merkityksellinen. Yhtä hyvin sumun sijaan voisi keskeiseksi tekijäksi määrittää muistamisen tai muistamattomuuden. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa tarinaa selitellen ja ohjaten. Tarinassa on läsnä niin ritarien, soturien, lautturien, munkkien, lohikäärmeiden kuin keijujen mahti ja menneen maailman lumo.   

Jättiläisen hautakumpu saatettiin pystyttää jonkin muinaisen murhenäytelmän tai mahtavan kuninkaan muistoksi, jonka lähistöllä naaraslohikäärme Querig asustaa, ja jonka tappaminen olisi kohtalokasta.  Axl pohtii siihen liittyviä riskejä, sillä ihmisten muistot palautuisivat Querigin kuoleman myötä. Minkälainen riski muistojen palautuminen olisi? 

 Oletetaan, että Querig todella kuolee ja sumu alkaa hälvetä. Oletetaan että muistot palaavat, ja muistat myös ne kerrat jolloin olen tuottanut sinulle pettymyksen. Tai muistat pahat teot, joita olen ehkä joskus tehnyt, ja joiden takia olet minua katsoessani nähnyt miehen jota et tunne. Lupaa minulle yksi asia. Lupaa, ettet unohda, mitä tunnet tällä hetkellä sydämessäsi minua kohtaan.

Joillekin teistä pystytetään komeita muistomerkkejä, jotka muistuttavat eläviä teille tehdyistä vääryyksistä. Jotkut teistä saavat vain kömpelön puuristin tai maalatun kiven, ja jotkut jäävät piiloon historian pimentoihin. Olette joka tapauksessa osa ikiaikaista saattoa, joten on täysin mahdollista, että jättiläisen hautakumpu pystytettiin jonkin muinaisen murhenäytelmän muistoksi paikkaan jossa nuoria viattomia surmattiin sodassa.

 Ishiguron tarina on äärettömän kaunis, hieman maaginen ja hyvällä tavalla unenomainen. Haudattua jättiläistä voisi kutsua fantasiaksi, mutta siinä on liikaa riskin ottoa, liiallista pelkistämistä. Tietyn verran maagisuuden geeniä ja sumun sietämistä lukijan on varattava matkaan. Unenomaisuus ei ole epäselvyyttä, vaan kutsua sadun ja epätoden myyttiseen matkaan. Luulen, että jokainen lukija kokee tämän omien edellytystensä kautta.  Mietin lukiessani monia kirjan tapahtumia, kuten kaikkea sen vertauskuvallisuutta, menneisyyden kuvastoa, lautturin matkalaisia, yksi kerrallaan, vanhan pariskunnan keskinäistä sanailua, lohikäärmeen merkitystä...  Saaren luonne mietityttää, sinne menevä saa kulkea vehmauden keskellä omassa rauhassaan, näkemättä koskaan ristin sielua. Hän saattaa vaistota kanssaihmisten läsnäolon joskus kuutamoisina öinä tai myrskyn edellä.
Pitäisikö ihmisen muistaa muistot vai olisiko paras antaa niiden unohtua? Voiko rakkaus säilyä kahden ihmisen välillä ilman muistoja? 

Blogeissa toisaalla: Mummo matkalla

Karin Slaughter Kaunokaiset

Karin Slaughter  Kaunokaiset

Alkuteos Pretty Girls (2015)

Suomentaja Pirjo Ruti

Kustantaja: HarperCollinsNordic. Kustantajalta. Kiitoksin.

Karin Slaughter (s. 1971) on yhdysvaltalainen rikoskirjailija, joka asuu Atlantassa Georgiassa. Kirjailijan esikoisteos Sokaistu nousi kansainväliseen suosioon vuonna 2001. Olen lukenut aiemmin hänen kirjoja, mutta nyt en vähään aikaan. Monet Slaughterin kirjoista sijoittuvat kirjoittajalle tuttuun Atlantaan.

Slaughter on kirjoittanut nyt psykologisen trillerin, joka on niin jännittävä, että sen lukemisen keskeyttäminen ei ole mahdollista. Slauhgter tarkastelee tapahtumia uhrien näkökulmasta, sillä Georgian etsivätoimiston erikoisagentti Will Trent tai  kuolinsyytutkija Sara Linton eivät olekaan tässä tarinassa mukana.

En yleensä lue takakansia tai lainaa niitä blogitekstiin. Nyt teen sen tarkoituksella. Liian usein takakansi paljastaa liikaa. Tässä on esimerkki taidokkaasti laaditusta takakannesta. Tämä houkuttaa lukemaan, lauseet eivät aukene etukäteen eli lukemisen edistyessä lauseet palautuvat mieleen.

Kirjan takakannessa on seuraavat lauseet:

Kaikilla on salaisuuksia. Eräät ovat vain brutaalimpia kuin toiset.

Hänen miehensä murhataan kylmäverisesti. Hänen sisarensa on kadonnut jäljettömiin.

Kun Claire alkaa kaivella menneitä, hän ymmärtää elämänsä valheellisuuden - että hänen miehensä olikin jotakin aivan muuta kuin hän oli luullut.Pian hänelle selviää, että totuus on julmempi kuin hän oli koskaan osannut kuvitellakaan.

Teoksen keskiössä on Claire, jonka elämä on mallillaan, upea koti ja menestyvä mies, mutta mihin seuraan lukija joutuukaan?  Tarina alkaa intiimistä ja intohimoisesta kohtauksesta kujalla, joka muuttuu ryöstöksi ja verilammikoksi. Parikymmentä vuotta yhdessä elettyä elämää, joten kyllähän siinä ajassa oppii toisen tuntemaan vai...  Kulissien takaa paljastuu kuitenkin julma totuus eletystä elämästä.

Claire oli ollut kauhuissaan, kun oli tajunnut, että heidät ryöstetään. Oliko hän ollut peloissaan sitä ennen? Eikö häntä ollut hieman pelottanut, kun Paul oli pyöräyttänyt hänet ympäri ja puristanut seinää vasten? Vai oliko muistikuva muuttunut siksi, että tapa, jolla Paul oli tyrkännyt hänen jalkansa haralleen ja painanut hänen ranteensa seinää vasten, toi oudosti mieleen videoilla näkyneet kädet ja jalat harallaan olevat nuoret tytöt?

Naisen palatessa miehensä hautajaisista häntä odottaakin peruuntunut muistotilaisuus ja ylikomisario Mayhew Dunwoodin poliisiasemalta.  Claire tutkii puolisonsa työhuonetta ja päätyy pervoporno videoiden katselijaksi. Miten elämä voikin mennä niin, että Claire tapaa FBI:n agentti Fred Nolania tuon tuosta?  Entä mitä ovat Paulin liikekumppanin Adam Guinnin vaateet?

Perhetragedia tapahtui kauan sitten, kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Julia Carroll oli yhdeksäntoistavuotias ja aloittanut opintonsa Georgian yliopiston collegessa. Hän oli mennyt baariin ystäviensä kanssa ja sen jälkeen häntä ei nähty. Edes hänen ruumista ei löydetty. Täysi-ikäinen nainen oli vain lähtenyt reissuun, sillä sehän ei ole kiellettyä. Tapahtuma vei eläinlääkäri-isän, erotti sisarukset ja jätti äidin odotukseen. Mikään ei palannut perheen elämässä ennalleen. Clairen ja Lydian kohdalla elämä on kulkenut eri ratoja, sillä he ovat muukalaisia toisilleen. Toinen on rikas vaimo ja toinen kuiville päässyt narkkari ja yksinhuoltaja. Nyt sisaret kohtaavat haudalla seitsemäntoista vuoden jälkeen nolossa tilanteessa, kun toinen heistä tyhjentää rakkonsa Paulin haudalle.

”Ylikomisario?” Claire toisti kysyvästi. Paulin kuoleman jälkeen hänen kanssaan puhunut mies oli ollut pelkkä rikosetsivä. Oliko murtovarkaus suurempi rikos kuin ryöstömurha vai olivatko murhat niin yleisiä Atlantassa, että ne siirrettiin rikosetsivien hoidettaviksi?

Viihdyin Kaunokaisten seurassa. Tarina on viihdyttävä, rosoinen, koukuttava psykologinen trilleri, joka on kirjoitettu älykkäästi. 

 

Blogeissa toisaalla: Kirjasähkökäyrä